esittänyt. Mutta siihen piti nyt vielä tulla vähän lisää ja hän
viivähti hetkisen sitä loppua mielessään muovaellessaan -- sanottava
kyllä oli selvillä, vaan muoto nyt ensi kerran rasasi, ajatus ei
kestänyt koossa. Mutta hän pakotti sen kokoon ja tuskin oli kirjuri
ehtinyt terottaa sulkansa, ennenkun Tuomas taas jatkoi ja entistä
terävämmällä ja kaikuvammalla äänellä saneli:
"Ja jotta tämä toimenpide pyhän kirkon hyväksi olisi kyllin tehokas ja
hedelmällinen, on välttämätöntä, että tämän ristiretken johto uskotaan
jollekin sellaiselle kirkon palvelijalle, joka tuntee nämä seudut ja
niiden tarpeet ja jolla on voimaa ja alttiutta antautuakseen koko
sielullaan tähän yritykseen. Se, joka tätä pyytää, Suomen piispa
Tuomas, on halvin pyhän kirkon palvelijoista, mutta hän uskaltaa silti
sielunsa koko hartaudella uskoa, että pyhä neitsyt tahtoisi antaa
hänelle nöyrän ja alttiin mielen lisäksi tarpeellisen voiman ja tarmon,
menestyksellä suorittaakseen tämän retken Rooman kirkon kunniaksi,
laajennukseksi ja voitoksi, jos korkea istuin hänelle sen tärkeän
tehtävän uskoisi."
Hän lopetti, antoi kirjurilleen merkin poistua ja jättäysi yksin
kirjettään lukemaan. Sen tehtyään hän piirsi nimensä kirjeiden alle,
laski ne kokoon, lukitsi ne piispallisella sinetillään ja kätki
nahkaisiin koteloihin.
Toiminnan aika oli nyt alkanut. Se oli alkanut vaikeammin ja
verkkasemmin kuin piispa oli ajatellut, mutta nyt toki luuli Tuomas
hankkeilleen lujan pohjan laskeneensa. Päivä oli jo iltapuoleen
kulunut, kun Tuomas näistä kirjetöistään herkesi ja taas reippaana
astui suureen arkitupaan.
Siellä linnanväki hiljaa liikkui ja kuiskaili levottomana odottaen,
mitähän tuo suuttunut piispa nyt aikoi ja mitä hän määräisi. Mutta hän
oli nyt kokonaan toisen näköinen kuin äsken, iloisena astui hän
Belgerdin luo. Tämän rinnalla seisoi siellä nyt solakka,
kirkasotsainen, avokatseinen mies, noin viidenkolmatta ikäinen.
Tuo nuori, pirteännäköinen mies oli syntyjään suomalainen ja oli kuin
piispanlinnan ottolapsi. Hänen isoisänsä oli piispa Henrik kastanut
Kupittaalla ja kastettu hänen isänsäkin oli, vaikka hän sitten, kun
kirkon valta ja vaikutus heikkeni, oli unhottanut uuden uskonsa ja
partioinut pakanain riveissä ja ristin vastustajana kaatunut. Mutta
noina melskeisinä aikoina, jolloin hämäläiset sisämaasta hävittivät
rannikkoseutuja ja kristityt soturit kasteestaan luopuneita
ahdistelivat ja yleinen epävarmuus vallitsi maassa, silloin oli hänen
äitinsä kerran paennut poikansa kanssa äsken rakennettuun
piispanlinnaan ja hakenut sieltä turvaa. Sitä hän saikin ja sinne hän
kuoli; mutta poika oli linnassa kasvanut ja ylennyt ja sen
ajatustapoihin tottunut ja sen ilmakehästä vaikutelmansa imenyt. Siten
hän ei koskaan ollut tullut käsittäneeksi, että hän taisteli omaa
heimoaan, isänsä surmaajia vastaan -- se oli usko yksin, joka ystävät
ja viholliset sekä yhdisti että erotti, muita siteitä ei tunnettu.
Linnassa oli hän elänyt huovien seurassa, hoitanut sotahepoja, kuullut
aseiden kalsketta, ja siten pienuudestaan pitäen sotaisiin
harrastuksiin tottunut ja mieltynyt. Mutta hän oli kasvanut myöskin
itse piispan silmien edessä ja pappien opetuksessa ja saanut heidän
toimestaan oppia yhtä ja toista muutakin. Monilla retkillä oli hän
ollut Tuomaan mukana, joka nuorukaiseen oli erityisesti mieltynyt ja
hänestä vastaista linnansa päällikköä valmisti. Jo aivan nuorena oli
hän siten käynyt Vironkin maalla, kun Tuomas sinne lähetti ratsuväkeä
silloin hädässä olevain kalparitarien avuksi, ja siellä oli hän saanut
oppia ritaritapoja ja vieraita kieliä sekä maailmaa vähän avarammalti
tuntemaan -- siksi pani Tuomas häneen sitä suuremman arvon.
Häneen juuri kiinnitti toimistaan innostunut piispa nytkin ensiksi
silmänsä tupaan astuessaan, ja lausui:
-- Ohto, tahdotko lähteä pitkälle ja vaikealle retkelle?
-- Minne vain käskette, isä, vastasi nuorukainen hilpeästi.
-- Sen tiedän. Mutta minä lähetän sinut nyt yksin pitkälle matkalle,
josta voi olla paljonkin vaaroja ja esteitä, mutta jonka sittenkin
täytyy onnistua, kuuletko, täytyy.
-- Parastani tahdon koettaa, lausui nuorukainen edelleen säikähtymättä.
-- Sinun täytyy matkustaa Roomaan asti -- oletko heti valmis satulaan
nousemaan?
Empimättä vastasi Ohto:
-- Olen.
Nuoren ratsumiehen piti viedä tuo äsken laadittu kirje pyhälle isälle
ja matkallaan Roomaan tuli hänen jättää ne toiset kirjeet kukin
määräpaikkaansa. Mutta vastauksen Roomasta saatuaan oli hänen heti
lähdettävä kotimatkalle ja suurimmalla kiireellä riennettävä takaisin
Tuomaan luo, poikkeamatta mihinkään, viipymättä missään. Laukussaan
olevia kirjeitä tuli hänen vaalia kuin silmäteräänsä ja niistä
hengellään vastata. Tarpeelliset suositukset ja matkatarpeet sai hän
mukaansa ja vihityn miekan vyölleen -- se oli hänen siunauksensa.
Ennen iltaa istui nuorukainen jo satulassa.
* * * * *
Oli kuukausia kulunut. Tuomas istui pitkät syyspäivät lampun valossa
suurten kirjainsa yli kumartuneena. Mutta usein eksyi silmä pois noista
siroista kirjaimista, se tähysteli intohimoisena tyhjään pimeyteen ja
mieli liiteli kaukana noista pyhäin tarinoista, jotka kertoivat
hurskasten miesten vilpittömästä vaelluksesta ja taisteluista
viettelijää vastaan... Milloin piispa kävi arkituvassa tai linnan
pihalla, oli hän vuoroin ärtyinen ja kiivas, vuoroin katuva ja hellä.
Hän koetti hillitä intoaan. Mutta illan suussa, kun hämärä rupesi
peittämään luonnon ja hän oli väsynyt tuohon jäytävään odotukseen,
silloin kiipesi hän aina linnan torniin, astui vartijan luo ja kysyi:
-- Eikö näy ratsastajaa tulevan metsän reunasta?
Ja aina oli vastaus sama:
-- Ei näy ketään.
Syksy kului. Lehti varisi puista ja linnaa ympäröivä metsä tummeni ja
siirtyi ikäänkuin etäämmälle; sade pieksi linnan muureja, vallihaudat
tulvivat ja myrsky ulvoi tornin ympärillä. Ja kun sade ja myrsky väliin
aamusilla taukosi, oli linnaa ympäröivä vallihauta jäässä ja tie oli
routainen ja kova. Taas oli suvi mennyt, eikä ristiretkestä tullut
mitään. Epäilys yritti toisinaan tunkeutua Tuomaan tulista intoa
sammuttamaan, ja toivottomuus pyrki hänen lujaa varmuuttaan
samentamaan.
Silloin, eräänä syysaamuna, ryntäsi vartija tornista pitkin harppauksin
alas ja juoksi piispalle ilmoittamaan, että jo näkyy ratsastaja
routaisella tiellä... hän ei sitä tunne, vaan kiire sillä on linnaan.
Tuomas kiirehti heti alas portille, juoksi avopäin, väljä vaippa
hulmusi tuulessa. Ja samassa kun portti aukeni, ajoikin sen eteen jo
ryysyinen, likainen, kalvakka ja kuihtunut mies, joka melkein putosi
hevosen selästä, kun tämä pihalle pysähtyi. Se oli vihdoinkin Ohto,
vaikka oli vaikea tuntea tuota kalpeata, laihtunutta miestä siksi
reippaaksi nuorukaiseksi, joka eräänä kevätpäivänä verevänä ja notkeana
linnasta ajoi. Vaatteet olivat repaleina, iho pilkisti purkautuneista
saumoista esiin pistävän syyskylmän purtavaksi, varpaat paistoivat
rikkinäisten kenkien teristä ja kuiva yskä tukehdutti hänen äänensä,
kun hän yritti tervehtiä vastaantulijoita.
Mutta se oli Ohto, hän oli hengissä, hän oli vihdoinkin palannut, se
oli pääasia. Piispa talutti omin käsin riutuneen nuorukaisen
käsivarresta ylös linnan lämpöiseen tupaan, komensi hänelle juotavaksi
kuumaa olutta ja haki lämpöisiä taljoja hänen väriseviä raajojaan
peittämään. Ja kärsimätönnä hän kyseli retken tuloksia. Vaivoin jaksoi
väsynyt airut yskänsä välihetkinä hänelle matkansa käheällä äänellä
kertoa.
Hän oli kyllä ajoissa päässyt Roomasta kotiinpäin lähtemään ja yötä
päivää oli hän pohjoiseen päin matkaa tehnyt. Mutta Vironmaalla, jossa
hän odotti tilaisuutta Suomeen päästäkseen, olivat kalparitarit hänet
pidättäneet ja epäiltävänä kulkijana hänet vankityrmään sulkeneet,
vaikka hän ilmoitti olevansa Tuomas piispan airut. Pitkiä viikkoja
olivat häntä tornissa pitäneet, kunnes hän vihdoin eräänä yönä vartijan
nukkuessa pääsi pakenemaan. Mutta se oli myrskyinen yö, ei kukaan
lähtenyt häntä meren yli saattamaan eikä hän uskaltanut siellä kauemmin
odottaa. Silloin hän läksi ajamaan itäänpäin, kiertämään vatjalaisten,
inkerikkojen ja karjalaisten pakanallisten heimojen asuma-alojen kautta
Suomeen. Se oli tuiki tuskallinen, vaivaloinen ja pitkällinen matka;
monta kertaa oli hän ollut aivan uupua syyssateista liuonneihin,
tiettömiin metsämaihin, monesti oli hän myös heittää henkensä pakanain
käsissä, jotka häntä vihasivat, kun hän oli piispan huovi, ja riistivät
häneltä hevosen ja vaatteet ja aikoivat hänet haltijoilleen uhrata.
Jalan oli hän sitten saanut kahlata laidattomia suomaita, kunnes taas
laitumelta hevosen tapasi ja ilman satulaa, vitsasuitsilla, pääsi
Hämeen metsien halki ajamaan kotiinsa...
-- Mutta paavin kirjeen olen koko ajan povellani säilyttänyt... se on
tässä.
Väsynyt mies ojensi piispalle nahkaisen salkun ja sen tehtyään hän
ikäänkuin keventyneenä huokasi ja silmät hänen kuihtuneissa kasvoissaan
säteilivät riemua -- hän oli tehtävänsä täyttänyt. Silloin hän vaipui
hervotonna nahkaisten väliin rahille makaamaan -- kertominenkin oli
ollut niin rasittavaa, tuvan lämpö niin suloisesti uuvutti.
-- Hyvin olet asiasi toimittanut, suotta en ole sinuun luottanut, Ohto,
virkkoi piispa taputtaen lepäävän airueensa kuumaa päätä. -- Lepää nyt
ja voimistu suurista rasituksistasi, vielä sinusta mies tulee ja
palkkiosi olen kyllä pitänyt muistissani.
Piispa oli jo käynyt käsiksi paavin sinettiin, jota hän melkein
vapisevin käsin rupesi murtamaan. Mutta hän päätti avata tuon kirjeen
yksinäisyydessä, peittääkseen mielenliikutuksensa, ja hän kiirehti
senvuoksi omiin huoneihinsa, puristaen lujasti tuota kallista salkkua
rintaansa vastaan. Linnan koko väestö tiesi, millä äärettömällä
jännityksellä tätä airutta ja tätä kirjettä oli odotettu ja syvä
äänettömyys vallitsi senvuoksi piispan poistuttua koko linnassa;
odotettiin häneltä tietoja. Sen äänettömyyden vallitessa vaipui väsynyt
airut sikeään uneen lämpöisten sudennahkain peitossa.
Mutta tuskin oli hän tuokion saanut nauttia virkistävää unta, kun jo
pitkäkoipinen kirjuri juoksi alas piispan huoneista, herätti hänet
hartioista ravistaen ja kutsui hänet heti piispan puheille.
Tämä seisoi kalpeana, tukka pörröttävänä pöytänsä ääressä ja tuijotti
liikkumattomana auki kehitettyyn pergamenttikääröön. Hänen katseessaan
oli outo palo kuin pedon kiiluvassa silmässä ja kun hän sen airueeseen
iski, näytti siitä vihaa suitsuavan. Ja kuiva, soinnuton oli hänen
äänensä, kun hän kysyi:
-- Tunnetko, mitä tämä paavin kirje sisältää?
-- Sen pääsisällöstä on minulle selkoa tehty siltä varalta, että kirje
olisi matkalla joutunut hukkaan.
Vihan ilme piispan silmissä näytti sen vastauksen johdosta yhä
kiihtyvän. Hän kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä:
-- Tunnetko sen, tunnetko kaikki... sano!
-- En tiedä, tunnenko kaikkea. Minulle vain ilmoitettiin paavin
suostuneen pyydettyyn ristiretkeen sekä kehoittaneen kansoja sille
lähtemään, luvaten lähteville syntien aneet.
Helpotuksen huokaus kohosi Tuomaan rinnasta; hän astui askelta lähemmäs
Ohtoa, taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi heltyneellä,
riemastuneella äänellä:
-- Niin, Rooman korkea isä on hartaan pyyntömme täyttänyt, se on meille
kaikille suuri ilon sanoma. Sinulle on kirjeen sisällys oikein
kerrottu.
Mutta musta varjo ei poistunut vielä Tuomaan otsalta eikä tuo outo
kiilto hänen silmistään ja hänen äänensä oli taas synkkä, kun hän
tuokion mietittyään jatkoi:
-- Sinulle ei siis luettu koko kirjettä, ei sen yksityiskohtia
kerrottu? Vai sanottiinko, ketä vastaan retki on tehtäväksi määrätty?
-- Sanottiin, hämäläisiä vastaan, vastasi Ohto avomielisesti ja
reippaasti.
Tuomas kiivastui ja tiuskasi:
-- Ja muita kirkon vihollisia vastaan, se on kyllä sinulle ilmoitettu
sekin, vaikka et muista. Eikö olekin?
Ohto vaikeni. Mutta tumma puna rupesi ohimoilta päin laskeutumaan
piispan silmien ympärille ja hänen äsken niin kalpeille kasvoilleen ja
hän kysyi edelleen kiihtyvällä kiivaudella:
-- Entä puhuttiinko sinulle mitään siitä, kenet paavi on määrännyt
ristiretken johtajaksi?
Jo rupesi Ohto aavistamaan pahaa. Hän ei tosin käsittänyt tämän
tiedustelun tarkoitusta, mutta häntä pelotti puhua kaikkea, mitä
kardinaali Roomassa hänelle kirjeen antaessaan oli sen sisällöstä
kertonut. Mutta piispa oli itse häntä opettanut pysymään totuudessa,
häneltä hän ainakaan ei voinut totuutta salata. Eikä hän voinut muuta
kuin avonaisella katseella, joskin arkaillen vastata:
-- Kyllä... vähän.
-- Kenet siis, kenet... sano välemmin!
Piispa pidätti läähättävää hengitystään, odottaessaan Ohdon vastausta,
joka viipyi. Ja melkein tuskalla hän kiljasi:
-- Onneton mies, miksi et vastaa? Kenet...?
Harvakseen läksivät sanat Ohdon suusta:
-- Ei mainittu nimeä... retken johtajaksi sanottiin tulevan sen
ruhtinaan tai ritarin, jonka Riian suurmestari siihen valitsee.
Pergamentti rutistui Tuomaan kädessä. Hän hypähti nyrkki ojennettuna
airuttaan vastaan, hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina ja kotvaan
aikaan hän ei saanut sanaa suustaan. Se kiukku ja harmi, jonka synnytti
vuosikautisten laajain valmistusten myttyyn meneminen, pitkässä
odotuksessa vatvotun sielun hartaimman toivon pettäminen, se nyt
valtoineen liekitsi hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja hänen verestävistä
silmistään ja kun vihdoin ääni kurkusta lähti, niin hän karjui
puhuessaan:
-- Sinä valehtelet, petturi, olet Riian ritarein lahjoma, kavala kyy,
jota olen povellani elättänyt... Rooman papit eivät ole sinulle
tuollaista kertoneet. Muistele tarkemmin, muista, ketä palvelet. Paavi
on määrännyt minut, minut, eikä ketään muuta suuren ristiretkensä
johtajaksi -- niinhän luetaan kirjeessä, minut, Tuomaan, Suomen
piispan. Tunnusta minulle, niinhän on sinulle Roomassa ilmoitettu ja
käsketty kaikille julistaa, niinhän, puhu, kurja mies, puhu...!
Mutta Ohto oli ääneti. Hänen sydämensä vapisi niin, ett'ei hän
voinutkaan puhua. Ja jos hän olisi voinutkin, ei hän tahtonut vastata.
Hän tiesi itse, mitä hänelle oli ilmoitettu ja tiesi piispan tuntevaa
kirjeen sisällön: jos hän nyt olisi kieltänytkin totuuden, olisi piispa
tiennyt hänen valehtelevan -- mitä se olisi auttanut? Molemmissa
tapauksissa oli hän tuon vimmaisen vihan uhri. Hän seisoi siinä ääneti,
tuijotti vain tylsästi eteensä.
Mutta Tuomas piispan rinnassa kävi korkeana myrsky ja paloitelluin
lausein hän hätäisesti puhui:
-- Olet ainoa mies, joka voit todistaa... minua vastaan... tai minun
puolesta... Sinun täytyy itsesi uskoa... uskoa hievahtamatta, että
paavi on _minut_ määrännyt ristiretken johtajaksi... Uskotko sen...
todistatko sen...?
Ohto vaikeni yhä. Tuska pingoitti Tuomas piispan jäntereitä, hän astui
airueensa viereen, puhui yhtämittaa, kuiskaili melkein rukoilevalla
äänellä:
-- Kirkon voiton, suuren retkemme menestymisen vuoksi, Rooman pyhän
istuimen kunniaksi sinun täytyy se todistaa, ei minun vuokseni.
Ymmärräthän, kirkolle tärkeä retkemme ei saa jäädä sattuman varaan,
sillä täytyy olla varma ja tarmokas johtaja... Tapahtunut erehdys on
korjattava, paavin omaksi eduksi on se tehtävä, ymmärräthän... Vaan ei,
sinä et sitä ymmärrä...
Se katseen puhdas, iloinen kirkkaus, joka nuoren airueen silmässä
väsymyksestä ja ruumiin riutumisesta huolimatta näihin asti entisellään
oli loistanut, se nyt ikäänkuin taittui ja sammui ja raukeasti hän
eteensä katsoi. Mutta tuo raukea katse todisti ääretöntä pettymystä,
kärsimystä ja surua ja vihdoin sen samensi kokonaan kuuma kyynel --
piispa näki sen ja ymmärsi sen lähteen. Ohto ei ollut kuullut eikä
käsittänyt kaikkea, mitä piispa nyt hänelle puhui, hänen mielensä
täytti vain yksi ainoa katkera tunne ja sen painon alla hän ikäänkuin
luhistui kokoon: se suuruuden, jalouden kunnioitus, jota hän aina oli
tuntenut kasvattajaansa, piispaa kohtaan ja joka häntä vaikealla
retkellään oli kannustanut äärimmäisiin ponnistuksiin, se oli nyt
kerralla särkynyt; hän oli tottunut katsomaan piispaan kuin oikeuden
jumalaan... nyt ei hän voinut katsettaan nostaa hänen puoleensa.
Hänestä tuntui, kuin kaikki hänessä olisi särkynyt ja sortunut ja kuin
joku rutistava kärsimysten taakka, johon matkan kaikki vaivat eivät
olleet verrattavissakaan, olisi laskeutunut hänen sydämeensä. Hän
koetti ääneensä itkeä, helpottaakseen tuota painoa, hän koetti vihdoin
avata suunsa, lausuakseen edes jotakin, vaan hänen kurkkunsa kuristui
kokoon, siitä ei lähtenyt kuin kuiva, repivä rykäys.
Piispa katseli ammottavin silmin tuota edessään kokoon kyyristyvää
nuorukaista ja käsitti kaikki, mitä hänen povessaan liikkui, hän
saattoi seurata jokaista hänen tunteensa värähdystä. Ja silloin hätä
tuokioksi täytti hänen mielensä, hänen rinnastaan yritti tuska
kuohahtamaan yli. Hän oli rakastanut tuota puhdasmielistä nuorta
miestä, joka oli hänelle uskollinen kuin koira, hän rakasti häntä
vieläkin kuin omaa poikaansa... Mutta tuo onneton nuorukainen, hän
tiesi totuuden, tuon totuuden, jota ei kukaan saanut tuntea, ei
ainakaan ennen kuin toimeenpantava ristiretki oli loppuun suoritettu ja
kaikki oli unhottunut voiton loistoon... hän tiesi sen, eikä voinut
sitä kieltää, -- siksi täytyi hänen nyt kuolla.
Tuomaan äsken niin kiihoittuneet ja vihasta hehkuvat kasvot kertoivat
nyt hetkisen kovaa sielun ponnistusta. Mutta kauaksi ei hän sen valtaan
antautunut. Varmoilla, päättävillä askelilla astui Tuomas ovelle, avasi
sen ja jyrisevällä, värähtämättömällä äänellä hän huusi:
-- Tapani, tänne!
Ohto hypähti sen huudon kuullessaan, hänen väsyneet polvensa
notkahtivat ja hänen täytyi nojautua pöytää vastaan. Sillä hän tiesi
hyvin, mitä tuo käsky merkitsi: tyrmää, josta ei kukaan ollut palannut.
Hänen päätään huimasi, sanomaton katkeruus hänet tukahdutti... tämä oli
siis hänen palkintonsa, hänen kohtalonsa. Ja kuin jostakin kaukaisesta
sielun kätköstä, jota hän ei ollut ennen tiennyt olevankaan, vilahti
hänen eteensä kuva, hänen isänsä hämärä muisto, tuon isän, joka oli
ristiä vastaan taistellessaan kaatunut -- hän itse oli taistellut sen
puolesta...! Hänen ajatuksensa sekausi, pysähtyi, hän käsitti vain,
että kaikki oli rikki, kaikki autiota, mennyttä...
Tapani, tyrmän vartija, mustapintainen silmäpuoli mies, astui sisään ja
käveli suoraan Ohtoon päin, ojentaen suuren, tummanruskean kouransa
häntä kohden. Pysähtyi hän kumminkin vielä, ennenkun nuorukaiseen
tarttui, ja käänsi päänsä katsoakseen ainoalla silmällään kysyvästi
piispaa.
Tämä virkkoi lyhyesti ja kylmästi:
-- Niin, hän vastustelee minua, hän niskoittelee...
Muuta ei tarvittu, ruskea koura tarttui Ohdon olkapäähän, ja
nuorukainen käveli sanaa puhumatta pyövelin rinnalla ulos, tietäen,
että hän astui viimeisiä asekeleitaan. --
Mutta Tuomas istahti pöytänsä ääreen työtä tekemään, näöltään aivan
rauhallisena ja tyynenä. Hän painautui syvälle noihin tärkeihin
askareihinsa, joiden hetkiä hän niin kauan ja niin kärsimätönnä oli
odottanut, hän tahtoi unhottaa kaikki pienet sivukohtaukset noiden
Suomen ja koko Pohjoismaiden katoliselle kirkolle niin suuriarvoisten
toimien vuoksi, joita hänen nyt vihdoinkin oli ryhdyttävä toteuttamaan
ja jotka vaativat koko hänen huomionsa ja hänen ajatuksensa. Ensiksi
oli hänen nyt paavin kirjeen johdosta lähetettävä kiireiset viestit
kaikille Pohjoismaiden ruhtinaille, piispoille ja lääniherroille, että
he valmistautuisivat ensi avovedellä saapumaan Aurajoen suuhun, paavin
käskystä lähteäkseen ristiretkelle Rooman kirkon vihollisia vastaan,
hänen, Suomen piispan johdolla. Nyt oli herätyshuuto huudettava ja se
oli tehtävä tarpeellisella voimalla. Siksi hän nyt kirjoitutti
kirjureillaan otteet paavin kirjeestä, lähettääkseen niitä joka
taholle. Mutta sanellessaan tuota korkean istuimen kirjettä hän sitä
hiukan muutti, muutamia sanoja vain. Ne pienet muutokset olivat kirkon
edun ja retken menestymisen vuoksi välttämättömät -- hän ei sitä
epäillyt, hänen äänensä ei vapissut jättäessään pois Riian piispan
nimen ja pannessaan omansa sen sijalle, se oli välttämättömyys. Tätä
päivää kauan odottaneen innolla hän teki työtä: saneli kirjeitä ja
kirjoitti itse, hankki airueita, neuvoi heitä ja lähetti heitä
kiireesti matkalle noita tärkeitä viestejä kiidättämään, toimitti oman
tuomiokapitulinsa pappeja viipymättä matkalle eri maihin ristiretkeä
saarnaamaan kansojen sekaan, laati heille suositukset ja matkakaavat,
ajatteli itse kaikkea ja muisti kaikki ja uhmaili toimeliaisuudessaan.
Ja sen kaiken hän teki tyynesti, varmasti, harkitusti ja tarkasti,
niinkuin ainakin tottunut, empimätön käskijä, eikä mikään epäilys eikä
katumus hetkeäkään häirinnyt hänen työtään.
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
RISTISOTAVÄKI TURUSSA.
Talvi oli kulunut ja tullut oli taas lauhkeahenkinen, heleätaivainen
kevät. Lehtipuut Aurajoen rannalla olivat hiirenkorvalla, sen suvisilla
ahteilla oli nurmella jo vihanta vivahdus ja lumipäiviä piiloili enää
ainoastaan notkoissa ja syvemmissä katvepaikoissa. Itse joki oli äsken
luonut jääpeitteensä ja tulvaili nyt kellertävänä merta kohden,
huuhtoen korkealta äyräitään ja kuljettaen mukanaan rannalta
tempaamiaan puita ja sammalmättäitä. Saariston selillä oli vielä
viimeisiin asti pysynyt paikoillaan tummahtava, hauras, päivän polttama
jää, mutta nyt oli jo hieno etelätuuli saanut senkin liikkeelle ja se
keinutti nyt halkeilevia telejä yhä kauemmas ulapalle taikka muserteli
niitä pirstaleiksi luotojen kivirantoja vastaan.
Auran suistossa oli rakennustyö päättynyt ja valmiina kellui siellä
vesille työnnettyjä aluksia, uutukaisina ja vastatervattuina
kimallellen kullalta päiväpaisteessa. Toisia juuri parhaillaan
telakoilta laskettiin ja kauas kajahti miesten riemuisa huuto, aina kun
uusi solakkakeula, tukipuiden poistettua, jyristen luisui alas
pyöriviä teloja myöten ja loiskahtaen paiskautui veteen, nostattaen
kumpaiseltakin kupeeltaan korkean aallon. Hankavitsoja väännettiin ja
purjeita käärittiin matalain mastopuiden ympäri ja alukset olivat
valmiit ulapalla kuntoaan osoittamaan.
Mutta tyhjenneiden telakoiden sijoille oli törmälle lautavajoja
pystytetty ja niihin oli piispanlinnan väki kevään kuluessa kerännyt
muonaa ja aseita ja muita pitkän retken tarpeita. Ratsastavia viestejä
lennähteli ehtimiseen edestakaisin linnan ja jokisuun väliä ja
kauppasaksoja asettui tavallista aikaisemmin kojuihinsa jokisuun
"turulle", keräten sinne tavaroitaan. Sillä varottiinpa tavallista
vilkkaampia kevätmarkkinoita, kun sinne nyt oli saapuva paitsi
tavallisia saariston venheitä ja sisämaalaisia, jotka tarvitsevat paljo
suoloja, rautaa ja rihkamia, vielä koko suuri ristiretkeläisjoukko,
jota ensi avovedellä odotettiin.