joka esittää meille kuuluisan ritarin Don Quijote de la Manchan
jokapäiväisessä ympäristössään ja mielitoimissaan.
Eräässä la Mancha-nimisessä Espanjan kolkassa eli joku aika sitten
aatelismies sitä lajia, jotka voivat omakseen kutsua vain nirhateräisen
peitsen, vankan rautapaidan, laihan ratsun ja pari metsäkoiraa.
Päivälliseksi palanen lintupaistia, useammin härän- kuin lampaanlihasta
valmistettua, sen tähteet uudestaan lämmitettyinä illalliseksi,
perjantaisin hernerokka, lauvantaisin munapaisti ja jokunen kyyhkynen
sunnuntaisin riittivät jo kuluttamaan kolme neljännestä hänen
vuosituloistaan. Loput menivät vaatetukseen, johon juhlapäivinä
kuului hieno verkatakki, samettihousut ja samasta kankaasta neulotut
kengät; arkipuku oli oivallisesta kotikutoisesta kankaasta. Hänellä
oli seuranaan taloudenhoitajattaren tapainen impi, joka oman puheensa
mukaan oli hiukan yli neljänkymmenen, sekä veljentytär, joka ei vielä
ollut kahtakaankymmentä täyttänyt; sitäpaitsi miespalvelija, joka
suoritti kotiaskareet ja peltotyöt, hoiti tallia ja pilkkoi puut.
Iältään aatelismiehemme oli viidenkymmenen korvilla. Hänen vartalonsa
oli roteva ja voimakas, vaikka rutikuiva ja laiha, kasvot samaten
kapeat ja laihat. Muuten oli hän aina aikaisin ylhäällä ja rakasti
intohimoisesti metsästystä. Joku on väittänyt hänen nimensä olleen
Quijano; mutta se ei meitä suurin liikuta, koska kertomuksessamme
tulemme sen oikein mainitsemaan.
Joutilaina hetkinään (jotka vuoden päivistä käsittivät vähintäin kolme
neljättä osaa) aatelismiehemme huvittelihe lukemalla ritariromaaneja;
mutta niitäpä hän tutkikin niin hartaasti, että vallan unohti
metsästyksen ja tilansa hoitamisen. Kerrotaanpa hänen lukuinnossaan
myyneen tilastaan maapalasen toisensa perästä, jotta voisi ostaa lisää
romaaneja, joita hänelle viimein karttui tuvan täysi.
Sanalla sanoen kelpo aatelismiehemme syventyi niin suuressa määrässä
lukuunsa, että hän siinä vietti päivänsä ja yönsä; ja tästä
loppumattomasta lukemisesta ja yövalvonnasta oli luonnollisena
seurauksena, että hänen aivonsa peräti pehmenivät ja hän kadotti kaiken
arvostelukyvyn. Hänen mielikuvituksensa täyttyi romaaneista ahmituilla
taikajutuilla, tappeluilla, kaksintaisteluilla, haavoituksilla,
rakkausseikkailuilla, lemmenkaiholla ja kaikenlaisilla hullutuksilla,
joiden todenperäisyyttä hän ei ensinkään epäillyt. Hän myönsi kyllä
Cid Ruy Diazin olleen kelpo ritarin, vaan ettei tämä kuitenkaan
vetänyt vertoja Tulisen miekan ritarille, joka yhdellä ainoalla
iskulla oli sivaltanut kaksi hirmuisen suurta jättiläistä keskeltä
halki. Bernhard Carpiolainen oli myöskin väkevä sankari, koska oli
Roncesvalin laaksossa voittanut loihditun Rolandin käyttämällä
hyväkseen Herkuleen esimerkkiä, joka käsivarsiensa välissä oli
musertanut kuoliaaksi Antaios-jättiläisen, mannun mahtavan pojan.
Hän puhui myös suosiollisesti Morgan-jätistä, joka vaikka kuuluikin
jättiläisten ilkivaltaiseen ja röyhkeään rotuun, pysyi kuitenkin
siivona ja sovinnollisena. Muttei kenkään saavuttanut hänen ihailuaan
siinä määrässä kuin Rinaldo Montalbanolainen, varsinkin kun hän
näki tämän lähtevän linnastaan ja kukistavan kaikki mikä tielleen
sattui, tai kun hän Barbarian maasta ryösti Muhametin kuvapatsaan,
jonka historia tietää olleen puhtaasta kullasta. Lukiessaan kavaltaja
Ganelonista hän olisi kernaasti poisantanut emännöitsijänsä, vieläpä
veljentyttärensäkin, jos olisi saanut antaa hänelle sata potkua
sydänalaan.
Viimein, kun hänen järkensä oli jo vallan sekasin, sai hän niin hullun
päähänpiston kuin konsanaan mielipuolen aivoissa on kummitellut.
Hän kuvitteli nimittäin valtion edun ja oman maineensa vaativan,
että hän vaeltavana ritarina lähtisi maailmaan etsimään seikkailuja,
kostamaan kaikenlaisia vääryyksiä ja antautumaan alttiiksi monenlaisiin
vaaroihin, joista sitte niittäisi kuolematonta kunniaa. Miesparka näki
unelmissaan jo valloittaneensa kuningaskruunuja, ja vähin voittosaalis,
mihin hän voisi tyytyä, oli Trapezuntin valtaistuin. Näitten koreain
kuvittelujen hurmaamana hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin heti
lähteä valloittamaan tulisen kaipauksensa esineitä.
Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli etsiä käsiin esi-isänsä ruostuneet
aseet, jotka tähän asti olivat viruneet jossakin tomuisessa loukossa.
Hän puhdisti ja kiillotti niitä niin hyvin kuin taisi; mutta nähtyään
ettei rautalakista ollut enää muuta jälellä kuin silmäverho, valmisti
hän taitavasti puuttuvat osat pahvista, niin että hänellä pian oli
kädessään ainakin kypäriltä näyttävä esine. Sitte oli koeteltava
kestikö se miekaniskua; mutta jo ensi iskusta meni tuo kokonaisen
viikon uutteran työn hedelmä vallan mäsäksi. Tällainen heikkous väkevän
käden edessä ei häntä ollenkaan miellyttänyt, kun oli kysymys omasta
turva-aseesta, ja korvatakseen vahinkonsa kävi hän uudella innolla
työhön. Tällä kertaa hän vahvisti tekelettään hienoilla rautalangoilla,
jotka kiinnitti kypärin sisäpuolelle; ja huolimatta enää ryhtyä
vaaralliseen kokeiluun, piti hän kättensä työtä kyllin vankkana ja
kelvollisena suojelusaseena.
Sitte johtui hänen ajatuksensa ratsuunsa; ja vaikka tämä elukka parka
oli vain luuta ja nahkaa, näytti se hänestä olevan niin hyvässä
kunnossa, ettei olisi vaihtanut sitä Aleksanterin Bukefaloon eikä Cidin
Babiecaan. Häneltä meni neljä päivää kyllin komean nimen keksimiseen
sille, sillä mahdotonta oli, että niin mainion ritarin ratsulla
olisi mikään tavallinen nimi. Pitkät päivät mietittyään, valittuaan,
hylättyään ja arvosteltuaan hän viimein umpimähkään nimitti ratsunsa
_Rosinanteksi_,[1] mikä nimi hänen mielestään oli kyllin komea,
merkitsevä ja arvokas maailman ensimmäiselle hevoselle.
Annettuaan hevoselleen niin kauniin nimen johtui hän myöskin miettimään
nimeä itselleen; ja jälleen viikon päivät sinne tänne tuumailtuaan
hän päätti kutsua itseään _don Quijoteksi_. Mutta muistellessaan
miten mahtava Amadis ei ollut tyytynyt ainoastaan omaan nimeensä,
vaan oli tahtonut liittää siihen isänmaansakin nimen ja sen kautta
sankariteoillaan saavuttaa maallensakin mainetta, liitti myöskin hän
nimeensä paikkakuntansa nimen ja kutsui itseään _don Quijote de la
Manchaksi_ (Manchalaiseksi), jotta hänen sukunsa ja kotiseutunsa hänen
kauttaan tulisivat tunnetuiksi ja ylistetyiksi kautta lavean maailman.
Täten siis puhdistettuaan aseensa, tehtyään kuvun kypäriinsä,
annettuaan hevoselleen kauniin nimen ja itselleen vieläkin muhkeamman,
ei häneltä enää mielestään puuttunut muuta kuin sydämmen valtijatar.
Vaeltava ritari ilman rakastajatarta oli kuin lehdetön ja hedelmätön
puu ja kuin ruumis, josta sielu puuttuu. "Jos onnettomuudeksi", tarinoi
hän itsekseen, "tai pikemminkin onnekseni tielläni sattuisin tapaamaan
jonkun jättiläisen (niinkuin vaeltavalle ritarille usein tapahtuu),
jonka ensi iskulla kaadan maahan tai halkasen kahtia ennenkun hänet
lopullisesti surmaan, niin eikö olisi ihanata omata lemmitty, jolle
hänet lahjoittaisin ja jonka luokse hänet lähettäisin polveansa
notkistaen sanomaan: 'Rouvani, olen jättiläinen Caraculiambro,
Malindranian saarten herra, jonka voittamaton ja verraton ritari
don Quijote de la Mancha on kaksinottelussa kukistanut; hänen
käskystään saavun nyt heittäytymään teidän korkeutenne jalkoihin jotta
päättäisitte hengestäni ja vapaudestani'." Oh, kuinka ylpeäksi ritarimme
tunsikaan itsensä pidettyään tämän kauniin puheen, ja kuvailkaa hänen
iloansa, kun hän viimein luuli löytäneensä sydämmensä mieleisen
lemmityn! Tämä oli, kuten luullaan, muuan sievä talonpoikaistyttö
johon hän muka olisi kerran rakastunut, ilman että tytöllä oli ollut
siitä vähintäkään aavistusta tai että hän olisi hiukkaakaan välittänyt
uroostamme. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo, ja hänet nyt ritari
valitsi ajatustensa ikuiseksi hallitsijattareksi. Mutta ensin hän
tahtoi tällekin antaa uuden nimen, joka ei komeudessa jäisi hänen
omastaan jälkeen ja joka tavalla tai toisella muistuttaisi jostakin
prinsessasta; sen vuoksi hän viimein nimitti hänet _Dulcinea del
Tobosoksi_, koska tyttö oli kotoisin Toboso-nimisestä kylästä, ja tämä
nimi miellytti häntä ainakin yhtä paljon kuin ne, jotka itselleen ja
hevoselleen oli keksinyt.