selälle päin, näkyisikö sieltä jo ristipurjeita tulevan. Pian niitä
näkyikin. Aikaisin eräänä aamuna soutivat ensimäiset ruotsalaiset
ristiretkeläislaivat, jotka Ahvenanmaalla olivat odottaneet
saaristojäiden lähtöä, Auran suulle ja soutajat nousivat maihin. Vaan
tuskin olivat nuo alukset ankkurinsa pudottaneet, kun jo toisia,
korkeampia keuloja, kaukaisempimatkaisia aluksia, rupesi näkymään
saarien lomissa. Ja viikon vierähdettyä oli siten kymmeniä vieraita
aluksia kylikkäin Aurajoen suistossa ja moninkirjava, äänekäs
ihmisjoukko kuhisi niiden kohdalla joen molemmilla törmillä. Linnasta
ehättäneet papit ja soturit vastaanottivat rannalle saapuvia
ristisotilaita ja käskivät heidän leiriytyä siihen, kunnes kaikki
olivat koossa ja lähdön hetki ehti. Linnanvanhin, Belgerd-ritari,
ratsasti loistavassa haarniskassaan ja tupsupäisessä kypärässään
huovijoukon seuraamana alinomaa edestakaisin noiden yhä kasvavien
joukkojen keskitse, määräten saapuneille leiripaikkoja ja koettaen
tyydyttää kunkin tarpeita ja säilyttää kuria noissa levottomissa
laumoissa.
Rooman paavin kehoitukset ja Suomen piispan monet lähettiläät sekä
hänen omat saarnamatkansa olivat siten kasvaneet runsaita hedelmiä.
Viestit, joita oli viety Ruotsin riiteleville ruhtinaille, ritareille
ja piispoille, Norjan rannoille, Tanskan saariin ja Saksan pohjoisten
jokien suistoihin, olivat saaneet suuria joukkoja liikkeelle kaikista
näistä maista. Laivoja oli Auran suussa koolla sekaisin Ruotsin
kauppaloista ja linnoista, oli Oslosta ja Bergenistä asti, oli
Lyypekistä, Riibestä, Juutinniemeltä ja Visbystä ja monenmalliset
olivat nuo vierekkäin kelluvat alukset. Siellä oli pitkiä,
solakoita viikinkilaivoja, joiden keula suippeni punakieliseksi
lohikäärmeenpääksi, oli leveäkeulaisia, paksumahaisia, litteäpohjaisia
hollantilaismallisia purjealuksia, joissa oli umpinaiset kannet ja
niiden alla huoneet miesten maata, oli pitkiä sadan miehen kaleereja ja
niiden lomissa pieniä yksimastoisia viisihankoja, joilla kumminkin
suuria meriä kuljettiin. Mastojen nokissa riippui erimallisia ja
erivärisiä viirejä ja lippuja ja ylpeäin ritarien laivojen
keulapielissä olivat heidän vaakunakilpensä kuvattuina. Vasta tervatut,
karkeatekoiset suomalaiset alukset näyttivät ujostelevan pienuuttaan ja
kömpelyyttään noiden sirojen maalilaivojen sivulla.
Useammista laivoista on miehistö jo noussut maihin ja raitapukuiset
ritarit ovat sinne jokiäyräälle telttojaan pystyttäneet, jota vastoin
heidän palvelijansa ja aseenkantajansa asuvat taivasalla ja hoitavat
laivoissa mukana tuotuja ratsuja. Tavaton on siellä hälinä ja hurina
ihmeellinen on kielten, kansallisuuksien, säätyasteiden ja
ammattiluokkain sekoitus. Täällä kävelee piispoja korkeissa hiipoissa
ja väljissä vaipoissa ja heitä nuoremmat papit ja kaniikit nöyrästi
palvelevat; tuolla kimaltelee ritarien haarniskoja, kreivit ja jaarlit
tervehtivät toisiaan ja heidän nuoret poikansa, jotka ovat pyhälle
retkelle tulleet kultakannuksia voittamaan, laukkuuttavat kilpaa
korskeita ratsujaan; kypäräin sulat huojuvat ja kannukset kilahtavat
kärsimättömästi, kun ritarit jokirannalla astuvat lähdön hetkeä
odotellen. Eri kielet ja murteet sorahtavat heidän puheistaan; he ovat
useat riiteleväin ruhtinaiden ja valtojen edustajia, jotka äsken ovat
keskenäisissä kahakoissa miekkojaan mitelleet, mutta joita risti nyt
yhteen sovittaa. Munkkeja ja pappeja, eri veljeskuntiin kuuluvia ja eri
pukuisia, seisoo siellä aseellisten ritarijoukkojen keskessä ja näiden
siloleukaisten hengenmiesten latinalaisilla lauseilla koristettuihin,
sieviin puheihin sekaantuu karskien sotaurhojen kirouksia ja
kompasanoja. Eri ritarien huovit ja kilpikouraiset jalkamiehet tekevät
tuttavuutta toistensa kanssa, karahtavat yhtäkkiä tappeluun, juovat
taas sovinnon maljan ja laulavat käsikaulassa rivoja laulujaan,
välittämättä mustien munkkien nuhteista.
Mutta näiden säännöllisten joukkojen lomissa, jotka ovat eri ritarien
karaistuja sotilaita, kiertelee ja kuhisee siellä kaikenlaista
epämääräistä väkeä, joka ei näytä sotilasammattia eikä kuria paljo
tuntevan ja jota seikkailuinto tai halu saada synnit anteeksi tai
voitonpyynti ja ryöstönhimo taikka muu vietti on ristiretkelle mukaan
vetänyt. Siellä on resuisiin turkinturveloihin puettuja kerjäläisiä,
joilla ei ole aseita eikä eväitä ja jotka kiiluvin silmin pyörivät
täysinäisten eväsarkkujensa päällä istuvain leveähihaisten,
villalakkisten porvarien ympärillä, jotka ovat rauhallisen ja
hyvinvoivan näköiset ja jotka käärivät villaraanuja jalkojensa ympäri
ja leikkelevät siankyljystä makeain vehnäkyrsäin päälle. Nämä
ryhdittömät ristisoturit ovat muitta mutkitta lähteneet laivoihin
mukaan -- kaikki ovat kutsutut!-- heillä ei ole aseita eivätkä he osaa
niitä käyttää, pääasia heille on, että ovat matkassa. Toisia taas on
joukossa, jotka ovat aseissa ihan leukaa myöten ja joiden puolittain
julmat, puolittain arat kasvojenpiirteet osoittavat, että he kyllä
niitä käyttääkin osaavat. He ovat viettäneet elämänsä isoimman osan
merirosvoina luotojen takaa kauppalaivoja ja haaksirikkoutuvia väijyen
taikka ovat he tienvarsilla yön aikana keventäneet matkustajain liikoja
tavaroita -- nyt ovat he lähteneet vaihteen vuoksi ristiretkelle, mutta
eivät tunnusta ketään isännäkseen eikä ritarikseen. Ja sivummalla
näistä kaikista, metsän rinnassa, linnan ratsumiesten vartioimina,
piileilee pakolla käännettyjä ja pakolla retkelle ajettuja suomalaisia
pakanoita, jotka eivät vihaa mitään muuta niin kuin sitä ristiä, jonka
puolesta heidän nyt on lähdettävä taistelemaan. He ovat puetut
poronnahkaisiin turkkeihin taikka valkoisiin, solkivöisiin mekkoihin ja
aseina heillä on karkea karhukeihäs, jolle kirkaspeitsiset,
miekkavöiset soturit ilkkuvat ja nauravat.
Mutta muuten vallitsee vastaiseksi hyvä sopu ja iloinen mieli noissa
sekaseuraisissa, kirjavissa joukoissa; yhteinen päämäärä heitä
yhdistää. He pysähtyvät toisiaan puhuttelemaan ja ell'eivät he
toistensa puhetta ymmärrä, nyökyttävät he päätään ja taputtavat
toisiaan olalle, tarkastelevat toistensa aseita ja koristeita ja
hierovat vaihtokauppaa tavaroillaan. Mutta yksi yhteinen merkki noilla
monipäisillä laumoilla kumminkin on: ristin merkki on heillä kaikilla
rintansa päällä, kenellä karkeasta palttinasta ommeltuna turkkiin tai
mekkoon, kenellä taas hohtavalla hopealla kirjailtuna haarniskapaitaan
taikka valkoisella silkillä samettitakkiin neulottuna.
Niin viettävät ristiretkeläiset iloisia viikkoja Auran suussa ja aina
tuontuostaankin saapuu vielä uusi laiva entisten jatkoksi; telttarivi
joen äyräällä venyy yhä pitemmäksi. Mutta nyt ei ole enää muutamiin
päiviin uusia laivoja tullut eikä niitä ole odotettavissakaan, -- kevät
on jo pitkälle ehtinyt.
Tuomas piispa on pukeutunut komeaan piispanpukuunsa, ripustanut
kultavitjaisen ristin kaulaansa ja ottanut käteensä johtajanviirinsä,
pitkään sauvaan kiinnitetyn kultaisen ristin. Hän on valtiaan, mutta
samalla hurskaan, hengellisen valtiaan näköinen. Täydessä loistossaan
ratsastaa hän huovijoukon etunenässä levottomana odottavaan
ristiretkeläisten leiriin.
Jo etäältä näkee hän nuo pitkät telttarivit ja tuon tuhatpäisen,
kuhisevan, kirjavan lauman, joka rantaäyräällä liikkuu.
Ristiretkeläiset näkevät myös johtajansa saapuvan ja he asettuvat
riveihin häntä vastaanottamaan. Miehestä mieheen on levinnyt tieto,
että paavin määräämä johtaja-piispa on viikkoja paastoten viettänyt
hiljaisissa keskusteluissa äitijumalan kanssa, siten toimeensa
valmistautuakseen ja korkeimman suojeluksen retkelle voittaakseen. Ja
kun he nyt näkevät hänen läpikuultavat, laihat kasvonsa, hänen muita
korkeamman vartalonsa ja hänen luiset kätensä, jotka ristiä korkealle
kohottavat, niin he näkevät edessään ikäänkuin ihmismuotoon asettuneena
retkensä pyhän tarkoituksen. Ja hiljainen kuiske käy kautta pitkien
rivien:
-- Hän on johtajamme, hän meidät voittoon vie!
Ylpeät ritarit, joista monet olivat lukemattomia kertoja sotajoukkoja
komentaneet, he olivat sitä ennen melkein loukkautuneina ja halveksuen
ajatelleet, että joku tuntematon, vähäpätöinen pappi tai piispa, josta
he tuskin olivat kuulleet puhuttavankaan, tulisi olemaan heidän
päämiehensä ja käskijänsä. Mutta kun he nyt näkivät Tuomaan edessään
mustan ratsun selässä, niin hurskaan ja samalla voimakkaan näköisenä,
niin he kernaasti ja nöyrinä asettuivat hänen komentoonsa, valmiina
hänen käskyjään tottelemaan. He asettivat joukkonsa järjestykseen,
valmiina marssimaan -- useimmat näet luulivat, että tästä se nyt
vihdoinkin retki alkaa suoraan sisämaahan päin, pakanoita vastaan.
Kauan olikin oltu lähtövalmiita ja vitkasteltu, nyt vain odotettiin
johtajan lopullista käskyä.
Tuomas piispa ratsasti seurueineen ääneti noiden moniväristen
ja -pukuisten joukkojen ohi, tarkastaen yksitellen eri ryhmiä, kohotti
sitten ristinsä korkealle ja komensi yli kentän kaikuvalla äänellä:
-- Eteenpäin, pyhän Pietarin nimessä!
Itse ratsasti hän edellä ja koko ristijoukko seurasi perässä, kunkin
ritarin huovit ja jalkamiehet hänen ympärillään. Noille hajanaisille,
järjestymättömille ristiretkeläisille, jotka armeijaan olivat
liittyneet, oli niillekin hankittu aseet ja päälliköt, ja nekin
näyttivät nyt säännölliseltä sotaväeltä, marssiessaan siinä toisten
joukossa. Mutta kauaa sitä marssia ei nyt kestänyt. Kun tuo suuri
armeija oli saapunut siihen lehtoon, jossa Henrik piispa ensi kerran
lähteen vedellä oli kastanut pakanallisia suomalaisia, jolla lähteellä
jo oli kristittyjen kesken pyhä maine, seisautti Tuomas ratsunsa,
pysäytti joukkonsa ja antoi sen ryhmittyä lähteen ympärille. Itse
kostutti hän ristin pyhässä vedessä, pystytti sen sitten kunnaalle,
johon toiset piispat ja papit hänen ympärilleen kerääntyivät, paljasti
päänsä ja siunasi Rooman paavin puolesta ja nimessä hänen edustajanaan
ja valtuutettunaan ristijoukkonsa, vihkien sen suureen tehtäväänsä
siunatun veden partaalla. Hän sulki alkavan retken jumalanäidin huomaan
ja anoi sille hänen suojelustaan ja apuaan.
Ja paljain päin koko ristijoukko otti sen siunauksen vastaan. Kaikkien
katseet olivat käännetyt Tuomaaseen päin, joka siinä heidän kaikkien
puolesta rukoili. Ja kun he näkivät johtajansa valkoisen tukan liehuvan
tuulessa ja kuulivat hänen hartaan äänensä, niin he olivat vakuutetut,
että jumalanäiti oli heidät suojelukseensa ottanut.
Mutta Tuomas silmäili ylängöltään tuota ympärillään nöyränä ja alttiina
seisovaa sotajoukkoa, joka laajalta peitti lakeuden, ja hänen
puserruksissa ollut rintansa paisui taas ja hän tunsi kasvavaa
rohkeutta povessaan. Ja kun koko ristiarmeija hänen kehoituksestaan
polvistui vastaanottamaan hänen siunauksensa ja hän levitti kätensä sen
ylitse, kävi ikäänkuin pyhä väristys hänen ruumiinsa läpi, täyttäen
hänet varmuudella ja voimalla. Hän oli voimakas kirkon ruhtinas,
jumalanäidin valittu ase, soturi ja pappi.
Papit vihmoivat ristisotureita lähteen vihityllä vedellä ja Tuomas
ojensi vielä kerran kätensä kuin viimeiseksi voiteluksi heidän
ylitsensä. Sitten komensi hän polvistuneet nousemaan ja käski
ristijoukon palata takaisin laivoihin. Kysyvinä ja hämmästyen
kuuntelivat tätä käskyä ritarit ja papit; he eivät sitä ymmärtäneet, he
olivat luulleet retken jo alkaneen. Mutta kyselemättä ja nurisematta he
kaikki seurasivat johtajaansa. Rantaan palattua asettuivat kaikki
laivoihinsa, joilla olivat tulleet, sälyttivät niihin taas hevosensa,
telttansa ja tavaransa, niinkuin tullessaankin; mutta suomalaiset
keihäsmiehet, linnan huovit ja papit ja saarnaajat, ne sijoitettiin
niihin uusiin laivoihin, jotka piispa oli Auran suussa rakennuttanut.
Ja kun kaikki vihdoin oli järjestyksessä, kuului taas johtajapiispan
kaikuva komento:
-- Pyhän Pietarin nimessä, seuratkaa minua!
Toinen toisensa perästä irroittausivat nuo monenmuotoiset alukset,
suuret ja pienet, rannasta ja ankkuripaikoiltaan ja koko sotajoukko
seurasi Tuomas piispan laivaa, eikä kukaan kysellyt eikä napissut.
Soutajat asettuivat airoihin ja hiljaa läksi mahtava laivasto lipumaan
joen suulta merelle päin. Mutta laivasta laivaan kajahti
ristiretkeläisten tunnushuuto:
-- Pyhän Pietarin nimessä!
Tyyni ja kirkas oli kevätkesän päivä, nuori lehti heloitti kirkkaana
rannan lehtipuissa ja vaalea vihanta loisti törmiltä, joiden välitse
suuri laivasto verkalleen kulki. Etumaisena kulki korkea, uusi alus,
jonka mastossa kimalteli kullattu risti päiväpaisteessa. Se oli
johtajapiispan laiva ja sen perässä seisoi perämiehen vieressä pitkänä
ja suorana Suomen kirkon päämies, katsellen ylpeyttä ja varmuutta
sykkivällä sydämellä tuota pitkää, mahtavaa laivajonoa, joka häntä
seurasi niinkuin kesytetty jättiläiskäärme, joka häneen sokeasti
luotti, joka hänen pienintä vihjaustaan totteli ja jonka hän oli vievä
taisteluun ja voittoon.
Pysähtelemättä ja levähtelemättä souti suuri ristilaivasto ulapoita
pitkin ja kun tuuli myötäisenä puhalsi, nostettiin purjeet avuksi. Kun
yhdet soutajat airoissa väsyivät, laskettiin heidät makaamaan ja aina
oli vereksiä, levänneitä miehiä heidän tiloilleen hankojen ääreen
istumaan. Laajalti humisi ulappa keulojen kohinasta ja airojen
loiskeesta.
Ja vielä rannattomalla merelläkin kasvoi ristijoukon laivasto.
Lyypekkiläiset ja gotlantilaiset kauppalaivat, jotka nytkin, vastoin
paavin kieltoa, heti ensi sulalla olivat vanhaan tapaansa kiirehtineet
viemään kauppatavaroitaan Suomenlahden rannikoille, Nevan ja Laatokan
pakanoille ja Suureen Novgorodiin asti, ne nyt koettivat, tavattoman
ristilaivaston nähtyään, paeta sen reitiltä ja näkyvistä pois;
mutta Tuomas piispa, joka itselleen lepoa suomatta valppaana
tähystyspaikallaan seisoi, lähetti kohta nopeimpia aluksiaan ottamaan
kiinni noita luvattomia kaupankulkijoita. Ne tuotiin johtajalaivan
kylkeen ja niiden miehistöt vietiin vangittuina piispan eteen. Tämä
jätti silloin heidän valittavakseen kaksi vaihtopuolta: joko yhtyvät he
ristijoukkoon ja antavat laivansa ja tavaransa retken tarpeisiin,
jolloin heille armo ja ristisoturin edut suodaan; taikka upotetaan
heidät laivoineen meren syvyyteen, koska ovat paavin kiellon
rikkoneet. Kaikki tietysti suostuivat edelliseen vaihtopuoleen,
neuloivat ristit merimiespuserojensa rinnoille ja liittyivät näöltään
nöyrinä ja alttiina, joskin sydämissään kiroten, soutamaan
ristiarmeijan riveissä.
Ylvistyvällä mielellä näki Tuomas, joka korkealta paikaltaan
laivastonsa kulkua tarkasti, ristijoukkonsa näin yhä kasvavan, -- hän
piti kaikkia näitä enteitä jumalanäidin suosion ja huolenpidon
merkkeinä.
Mutta viimeisenä pitkässä laivajonossa souti suuri, raskas, tervattu
alus, jonka hangoissa suomalaiset mekkomiehet hikoilivat. Sen perässä,
perämiehen vieressä, seisoi myös kookasvartaloinen mies, mutta
sulkaniekassa kypärässä, ja hän myöskin lakkaamatta tähysteli edellään
liukuvaa suurta laivastoa ja sen kirjavaa miehistöä. Mutta hänen
otsansa oli synkkä ja päätänsä hän pudisteli, kun kauppalaiva näin
ristilaivastoon yhdistettiin. Se oli Belgerd-ritari, vanha, arpinaama
sodanpäämies. Hän oli jo Auran suussa ristijoukkoa kurissa pitäessään
pudistellut päätään: joukko on suuri, laumaa on paljo, mutta se ei ole
sotajoukko, se on karjalauma, joka taluttajaansa seuraa, yksi halusta,
toinen pakosta -- siihen on vaarallista taistelussa luottaa!
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
TUOMAS PIISPAN RISTIRETKI.
Leikattiin vuosiluku 1240. Suomenlahden aaltoja viilteli suuri paljous
aluksia matkalla itäänpäin. Ne kulkivat kauppiasten tavallista reittiä
pitkin lahden pohjoista rannikkoa, Uhrimaan (nykyinen Jurmo?),
Kumiupään (Hankoniemi), Juoksaaren (Jussarö), Horinsaaren (Ors?) ja
Porkkalan ohitse Nevajoen suuta kohti. Helposti nähtiin kuitenkin,
etteivät nämä matkailijat olleet mikään rauhallinen kauppiaslaivue:
liput liehuivat, ja miehet laivoissa olivat rautaan puettuina, miekat
ja keihäät kiilsivät kesäauringon loisteessa. Laivasto kuljettikin sitä
ristiretkeläisjoukkoa, jonka Suomen piispa Tuomas suurilla
ponnistuksilla oli kokoonsaanut levittääksensä pyhää katolista oppia
Inkerin karjalaisten sekaan ja häätääksensä sisälle tunkeutuvaa
kreikkalaista kirkkoa ja Novgorodin valtaa. Joukossa nähtiin
ruotsalaisia ja norjalaisia, suomalaisia ja Tuomas piispan toimesta
äsken kääntyneitä hämäläisiäkin; nähtiinpä saksalaisia ritareita,
kalpaveljeksiä Suomen lahden toiselta puolen, puettuina veljeskuntansa
silmäänpistävään pukuun, valkoiseen punaisella ristin ja kalvan kuvalla
varustettuun viittaan.
Tultuansa Porkkalan ohitse kääntyi laivasto vähemmän tunnetuille
vesille, ja purjehti Retusaaren nenitse Nevan suuhun, mistä sitten
jatkoi matkaansa joen mahtavaa, leveätä uomaa ylöspäin siihen paikkaan
asti, missä Inkerinjoki vasemmalta juoksee Nevajokeen. Vasta tässä
laskivat ristiretkeilijät rantaan. Sieltä Tuomas piispa ja
ruotsalaisten päämies Birger lähettivät airuet ruhtinas Aleksanteri
Jaroslavinpojan luo Novgorodiin ilmoittamaan tulostansa.
Suuret toiveet näyttivät olevan toteutumaisillaan. Rooman kirkon valtaa
levitettäisiin Inkerinmaahan, Laatokan mereen ja Nevan molemmille
rannoille saakka. Karjalan koko heimo tulisi yhdistetyksi muitten
suomalaisten heimojen kanssa länsimaisen sivistyksen ja paavin turviin.
Sitähän varten tuo lukuisa ja uhkea sotajoukko, suurin mitä milloinkaan
oli näillä mailla nähty, oli tänne saapunut. Tarkoitus oli ensin
valloittaa Laatokan kaupunki, joka oli ikäänkuin Novgorodin porttina
Olhavajoen suussa, ja sitten oli isku suunnattava itse Novgorodiin.
Mutta "suuressa" Novgorodissakin oltiin varuillaan. Oli sille varsin
arveluttava hetki. Idässä olivat mongoolein peljättävät laumat juuri
edellisinä vuosina laskeneet koko Venäjänmaan valtansa alle ja
Novgorodinkin tasavallan oli täytynyt tunnustaa suurkaanin yliherruus,
eikä tiedetty, kuinka kauvan sillä oli vältetty heidän tuhoisaa
hävitystänsä. Ja nyt uusi vaara lännessä! Mutta Novgorodin
onneksi oli tällä hetkellä sen asiain etunenässä rohkea ja tarmokas
ruhtinas, Aleksanteri Jaroslavinpoika. Hän ei vastarinnatta aikonut
heittää vihollisen valtaan sitä maata, johon äsken oli levitetty
kreikkalaisen kirkon ja Novgorodin valtaa. Pontevasti ryhtyi hän
kokoilemaan sotavoimia Novgorodista ja Laatokan kaupungista, ympäri
Novgorodin koko laajaa aluetta; nähtiinpä hänen joukossaan paljon
taistelijoita semmoisiltakin seuduilta, joiden asukkaat kieleltään ja
kansallisuudeltaan eivät olleet venäläisiä, kuten vatjalaisten maasta
ja Karjalasta. Niinkuin niin usein on tapahtunut, varustautui
silloinkin suomalaisia taisteluun suomalaisia vastaan, surmaamaan omia
veljiänsä vieraan voitoksi.
Inkerinmaan rannikon vartioiminen oli uskottu erään karjalaisen,
Pelkoin huostaan. Jo siihen aikaan, kun hänen heimonsa vielä eli
pakanuudessa, oli hän vastaanottanut pyhän kasteen ja siinä saanut
nimen Filippos. Hän eli jumalisesti ja piti tarkkaan paastoja, sekä
luotti vahvasti pyhiin marttyreihin Borisiin ja Gljebiin. Tämän Pelkoin
oli ruhtinas Aleksanteri määrännyt koko Inkerin ja meren rannikon
päämieheksi. Ja hän täyttikin tehtävänsä kelvollisesti. Tähystäjiltänsä
sai hän tiedon suomalaisen laivaston tulosta jo silloin kun se vielä
oli kaukana ulapalla. Silloin Pelkoi kohta riensi ruhtinas Aleksanteri
Jaroslavinpojan luo ja kertoi hänelle "varjaagilaisen" laivaston
saapumisesta ja sotajoukon suuruudesta. Ja nyt ruhtinas kohta läksi
liikkeelle uskon-innosta hehkuvan sotajoukkonsa kanssa.
Tuomas piispan airuet sentähden eivät olleet ennättäneet kovin kauvas,
ennenkun ruhtinas Aleksanteri jo tuli heitä vastaan. He toimittivat
silloin asiansa. "Meidän herramme", sanoivat he ruhtinaalle, "lähettää
meidät sinun luoksesi ilmoittamaan, että jos sinä tahdot vastustaa
häntä, niin on hän jo matkalla sinua vastaan ja valloittaa maatasi
rohkean, voittamattoman sotajoukon kanssa". Mutta kun Aleksanteri
Jaroslavinpoika kuuli nuo ylpeät sanat, syttyi hänen sydämensä vain
suurempaan intoon, ja hän polvistui ja rukoili kyyneleillä pyhää
Sofiaa, että muistaisi hänen vanhempainsa parannusta, ja hänen omia
rukouksiansa suojeluspyhänsä puoleen, ja muistaisi kirkkonsa ja
kansansa parasta ja soisi hänelle voiton taistelussa vääräuskoisia
hyökkääjiä vastaan. Ja sotamiehillensä hän puhui: "Jumala ei ole
voiman, vaan totuuden puolella; sentähden hän on antava meille voiton
lukuisammastakin vihollisjoukosta". Ja niin hän pysähtymättä jatkoi
kulkuansa vihollista vastaan. Mutta Tuomas piispan lähettiläät saivat
tyhjin toimin rientää takaisin ristiretkeläisten leiriin, ja heidän
kintereillään seurasi novgorodilaisten sotajoukko.
Oli 15 p. heinäkuuta, kello 6 aamulla, kun novgorodilaiset saapuivat
Nevajoen rannalle, jossa Tuomas piispan soturit olivat leirissä. Vaikka
olikin sunnuntai, päätti ruhtinas Aleksanteri kohta hyökätä vihollisen
kimppuun. Eturivissä kulki ruhtinaan oma henkijoukko, valittuja,
rohkeita miehiä, ja ruhtinas Aleksanteri itse nähtiin usein
kiihkeimmässä miekanmelskeessä. Mutta ristiretkeilijätkin taistelivat
urhoollisesti: useamman kerran hyökkäsivät novgorodilaiset heitä
vastaan, mutta kauvan turhaan, toinen hyökkäys toisensa jälkeen
torjuttiin. Molemmin puolin peittivät monen sankarin ruumiit
taistelutannerta. Mutta venäläisten urheus ja uskon-into oli sittenkin
suurempi kuin toisten. Olivatpa he näkevinään kuinka Jumalan enkelit
laskeutuivat ilmasta ja taistelivat heidän puolestaan, ja uudella
voimalla he syöksivät vihollisia vastaan. Ruhtinas Aleksanterin
asemies, Sava nimeltään, tunkeutui keskelle ruotsalaisia ja
suomalaisia, missä seisoi päällikköjen iso, kultaisine nastoineen
kauvas näkyvä teltta. Hän pääsi aina perille asti, ja hakkasi
teltanpatsaan poikki, niin että teltta kovalla jymyllä romahti maahan,
venäläisten suureksi iloksi. Toinen ruhtinaan henkivartija Ratmir oli
mainio suuren voimansa takia ja monta vihollista hän iski kuoliaaksi,
kunnes itse monen haavan peittämänä kaatui. Mutta lopulta kaatui
myöskin uljaasti taistellen ruotsalaisten päämies Birger, ja nyt
ristiretkeilijäin joukko rupesi kääntymään pakoon Inkerinjoen rannassa
oleviin laivoihinsa. Mutta novgorodilaiset ajoivat heitä takaa, ja
juoksivat pelkäämättä kauvas rannasta veteen saadaksensa aluksetkin
valtaansa. Muutamiin he pohjaan hakkasivat reikiä ja estivät näin
vihollista niillä pakenemasta. Eräs novgorodilainen, Gavrilo
Alekseinpoika, näki vihollis-päällikköä haavoitettuna vietävän laivaan,
ja hyökkäsi kohta perään. Muutamilla laudoilla hän pääsi laivan luo ja
kiipesi kannelle, mutta tässä tuli vastarinta liian ankaraksi ja hänet
heitettiin veteen, mutta pelastui kuitenkin hengissä jälleen maalle.
Tässä takaa-ajamisessa olivat sentään novgorodilaiset olleet liian
hätäisiä ja heidän parvensa hajosivat, luottaen jo saavutettuun
voittoon, ympäri taistelukenttää etsimään saalista vihollisen
valloitetusta leiristä. Ristiretkeläiset pääsivät laivoillaan ja
veneillään turviin Inkerinjoen toiselle rannalle, jonne venäläiset
eivät voineet heitä seurata. Täältä he vielä illan suussa uskalsivat
mennä taistelupaikalle etsimään kaatuneitten toveriensa ruumiita, jotka
vietiin toiselle rannalle ja joilla täytettiin kolme laivaa. Mutta yön
hämärässä läksivät he merille, jättäen Nevan rannat, jossa niin suuri
onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta vielä paluumatkalla onnettomuus
heitä seurasi: nousi ankara myrsky, joka hajotti laivaston ja nuo
vainajain ruumiilla täytetyt laivat hukkuivat Suomenlahden aaltoihin.
Alakuloisena saapui Tuomas piispa muutamalla laivalla Turkuun, jonne
muutkin pelastuneet retkeilijät toinen toisensa perästä tulivat.
Mutta ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika palasi suurella riemulla
Novgorodiin, ja sai kiitollisilta kansalaisilta liikanimen "Nevalainen"
kuuluisan voittonsa muistoksi Neva-joen rannoilla. Ja kuolemansa
jälkeen hänet korotettiin Venäjän kirkon pyhimysten joukkoon.
(Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)
TAKAISIN PAKANUUTEEN.