hänen poissaolonsa aikana sattuneita tapauksia. Hänen kasvojensa
ilmeestä ei saattanut huomata, että nuo uutiset puhjenneesta
vaarallisesta kapinasta olisivat häntä huolettaneet taikka
suututtaneet, päinvastoin vilahti toisinaan melkein kuin jonkinlaisia
tyytyväisyyden väreitä hänen silmissään. Roteva soturi, joka näitä
kertoi ja joka ei suinkaan aristellut kahakoita eikä partioretkiä,
katseli ihmetellen tuota piispan tyyneyttä; se häntä melkein loukkasi
ja senvuoksi hän, tuokion vaiti oltuaan, lisäsi:
-- Viimeksi tänään palasin miesjoukon kanssa kapinoitsijoita
ahdistamasta. Ne miehet eivät ole tottumattomia pikkukahakoihin, he
voivat todistaa, mitä laatua tämä kapina on.
Silloin Tuomas äkkiä tempausi irti mietteistään, hymähti
ystävällisemmin ja virkkoi:
-- Uskon sinua täydelleen, Belgerd. Vai uskaltaa Häme vieläkin kerran
nostaa päätään! Kerrohan lähemmin, miten kapina alkoi ja miten sitä on
jatkunut.
Belgerd, linnanvanhin, joka oli piispan aseellisen väen päällikkö ja
hänen linnansa hoitaja, kuvasi nyt lyhyin, reippain piirtein, miten
linnaan ensiksi rupesi kuulumaan hätääntyneitä viestejä Hämeestä. Sinne
lähetettyjä verottajia ja saarnamiehiä, jotka olivat suksilla paenneet
aseihin nousseiden käsistä, saapui henkensä hädässä sisämaasta ja he
kertoivat kaikki, että hämäläiset koko laajalla asuma-alueellaan olivat
yhteen aikaan ja yhtäkkiä hyökänneet kaikkien heidän kyliinsä
asettuneiden vieraiden kimppuun, kurikoineet kuoliaiksi toisia ja
toisia upottaneet avantoihin, -- säälittä ja armotta, kenen vain olivat
käsiinsä saaneet. He olivat pakanuuteensa luopuneet ja hurjistuneina
olivat he silponeet pappeja ja käärineet heitä olkiin ja sytyttäneet
nämä elävät lyhteet palamaan ja ilkkuneet rovioiden ympärillä.
Kasteessaan pysyneiden naapuriensa pirtteihin tunkeutuen kaatoivat
hurjat joukot talon harjalle pystytetyt ristit ja silloin useimmat
kastetut heitä mielisuosiolla seurasivat vanhoihin pyhiin lehtoihin,
joissa he kohta uhrasivat pakanallisille hengille, siten rististä
luopuen; ja he huuhtoivat pyhillä lähteillään kasteensa pois ja
yhtyivät aseellisiin joukkoihin. Vaan jos ken kastetuista ei sitä
tahtonut tehdä, niin hänet pakotettiin juoksemaan uhripuiden ympärillä,
kunnes hän väsymyksestä hengetönnä vaipui maahan. Ja kristittyjen
kastettuja lapsia he ryöstivät näiden kotoa ja veivät velhojensa
noiduttaviksi. Yleensä he tällä kertaa esiintyivät tavattomalla
vimmalla, ikäänkuin äärimmilleen ponnistaen voimansa ja vihansa,
vapautuakseen ristin ikeestä. Kaikki Hämeen asekuntoiset miehet
kokoontuivat sitten sotaisiin partiojoukkoihin ja he kutsuivat
karjalaisia suksimiehiä avukseen. Ja kotikylänsä ensiksi kristityistä
puhdistettuaan lähtivät he hiihtämään rannikolle päin, polttaen ja
ryöstäen jokaisen talon, jonka harjalla he ristinmerkin tunsivat. Ja
monet rannikollakin luopuivat kasteestaan ja uhrasivat pakanain
seurassa vanhoissa karsikoissaan; toiset sen tekivät pelosta ja
pakosta, toiset halulla ja ilolla.
Aina vain hievahtamattomin kasvoin kuunteli piispa tätä kertomusta.
Linnanpäällikön vaiettua virkkoi hän kuin itsekseen:
-- Niinpä niin, ne karjalaiset tekevät työmme täällä aina epävarmaksi.
Ja karjalaisten takana on taas muita.
Käännähtäen Belgerdin puoleen kysyi hän sitten äkkiä:
-- Entä te, minkä teitte kapinoiville hämäläisille?
-- Minä lähdin tietysti ratsuväen kanssa heti heitä vastaan, hain heitä
mistä luulin löytäväni. Vaan sepä tässä taistelussa onkin kirottua: ota
kiinni kärppä kiven kolosta! He retkeilivät pienissä parvissa,
hiihtivät milloin edessämme ja milloin takanamme; toisia heistä
tunkeutui pohjoiseen, Ulvilaan saakka, toisia kierteli etelämpää
rannikolle. Muutamia parvia ajoin takaisin, vaan minun täytyi palata
tänne linnaan, kun sain viestejä, että toiset sillaikaa jo sitä
uhkailivat.
-- Tätäkö linnaa -- oletko päästäsi vialla?
-- Tästä ovat pakanat hiihtäneet parin neljänneksen päässä, ja kirkolle
lahjoitetuista kartanoista ovat he karjan ryöstäneet.
Jo näytti piispakin suutahtavan tuota kuullessaan ja hiukan
kärsimättömästi hän virkahti:
-- Entä sitten?
-- Senjälkeen olemme joka päivä pienemmillä partiojoukoilla ajaneet
kapinoitsijoita takaa, vaan väkemme uupuu, se ei riitä, en tiedä, miten
saamme tämän kapinan kukistetuksi.
Mutta piispa hymähti puolittain pilkallisesti ja taputti haarniskoitua
ystäväänsä olalle:
-- Niin vähiin ei toki voimamme uupune, sinä vanha sotakarhu! Kapina on
tietysti tyyten tukahdutettava -- eihän me ennenkään kahakoita
kartettu.
Puna nousi soturin poskille ja miekka helähti, kun hän sen kahvaan
tarttui.
-- En karta kahakoita, kun vaan saisin avoimessa ottelussa tapella.
Mutta metsää myöten hiipivää vihollista vastaan, jota en saa käsiini,
on tukalaa taistella. Ja pahinta kaikesta on se, ettei tiedä, missä
kaikkialla vihollisia on.
-- Mitä tarkoitat?
-- Tämä kristitty rannikon kansa näyttää salaa suosivan vihollista, se
auttaa sitä, missä uskaltaa ja voi -- tähän kristittyyn seurakuntaan ei
ole paljo luottamista...
Tuomas nousi ja katkasi kädenliikkeellä linnanvanhimman kuvauksen. Tuo
viittaus linnan lähimmän väestön epäluotettavaisuudesta tuntui hänestä
moitteelta häntä itseään vastaan: hän ei muka ollut juurruttanut ristin
oppia siihen kyllin syvälle. Tuota valitusta hän ei tahtonut kuulla --
kansa pysyi kyllä tottelevaisena, kunhan sitä tarpeellisessa kurissa
pidettiin. Hän astui pari kierrosta hyvin kiihkeänä lattian poikki,
pysähtyi sitten Belgerdin eteen ja virkkoi vihaisella äänellä:
-- Te olette väärästä päästä käyneet tätä kapinaa kukistamaan, liian
lempeästi, liian pehmeästi, siinä koko vika. Teidän ei pidä lähteä
vihollista metsistä hakemaan, vaan heidän omista kylistään ja
kodeistaan. Siellä talot tuleen ja uppiniskaiset seipääseen! -- ei saa
säästää ketään, joka ei kohta taivu ristiä kumartamaan. Silloin kyllä
palaavat miehet partioista -- se keino tepsii, -- ankaruus, julmuus on
ainoa, joka heihin pystyy, mutta se pystyykin varmasti.
Tuvassa olevat miehet kuuntelivat ääneti piispan nuhteita -- he eivät
mielestään olleet niitä ansainneet. Vaan Tuomas oli nyt innostunut ja
suuttunut, ja hän kysäsi terävästi:
-- Oletteko saaneet vankeja?
-- Eilen toivat ratsumiehet kymmenkunnan pakanaa mukanaan, vastasi
linnanvanhin.
-- Hyvä. Kun nyt lähdette liikkeelle, otatte vangit mukaan. Ja ensi
paikassa, missä pakanoita tapaatte, teette vangeista lopun...
Tuomas teki kädellään leikkaavan liikkeen ja vaikeni hetkeksi ikäänkuin
hengähtämään -- hän huomasi, että miehet eivät häntä täydellisesti
hyväksyneet. Ja selittääkseen tarkoituksensa jatkoi hän rauhallisemmin:
-- Kapina on kukistettava, meidän on osoitettava luopioille rankaisevaa
voimaamme, heidän täytyy meitä pelätä. Meidät on asetettu tänne pyhän
kirkon rajavartioina taivuttamaan kaikki kansa ristin oppiin, ja
ankaruudella ja pakolla kukistamaan ja masentamaan kaikki, jotka
yrittävät siitä luopua. Siksipä, jos täällä rannikollakin joku
kastetuista luopuu uskostaan taikka salaakaan juonittelee pakanain
liitossa, on hän otettava kiinni ja tuotava tänne linnaan, jossa Tapani
hänestä kyllä huolen pitää, -- he tietävät jo, mitä se komento
merkitsee!
Taas oli piispa kiihtynyt puhumaan jyrisevällä äänellä, niin että suuri
pirtti kajahti. Ja hän lausui lopuksi:
-- Me emme saa olla pehmeitä, silloin kyllä voimamme riittää --
ymmärrättekö? -- Jää sinä, Belgerd, tällä kertaa kotiin linnaa
vartioimaan -- minä lähden miesten kanssa hämäläisiä vastaan. Tahdon
itse tavata kapinoitsijat.
Linnanvanhin hämmästyi ja kysyi:
-- Nytkö heti?
-- Mitäpä sillä on väliä; tapaamme kapinoitsijat sitä pikemmin. Väleen
vain ratsaille, miehet!
Pian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas
ratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä
kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia
sekasin -- ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa
palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt
toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä,
voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta
mielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä
vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja
empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi,
kiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata
tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan
viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.
-- Portti auki! komensi Tuomas ja ratsasti joukkonsa etunenässä ulos
aavikolle, kääntäen hevosensa sisämaahan vievälle tielle.
* * * * *
Monta retkeä tekivät Tuomas piispa ja hänen miehensä tänä kevännä ja
kesänä hämäläisten maahan ja vähitellen he siten taas kukistivat
talvella nousseen kapinan ja masensivat vapauteensa pyrkivän kansan.
Karjalan nuoret miehet, joille retki rannikolle oli ollut seikkailua ja
saaliinpyyntiä, ne hiihtivät jo kevään viimeisellä suksikelillä
takaisin metsien taakse omille rannoilleen, kun näkivät vastarinnan
voimistuvan. He veivät laukuissaan tuliaisina vaimoilleen ryöstettyjä
hopeoita ja vaatteita ja olivat satoonsa tyytyväiset, ja jättivät
hämäläiset yksin kestämään huovien hyökkäyksiä ja kärsimään kapinansa
seurauksia. Hämäläisten partiojoukot hajaantuivat vihollista väistäen
eri tahoille ja kaksin ja kolmin palasivat vihdoin miehet kevätkesällä
soitten ja kankaitten yli kotikyliinsä, hakien asuntojaan kotijärviensä
liepeiltä. Mutta mustuneita raunioita ja tallattuja halmeita löysivät
useimmat entisten talojensa paikoilta ja eläviä he eivät löytäneet
muita kuin raunioilla ulvovat koiransa. Vasta myöhemmin heidän henkiin
jääneet omaisensa vähitellen ja arkaillen piilopirteistään entisille
asumuksilleen palailivat ja rupesivat uusia talonkehiä rakentamaan.
Kristinuskon levittäjän kostava koura oli kapinoivain ja rististä
luopuneiden hämäläisten kylissä käynyt, kirkon soturit olivat piispansa
johdolla ankarasti rangaisseet heidän vapaudenhalunsa. Ja vielä pitkin
kesää retkeilivät linnan huovit hämäläisten kylissä, pitäen tutkimuksia
ja käräjiä, rangaisten aseihin tarttuneita, eikä heidän tuomiostaan
kukaan vähemmällä päässyt, kuin että vannoi ristiä uskollisesti
puolustavansa ja sille uppiniskaisen selkänsä koukisti.
Kapina oli siten kukistettu. Ei kukaan enää linnan ratsumiehiä vastaan
asettaan ojentanut, kun Tuomas piispa sydänkesällä vielä itse suuren
seurueen, pappien ja sotaväen, kanssa teki retken voitettujen
hämäläisten kyliin, vahvistaakseen voittonsa, pystyttääkseen
entiselleen kaadetut ristit ja ajaakseen kunnioitusta ja pelkoa tuohon
sitkeästi alistuvaan heimoon. Hämäläiset notkistivat taas kerran
polvensa ristin ja sen voittoisan edustajan edessä ja kuuntelivat
nöyrinä niitä määräyksiä, joita heille annettiin.
* * * * *
Oli lämpöinen, tuuleton kesäilta. Tuomas piispa oli seurueineen
kiertomatkallaan Hämeessä pysähtynyt suuren järven rannalle, korkealle
törmälle, pystyttänyt telttansa siihen ja lepäillyt siinä muutamia
päiviä. Hän oli kutsuttanut kaikki seudun asukkaat kokoon ja antanut
heidän siihen törmän laelle korkean kuusikon rintaan rakentaa pienen
puukirkon, jonka harjalle nyt äsken mahtava hirsiristi oli pystytetty.
Tottelevaisina olivat asukkaat saapuneet tähän pakolliseen työhön.
Järven rannalla oli Tuomas antanut pappiensa kastaa sekä pakanat että
kasteestaan luopuneet ja vasta valmistuneessa kirkossa oli hän
senjälkeen itse pitänyt juhlallisen jumalanpalveluksen ja puhunut
hämäläisille ankaroita varoituksen sanoja, peljättäen heitä vielä
kovemmalla kurituksella, jos he vielä kerran rististä luopuisivat.
Nöyrtyneinä, masennettuina seisoivat nyt hämäläiset aseettomina
alempana törmän rinteellä yhdessä ryhmässä, mutta linnan ratsumiehet
olivat asettuneet ylemmäs rinteelle, josta he voitettuja pilkkasivat ja
nauroivat. Vaan Tuomas itse seisoi seurueensa keskellä törmän laella,
katsellen noita voitettuja laumoja, jotka siinä paljain päin kasteen
jäleltä kuivailivat tuuheita tukkiaan ja loivat arkoja silmäyksiä hänen
aseelliseen väkeensä.
Hänen piti tänään lähteä seurueineen paluumatkalle kotiin ja tässä
rannalla oli hän tahtonut jättää vielä viimeisen pysyvän muiston
vallastaan kastettujen mieliin. Tuomas tunsi mielensä rauhalliseksi ja
varmaksi; lujalla tarmollaan oli hän taas kukistanut tämän kapinan,
joka oli ollut muita vaarallisempi ja vaikeampi, -- tuossa oli voitettu
kansa hänen edessään. Muut olivat epäilleet, hän ei ollut empinyt.
Seurasihan menestys hänen retkiään ja yrityksiään silloinkin, kun
kaikki näytti toivottomalta; hänen tuli vain aina luottaa omaan lujaan
tahtoonsa ja toimia sen mukaan, -- onni astui hänen jälkiään. Miksi hän
siis väliin itsekin epäili, miksi oli hän vieläkin heikko?
Taas rehahti pilkkanauru törmällä istuvain huovien joukosta -- joku oli
siellä keksinyt uuden ivanimen voitetuille -- ja alempana seisovat
hämäläiset painautuivat yhä enemmän yhteen veden ääreen, niinkuin arat,
säikähtyneet lampaat. Vaan Tuomas kääntyi vieressään seisovan
linnanvanhimman puoleen ja virkkoi:
-- No, Belgerd, sinähän pelkäsit, että me olisimme liian vähäväkisiä
tätä kapinaa kukistamaan. Onko nyt enää koko Hämeen maassa yhtään
miestä, jonka tekisi mieli jännittää joustaan kirkon soturia tai pappia
vastaan?
-- Ei ole tällä hetkellä, -- vastasi haarniskoittu soturi, -- ja
kenties ei ole muutamaan vuoteenkaan vielä. Kapina on nyt lopussa. Vaan
siltä en usko, että noiden märkätukkaisten mekkomiesten mielissä
liikkuu pelkkää katumusta ja nöyryyttä, ainakaan he eivät tunne
kiitollisuutta mielissään meitä kohtaan siitä tavasta, jolla he taas
ovat kirkon helmaan saatetut.
Piispa naurahti.
-- Ehkä eivät tunne, mutta he kumartavat ristiä ja se on pääasia. --
Vaan Tuomaan piirteet jäykistyivät taas ja hän lisäsi: -- Niin, en usko
minäkään, että me vielä mitään pysyväistä olemme luoneet. Hämäläisillä
on liian levottomia naapureita, pysyäkseen kauan uskollisina.
Linnanvanhin vilkastui.
-- Se on totta. Meidän olisi ulonnettava retkemme Karjalan heimoihin
saakka ja saatava ne yhtä taipuvaisiksi. Mutta siihen ei riitä väkemme,
-- olin oikeassa sittenkin, me olemme liian vähäväkiset.
Piispa ei vastannut siihen mitään. Hän katseli miettiväisenä kauas tuon
tyyneen, kirkkaan selän yli noita autioita, kallioisia, metsäisiä
rantoja, joissa asutuksen jälkiäkään ei näkynyt, -- harvassa lymyilivät
talot lahtien pohjukoissa, -- ja noita jyrkkiä vuorenharjanteita, joita
siinti toinen toisensa takaa, -- se oli autiota, köyhää, karua
maailmaa. Jossakin kaukana, noiden äärettömäin, tiettömäin erämaiden
takana, siellä missä lienevätkään karjalaisten yhtä autiot rannat, yhtä
harvat ja vaivaiset kylät, -- oli oikeastaan toivotonta tällaisia
seutuja vuosi vuoden perästä valloitella. Mutta Tuomaan tähystävä katse
liiti vieläkin kauemmas: näiden erämaiden takana on sittenkin vielä
toisia maita, toinen asutus, suurempi, rikkaampi, ja sinne
kaukaisuuteen hänen mielensä paloi, siellä olisi hän tahtonut voittaa
suurempia voittoja ja masentaa mahtavampia kansoja.
Kun piispa pysyi ääneti, jatkoi Belgerd tuokion kuluttua:
-- Mutta jotakin me toki voisimme tehdä näiden seutujen säilyttämiseksi
ja rauhoittamiseksi ja noiden alituisten kapinain asettamiseksi; ja se
meidän olisi tehtävä, jos mieli valtamme täällä pysyväiseksi jäädä.
Tuomas käännähti vilkkaasti sodanpäämiehen puoleen. Olisikohan hänessä
nyt herännyt sama ajatus, joka Tuomaan mielessä jo niin kauan oli
kytenyt ja välttämättömyydeksi kypsynyt? Hän virkkoi:
-- Jotakin -- nimittäin mitä?
-- Olisi jätettävä tänne varustusväkeä, tietysti, aseellinen joukko
pitämään hämäläisiä kurissa, muuten he taas pian pesevät kasteveden
pois päälaeltaan. Tänne on törmälle kirkko rakennettu; olisi pantava
hämäläiset työhön, rakentamaan tuohon viereen linnoituksen, jossa
meillä olisi vahva partiopaikka ja joka aina ylläpitäisi tarpeellista
pelkoa ja kuria ympäristössään.
Pettyneenä oli Tuomas taas kääntynyt järvelle katselemaan ja hän
kuunteli tuota ehdotusta varsin välinpitämättömänä. Uusi ei näyttänyt
hänelle tuokaan ajatus olevan, hän oli sitä aikoinaan paljokin
miettinyt, vaan hän oli sen hylännyt. Lyhyesti hän vastasi:
-- Se on tarpeetonta.
-- Tarpeetonta -- miten niin, jos meiltä vain väkeä riittäisi? kysyi
Belgerd kummissaan.
Tuomas käveli muutaman askeleen etemmäs törmälle, vähän syrjään muista,
istahti kivelle ja viittasi linnanvanhimman luokseen.
-- Tarpeetonta siksi, että meillä ei ole syytä hukata miehiämme ja
voimiamme näiden laajojen erämaiden puolustamiseen taikka
linnoittamiseen, nämä metsäläiset me kyllä saamme sekä rauhallisiksi
että uskollisiksi toisellakin, paljoa mukavammalla tavalla. Tämä Hämeen
kukistaminen, niin työlästä kuin se on ollutkin, on meille oikeastaan
hyödytöntä ajanviettoa muita suurempia hankkeita valmistaessamme. Me
voisimme sen huoletta jättää sikseen, ja kunhan saamme tähän väestöön
sen verran kammoa isketyksi, että veroittajamme ja saarnamiehemme
voivat täällä vaaratta kulkea, niin on kaikki hyvä. Tämänkesäiseen
retkeemme voimme siten olla täysin tyytyväisiä, tarkoituksemme olemme
sillä nyt saavuttaneet ja kaikin voimme huoletta palata kotiin.
Linnanvanhin, piispan uskottu mies ja vilpitön ystävä, ei voinut tätä
kantaa hyväksyä, hän ei sitä ymmärtänyt, hän pudisteli epäilevästi
päätään. Tiesihän hän kyllä yhtä ja toista piispan laajemmista
tuumista, hänen aikeestaan saada suuri ristiretki toimeen, mutta sitä
hän ei käsittänyt, että Tuomas tähän retkeen kaiken toivonsa rakensi.
Hämeen rauhoitus oli hänestä kaikissa tapauksissa ensiksi suoritettava,
kukistettakoon sitten Karjala, jos siihen riittävästi ristilaumoja
saadaan kokoon. Mutta hänen noita epäillen miettiessä, jatkoi Tuomas:
-- Elkäämme hätäilkö, elkäämme kiirehtikö tapausten edelle; me
tarvitsemme pian kaiken väkemme ja kaiken huomiomme toisilla tahoilla
-- odottakaamme!
Belgerd luuli ymmärtävänsä.
-- Mutta joskin saadaan ristiretki toimeen Karjalaan, olisihan valmis
varustusväki Hämeessä silti tarpeen.
Tuomas istui ääneti hetkisen, punniten mielessään, olisiko hänen
uskotulle taistelutoverilleen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin
ilmaistava aikeitaan. Näihin asti oli hän pitänyt nuo laajat
suunnitelmansa visusti omana salaisuutenaan ja niin hän aikoi ne pitää
edelleenkin. Mutta valaistakseen vanhalle ystävälleen puheitaan, tahtoi
hän toki hiukan opastaa häntä tolalle. Hän lausui harvakseen:
-- Emmehän saa ajatella ainoastaan näitä hämäläisiä, emme myöskään
ainoastaan karjalaisia, -- jos heidät voitammekin, emme ole vielä
kaadettavamme puun juuria tavanneet. Ellemme iske juurta poikki, kasvaa
siitä aina uusia kapinan vesoja, myötään uusia vaaroja kirkolle.
Tiennethän, mikä voima siellä karjalaisten ja hämäläisten takana
lietsoo vihaa kirkkoamme vastaan.
Uusia näköpiirejä välähti yhtäkkiä soturin mieleen, hän rupesi
aavistamaan piispan aikeita. Vaan hän ei vielä voinut uskoa
aavistustensa osuneen oikeaan, niin arveluttavilta tuntuivat hänestä
sellaiset tuumat. Ja vitkastellen hän virkkoi:
-- Minä luulin ristiretken tarkoittavan pakanoita eikä kristittyjä...
-- Kirkon vihollisia yleensä se tarkoittaa, emme tarvitse, emme voi
niitä etukäteen erikseen nimitellä. Vaan isku on suunnattava siihen,
mistä se parhaiten tepsii, meidän on puristettava kaikki nämä
suomalaiset pakanaheimot valtamme väliin, saarrettava ne joka taholta
ja liitettävä Rooman kirkkoon niin, ett'eivät ne vaikutuksestamme
mihinkään pääse. Kun sen teemme, silloin on Häme rauhallinen ja
Karjalan käännyttämiseen tarvitsemme ainoastaan viisikymmentä huovia ja
kymmenen pappia. Jumala on meille valinnut otollisen hetken ja meidän
on sitä käytettävä hänen valtansa vahvistamiseksi maan päällä.
Linnanvanhin huomasi aavistuksensa tosiksi ja hän arvosteli nyt hiljaa
mielessään noiden hänelle uusien, avarain tuumain toteuttamisen
mahdollisuutta, aina sekaan pudistellen päätään. Tuomaskin istui
ääneti, mutta hänen ajatuksensa kehittivät ja vatvoivat yhä uudelleen
tuota suunnitelmaa, jonka hän jo niin usein oli selväksi rakentanut.
Hän oli tiedustelijainsa ja muiden kulkijain kautta tarkoin seurannut
ajan merkkejä ja tunsi senvuoksi hyvin, kuinka ahtaalla ja heikkona ja
palasiin pilkottuna oli se valta tuolla kaukaisessa idässä karjalaisten
takana, johon hän aikoi iskunsa tähdätä, kuinka mongoolien hurja
sotilaskansa piti varjaagien suurta valtakuntaa raskaissa kahleissa.
Vielä rehenteli Suuri Novgorod vanhan mahtinsa varassa ja sen ruhtinaat
pelkäsivät ja vaanivat Rooman kirkon kasvavaa valtaa ja sen nuoret
miehet tekivät vieläkin usein hyökkäyksiä sen rajaseutuja vastaan,
yllyttäen liittolaisinaan olevia pakanoita, virolaisia ja karjalaisia,
paavin käännyttäjäin kimppuun. Siten olivat kalparitarit Virossa
pakanoita vastaan taistellessaan aina samalla saaneet taistella
novgorodilaisia vastaan ja Karjalassa olisi esillä sama peli, sen tiesi
Tuomas. Mutta nyt tarvittiin vain voimakas sysäys lännestä päin itse
tuota idästä uhkaavaa valtaa vastaan, -- se oli riittävä masentamaan
sen mahdin ja lopettamaan sen vaikutuksen pakanain joukossa. Se sysäys
oli nyt annettava. Ja sitten... niin, sitten olisi paljo tehtävätä, --
kunhan vain nyt saisi jalansijan toiminnalleen.
Belgerd pysyi ääneti, hän ei tietysti ollut voinut seurata Tuomaan
ajatuksenjuoksua. Mutta hän näki, mikä kiivas tuli taas oli syttynyt
piispan silmissä ja tiesi, ett'ei maksanut vaivaa koettaakaan sitä
tulta sammutella. Eikä hän tahtonutkaan sitä sammuttaa. Hän oli jo niin
usein nähnyt piispan ryhtyvän rohkeihin tekoihin ja innostuksellaan ja
tarmollaan niitä ajavan -- hänen oli itsensä aina lopuksi täytynyt
innostua mukaan ja piispan miekkana toteuttaa hänen hankkeensa. Nyt hän
ymmärsi, miksi Tuomas piti Hämeen kukistamista toisarvoisena ja miksi
hän lykkäsi Karjalan valloituksen tuonnemmaksi. Ja vaikka häntä vielä
pyörrytti piispan aikeiden avaruus, oli hän tottunut hänen
tarmokkaaseen tahtoonsa alistumaan.
Vaan Tuomas nousi pystöön, viittasi innostuneena kaukaiseen avaruuteen
ja puhui kaikkien kuultavasti:
-- Meidän on perustettava tänne suuri, voimakas kirkollinen valtakunta,
johon kuuluvat hämäläiset, karjalaiset, inkerikot ja lappalaiset ja
minkä nimellisiä nuo kansat lienevätkään, kaikki ne ovat koottavat ja
sulatettavat yhteen ja sen uuden vallan vastustajat ovat lyötävät
maahan, sillä se on oleva ristin valta!
Pappeja ja sotureita oli kerääntynyt piispan ympärille hänen näin
huudahtaessaan. Heille nyt Tuomas virkkoi:
-- Mutta kiirehtikäämme siihen työhömme valmistautumaan, täällä on jo
kaikki valmista.
Hän oli käynyt malttamattomaksi, hän ikävöi jo noihin laajempiin
toimiinsa. Siksi käski hän seurueensa heti hankkiutumaan paluumatkalle.
Kiireesti koottiin ja sälytettiin tavarat kuormahevosten selkään,
ratsuja talutettiin esiin ja soturit ja papit nousivat satulaan. Tuomas
ajoi vielä kierroksen rantaäyrästä pitkin, jossa yhteen sulloutuneet
hämäläiset ääneti katsellen seisoivat, ja kehoitti heitä vielä
viimeisen kerran uskollisuuteen, muuten oli ristin voima heidät
musertava ja polttava.
-- Sillä risti voittaa aina! huudahti hän.