Ällistyneinä ja äänettöminä jäivät hämäläiset rantaäyräälle katsomaan,

kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen

päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He

olivat aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli

ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu

ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristinvallan

heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli

taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän

päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet

tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän

törmältään -- he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs

törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan ja

seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsän rintaan, jonne

ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he

olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt

vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin,

valloittaja poistui todellakin -- mitäs kirkosta, jonka se törmälle

jätti. Vaan heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas

repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka

heille niin paljo kärsimystä oli tuottanut, -- siihen valtakunta, johon

kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja minkä

nimellisiä nuo kansat lienevätkään, kaikki ne ovat koottavat ja

sulatettavat yhteen ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät

maahan, sillä se on oleva ristin valta!

Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin

huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:

-- Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo

kaikki valmista.

Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin

toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle.

Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään,

ratsuja talutettiin esiin ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas

ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet

hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä

viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät

musertava ja polttava.

-- Sillä risti voittaa aina! huudahti hän.

Ällistyneinä ja äänettöminä jäivät hämäläiset rantaäyräälle katsomaan,

kuinka tuo loistava seurue verkalleen lähti solumaan törmältä länteen

päin metsänrintaa kohden ja vähitellen sinne painautui ja hupeni. He

olivat aivan typerryksissään näistä viimeisistä tapauksista, heitä oli

ajettu kokoon kuin karjaa, heitä oli pantu työhön, heitä oli kastettu

ja koko ajan olivat he saaneet tuntea tuon merkillisen ristinvallan

heltymätöntä kovuutta. Heidän yrityksensä vapautua sen painosta oli

taas mennyt mitättömiin, kahta raskaammin oli rankaiseva ies heidän

päälleen laskettu, eivätkä nämä verilöylystä henkiin jääneet tähteet

tienneet, mikä kohtalo heitä odotti. Nyt hupeni vieras lauma heidän

törmältään -- he sitä tuskin uskalsivat uskoa. He nousivat ylemmäs

törmälle, paremmin nähdäkseen kurittajain todellakin poistuvan ja

seisoivat siinä ääneti, vuoroin katsellen tuonne metsän rintaan, jonne

ratsastajat olivat painuneet, vuoroin ristiharjaista kirkkoa, jonka he

olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä he oikein tienneet, olivatko he nyt

vapaita vai orjia. Mutta he hengittivät kumminkin jo vapaammin,

valloittaja poistui todellakin -- mitäs kirkosta, jonka se törmälle

jätti. Vaan heidän ei kumminkaan tehnyt mieli ruveta sitäkään alas

repimään, sen harjalla rehenteli risti, tuo vaarallinen merkki, joka

heille niin paljo kärsimystä oli tuottanut, -- siihen he eivät

tahtoneet, koska he pelkäsivät sen sisällistä voimaa, siinä oli suuri

taikavoima, siinä asui mahtava ja julma haltija.

Mutta noilta autioilta, harvametsäisiltä harjanteilta järven rannalla,

joita Tuomas piispa oli katsellut ja pitänyt tyhjinä ja toivottomina,

sieltä tähystivät paksujen petäjäin takaa alinomaa terävät,

intohimoiset silmät ristijoukon elkeitä tuolla ruohoisella törmällä.

Asutuksen seuduilta pois paenneet pakanalliset velhot ja uhripapit

seurasivat sieltä kirvelevällä vihalla voimakkaan voittajan liikkeitä.

He purivat hammastaan, nähdessään ristiharjan kohoavan törmälle ja

heristivät nyrkkejään, kun Hämeen miehet ja naiset laskeusivat järven

rannalle ristikaulaisten pappien valeltaviksi. Kiukku kiehui heidän

sisässään, kun he tunsivat heikkoutensa ja kun heidän väkevimmät

luotelukunsa turhaan tuuleen hupenivat.

Vaan kun nyt ristinsoturit ja papit taas ratsujensa selkään nousivat ja

kun viimeiset peitsenkärjet katosivat notkoon kaukaisen hiekkaharjun

taa, silloin heidän silmänsä taas rohkeampina välähtivät ja he

rupesivat vuoren louhikkorinnettä alaspäin laskeutumaan. He katsoivat

nyt hetkensä taas tulleen palata alas kyliin ja kansan keskuuteen ja

alottaa alusta vaikutuksensa vanhoissa pyhissä karsikoissa

noitatempuilla ja luoteluvuilla.

Pitkissä päivämarsseissa ratsasti Tuomas piispa retkeltään sisämaahan

seurueineen länttä kohden, rannikolle päin. Vaivoin jaksoivat

mukavuutta rakastavat tuomioherrat seurata mukana, he eivät ymmärtäneet

tätä tarpeetonta kiirettä ja nurkuivat keskenään, kun heidät kesken

uniensa ja aterian sulamatta ajettiin satulaan. Mutta ääneensä he eivät

uskaltaneet napista, kiltisti he hoippuivat hevostensa selässä noilla

epätasaisilla suo- ja kangasmailla. Piispalla oli kiire, hänellä oli

aina kiire.

Saavuttiin vihdoin metsätaipaleilta asutuille maille ja ennen pitkää

kuumotti linnan mahtava torni lehdon yli Aurajoen rannalta.

Linnaan ehdittyään kyseli piispa, kuuluiko mitään merkillisempää.

Ei kuulunut muuta kuin että vähän uppiniskaisuuden oireita oli rannikon

kastetussa väestössäkin taas näkynyt. Kansa ei saapunut säännöllisesti

kirkkoihin, avioliittoja solmittiin ilman kirkon vihkimystä ja

vanhoissa kielletyissä lehdoissa oli salaa kuhissut maan ja veden

haltijoita palvelevia kristittyjä. Paikkakunnan papit olivat noista

merkeistä hyvin huolissaan ja valittivat surkeasti, että metsäteitä

hiipivät velhot tekivät tyhjäksi heidän työnsä ja kylvönsä.

Mutta Tuomas piispaa nuo uutiset eivät paljoa huolettaneet, hän nuhteli

pilkallisesti ruikuttavia pappeja ja nauroi heidän hätääntynyttä

voimattomuuttaan:

-- Miksi ette ole paremmin saarnanneet ja ristin oppia tiukemmin heidän

pakanallisiin päihinsä iskeneet? kysyi hän. Ja kun papit rupesivat

selittämään, että pakolla kastetut vihaavat uutta uskoa eivätkä siihen

sydämestään tahdo taipua, tiuskasi hän:

-- Mutta he pelkäävät sitä ja minua, ja se onkin pääasia. Hyvin vähällä

lähtevät heistä nuo luopumisen oireet, kun heitä oikein kohdellaan.

Minä teen taas pian retken heidän kyliinsä, ja te saatte nähdä, kuinka

nöyriä ja hartaita kristittyjä he ovat.

Eikä piispa itselleen pitkää lepoaikaa suonutkaan. Pappejaan

rauhoittaakseen, mutta etupäässä viihdyttääkseen oman mielensä intoa,

läksi Tuomas tarkastusmatkalle hiippakuntaansa. Yksin hän läksi

mustalla ratsullaan, ainoastaan nuoren diakoonin otti hän mukaansa

apulaisekseen -- hän tahtoi osoittaa, että hän hallitsi tuota kansaa ja

että se oli hänelle kuuliainen. Syyskesän sade juoksi virtanaan, kun

hän metsätaipaleelle ehti, pehmeä polku pudotteli ratsua ja märät oksat

pieksivät ratsastajain kasvoja. Vaan siitä ei piispa välittänyt, se

ikäänkuin vilvoitti häntä ja hän ajoi edelleen, kylästä kylään laajassa

hiippakunnassaan.

Jo etäältä kyläin väet hyvin tunsivat tulijan piispaksi; hän oli

ennenkin odottamatta heidän luokseen ilmestynyt ja heidän taloissaan

vieraillut. Mutta se ei iloinnut hänen tulostaan, tuo väestö, se ei

rakastanut häntä. Hän oli aina tullut kansan luo kylmänä, jyrkkänä,

ankarana käskijänä ja jotakin uutta rasitusta oli sille aina jäänyt

hänen käyntinsä muistoksi. Milloin oli hän ottanut veroja, milloin

vienyt miehiä linnaan päivätöihin, milloin toisia jokisuulle laivoja

veistämään; milloin taas antanut määräyksiä pidettävistä paastoista ja

kirkossa vietettävistä pyhistä. Kansa oli totellut, oli maksanut verot,

tehnyt päivätyöt, oli saapunut sunnuntaisin kirkolle ja tuonut vielä

tullessaan näädännahkoja tai kapahaukeja piispalle antimiksi ja

lepyttäjäisiksi -- se pelkäsi häntä ja hänen huovejaan, mutta vihasi

samalla salaa. Ja samalla kuin se vihasi häntä, vihasi se hänen

oppiaankin.

"Mitähän se nyt taas vaatii", tuumivat talon miehet pihalla, nähdessään

piispan mustan ratsun ajavan kujan suulle, mutta he valmistautuivat

silti kohta häntä kunnioittaen vastaanottamaan. Hän kutsui kylän väet

koolle, tutki ja nuhteli, ja kyseli kultakin erikseen hänen

perheolojaan. Ja jos kenellä oli kastamaton lapsi, sen hän heti

tuotatti diakooninsa kastettavaksi, ja jos ken oli omin päin haudannut

omaisensa vihkimättömään maahan, sen hän kohta ajoi kaivamaan vainajan

maasta ja viemään sen kirkolle haudattavaksi. Ja kansa taipui ja

totteli napisematta -- linna oli liian lähellä.

Mutta kun piispa lopuksi kussakin kylässä ilmoitti tärkeimmän asiansa,

silloin monen mekkomiehen koura salaa nyrkiksi puristui, silloin kuului

väliin miesjoukosta hiljaista suhinaa, joka kertoi mielten napisevan ja

kuohuvan. Vastenmielisesti oli kansa ottanut maksaakseen linnaan

veroja: vapaa mies ei ollut ennen vastoin tahtoaan tottunut maksamaan

toiselle mitään, eikä ollut hänen käsityksensä mukaan kukaan oikeutettu

häneltä mitään ottamaan -- ken mitä väkisin vei, se ryösti. Raskaalta

nyt tuntui, kun omalla työllä koottuja tavaroita täytyi joka kesä ja

talvi toiselle luovuttaa -- mutta kansa oli maksanut verot. Vielä

raskaammalta tuntui vapaasta miehestä, kun hänen täytyi niinkuin orjan

lähteä toisen työhön raatamaan -- mutta päivätyötkin olivat kumminkin

tehdyt. Mutta nyt -- nyt vaati piispa heiltä kaikkein raskainta: hän

kutsui heidät, rauhan töissä kasvaneet miehet, sotamiehiksi, käski

miehen talosta määräaikana olemaan valmiina saapumaan ristiretkelle

kirkon vihollisia vastaan. Se oli jo melkein liikaa. He olivat

tottuneet sotia käymään ainoastaan omia ja heimonsa vihollisia vastaan,

omasta halustaan ja omasta vihastaan, ei toisen käskystä. Nyt täytyisi

asestautua ristinlinnan pakolliseen sotapalvelukseen!

Vaan he eivät vastustaneet tätäkään käskyä, ääneen nurisematta he sitä

kuuntelivat -- tuon linnan ratsumiehet saattoivat köysissä noutaa sen,

joka ei mielisuosiolla tullut. Mutta he kirosivat synkästi sydämessään

ja vihasivat tuota linnaa ja sen piispaa, sen uskoa ja sen ristiä,

monta vertaa katkerammin kuin ennen.

Tuomas piispa ratsasti siten kylästä kylään ja muistoksi hänen tältä

käynniltään jäi kaikkialle käsky, että kun linnasta viesti saapuu,

silloin tulee miesten heti lähteä liikkeelle, jousi ja keihäs mukanaan.

Hän lupasi lähteville synnit anteeksi ja iankaikkisen autuuden, vaan

hän huomasi kyllä, että se lupaus jätti heidät yhtä kylmiksi; he eivät

ymmärtäneet sitä autuutta eivätkä siitä välittäneet. Ja hän näki kyllä

salaisen kiukun heidän silmissään, mutta se ei häntä surettanut: heidän

rakkauttaan ei hän nyt ehtinyt voittaa, no, hän ei sitä tarvinnutkaan,

ainoastaan heidän alistumisensa ja tottelevaisuutensa. Kunhan kaikki

nämä pohjoiset heimot saadaan alistetuiksi kirkon valtaan ja

vaikutukseen, silloin juurtuu kyllä uusi uskokin vähitellen -- niin

ajatteli Tuomas kylästä ratsastaessaan. Vihatkoot, kunhan pelkäävät!

(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

TUOMAS PIISPA VÄÄRENTÄÄ PAAVIN KIRJEEN.

Tuomas piispa istui työhuoneessaan pitkää pöydän päässä.

-- Ovatko lähettiläämme saapuneet Riiasta ja Roomasta?

-- Ovat.

-- Tuokaa salkut tänne!

Tuomas viittasi eräälle naispalvelijalle ja käski sytyttää useampia

tuohuksia pöydän päähän. Tuokion kuluttua toi linnan vanhin tupaan

useampia suuria, kankeita nahkakääröjä, jotka olivat visusti sidotut ja

sinetöidyt. Pikaisella silmäyksellä tarkasti piispa noita matkalla

kuluneita salkkuja, joihin kankeat pergamentit olivat kätketyt, ja

erotti ne toisistaan. Siinä oli kirjeitä Ruotsista ja Lyypekistä,

tavallisia piispain välisiä asiakirjeitä... ne hän laski syrjään. Mutta

kaksi salkkua oli joukossa, joita hän katseli pitempään ja jotka hän

jätti eteensä. Hän viittasi vieressään seisoville sotureille, että he

saavat mennä askareihinsa ja ryhtyi sitten kirjeitä avaamaan.

Toinen niistä oli tullut Vironmaalta ja siinä oli Kalparitarien

suurmestarin sinetti, kuvana paljastettu miekka. Jotenkin

välinpitämättömästi mursi Tuomas tämän sinetin, kehitti paperin auki ja

rupesi silmäilemään noita sirosti piirustettuja rivejä. Ja ivansekainen

hymy leikki hänen huulillaan. Sillä niin sirosti olivat siinä

lauseetkin pyöristetyt, paljo imartelua, paljo koreita sanoja, vaan

sittenkin: sisältö oli melkein tyhjää lörpötystä vain. Tuomasta se

suututtikin hymynsä sekaan ja hän puheli itsekseen tuota kirjettä

lukiessaan:

-- Tiesinhän sen... se vanha kettu... pyörittää ja silittää ja kiertää

siinä luikertelevassa pyöreydessään itse asiat aivan syrjään -- se on

juuri hänen tapaistaan!

Tuomas oli pyytänyt noilta hengellisiltä ritareilta apua taistelussaan

pakanallisten suomalaisten käännyttämiseksi ja oli sitä tehdessään

viitannut erääseen paavin käskykirjeeseen, jossa tämä kehoitti

saksalaisia ja kalparitareita kannattamaan käännytystyötä Suomessa. Sen

lisäksi oli Tuomas ehdottanut, että he, kalparitarien suurmestari ja

hän, perustaisivat varsinaisen liiton taistellakseen yhdessä ja

kukistaakseen pakanat ja kaikki muutkin, jotka vastustivat Rooman

kirkon levenemistä Itämeren partaalla, jossa ritarikunta toimi Viron ja

Tuomas piispa Suomen puolisella rannikolla. Mutta Riian vanha, viisas

pääpiispa kiersi ja kielsi kohteliaimmassa muodossa sekä liiton että

avun... hänellä oli muka yllinkyllin huolta omista asioistaan ja

monista vihollisistaan... ei voinut hän tällä kertaa laajentaa

toimintaansa muualle... toivoi, että hänen "miehevä ja voimakas

veljensä Suomessa" on suoriutuva vaikeasta tehtävästään kirkon

kunniaksi ja voitoksi...

-- Niinpä niin, hän pelkää minua, pelkää vaikutustani paavin luona,

pelkää kasvavaa valtaani Itämeren varrella. Hyvä, kiertele ja epäile

sinä vielä vastaiseksi, ehkäpä saat sitten varmuutta, jota et

odottanutkaan. Ehkäpä tämä toinen salkku jo antaakin enemmän vauhtia!

Kasvavalla jännityksellä ja selvästi näkyvällä uteliaisuudella, mutta

samalla tyynesti ja kunnioittaen, kävi Tuomas tuohon toiseen salkkuun

käsiksi. Se oli suljettu suurella, vahvalla vahasinetillä, jossa

Pietarin istuimen tunnettavat merkit, ristiin asetetut avaimet, olivat

kuvattuina, ja hartaudella Tuomas päänsä kumarsi, ennenkun sen pyhän

sinetin mursi. Mutta avattuaan kirjeen liukuivat hänen silmänsä

nopeasti pitkin paperikäärön rivejä ja henkeään pidätellen hän sen luki

päästä päähän.

Viimeisellä avovedellä oli Tuomas lähettänyt sanoman Roomaan, kirkon

korkealle ruhtinaalle, anoen häneltä apua ja kannatusta taistelussaan

Suomen kirkon vihollisia vastaan. Hän oli pyytänyt paavia, toimekasta

ja tarmokasta Gregorius IX:ttä, kehoittamaan pohjoismaiden kansoja

ristiretkelle hämäläisiä ja heidän pakanallisia liittolaisiaan vastaan,

koska muuten maahan juurrutettu kirkko ei koskaan ollut pääsevä

varmasti ja rehevästi kukoistamaan. Hän oli kertonut ponnistuksistaan

ja menestyksestään Rooman kirkon levittämisessä ja hän oli toivonut

myöntävää vastausta -- olihan hänen työllään ja nimellään jo siksi

vaikutusta paavin luona.

Mutta tämä nyt saapunut paavin kirje kumosi kerrassaan hänen hartaimman

toivonsa. Se oli kyllä hyväntahtoinen, siinä oli tunnustusta ja

kehoitusta, mutta ristiretkeä ei paavi kumminkaan käskenyt

toimeenpanna, ja siksi se vastaus oli pilassa. Kirjeen alkua lukiessaan

olivat Tuomaan kasvot jo kirkastuneet, vaan pian toivon ja pettymyksen

pilvet risteilivät hänen otsallaan, ja kun hän pääsi loppuun, levisi

harmin puna hänen kasvoilleen. Hän antoi käärön itsekseen räiskeellä

kiertyä kokoon, viskasi sen vihaisesti syrjään, muistamatta, että sen

alla oli kirkon päämiehen oma nimikirjoitus, ja huudahti harmistuneena:

-- Sitäkö vain -- kauppakielto eikä mitään muuta, siinä paavin koko apu

Suomen kirkolle! Se on mitätöntä! Uutta paavia kehutaan voiman

mieheksi, mutta tämä on pehmeyttä! -- Uudestaan otti hän kirjeen

käteensä, luki sen varmuuden vuoksi toistamiseen: -- Sellaisella

vakavuudella käsketään -- mitä? Käsketään kristittyjä kansoja

gotlantilaisia ja lyypekkiläisiä ja muita, olemaan käymättä kauppaa

pakanain ja heidän liittolaistensa kanssa, kielletään myömästä näille

hevosia ja aseita. Kyllä kai ne karjalaiset ja novgorodilaiset siitä

välittävät -- mitä eivät saa ostaa, sen he ryöstävät! Ja Lyypekin

saksoilleko ja Gotlannin merirosvoille olisi siitä apua, hekö

luopuisivat kaupastaan, joka on heidän elinkeinonsa, tuollaisen kirjeen

käskystä -- ei koskaan! Pitkät ovat täällä rannikot, Visbyn merimiehet

osaavat salaa kulkea -- siitä ei tule mitään!

Synkkänä istui Tuomas pöydän päässä, avasi vieläkin käärön ja heitti

sen jälleen pöydälle ja ääneensä hän taas huudahti:

-- Ja mitä se meidän asiaamme auttaisi, vaikka saksat luopuisivatkin

kaupankäynnistään -- ei pakanuus siitä häviä eikä sellaisella avulla

toteudu minun suuri suunnitelmani!

Hän oli kiihkossaan noussut lattialle kävelemään. -- Paavi on liian

kaukana, hän ei tunne näitä oloja eikä ymmärrä täkäläisen kirkon

tarpeita. Täällä karjalaiset yllyttävät hämäläisiä kirkkoamme vastaan,

karjalaisten takana on muita yllyttäjiä, kaikki on levotonta, kirkon

taimitarha alituisessa vaarassa, -- siihen ei auta kauppakielto, ei

totta tosiaan!

Tuomas nojasi hetkeksi päänsä kämmeneensä, mutta kämmen kouristui pian

nyrkiksi, hän heristi sitä ilmassa ja karjasi niin, että tupa kaikui ja

siinä hyörineet palkkapiiat pelästyneinä pakenivat:

-- Ei sittenkään! Täällä kurottavat pakanat saastaiset kätensä itse

kirkon tiluksiin ja uhkaavat sen sydäntä, ja minun käteni ovat sidotut,

paavi kieltää auttavan sanansa! Ei, se ei kelpaa, siihen ei saa suuri

tuumani rauveta, täältä täytyy löytyä terästä, ell'ei sitä ole

Roomassa, ja täältä sitä löytyy!

Vankat jäntereet piispan kasvoissa olivat koviksi pingottuneet,

sieramet paisuivat, lihakset käsivarsissa pullistuivat ja koura puristi

miekan kahvaa. Niin seisoi hän kauan aikaa yhdessä kohden pöydän päässä

ja tulta iski vihainen silmä. Synkkä äänettömyys vallitsi suuressa

tuvassa. Miehet olivat yksi toisensa perästä poistuneet pihalle ja

arkoina lymyilivät naiset oviloukossa katsellen piispaa, jonka

suuttumuksen syitä he eivät voineet ymmärtää. He tiesivät kaikki, että

leikki oli kaukana Tuomaspiispan tuossa mielentilassa ollessa --

vaivainen oli se, johon hänen kiukkunsa vasama silloin kohdistui!

Mutta Tuomas koputti pöytään ja kun naiset arkoina ovensuusta

lähestyivät, käski hän:

-- Kutsukaa linnanvanhin tänne!

Hän oli tuossa seisoessaan jo pääpiirteissään viitoittanut itselleen

tien, jonka kautta hän sittenkin aikoi pyrkiä laajaa hankettaan

toteuttamaan. Ja suunnitelmansa rakennettuaan hän aina rauhoittui ja

kävi sitä tarmolla ja johdonmukaisesti toteuttamaan. Kun Belgerd

saapui, oli hän taas tyyni ja kylmä, kokosi kirjeet salkkuihinsa, pisti

ne kainaloonsa ja virkkoi rauhallisesti:

-- Odottakaa, Ohto ja sinä, käskyjäni täällä kotosalla.

Hän lähti omiin piispallisiin huoneihinsa, joissa hänen oli tapana

miettiä ja suunnitella hankkeitaan ja harjoittaa kirjallisia töitään --

enimmät aikansa hän muuten vietti linnueen seurassa suuressa

arkituvassa, ottaen osaa väkensä askareihin ja aterioihin. Hänen

yksityisen työhuoneensa vieressä, jossa hänellä oli pieni rukouskappeli,

oli toinen suurempi huone, jota hän sanoi kirjastokseen. Siellä oli

pitkillä pöydillä suuria, paksuja, vitjoilla seiniin kiinnitettyjä,

lautakantisia kirjoja, pyhäin tarinoita, tunnustuskirjoja ja muita

katoolisen kirkon pääkirjoja, jotka hän itse oli muualta, luostareista

ja piispoilta lainaamistaan kappaleista itselleen kopioittanut ja jotka

olivat hänen aarteensa ja ylpeytensä. Sitä kopioimistyötä jatkoi

lakkaamatta Tuomaan toimesta ja hänen kustannuksellaan kolme nuorta

diakonia, joista yksi aina vuorollaan ääneensä harvakseen saneli

jotakin pyhää kirjaa, toisten piirustaessa sanoja paperille. Siten

niistä saatiin kaksi uutta kappaletta. Käryävät rasvalamput paloivat

siitä syystä aamusta iltaan tässä huoneessa, jossa kalpeat nuorukaiset

ilottomia päiviään viettivät -- ainakin piispan kotona ollessa

työskentelivät kirjurit ahkerasti. Niinpä kuului sieltä nytkin tuota

yhtämittaista, yksitoikkoista sanelua ja hanhensulan hiljaista rapinaa

karkeaa paperia vastaan, kun Tuomas viereisessä huoneessa työpöytänsä

ääressä istui. Mutta hän nousi pian ja astui saliin kirjurien luo,

jotka heti keskeyttivät työnsä ja nousivat kumartaen piispaa

tervehtimään.

-- Voitte hetkeksi panna syrjään kopiokirjanne, virkkoi tämä -- minulla

on nyt teille muuta, kiireellisempää työtä. Valmistautukaa kirjottamaan

saneluni mukaan.

Harvakseen ja selvästi saneli Tuomas piispa latinalaiset lauseensa,

pitkät ja mutkalliset, saneli sana sanalta, kertaakaan hakaltamatta,

sanaakaan muuttamatta.

Tämä ensimäkien kirje, jota laadittiin näin useampia kappaleita, se oli

menevä piispoille, hengellisille ruhtinaille ja maallisille

hallituksille kaikissa Pohjoismaissa. Suomen piispa ilmoitti heille --

ruotsalaisille, norjalaisille, tanskalaisille, saksalaisille ja

riikalaisille -- että paavi oli kieltänyt kaiken kaupankäynnin pakanain

ja Suuren Novgorodin kanssa ja vaati heitä tarkoin tätä kieltoa

tottelemaan, kirkon vihan ja kirouksen uhalla. Ja kirjeen loppuun

saneli hän vielä pienen lisäyksen, että tätä paavin toimenpidettä on

pidettävä väliaikaisena, valmistavana, kunnes suurempi, kaikkien

Pohjoismaiden kristittyjen yhteinen yritys saadaan toimeen näiden

pimeydessä vaeltavain pakanain liittämiseksi sen ainoan

autuaaksitekevän kirkon helmaan, jota he nyt vielä vastustavat ja

pilkkaavat.

Kun tämä kirje oli valmis, lähetti Tuomas kirjureistaan kaksi pois

lepäämään ja piti luonaan heistä ainoastaan vanhimman ja taitavimman,

johon hän täydellisesti luotti. Ja tälle rupesi hän nyt sanelemaan

Rooman paaville menevää kirjettä.

Voimakkaasti ja räikein värein kuvasi hän siinä aluksi hämäläisten

uusimman kapinan; hän kertoi, kuinka suuri ja sotaisa Karjalan heimo

yllyttää jo kastettuja hämäläisiä alituisiin kapinoihin Rooman kirkkoa

vastaan ja kuinka Suuren Novgorodin ylimykset, jotka ovat omistaneet

bysantiolaisen opin, kannattavat ja kiihoittavat näitä pakanoita, siten

jos mahdollista tunkeakseen Rooman kirkon pois koko Pohjoismaista ja

valmistaakseen tilaa omain pappiensa käännytystyölle. Hän kuvasi Suomen

kristityn seurakunnan hädän ja pulan äärettömän tukalaksi, kuvasi,

kuinka vuosikymmeniä sitten käännytettyjä maakuntia oli noiden

hyökkäysten johdosta palautettu taikka palaamaisillaan pakanuuteen ja

kuinka siten, ellei tarmokkaaseen toimeen pian ryhdytä, vuosisataisen

työn tulos ristin ja Rooman opin hyväksi Suomen laajassa maassa kohta

on purettu. Oman tilansa, kirkon soturien ja pappien aseman, kuvasi hän

miltei toivottomaksi, sotaväen riittämättömäksi, varat vähentyviksi,

linnan pakanain hätyyttämäksi. Tätä kirkolle häpeällistä taantumista ei

enää voida ehkäistä muuten kuin yleisellä, suurella ristiretkellä,

jolla vastarinnan ahjo olisi sammutettava. Jos mieli oikean opin säilyä

näillä pohjoisilla rajoilla, on paavin kehoitettava Pohjoismaiden

kansoja ristiretkelle ja otettava se retki korkeaan suojelukseensa.