Niinä päivinä, jolloin kaikki oli juuri äskettäin alkanut, oi Rakkaani,
eleli Leopardi eräässä seudussa, jota nimitettiin Ylä-Veldtiksi
(Veldtiksi sanotaan Etelä-Afrikassa kaikkia puuttomia kallioisia
tasankoja, mutta tämä oli Ylä-Veldt). Muista, ettei se ollut
Ala-Veldt eikä Väli-Veldt eikä Pensas-Veldt eikä Synkkä-Veldt, vaan
yksinomaan paljas, kuuma, aurinkoinen Ylä-Veldt, jossa oli hiekkaa ja
hiekanvärisiä kallioita ja yksinomaan hiekankeltaisia ruohomättäitä.
Sirahvi ja Seepra ja Hirvi ja Antilooppi ja Puhveli elelivät siellä, ja
ne olivat yltä päältä aivan hiekankeltaisenruskeita; mutta Leopardi oli
kaikkein hiekkaisimmankeltaisimmanruskein — harmaankeltainen kissan
näköinen peto, jonka jokainen karva sointui Ylä-Veldtin yksinomattain
keltaisenharmaanruskeaan väriin. Tämä on hyvin paha asia Sirahville
ja Seepralle ja kaikille muille; Leopardi saattoi näet väijyä jonkun
yksinomaan keltaisenharmaanruskean kiven tai ruohomättään suojassa, ja
kun Sirahvi tai Seepra tai Hirvi tai Oinas tai Antilooppi tuli lähelle,
niin sen tapana oli äkkiä hypätä esille ja lopettaa heidän hypähtelevä
elämänsä. Sillä oli tosiaankin sellainen tapa! Niin, ja sitten
oli myöskin jousella ja nuolilla aseistettu Etiopialainen (siihen
aikaan hän oli yksinomaan harmaanruskeankeltainen mies), joka eleli
Ylä-Veldtissä Leopardin kanssa; nämä kaksi metsästelivät yhdessä —
Etiopialainen jousellaan ja nuolillaan, Leopardi yksinomaan hampaillaan
ja käpälillään — kunnes Sirahvi ja Hirvi ja Seepra ja Oinas ja
Antilooppi ja Kvagga ja kaikki muut eivät tietäneet missä hypähdellä,
oi Rakkaani. Ne eivät tosiaankaan tietäneet!
Pitkän ajan kuluttua — kaikki elivät niin tavattoman kauan niinä
aikoina — ne oppivat karttamaan kaikkea, mikä näytti Leopardilta
tai Etiopialaiselta; ja pikkuhiljaa — Sirahvi aloitti, koska sen
jalat olivat pisimmät — ne läksivät pois Ylä-Veldtistä. Ne hyppivät
päivän toisensa jälkeen, kunnes saapuivat suureen metsään, joka oli
yksinomattain täynnä puita ja pensaita ja juovikkaita, pilkullisia,
resuisia ja risaisia varjoja, ja siihen ne piiloutuivat; ja toisen
pitkän ajan kuluttua kun ne puolittain seisoivat siimeksessä ja kun
puiden läikehtivät varjot lankesivat niiden selkään, tuli Sirahvi
täplikkääksi, Seepra tuli juovikkaaksi ja Hirvi ja Antilooppi tulivat
tummemmiksi ja saivat puunkaarnaa muistuttavia pieniä aaltomaisia
harmaita juovia lautasilleen; ja niinpä, vaikka niitä saattoi
kuulla ja vainuta, saattoi niitä nähdä sangen harvoin ja silloinkin
vain, jos tarkasti tiesi, mistä katsella. Niillä oli hurmaavat olot
metsän erinomattain sikinsokoisten varjojen keskellä, sillä välin
kuin Leopardi ja Etiopialainen juoksentelivat pitkin yksinomattain
harmaankeltaisenpunertavaa Ylä-Veldtiä ihmetellen, minne heidän
aamiaisensa, päivällisensä ja välipalansa olivat kadonneet. Ja lopuksi
he nälkiintyivät niin, että söivät rottia ja koppakuoriaisia ja
kalliokaniineja, ja molemmilla, sekä Leopardilla että Etiopialaisella
oli mahassa Paha Kolotus. Sitten he tapasivat Paviaanin — koiranpäisen,
haukkuvan Paviaanin, joka on Etelä-Afrikan Ehdottomasti Viisain Eläin.
Sanoipa silloin Leopardi Paviaanille (ja päivä oli hyvin helteinen):
»Minne on kaikki riista mennyt?»
Paviaani iski silmää. Hän tiesi.
Sanoipa Paviaanille Etiopialainen:
»Voitko sanoa, mikä on alkuperäisen eläinkunnan nykyinen kotipaikka?»
(Tämä kysymys tarkoittaa aivan samaa kuin Leopardinkin, mutta
Etiopialainen käytti usein pitkiä sanoja. Hän oli täysikasvuinen.)
Ja Paviaani iski silmää. Hän tiesi.
»Riista on mennyt Etelä-Afrikasta toisia täpliä hakemaan; ja minä
neuvon sinua, Leopardi, hakemaan toisia täpliä niin pian kuin
mahdollista.
Ja Etiopialainen sanoi:
»Hieno juttu, mutta minä tahtoisin tietää, minne alkuperäinen
eläinkunta on muuttanut.»
»Alkuperäinen eläinkunta on liittynyt alkuperäiseen kasvikuntaan, koska
oli jo aika muuttaa; ja minä neuvon sinua, Etiopialainen, tekemään
muutoksen mahdollisimman pian.»
Tämä saattoi ymmälle Leopardin ja Etiopialaisen, mutta he läksivät
etsimään alkuperäistä kasvikuntaa, ja lopuksi, monen monituisen päivän
perästä he näkivät suuren, korkean, mahtavan metsän, joka oli täynnä
erinomattain viirullisia ja pilkullisia ja laikullisia ja täplikkäitä
ja keinuvia ja huojuvia ja horjuvia ja pyöreitä ja puikeita ja soikeita
ja suikeita varjoja. (Sano se nopeasti ääneen, niin näet, miten kauhean
varjoinen se metsä oli).
»Mitäs tämä?», virkkoi Leopardi. »Tämähän on niin erinomaisen hämärä ja
niin täynnä pieniä valon palasia?»
»En tiedä», sanoi Etiopialainen, »mutta tämän pitäisi olla alkuperäinen
kasvikunta. Minä vainuan Sirahvia, kuulostelen Sirahvia, mutta en näe
Sirahvia.»
»Tämä on metkaa», sanoi Leopardi. »Eiköhän se mahda johtua siitä, että
juuri olemme tulleet auringonpaisteesta. Vainuan Seepraa, kuulostelen
Seepraa, mutta en näe Seepraa.»
»Odotas vähän», sanoi Etiopialainen. »Viimeisestä metsästyksestä on
pitkä aika. Ehkä me olemme unohtaneet, millaisia ne ovat.»
»Palturia!» puuskahti Leopardi. »Muistan ne tarkasti Ylä-Veldtistä,
varsinkin niiden ydinluut. Sirahvi on viitisen metriä pitkä,
yksinomattain punertavankullankeltamen päästä kantapäihin; Seepra ei
ole puoltatoista metriä, ja se on yksinomattain harmaan vaaleanruskea
päästä kantapäihin.»
»Hm», sanoi Etiopialainen katsellen alkuperäisen kasvikunnan
sikinsokoisia varjoja. »Silloin niiden pitäisi näyttää tässä hämärässä
paikassa samoilta kuin kypsät banaanit savustushuoneessa.»
Mutta nepä eivät näyttäneet. Leopardi ja Etiopialainen metsästivät
koko päivän, ja vaikka he vainusivat ja kuulivat niitä, niin he eivät
kuitenkaan nähneet niitä milloinkaan.
»Herran tähden», virkkoi Leopardi iltateen aikana, »odotetaan pimeän
tuloa. Päivällä metsästäminen on suorastaan häpeällistä.»
Niinpä he odottivat pimeän tuloon, ja silloin Leopardi kuuli jonkun
nuuskivan tähtien välkkeessä, joka valui juovikkaana oksien läpi, ja se
hypähti ääntä kohden; olento haisi Seepralta ja tuntui Seepralta, ja
kun Leopardi iski sen kumoon, niin se potkaisi kuin Seepra, mutta sitä
ei voinut nähdä. Silloin Leopardi virkkoi:
»Ole rauhassa, oi muodoton olento. Aion istua pääsi päällä päivän
valkenemiseen, koska sinussa on jotakin, jota en ymmärrä.»
Samassa se kuuli korskumista ja melua ja rähinää, ja Etiopialainen
huusi:
»Olen iskenyt olentoon, jota en voi nähdä. Se haisee Sirahvilta, ja se
potkii kuin Sirahvi, mutta sillä ei ole mitään muotoa.»
»Älä siitä huoli», sanoi Leopardi. »Istu sen pään päällä aamun tuloon —
niinkuin minäkin. Niillä ei ole muotoa kummallakaan.»
Niin he istuivat lujasti niiden päällä, kunnes aamu vaikeni ja Leopardi
sanoi:
»Mitä sinulla on ruokalistalla, veli?»
Etiopialainen raapi päätään ja vastasi:
»Sen pitäisi olla yksinomattain punertavankullankeltainen kiireestä
kantapäähän, ja sen pitäisi olla Sirahvi; mutta se on täynnä
pähkinänruskeita läiskiä. Mitä sinun ruokalistallasi on, veli?»
Ja Leopardi raapi päätään ja sanoi:
»Sen pitäisi olla erinomaisen herkullisenharmaanruskea päästä
kantapäähän, ja sen pitäisi olla Seepra; mutta se on täynnä mustia ja
purppuranpunaisia juomuja. Mitä kummaa sinä olet tehnyt itsellesi,
Seepra? Etkö ymmärrä, että jos olisit Ylä-Veldtissä, niin sinut näkisi
puolentoista penikulman päähän? Sinulla ei ole muotoa.»
»Niinpä kyllä», vastasi Seepra, »mutta tämä ei ole Ylä-Veldt. Etkö näe?»
»Näen kyllä nyt», sanoi Leopardi. »Mutta en nähnyt sinua eilen. Mistä
se johtui?»
»Laskekaa meidät irti», sanoi Seepra, »niin näytämme teille.»
He laskivat Seepran ja Sirahvin irti; Seepra meni muutamien pienten
orjanruusupensaitten luo, joiden välitse auringonsäteet tunkeutuivat
juovikkaina, ja Sirahvi meni muutamien korkeitten puiden juurelle,
joiden lehvien lävitse aurinko paistoi pilkullisena.
»Katsokaa nyt», sanoivat Seepra ja Sirahvi. »Tästä se johtuu.
Yks-kaks-kolme! Ja missä teidän aamiaisenne on?»
Leopardi tuijotti ja Etiopialainen tuijotti, mutta he näkivät vain
juovikkaita varjoja ja läikällisiä varjoja, mutta eivät jälkeäkään
Seeprasta sen enempää kuin Sirahvistakaan. Ne olivat kävelleet pois ja
piiloutuneet varjoisaan metsään.
»Hih! Hih! Hih!» nauroi Etiopialainen. »Tuo temppu on oppimisen
arvoinen. Ota siitä oppia, Leopardi. Sinä näytät tässä pimeässä
paikassa aivan hiilisankoon heitetyltä saippuahangolta.»
»Höh! Höh!» sanoi Leopardi. »Hämmästyttäisi sinua kovasti se tieto,
että sinä tässä hämärässä paikassa näytät hiilisäkin kylkeen pistetyltä
sinappiläastarilta?»
»No niin, tyhjä leukailu ei tuo päivällistä», sanoi Etiopialainen.
»Pääasia on, että me emme sovi taustaamme. Aion seurata Paviaanin
neuvoa. Hän sanoi, että minun pitää muuttaa; ja kun minulla ei ole
muuta muutettavaa kuin nahkani, niin aion muuttaa sen.»
»Minkälaiseksi?» kysyi Leopardi hirveän kiihtyneenä.
»Hienoksi mustanruskeaksi, jossa on hiukan purppuraista ja joka
vivahtaa liuskakiven siniseen. Kun on sellainen väri, niin on helppo
piiloutua kallionkoloihin ja puiden taakse.»
Sitten hän heti paikalla muutti nahkaa, ja Leopardi kiihtyi entistä
enemmän; se ei ollut milloinkaan aikaisemmin nähnyt miehen muuttavan
nahkaa.
»Mutta kuinkas minun käy?» kysyi se, kun Etiopialainen oli pannut
viimeisen pikkusormensa uuteen hienoon mustaan nahkaansa.
»Seuraa sinäkin Paviaanin neuvoa. Hän kehoitti sinua hakemaan toisia
täpliä.»
»Niinhän olen tehnytkin», vastasi Leopardi. »Minä läksin heti hakemaan
toisia täpliä. Läksin heti sinun kanssasi tälle täplälle, mutta en ole
hyötynyt täältä mitään.»
»Oh», sanoi Etiopialainen, »Paviaani ei tarkoittanut Etelä-Afrikan maa-
ja metsätäpliä. Hän tarkoittaa sinun nahkatäpliäsi.»
»Mitä hyötyä niistä?» kysyi Leopardi.
»Ajattele Sirahvia. Tai jos pidät viiruja parempana, niin ajattele
Seepraa. Ne kumpikin ovat aivan tyytyväisiä pilkkuihinsa ja
juomuihinsa.»
»Hm!» sanoi Leopardi. »En tahdo näyttää Seepralta — en ikinä!»
»Maltahan mielesi», varoitti Etiopialainen. »En haluaisi lähteä
metsästämään ilman sinua, mutta minun täytyy, jos sinä itsepintaisesti
tahdot näyttää kuin olisit auringonruusu tervatun aidan vierustalla.»
»No, otanpa sitten täplät», sanoi Leopardi, »mutta älä tee niitä liian
arkipäiväisen suuriksi. En tahdo näyttää Sirahviita — en ikinä.»
»Teen ne sormieni päillä», vastasi Etiopialainen. »Nahassani on paljon
mustaa jäljellä. Pysyhän paikoillasi!»
Etiopialainen painoi kaikki viisi sormeaan yhteen (hänen, uudessa
nahassaan oli paljon mustaa jäljellä) ja paineli Leopardia kaikkialle,
ja mihin nuo viisi sormea koskettivat, siihen jäi viisi pientä mustaa
merkkiä, jotka kaikki olivat yhdessä. Voit nähdä ne jokaisen Leopardin
nahassa, Rakkaani. Muutamin paikoin sormet luiskahtivat, ja merkit
tulivat vähän tahraisia, mutta jos tarkasti katsot mitä tahansa
Leopardia, niin näet, että pilkkuja on aina viisi — viiden paksun
mustan sormenpään jäljet.
»Nyt sinä totisesti olet kaunis!» sanoi Etiopialainen. »Sinä voit maata
paljaalla maalla ja näyttää piikivikasalta. Sinä voit maata alastomalla
kalliolla ja näyttää kivimöykyltä. Sinä voit maata lehtevällä oksalla
ja näyttää lehtien siivilöimällä auringonpaisteelta. Ja sinä voit maata
keskellä polkua näyttämättä miltään erikoiselta. Ajattele sitä ja
kehrää!»
»Mutta jos minä olen tätä kaikkea», virkkoi Leopardi, »niin mikset
sinäkin ottanut pilkkuja?»
»Oh, pelkkä musta on neekerille paras», vastasi Etiopialainen.
»Lähdetään katsomaan sitä herraa, jonka nimi on
Yks-Kaks-Kolme-Missä-Teidän-Aamiaisenne-On!»
Sitten he läksivät ja elivät onnellisina. Siihen se tarina päättyi.
No niin, silloin tällöin saat kuulla aikaihmisten sanovan: »Voiko
etiopialainen eli musta mies muuttaa nahkaansa ja pantteri eli leopardi
pilkkujaan?» En luule, että edes aikaihmisetkään viitsivät toistaa
niin yksinkertaista lausetta, elleivät Leopardi ja Etiopialainen
olisi jo kerran tehneet niin — vai mitä arvelet? Mutta ne eivät tahdo
muuttaa enää milloinkaan uudelleen, Rakkaani. Ne ovat aivan tyytyväisiä
muotoonsa.