Olipa kerran, kauan sitten, eräs Neoliittinen mies (Neoliittinen
on Taikasana, jolla tarkoitetaan Myöhempää Kivikautta). Hän oli
Alkuperäinen ja asui nokkelasti luolassa, ja hän pukeutui hyvin
vähiin vaatteisiin, eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa,
eikä hän halunnutkaan, ja kun nälkä häntä ei ahdistanut, oli
hän hyvin onnellinen. Hänen nimensä oli Tegumai Bobsulai mikä
merkitsee: »Mies-joka-ei-liikuta-kinttujaan-kiireesti», mutta
me, oi Rakkaani, nimitämme häntä lyhyyden vuoksi Tegumaiksi.
Ja hänen vaimonsa nimi oli Teshumai Tewindrow, mikä merkitsee:
»Rouva-jolta-kysymykset-eivät-lopu», mutta me, oi Rakkaani,
nimitämme häntä lyhyyden vuoksi Teshumaiksi. Ja hänen
pikkutyttärensä nimi oli Taffimai Metallumai, mikä merkitsee:
»Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä», mutta
minä aion nimittää häntä Talliksi. Ja hän oli Tegumai Bopsulain
kaikkein rakkain, ja hän oli oman äitinsä kaikkein rakkain, eikä häntä
piesty puoliksikaan niin paljon kuin hänelle olisi ollut hyväksi;
ja he kaikki kolme olivat hyvin onnellisiäa Heti kun Taffi oppi
juoksentelemaan, meni hän joka paikkaan isänsä Tegumain kanssa, ja
joskus he eivät tulleet kotiin ennen kuin olivat nälissään, ja silloin
Teshumai Tewindrow tapasi sanoa:
»Missä ihmeessä te molemmat olette olleet, kun olette tulleet niin
hirvittävän likaisiksi? Totisesti, rakas Tegumai, et ole paljon Taffia
parempi.»
No, kuuntelehan nyt!
Eräänä päivänä Tegumai Bopsulai lähti majavarämeen läpi Wagai-virralle
keihästämään toutaimia päivälliseksi, ja Taffi lähti hänen mukaansa.
Tegumain keihäs oli tehty puusta, ja sen päässä oli hainhammas, mutta
ennen kuin hän oli ennättänyt saada ainoatakaan kalaa, hän katkaisi
sen sattumalta lyödessään liian kovaa joenpohjaan. He olivat monen
monituisen mailin päässä kotoa (tietysti heillä oli välipala mukanaan
pienessä pussissa), ja Tegumai oli unohtanut ottaa varakeihään mukaansa.
»Tässä on mainio kalapata!» sanoi Tegumai. »Ja minulta menee puoli
päivää tämän keihään korjaamiseen.»
»Kotona sinulla on suuri musta keihäs», sanoi Taffi. »Anna minun juosta
takaisin luolaan pyytämään sitä äidiltä.»
»Liian pitkä matka sinun palleroisille jaloillesi», vastasi Tegumai.
»Voisit muuten vielä pudota majavarämeeseen ja hukkua. Meidän on
koetettava parsia paha parhaan kykymme mukaan.»
Hän istuutui ja otti pienestä nahkaisesta työkalulaatikosta
poronjänteitä ja nahkaviiluja ja isoja möykkyjä mehiläisenvahaa ja
pihkaa ja rupesi korjaamaan keihästä. Taffikin istuutui loiskutellen
varpaitaan vedessä ja nojaten leukaa käteensä ja ajatteli hyvin
pontevasti. Sitten hän sanoi:
»Kuulehan isä, on kaamean haljua, että sinä ja minä emme osaa
kirjoittaa, eikös olekin? Jos osaisimme, niin voisimme lähettää viestin
uudesta keihäästä.»
»Taffi», sanoi Tegumai, »miten usein olen sanonut, ettet saa käyttää
tuollaista siansaksaa! 'Kaamean haljua' ei ole kaunis sanontatapa —
mutta olisipa tosiaankin mukavaa, jos voisimme kirjoittaa kotiin.»
Juuri silloin tuli eräs Muukalainen jokea pitkin, mutta hän kuului
erääseen kaukaiseen heimoon, tewaralaisiin, ja hän ei ymmärtänyt
sanaakaan Tegumain kieltä. Hän seisoi rantaäyräällä ja hymyili
Taffille, koska hänellä itselläänkin oli pieni tytär kotona. Tegumai
otti vyyhden poronsuonia ja rupesi korjaamaan keihästään.
»Tulepas tänne», sanoi Taffi. »Tiedätkö, missä äiti asuu?» Ja
Muukalainen sanoi: »Um!» — hän oli näet, niinkuin tiedät, tewaralainen.
»Tyhmyri!» sanoi Taffi polkaisten jalkaansa, sillä hän näki parven
hyvin suuria toutaimia nousevan virtaa juuri nyt, kun isä ei voinut
käyttää keihästään.
»Älä vaivaa aikaihmisiä», sanoi Tegumai, joka paikkasi keihästään niin
innokkaasti, ettei hänelle ollut aikaa kääntyä.
»En vaivaakaan», vastasi Taffi. »Haluan vain hänen tekemään mitä haluan
hänen tekemään, mutta hän ei tahdo ymmärtää.»
»Älä sitten vaivaa minua», sanoi Tegumai, ja hän jatkoi poronsuonien
jännittämistä suu täynnä irtonaisia jänteenpätkiä.
Muukalainen — hän oli oikea tewaralainen — istuutui ruohoon, ja Taffi
näytti hänelle mitä isä oli tekemässä. Muukalainen ajatteli: »Tämä
on hyvin, hyvin ihmeellinen lapsi. Hän polkee minulle jalkaa ja hän
irvistelee. Hänen pitää olla tuon ylhäisen Päällikön tytär, joka on
niin suuri, ettei hän ole minua näkevinäänkään.» Sitten hän hymyili yhä
kohteliaammin.
»Niin», sanoi Taffi, »tahdon, että sinä menet minun äitini luo,
sillä sinun jalkasi ovat pitemmät kuin minun ja sinä et putoa
majavarämeeseen, ja pyydät häneltä isän keihästä — sen, jossa on musta
kädensija ja joka riippuu lieden yläpuolella.»
Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ajatteli: »Tämä on hyvin,
hyvin ihmeellinen lapsi. Hän viittoo käsillään ja huutaa
minulle, mutta en ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Mutta
ellen tee mitä hän tahtoo, niin pelkään tuon ylpeän Päällikön,
Miehen-joka-kääntää-selkänsä-vieraille, vihastuvan kovasti.» Hän nousi
ja kiskaisi suuren tuohenkappaleen koivusta ja antoi sen Taffille. Hän
teki niin, oi Rakkaani osoittaakseen, että hänen sydämensä oli yhtä
valkoinen kuin tuohi ja ettei hän aikonut mitään pahaa; mutta Taffi ei
ymmärtänyt lainkaan.
»Ohoo!» huudahti hän vihdoin. »Nyt käsitän! Sinä tahdot saada äidin
osoitteen, vai mitä? Luonnollisesti minä en osaa kirjoittaa, mutta
voin piirtää, jos vain saan jonkun terävän puukon. Ole hyvä ja lainaa
hainhammas kaulaketjustasi.»
Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ei sanonut mitään; silloin
Taffi ojensi pienen kätensä ja tavoitteli hänen kaulastaan kauniista
helmistä, siemenistä ja hainhampaista tehtyä kaulanauhaa.
Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ajattelu »Tämä on kovin, kovin,
kovin ihmeellinen lapsi. Kaulaketjuni hainhammas on taikahain hammas,
ja minulle on aina sanottu, että jos joku luvattani koskee siihen,
niin hän heti paisuu tai halkeaa. Mutta tämä lapsi ei paisu eikä
halkea, ja tuo mahtava Päällikkö, Mies-joka-tarkasti-hoitaa-tehtävänsä,
joka ei vieläkään ole ollut minua huomaavinaan, ei näytä lainkaan
pelkäävän, että hän paisuisi tai halkeaisi. Minun on parasta olla vielä
kohteliaampi.»
Sitten hän antoi hainhampaan Taffille, joka heittäytyi pitkälleen
maahan ja heilutteli jalkojaan ilmassa, niinkuin muutamat ihmiset
piirustussalin lattialla, kun he aikovat piirtää, ja hän sanoi:
»Nyt piirustan oikein nätin kuvan! Voit katsella olkani yli, mutta et
saa töykkiä. Ensiksi piirrän isän kalastamassa. Se ei ole aivan hänen
näköisensä; mutta äiti kyllä tuntee, sillä olen piirtänyt keihään
poikki. No niin, nyt piirrän toisen keihään, jonka isä tahtoo, sen,
jossa on musta kädensija. Se näyttää pistävän isää selkään, mutta
se johtuu siitä, että hainhammas luiskahti eikä tämä tuohenpala
ole tarpeeksi iso. Tämä keihäs sinun pitäisi tuoda; sitten piirrän
kuvan itsestäni selittämässä asiaa sinulle. Hiukseni eivät ole noin
pystyssä, mutta on helpompi piirtää tällä tavalla. Nyt piirrän sinut.
Minun mielestäni sinä olet oikein kaunis, mutta en osaa piirtää sinua
kauniimmaksi, niin ettet saa loukkaantua. Oletko loukkaantunut?»
Muukalainen (ja hän oli eräs tewaralainen) hymyili. Hän ajatteli:
»Jossakin on suuri tappelu tekeillä, ja tämä erikoinen lapsi, joka on
ottanut minun taikahampaani, mutta ei paisu eikä halkea, käskee
minua hakemaan heimon tuon suuren Päällikön avuksi. Hän on suuri
Päällikkö tai muuten hän olisi jo ollut huomaavinaan minut.»
»Katsohan», sanoi Taffi piirtäen hyvin kovasti ja melkein raappien,
»nyt olen piirtänyt sinut ja pistänyt sinun käteesi sen keihään, jonka
isä haluaa, jotta muistaisit, että sinun on se tuotava. Nyt näytän,
miten löydät äidin osoitteen. Kuljet eteenpäin, kunnes tulet kahden
puun luo (nämä ovat ne puut) ja sitten menet yli kallion (tämä on se
kallio) ja sitten joudut majavarämeeseen, joka on majavia täynnä. En
ole pistänyt tähän kaikkia majavia, koska en osaa piirtää majavaa,
mutta olen piirtänyt niiden päät, etkä niistä muuta näekään, kun
kuljet rämeen läpi. Muista, ettet putoa siihen! Sitten luola onkin
aivan rämeen takana. Se ei ole niin korkea kuin kalliot tavallisesti,
mutta minä en osaa piirtää mitään pieneksi. Tässä ulkopuolella on
minun äitini. Hän on kaunis. Hän on maailman kaunein äiti, mutta
hän ei loukkaannu, vaikka hän näkee, että olen piirtänyt hänet näin
rumaksi. Häntä ilahduttaa, kun minä osaan piirtää. No niin, siltä
varalta, että unohtaisit, olen piirtänyt sen keihään, jonka isä tahtoo,
luolan ulkopuolelle. Se on oikeastaan sisäpuolella, mutta kun näytät
kuvaa äidille, niin hän antaa sen sinulle. Olen piirtänyt hänet kädet
ylhäällä, sillä tiedän, että hän ilahtuu nähdessään sinut. Eikö tämä
ole suloinen kuva? Ja oletko sinä ymmärtänyt oikein, vai pitääkö minun
vielä kerran selittää?»
Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) katsoi kuvaa ja nyökytteli
innokkaasti päätään. Hän sanoi itsekseen: »Ellen hae tälle suurelle
Päällikölle apua, niin hänen vihollisensa, joita tulee keihäät kädessä
joka puolelta, tappavat hänet. Nyt ymmärrän, miksi suuri Päällikkö
ei ollut minua näkevinään! Hän pelkäsi, että hänen vihollisensa
ovat piilossa pensaikossa ja näkevät hänen antavan sanoman minulle.
Senvuoksi hän käänsi selkänsä minulle ja antoi tämän viisaan ja
ihmeellisen lapsen piirtää tämän kauhean kuvan, joka kertoo hänen
vaikeuksistaan. Minä menen hankkimaan hänen heimoltaan apua.» Hän
ei kysynyt Taffilta osoitetta, vaan kiisi pois tuulen lailla pitäen
tuohenkappaletta kädessään, ja Taffi istuutui ylenmäärin tyytyväisenä.
»Mitä sinä olet hommaillut, Taffi?» kysyi Tegumai. Hän oli korjannut
keihäänsä ja heilutteli sitä varovaisesti sinne tänne.
»Omia pikku toimenpiteitäni, isä-kulta», vastasi Taffi. »Ellet kysy
mitään, niin saat kaiken tietää vähän ajan kuluttua, ja sinä hämmästyt.
Et tiedäkään, miten hämmästyt, isä! Lupaa, että hämmästyt!»
»Olkoon menneeksi», sanoi Tegumai ja jatkoi kalastustaan.
Muukalainen — tiedätkö, että hän oli tewaralainen? — juoksi kuva
kädessä monta mailia ja aivan sattumalta hän huomasi Teshumai
Tewindrowin luolansa ovella juttelemassa muutamien Neoliittisten
rouvien kanssa, jotka olivat tulleet Alkuperäiselle välipalalle. Taffi
oli hyvin Teshumain näköinen, varsinkin kasvojen yläosan ja silmien
puolesta, niin että Muukalainen — aina vain puhdasverinen tewaralainen
— hymyili kohteliaasti ja ojensi Teshumaille tuohenkappaleen. Hän
oli juossut kovaa, niin että hän huohotti, ja hänen jalkansa olivat
raapiutuneet risukoissa, mutta hän yhä koetti pysytellä kohteliaana.
Kohta kun Teshumai näki kuvan, kirkaisi hän kuin mikäkin ja hyökkäsi
Muukalaisen kimppuun. Muutkin Neoliittiset rouvat iskivät hänet maahan
ja istuivat hänen päälleen kuusi rinnakkain, ja sillä aikaa Teshumai
jauhoi hänen hiuksiaan.
»Se on yhtä ruma kuin tämän Muukalaisen nenä», hän sanoi. »Hän on
pistänyt minun Tegumaini täyteen keihäitä, ja peloittanut Taffi-paran,
niin että hiukset seisovat aivan pystyssä; eikä hän tyydy siihen, vaan
tuo vielä minulle tämän hirvittävän kuvan työstään. Katsokaa!»
Hän näytti kuvaa kaikille Neoliittisille rouville, jotka
kärsivällisesti istuivat Muukalaisen päällä.
»Tässä on minun oma Tegumaini käsi poikkinaisena; tässä keihäs pistää
hänen selästään; tässä mies pitää keihästä valmiina pistämään; tässä
toinen mies tuo keihästä luolasta, ja tässä on koko joukko ihmisiä»
(ne olivat oikeastaan majavia, mutta ne näyttivät pikemminkin
ihmisiltä) »jotka hyökkäävät Tegumain kimppuun takaapäin. Eikö tämä ole
järkyttävää!»
»Kauhean järkyttävää!» sanoivat Neoliittiset rouvat, ja he täyttivät
Muukalaisen hiukset mudalla (mistä hän ällistyi kovasti) ja he
rummuttivat kumahtelevia Heimorumpuja, ja kutsuivat koolle kaikki
Tegumain heimon päälliköt.
Hetmanneineen ja Dolmanneineen ja kaikki Negukset ja Woonit ja
Akhoondit sekä Warlockit ja Angekokit ja Dshudshu-miehet ja Bonait
ja muut, jotka päättivät, että ennen kuin pää katkaistaisiin poikki
Muukalaiselta, oli hänen heti paikalla vietävä heidät virralle ja
näytettävä, mihin hän oli piiloittanut Taffi-paran.
Tällä välin Muukalainen (huolimatta siitä, että hän oli tewaralainen)
oli todellakin tuskaantunut. He olivat hieroneet hänen tukkansa mutaa
täyteen; he olivat kieritelleet häntä terävillä piikivillä; he olivat
istuneet hänen päällään kuusi rinnakkain; he olivat muksautelleet ja
moksautelleet häntä, kunnes hänen henkensä oli salpautua; ja vaikka
hän ei ymmärtänyt heidän puhettaan, oli hän aivan varma, että ne
nimet, joilla Neoliittiset rouvat häntä nimittivät, olivat kaikkea
muuta kuin naismaisia. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, kunnes
koko Tegumain Heimo oli kokoontunut, ja sitten hän johdatti heidät
Wagai-virran rannalle, ja he tapasivat Taffin tekemästä kaulaketjua
päivänkakkaroista ja Tegumain huolellisesti keihästämästä pieniä
toutaimia korjatulla keihäällään.
»Hyvä, oletpa ollut sukkela!» sanoi Taffi. »Mutta miksi sinä toit
noin paljon ihmisiä mukaasi? Isä kulta, tässä on se hämmästys. Oletko
hämmästynyt isä?»
»Kovin», vastasi Tegumai; »ja se on pilannut koko kalastukseni
tältä päivältä. Miksi koko arvoisa, rakastettava, suloinen, siisti,
rauhallinen heimo on täällä, Taffi?»
Ja niin olikin. Ensimmäisenä käveli Teshumai Tewindrow ja Neoliittiset
rouvat pitäen lujasti kiinni Muukalaista, jonka hiukset olivat mutaa
täynnä (vaikka hän oli tewaralainen). Heidän jäljestään tulivat
Ylipäällikkö, Varapäällikkö, Sijais- ja Apulaispäälliköt (kaikki
aseistettuina hampaita myöten), Hetmannit ja Sadanpäällysmiehet,
Platoffit plutoonoineen, Dolmannit detashementteineen, Woonit, Negukset
ja Akhoondit järjestyneinä jälkijoukoksi (kaikki aseistettuina hampaita
myöten). Niiden jäljestä tuli koko Heimo arvonmukaisessa järjestyksessä
alkaen niistä, jotka omistivat neljä luolaa (yhden kutakin vuodenaikaa
varten) ajokasporon ja kaksi lohiputousta, aina läänitysmaaorjiin,
jotka olivat puoleksi oikeutetut puoleen karhuntaljaan talviöinä ja
seisomaan seitsemän metrin päässä nuotiosta, ja lopuksi tulivat orjat,
joilla oli oikeus pitää kaluttua ydinluuta kilvessään. (Eikö se ollut
komea kulkue, Rakkaani?) Kaikki siellä olivat rehennellen ja meluten,
ja he pelottivat jokaisen kalan kahden mailin päähän, ja Tegumai kiitti
heitä sujuvalla Neoliittisella puheella.
Sitten Teshumai Tewindrow juoksi suutelemaan ja halailemaan Taffia;
mutta Tegumain Heimon Ylipäällikkö tarttui Tegumaita niskavilloihin ja
ravisti häntä ankarasti.
»Selitä! Selitä! Selitä!» huusi koko Tegumain Heimo.
»Herran tähden!» sanoi Tegumai. »Päästä minun niskavillani. Eikö
ihminen voi katkaista toutainkeihästään ilman että koko maailma hyökkää
hänen niskaansa? Te olette kiusallista väkeä.»
»En usko, että olette tuoneet kuitenkaan isän mustavartista keihästä»,
sanoi Taffi. »Ja mitä olettekaan tehneet suloiselle Muukalaiselle?»
He olivat mukiloineet häntä kaksittain ja kolmittain ja kymmenittäin,
kunnes hänen silmänsä tuijottivat aivan tylsinä. Hän saattoi vain
läähättää ja osoittaa Taffia.
»Missä ovat ne pahat ihmiset, jotka ovat sinut keihästäneet, rakkaani?»
kysyi Teshumai Tewindrow.
»Ei täällä ole ketään», vastasi Tegumai. »Ainoa vieraani tänä aamuna on
ollut tuo vaivainen veitikka, jonka te olette melkein läkähdyttäneet.
Hullujako te olette vai viisaita, oi Tegumain Heimo?»
»Hän toi kauhean kuvan», sanoi Ylipäällikkö, — »kuvan, joka kertoi,
että sinä olit keihäitä täynnä.»
»Mi.. o... ehkä minun olisi pitänyt paremmin selittää, että minä annoin
hänelle sen kuvan», sanoi Taffi, mutta hän ei tuntenut oloaan oikein
mukavaksi.
»Sinä!» huudahti Tegumain Heimo yhteen ääneen.
»Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä! Sinäkö?»
»Taffi-kulta, pelkään, että olemme joutuneet pieniin ikävyyksiin»,
sanoi hänen isänsä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja silloin ei
Taffi enää pelännyt.
»Selitä! Selitä! Selitä!» sanoi Tegumain Heimon Ylipäällikkö ja hyppi
yhdellä jalalla.
»Tahdoin Muukalaista hakemaan isän keihästä, ja senvuoksi tein tuon
piirroksen», sanoi Taffi. »Ei ollut useampia keihäitä. Oli vain yksi
keihäs. Piirsin sen varmuuden vuoksi kolme kertaa. En voinut auttaa,
että se näytti pistävän isää selkään — tuohenpalasessa ei ollut enempää
tilaa; ja nuo olennot, joita äiti sanoo ihmisiksi, ovat majavia.
Piirsin ne näyttääkseni hänelle tien rämeen läpi; ja minä piirsin äidin
luolan suulle ihastuneena katselemaan Muukalaista, koska hän on niin
mainio mies, ja _minun_ mielestäni te olette maailman tylsin kansa»,
sanoi Taffi. »Hän on hyvin mainio mies. Miksi olette voidelleet hänen
hiuksensa mudalla? Peskää hänet!»
Kukaan ei sanonut mitään pitkään aikaan, kunnes Ylipäällikkö purskahti
nauruun; sitten Muukalainen (joka lopuksikin oli tewaralainen)
nauroi; sitten Tegumai nauroi, kunnes hän vaipui vatsalleen rannalle;
sitten koko Heimo purskahti kovaan ja äänekkääseen nauruun. Ainoat
nauramattomat ihmiset olivat Teshumai Tewindrow ja muut Neoliittiset
rouvat. He olivat hyvin kohteliaita miehilleen ja sanoivat yhtämittaa:
»Idiootti!»
Sitten Tegumain Heimon Ylipäällikkö huusi ja sanoi ja lauloi:
»Oi Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä, sinä
olet tehnyt suuren keksinnön!»
»En minä sitä tarkoittanut; tahdoin vain isän mustavartisen keihään»,
vastasi Taffi.
»Älä huoli. Se _on_ suuri keksintö, ja joskus sitä tullaan sanomaan
kirjoittamiseksi. Nykyään se on vain kuvakirjoitusta, mutta niinkuin
tänään olemme nähneet, kuvat eivät aina ole oikein ymmärrettäviä. Mutta
tulee aika, oi Tegumain Lapsi, jolloin me teemme kirjaimia — kaikki
kaksikymmentäseitsemän kappaletta — ja me osaamme lukea yhtä hyvin
kuin kirjoittaa ja silloin voimme tarkasti, erehtymättä, sanoa mitä
tarkoitamme. Peskööt Neoliittiset rouvat mudan Muukalaisen tukasta!»
»Se ilahduttaa minua», sanoi Taffi, »sillä vaikka te olette tuoneet
Tegumain Heimon jokaisen muun keihään, olette kuitenkin unohtaneet isän
mustavartisen keihään.»
Silloin Ylipäällikkö huusi ja sanoi ja lauloi: »Taffi-kulta, kun ensi
kerralla kirjoitat kuvakirjeen, niin sinun on parasta lähettää sen
mukana mies, joka voi selittää mitä kirje tarkoittaa. Itse puolestani
en välitä, mutta seuraukset ovat hyvin pahat muulle Tegumain Heimolle,
ja niinkuin näet, se hämmästyttää vierasta.»
Sitten he ottivat Muukalaisen (Tewarista kotoisin olevan syntyperäisen
tewaralaisen) Tegumain Heimon jäseneksi, koska hän oli gentlemanni eikä
nostanut melua siitä mudasta, jota Neoliittiset rouvat olivat hieroneet
hänen tukkaansa. Mutta siitä päivästä tähän saakka (ja luulen, että
vika on Taffin) sangen harvat pikkutytöt ovat mielellään opetelleet
lukemaan tai kirjoittamaan. Useimmat heistä mieluummin piirtävät kuvia
ja leikkivät isänsä kanssa — aivan niinkuin Taffikin.