Kaukaisina, ylen kaukaisina aikoina Norsulla, oi Rakkaani, ei ollut
kärsää. Sillä oli mustanpuhuva, pullea turpa, saappaan suuruinen, jota
se saattoi jauhaa puolelta toiselle, mutta se ei voinut poimia sillä
mitään esineitä. Olipa siihen aikaan Norsu — uusi Norsu — Norsunlapsi
— joka oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta, mikä merkitsee, että
se teki hirvittävän monta kysymystä. Ja se eli Afrikassa ja täytti
koko Afrikan kyllästymättömällä uteliaisuudellaan. Se kysyi pitkältä
tädiltään Kameelikurjelta, miksi tämän pyrstösulat kasvoivat juuri
niin, ja sen pitkä täti Kameelikurki läimäytti sitä kovalla, kovin
kovalla kaviokynnellään. Se kysyi pitkältä sedältään Sirahvilta,
mikä oli tämän nahan tehnyt laikulliseksi, ja sen pitkä setä Sirahvi
läimäytti sitä kovalla, kovin kovalla sorkallaan. Ja kuitenkin se oli
täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta! Se kysyi leveältä tädiltään
Virtahevolta, miksi tämän silmät olivat punaiset, ja sen leveä täti
Virtahepo läimäytti sitä leveällä, kovin leveällä räpyläsorkallaan;
se kysyi karvaiselta sedältään Paviaanilta, miksi meloonit maistuivat
juuri sellaisilta, ja sen karvainen setä Paviaani läimäytti sitä
karvaisella, kovin karvaisella kämmenellään. Ja _kuitenkin_ se oli
täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta! Se teki kysymyksiä kaikesta mitä
se näki tai kuuli tai tunsi tai haistoi tai kosketti tai maistoi,
ja kaikki sen sedät ja tädit läimäyttelivät sitä. Ja kuitenkin yhä
vieläkin oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta!
Eräänä kauniina aamuna keskellä päiväntasausta teki tuo kyllästymätön
Norsunlapsi uuden hienon kysymyksen, jota se ei ollut milloinkaan ennen
vielä tehnyt. Se kysyi:
»Mitä Krokodiili syö päivälliseksi?»
Silloin jokainen sanoi: »Sshhsh!» kovalla ja uhkaavalla äänellä, ja
kaikki pieksivät sitä viipymättä ja lakkaamatta pitkän ajan.
Kun selkäsauna vihdoinkin oli loppunut, meni se Kolokolo-linnun luo,
joka istui keskellä orjanruusupensasta, ja sanoi:
»Isäni on läimäyttänyt minua, ja äitini on läimäyttänyt minua;
kaikki tätini ja setäni ovat läimäyttäneet minua kyllästymättömän
uteliaisuuteni takia. Ja kuitenkin minä yhä tahtoisin tietää mitä
Krokodiili syö päivälliseksi!»
Silloin Kolokolo sanoi surkeasti huutaen:
»Mene suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran
rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, ja ota selko.»
Seuraavana aamuna, kun päiväntasauksesta ei ollut mitään enää jäljellä,
tämä kyllästymätön Norsunlapsi otti puolisen sataa kiloa banaaneja
(pientä lyhyttä punaista lajia) ja puolisen sataa kiloa sokeriruokoa
(pitkää purppuraista lajia) ja seitsemäntoista melonia (vihreätä
ratisevaa lajia) ja sanoi koko rakkaalle perheelleen:
»Hyvästi. Aion lähteä suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman
Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, tiedustelemaan mitä
Krokodiili syö päivällisekseen.»
Ja ne kaikki pieksivät sitä entistä enemmän jäähyväisiksi, vaikka se
pyysi äärettömän kohteliaasti niitä lopettamaan.
Sitten se läksi matkaan hiukan palavissaan, mutta ei lainkaan
ällistyneenä, syöden meloneja ja heitellen kuoria pitkin maita
mantereita, sillä se ei voinut niitä noukkia.
Se vaelsi Graham's Townista Kimberleyhin ja Kimberleystä Khaman maahan,
ja Khaman maasta se meni koilliseen koko ajan syöden melonejaan,
kunnes se lopuksi tuli suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman
Limpopo-virran rannalle, jolla kasvoi kuumepuita, aivan niinkuin
Kolokolo-lintu oli sanonut.
Nyt sinun on tiedettävä ja ymmärrettävä, oi Rakkaani, että
siihen viikkoon ja päivään ja tuntiin ja minuuttiin asti ei tämä
kyllästymätön Norsunlapsi ollut milloinkaan nähnyt Krokodiilia eikä
tietänyt lainkaan, miltä sellainen näytti. Kaikki johtui vain sen
kyllästymättömästä uteliaisuudesta.
Ensimmäinen olento, jonka se tapasi, oli kallionlohkareen ympärille
kietoutunut Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.
»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi äärimmäisen kohteliaasti, »mutta
oletteko nähnyt sellaista olentoa kuin Krokodiilia näillä sekalaisilla
seuduilla?»
»Olenko minä nähnyt Krokodiilia?» sanoi
Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme musertavan ylenkatseellisesti. »Mitä
muuta haluat kysyä?»
»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi, »mutta voisitteko ystävällisesti
ilmoittaa, mitä se syö päivällisekseen?»...
Silloin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme irtautui hyvin nopeasti
kallion ympäriltä ja läimäytteli Norsunlasta suomukkaalla, juomukkaalla
pyrstöllään.
»Tämäpäs kummaa», sanoi Norsunlapsi, »sillä minun isäni ja äitini ja
setäni ja tätini, puhumattakaan minun toisesta tädistäni, Virtahevosta,
ja toisesta sedästäni, Paviaanista, ovat kaikki läimäyttäneet minua
minun kyllästymättömän uteliaisuuteni takia — ja otaksun, että tässä on
sama juttu.»
Sitten se sanoi hyvin kohteliaasti hyvästit
Kaksiväriselle-Python-Kallio-Käärmeelle ja auttoi tätä kietoutumaan
uudelleen kallion ympärille ja läksi vaeltamaan vähän palavissaan,
mutta ei lainkaan ällistyneenä, syöden meloneja ja viskellen kuoria
pitkin maita mantereita, koska se ei voinut niitä poimia, kunnes saapui
suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle,
jolla kasvaa kuumepuita ja astui johonkin, jota se luuli puunrungoksi.
Mutta se olikin Krokodiili, oi Rakkaani, ja Krokodiili vilkutti
silmäänsä — tällä tavoin!
»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi erittäin kohteliaasti, »mutta oletteko
sattunut näkemään Krokodiilia näillä sekalaisilla seuduilla?»
Silloin Krokodiili vilkutti toista silmäänsä ja nosti pyrstöään
puoleksi mudasta; ja Norsunlapsi vetäytyi takaperin äärimmäisen
kohteliaasti, sillä se ei tahtonut enää saada läimäyksiä.
»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili. »Miksi kysyt sellaista
asiaa?»
»Anteeks'», sano Norsunlapsi äärimmäisen kohteliaasti, »mutta isäni
on minua läimäyttänyt, äitini on minua läimäyttänyt, puhumattakaan
pitkästä tädistäni Kameelikurjesta ja pitkästä sedästäni Sirahvista,
jotka osaavat potkaista niin hirveän kovasti, niinkuin leveä
tätinikin, Virtahepo, ja karvainen setänikin, Paviaani, ja myöskin
Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme suomukkaine, juomukkaine pyrstöineen
juuri täällä rantaäyräällä, joka läimäyttää kovemmin kuin kukaan
niistä; ja jos teilläkin on samat aikomukset, niin ilmoitan, etten enää
halua saada läimäyksiä.»
»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »sillä minä olen
Krokodiili», ja se vuodatti krokodiilinkyyneleitä osoittaakseen, että
se puhui aivan totta.
Silloin Norsunlapsen henki salpaantui ja se huohotti ja polvistui
rannalle ja sanoi:
»Teitä juuri minä olen etsinyt kaiket päivät. Tahdotteko olla
ystävällinen ja kertoa mitä te syötte päivälliseksenne?»
»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »niin kuiskaan korvaasi».
Silloin Norsunlapsi pisti päänsä lähelle Krokodiilin haisevaa, luisevaa
kitaa, ja Krokodiili tarttui sen pieneen turpaan, joka siihen viikkoon,
päivään, tuntiin ja minuuttiin asti ei ollut ollut saapasta isompi,
vaikkakin paljon hyödyllisempi.
»Luulen», sanoi Krokodiili — ja se sanoi sen hampaittensa välitse, kas
näin — »luulen, että tänään aloitan Norsunlapsesta!»
Tästä Norsunlapsi ällistyi kovin ja sanoi puhuen nenänsä kautta, — näin
—:
»Helliddägää! Se degee binulle gibeädä!»
Silloin tuli Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme luikertaen rantaäyräältä
ja sanoi:
»Nuori ystäväni, ellet nyt heti ja tämän iankaikkisen pilkun päällä
vedä niin kovaa kuin voit, niin minun mielipiteeni mukaan tuo sinun
nahkatilkkupalttooseen puettu tuttavuutesi» (ja tällä se tarkoitti
Krokodiilia). »kiskoo sinut tuonne kuultavaan virtaan, ennen kuin
ennätät sanoa morjens.»
Tällä tavoin Kaksiväriset-Python-Kallio-Käärmeet aina puhuvat.
Silloin Norsunlapsi istuutui pienille pakaroilleen ja veti ja veti ja
veti, ja sen turpa rupesi venymään. Ja Krokodiili piehtaroi vedessä ja
pieksi sen mahtavalla pyrstöllään vaahdoksi, ja sekin veti ja veti ja
veti.
Ja Norsunlapsen turpa venyi venymistään; ja Norsunlapsi jännitti kaikki
neljä pientä jalkaansa ja veti ja veti ja veti, ja sen turpa venyi
venymistään; ja Krokodiili ponnisteli pyrstöllään kuin airolla ja sekin
veti ja veti ja veti, ja jokaisella vedolla Norsunlapsen turpa piteni —
ja se koski niin kamalasti!
Sitten Norsunlapsi tunsi jalkojensa liukuvan, ja se sanoi turpansa
läpi, joka oli nyt melkein puolitoista metriä pitkä:
»Dämähän gäy binulle liian hidveägsi!»
Silloin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme tuli rantaäyräältä ja
kietoutui kaksoissolmuun Norsunlapsen takajalkojen ympärille ja sanoi:
»Ajattelematon ja kokematon matkailija, meidän täytyy nyt vakavasti
antautua pieneen korkeajännitykseen, sillä ellemme niin tee, niin
minun vaikutelmani on, että tuo itsepotkuroiva sotalaiva pansaroituine
yläkansineen» (ja tällä oi Rakkaani, se tarkoitti Krokodiilia)
»lopullisesti turmelee sinun tulevaisuuden urasi.»
Tällä tavoin kaikki Kaksiväriset-Python-Kallio-Käärmeet aina puhuvat.
Sitten se veti ja Norsunlapsi veti, ja Krokodiili veti; mutta
Norsunlapsi ja Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme vetivät kovemmin;
ja lopuksi Krokodiili laski Norsunlapsen turvan, ja silloin syntyi
sellainen loiskahdus, että se kuului Limpopon suusta sen latvoille asti.
Silloin Norsunlapsi istuutui äärettömän kovasti ja äkkiä; mutta
ennen kaikkea se oli tarpeeksi huolellinen sanoakseen kiitoksia
Kaksiväriselle-Python-Kallio-Käärmeelle, ja sitten se kiiruhti
huolehtimaan vedetystä turpa raukastaan ja kietoi sen viileisiin
banaaninlehtiin ja viillytteli sitä suuressa sinivihreälle vivahtavassa
siivottomassa Limpopossa.
»Mitä sinä nyt hommailet?» kysyi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.
»Anteeks'», vastasi Norsunlapsi, »mutta minun turpani on venynyt aivan
muodottomaksi, ja minä odotan, että se kutistuisi.»
»Saatpa odottaa kauan aikaa», sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.
»Jotkut eivät tiedä omaa hyväänsä.»
Norsunlapsi odotteli siellä kolme päivää turpansa kutistumista. Mutta
se ei lyhentynyt ja sitä paitsi tämä odotus ja katseleminen teki sen
kierosilmäiseksi. Ymmärräthän, oi Rakkaani, että Krokodiili oli vetänyt
sen turvan aivan samanlaiseksi kärsäksi, jollainen kaikilla norsuilla
on tänä päivänä.
Kolmannen päivän illalla tuli kärpänen ja pisti Norsunlasta hartioihin,
ja ennen kuin tiesikään, oli Norsunlapsi kohottanut kärsänsä ja lyönyt
kärpäsen kuoliaaksi.
»Etu numero yksi!» sanoi Kaksivärinen-Pytthon-Kallio-Käärme. »Et olisi
voinut tehdä tuota entisellä rasvaturvallasi. Koeta nyt syödä jotakin.»
Ennen kuin tiesikään mitä oli tehnyt, oli Norsunlapsi ojentanut
kärsänsä, reväissyt ison tukon ruohoa, tomuttanut sen etujalkojaan
vastaan ja pistänyt sen suuhunsa.
»Etu numero kaksi!» sanoi Kaksivärinen-Pytthon-Kallio-Käärme. »Tuota
et olisi tehnyt entisellä rasvaturvallasi. Eikö sinusta aurinko paista
kuumasti?»
»Palstaapa kyllä», vastasi Norsunlapsi, ja ennen kuin tiesikään, oli
se ottanut mutamöhkäleen suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman
Limpopon rannalta ja heittänyt sen päänsä päälle, josta muodostui
viileä mutamyssy sen korvien taakse.
»Etu numero kolme!» sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme. »Et olisi
tehnyt tuota entisellä rasvaturvallasi. No, miltä sinusta tuntuisi
läimäys?»
»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi, »mutta minä en pitäisi siitä ollenkaan.»,
»Miltä sinusta tuntuisi läimäytellä jotakin toista?» kysyi
Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.
»Ihanalta», vastasi Norsunlapsi.
»No niin», sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme, »uuden kärsäsi
huomaat pian läimäyttelemiseen hyvin sopivaksi.»
»Kiitoksia», sanoi Norsunlapsi, »pidän sen mielessäni; ja nyt aion
lähteä kotiin koettelemaan sitä rakkaisiin sukulaisiini.»
Sitten Norsunlapsi läksi kotiin Afrikan halki vallattomasti hypellen
ja heilutellen kärsäänsä. Hedelmiä tahtoessaan se poimi niitä puusta,
sen sijaan että olisi niinkuin ennen odottanut niiden putoamista.
Ruohoa halutessaan se repi sitä maasta, sen sijaan että olisi
laskeutunut polvilleen niinkuin ennen. Kun kärpäset sitä purivat,
niin se katkaisi oksan ja käytti sitä kärpäshuiskana; ja hellepäivinä
se teki itselleen uuden viileän mutamyssyn. Kun se Afrikan läpi
vaeltaessaan tunsi olonsa yksinäiseksi, lauloi se kärsänsä läpi ja
sen ääni oli kovempi kuin kokonaisten torvisoittokuntien. Se teki
pienen mutkan matkallaan vain tavatakseen leveän Virtahevon (joka ei
ollut sukulaisia) ja se pieksi Virtahevon vain vakuuttautuakseen,
että Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme oli puhunut totta sen uudesta
kärsästä. Se käytti myöskin osan ajastaan poimiakseen meloninkuoria,
joita se oli Limpopolle mennessään sirotellut pitkin maita mantereita —
sillä se oli Siisti Paksunahkainen.
Eräänä pimeänä iltana se palasi rakkaitten sukulaistensa luo, ja kiersi
kärsänsä kerälle ja sanoi:
»Kuinka voitte?»
Kaikki olivat hyvin iloisia nähdessään sen ja sanoivat:
»Tulehan tänne saamaan selkääsi kyllästymättömän uteliaisuutesi takia.»
»Pyh», sanoi Norsunlapsi. »Enpä luule, että te tiedätte juuri mitään
selkäänantamisesta, mutta minä tiedän ja näytän teille.»
Sitten se kiersi kärsänsä auki ja pieksi olan takaa kahta veljeään.
»Oi banaanit!» sanoivat nämä, »missä sinä olet oppinut tuon tempun, ja
mitä sinun turvallesi on tehty?»
»Sain uuden Krokodiililta suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman
Limpopo-joen rannalta», vastasi Norsunlapsi. »Kysyin mitä se söi
päivällisekseen, ja se antoi minulle tämän.»
»Se näyttää kovin rumalta», sanoi karvainen setä Paviaani.
»Niin näyttää», vastasi Norsunlapsi. »Mutta se on hyvin
käytännöllinen», ja se nosti karvaisen setä Paviaanin yhdestä
karvaisesta jalasta ja heitti hänet ampiaispesään.
Sitten tuo paha Norsunlapsi pieksi pitkän aikaa kaikkia rakkaita
sukulaisiaan, kunnes he joutuivat aivan palaviinsa ja tulivat hyvin
hämmästyneiksi. Se kiskaisi irti pitkän tätinsä Kameelikurjen
pyrstösulat; se tarttui pitkän setänsä Sirahvin takajalkaan ja
veti hänet orjantappurapensaan läpi; se huusi leveälle tädilleen
Virtahevolle ja puhalsi vettä korvaan, kun tämä otti vedessä
ettonettaan; mutta se ei sallinut kenenkään koskea Kolokolo-lintuun.
Lopuksi olot kävivät niin sietämättömiksi, että sen rakkaat sukulaiset
läksivät kiireesti toinen toisensa jälkeen suuren sinivihreälle
vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa
kuumepuita, hankkimaan uusia kärsiä Krokodiililta. Niiden palattua
kukaan ei enää toistaan läimäytellyt, ja siitä päivästä lähtien, oi
Rakkaani, kaikilla Norsuilla, jotka näet, kuin myöskin niillä, joita
et näe, on aivan samanlainen kärsä kuin tällä kyllästymättömällä
Norsunlapsella.