Jokainen puu koko laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee
hiljaa ja siitä kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa.
Vuoroin se kiihtyy ja vuoroin se asettuu, kuin harras virsi, joka
soinnuttuaan intohimoisesti ja juhlallisesti juoksee kappaleen
tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen. Se on laajan korven
iltarukousta, metsän iltamessua.
Kapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus,
hamppuköysi vyöllään, kädessään sauva.
Autio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene
peltosarkaa eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön
vaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy
taivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän
yösijansa saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja
jaksaako hän siihen kävellä.
Silloin rupee hänen korviinsa kuulumaan säännöllistä, jatkuvaa töminää.
Se on vielä hyvin kaukaista, mutta hän erottaa siltä selvästi jalan
astuvan askeleet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötäänsä. Se on
ihminen, se on kai yksi niitä, joita hän on lähdössä opettamaan ja
pelastamaan.
Jo kuuluvat askeleet aivan läheltä ja Tuomas, tuo kumara kulkija,
kääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Se on nainen, joka kiireisin
askelin näyttää johonkin päämaaliin ehättävän. Jo on hän -- päätään
kääntämättä, tervehtimättä -- menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä
puhuttelematta laske ohitsensa.
-- Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, sanoo hän ystävällisesti naiselle
ja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä
ensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle
eikä hän kuljeksivaa munkkia paljo huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa
tervehdyksensä:
-- Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?
Silloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään
huivinsa alta ja rupeaa nauramaan.
-- Miksi naurat? kysyy hän.
Nainen hypähtää mättäältä ja huudahtaa Tuomaalle, hänen rinnalleen
asettuen:
-- Tule!
-- Minne? Mihin käy matkasi?
-- Tule ja katso!
Kun Tuomas viipyy, virkkaa hän: -- Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai
eikö meillä olekkaan yhteinen matka?
Melkein vaistomaisesti totellen rupeaa Tuomas naisen jälestä tietä
eteenpäin kävelemään. Ja hän vastaa:
-- Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia
kansalle.
Nainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:
-- Ristin ja rauhan... ka niin, tule! Täällähän sitä kirkkoväkeä on
koolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin... ei, ei sieltä,
tule tästä, tästä suoraan....
Edellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas
häntä heti sinne seuraa, pysähtyy hän kärsimättömänä odottamaan. Ja hän
tarttuu Tuomaan käteen ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua eteenpäin
metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt pimeäksi, tiheässä
metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi väistää puita eikä
kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen nainen, kontti
heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää perässään
väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin
töksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten
ja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkojen ahojen
siinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan
piispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet sekautuvat
katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa juuriin ja
oksiin.
Vihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, päästää munkin käden
ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin henkensä
läähättää ja vaivoin saa hän käheästi kuiskatuksi:
-- Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!
Tuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen
viittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse
häilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöittää.
Mutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, käy kuva selvemmäksi ja
tarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni
aavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää ja sen
ympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja
tehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla
liehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopottavat
uhrilaulujaan, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan.
Sekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle,
jonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa
eteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän
kantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee,
kuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas
kristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja
lapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden
lehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.
Mutta nainen, joka on hänet tuonut tätä näytelmää näkemään, ja
huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo huulillaan hänen
vieressään seisoo, hän päästää taas naurun ja kuiskasee:
-- Katso piispa seurakuntaasi, katso!
Tuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta
kauemmin hän katselee. Hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään, on
aivan kuin vesiä olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta himmentämään,
ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen, kun hän
vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:
-- Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos, Jumalani, nyt minä
ymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä
arvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on
kaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin
olivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt
mitään....
Hän vaikenee hetkeksi ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekautuu syvää
surua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:
-- Heitä elä tuomitse, Jumala, siitä että ovat sinusta luopuneet, minä,
minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en sinua
enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja toimissani, oman
kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut, sinua olen koettanut
pettää -- sinun on tuomio!
(_Santeri Ivalo_: Tuomas piispa.)