tiedän itseni äitijumalalle otolliseksi. Katso, mitä taisteluillani ja
ponnistuksillani jo olen pyhän kirkon aseena ja sen hyväksi
saanut aikaan. Pimeimmässä pakanuudessa vaeltanut kansa on nyt
kahdessakymmenessä vuodessa taipunut tunnustamaan ristiä ja kirkon
valtaa -- sellaista alttiutta kirkko minulta vaatii, siten se käskee
minun korkeinta palvelemaan -- eikö niin?
Taas oli Pietari käynyt vakavakatseiseksi.
-- Niin, jos aina voit olla täysin vakuutettu siitä, että noudatat
korkeimman tahtoa etkä koskaan omaasi.
Tuomas innostui.
-- Minun täytyy olla, muutenhan en voisi toimia mitään. Ja kuinka
siunaisi Jumala työni, ell'ei se olisi hänen tahtonsa mukaista. Nyt,
katso tuloksia, katso nuorta, kukoistavaa, myötään laajenevaa
kirkkoamme...
Innostuksissaan oli piispa noussut vuoteeltaan ja käveli huoneessa
edestakaisin. Mutta hänen silmänsä kohtasivat taas Pietarin katseen ja
hän pysähtyi ja hänen äänensä vaipui taas hiljaisemmaksi, kun hän
jatkoi:
-- Itselleni en sitä kunniaksi lue, olenhan vain halpa ase. Mutta
itsehän olet vaikuttanut mukana näinä vuosina ja tiedät, millainen
kirkon kasvitarha oli tässä jäisessä maassa, kun Rooman isä minut
kotimaastani Skotlannista ohjasi Pohjolaan ja vihdoin lähetti minut
tänne Suomeen istutuksiaan hoitamaan. Kristinusko oli istutettu tänne,
mutta minkä verran se oli juurtunut ja versonut? Olet itse minulle
monesti kertonut, kuinka täällä kävi Henrik piispan kuoleman jälkeen.
Pakanat olivat kastetut uuteen uskoon, vaan se usko ei heissä kestänyt,
miekka herposi hoitajan kädestä, kastetut pesivät pois vesikasteensa,
kaatoivat ristit ja kohottivat uuteen kunniaan vanhat uhrikarsikkonsa.
Ennen pitkää oli koko taimitarha kuihtunut pois ja sen viimeisiä
istutuksia kiskoivat pakanat väkivoimalla irti maasta. Täällä oli
silloinkin olevinaan piispoja ja pappeja, vaan mitä he toimittivat?
Yhden piispan veivät pakanalliset karjalaiset merirosvot vankina
mukaansa ja toisen aikana nuo käännetyt suomalaiset purjehtivat meren
yli Ruotsiin, mistä heille uusi oppi oli tuotu, polttivat siellä kylät
ja kaupungit, tappoivat Upsalan piispan, tahtoivat kitkeä ristin pois
sieltäkin. Sellainen oli Suomen kristitty seurakunta, sellaisessa
kunnossa kirkon valta tässä maassa, eikä kukaan enää tahtonut lähteä
tänne ristiä saarnaamaan. Silloin valitsi pyhä isä minut, munkin
halvoista halvimman, tämän seurakunnan paimeneksi ja käski minun
juurruuttaa ristin syvemmälle maahan, käski kääntää koko tämän kansan.
Sitä olen nyt koettanut tehdä, se on korkea kutsumukseni ja sitä on
menestys siunannut. Sillä missä ovat nyt pakanain uhrilehdot? Kirkkoja
niiden tilalla kohoo ja ristejä, joita käännetty kansa nöyränä
kumartaa, eikä kukaan enää täällä rannikolla eikä Hämeen kansan
joukossa uskalla olla ristinoppia tunnustamatta.
-- Se on totta, Tuomas, kukaan ei uskalla, virkkoi Pietari hiljaa
huoahtaen. Sinun kätesi on kova, miekkasi terävä.
-- Sen täytyy niin olla. Syvältä täytyy miekan purra, ajaakseen pelkoa
käännytettyihin.
-- Pelkoa, matki Pietari, -- pelkoa, vaan ei luottamusta. Tämä kansa ei
rakasta sinua enemmän kuin edeltäjiäsikään, eikä levittämääsi uskoa, --
sillä miekalla levitetty oppi ei ole rauhan oppia, sitä kansa ehkä
pelkää, mutta varmasti se sitä vihaa.
Nyt Tuomas vuorostaan hymähti, varmana, melkein ilkkuvana. Sillä
Pietari kosketteli taas tuota samaa kysymystä, josta he niin usein
olivat väitelleet ja jossa Tuomas aina oli päässyt voitolle. Hän oli
näet päivän selväksi todistanut, että pakotta ei pakanoita koskaan
saada ristiin suostumaan ja että hänen edeltäjäinsä puute ja virhe oli
ollut juuri se, että heillä ei ollut tarpeellista, pysyvää aseellista
voimaa tukemassa käännytystyötään. Hän ei nyt siitä ryhtynyt
väittelemäänkään, virkkoi vain varmuudella:
-- Tämä kansa ei nyt enää uskalla vihatakaan, se tottelee vain ja
taipuu ja tottuu tottelevaisuuteensa, kun sitä näin rautakourilla
pidellään. Jyhkeä linnani Räntämäellä ja sen haarniskoihin puetut
ratsumiehet tukahduttavat kyllä kaiken vastahakoisuuden, jos sitä
jossakin näkyy, ja vihankin, jos sitä rupee kytemään. Miekalla täytyy
tie raivata, sitä saat sitten sinä ja harmajat veljemme kulkea ja
valloitella vähitellen sydämiä, -- sitä vartenhan olemme tämän pienen
veljeskunnan perustaneet tänne erämaahan ja kasvattaneet täällä maan
omia poikia saarnamiehiksi.
Pietari istui ääneti, tuijottaen lattiaan. Vaan Tuomas tahtoi saada
hänet kerrankin oikein vakuutetuksi ja jatkoi senvuoksi vielä:
-- Ei, Pietari, elä koeta kylvää epäilystä työhöni, siitä vain
heikontuisi tarmoni, ja sitä kirkko tarvitsee. Sillä vastahan olemme
alulla. En halveksi sinun osuuttasi tässä käännytystyössä, vaan sen
tuloksia emme nyt ehdi ruveta odottamaan; aikamme on lyhyt ja työtä on
paljo. Minä kuljen senvuoksi edellä ja raivaan raakaa erämaata, kaadan
kasken, jota sinun sitten on viljeltävä, -- tule sinä lempeä mies
jälestä, kylvövakka käsivarrella, täydennä, syvennä työni.
Ja lauhkeampana kääntyikin nyt pieni, teräväkatseinen mies piispaan
päin:
-- Niin, tunnenhan jyrkän suunnitelmasi; ja jos et sinä tunnekaan,
kuinka vaikeaa on voittaa sydämiä ristin puolelle silloin, kun risti on
pystytetty verellä kostutettuun maahan, niin samaahan työmme sittenkin
tarkoittaa, -- kirkon olkoon kunnia, jos epäilykseni ovat turhat. --
Nyt lähdet siis taas pukeutumaan sotisopaan?
Tuomas, joka oli astellut edestakaisin pienen koppinsa permannolla,
istahti taas laverilleen ja virkkoi:
-- Kevät joutuu, toiminnan aika on jälleen käsissä. Ja nyt on minulla
paljon suoritettavana; vanhuus lähestyy, täytyy joutua, muuten se tapaa
minut kesken töitteni, kutsumukseni täyttymiseen on vielä paljo matkaa.
Kirkon valta on nyt tosin täällä Suomen rannikolla luja ja koko Hämekin
sitä jo tottelee, joskin vastahakoisesti. Vaan Karjala, -- se tekee
työmme täällä aina epävarmaksi, sen levottomat pojat ovat sotaisia ja
hurjia. Se on nyt lannistettava sekin, risti on juurrutettava sinne --
tämä tehtävä se minua nyt kiirehtii.
Pietari istui ja kuunteli värähtämättömin kasvoin ja virkkoi miltei
välinpitämättömästi:
-- Laajat ovat hankkeesi, Tuomas.
-- Eivät ne saa rajoittua vielä siihenkään, Karjala ei vielä mittaani
täytä. Sillä pakanuutta on vielä Karjalankin takana, Rooman kirkolla on
siellä pahimmat ja vaarallisimmat vastustajansa, -- kauemmin en saa nyt
luonanne viipyä. Mutta minä tarvitsen ehkä pian sinutkin ja koko
veljeskunnan avukseni muualla kuin täällä -- siksi sinut pyysinkin
puheilleni. Kiirehdi työtäsi tämän kansan keskuudessa mikäli voit,
kylvä mitä ehdit, suuremmat toimet meitä odottavat toisaalla. Me emme
saa levätä ennen kuin koko tämä pohjoinen maailma lumisen asutuksensa
viimeisiä ääriä myöten on saatu ristiä ja Rooman kirkkoa tunnustamaan.
Tämä tuumien uhitteleva laajuus ei näyttänyt Pietaria miellyttävän. Hän
kysyi terävästi:
-- Silloinko on vasta kunnianhimosi tyydytetty?
Tuomas hytkähti tuota terävää kysymystä.
-- Enhän hae omaa kunniaani, vastasi hän -- ainoastaan kirkon kunniaa
ja mahtavuutta, sehän minut käskee toimimaan. Rooman isän ja hänen
istuimensa hyväksi on kaikki tehtävä, itselleni en pyydä mitään!
Nyt nousi Pietari uunin pankolta, jossa hän liikahtamatta oli istunut,
ja vielä entistä syvempi tuli näytti hänen silmissään palavan. Hän
astui suoraan Tuomaan eteen, laski molemmat käsivartensa hänen
hartioilleen ja katsoi häntä hartaasti, melkein hellästi silmiin.
-- Onko se niin, lausui hän verkalleen. -- Oletko siitä itse aivan
varma?
-- Epäiletkö sitäkin, Pietari? kysyi Tuomas loukkautuneena.
Pietari ei vastannut kysymykseen suoraan.
-- Sinusta paisuu sitä mahtavampi kirkkoruhtinas, kuta mahtavammaksi
kirkon vallan täällä laajennat, virkkoi hän vakavasti. -- Sinä
hallitset nyt jo valloittamiasi maita ja kansoja itsevaltiaana
ruhtinaana, kuuntelematta ketään, tottelematta ketään muuta kuin Rooman
paavia; sinä olet yksinvaltias tässä maassa.
-- Rooman isän puolesta, ehätti Tuomas vastaamaan. -- Se on totta. Ketä
muuta minun täällä olisi toteltava?
Pietarin ei tarvinnut laajemmin ruveta selittämään, miten Suomen kirkon
asema oli muuttunut ja käynyt aivan itsenäiseksi senjälkeen, kun Tuomas
oli piispaksi nimitetty. Hän vain lyhyesti siihen viittasi:
-- Eerikki kuningas, hän, joka tänne ensiksi ristinopin toi, hän oli
Ruotsin kuningas.
-- Niin oli, Ruotsin kuningas. -- Vilkastuen puuttui taas Tuomas
puheeseen. -- Vaan jaksoivatko Eerikin jälkeläiset Ruotsin kuninkaat
täällä pysyttää ristinoppia ja Rooman kirkon arvoa? Eivät. Se kukistui,
se Eerikin työ, vaan minun ei ole lupa omaa työtäni samoille jälille
jättää. Nuo Ruotsin kilpailevat ruhtinaat taistelevat siellä keskenään,
vaanien toistensa valtaa ja vuodattaen toistensa verta, -- kirkko on
heikko ja avuton heidän omassakin valtakunnassaan. Heillä ei ole voimaa
eikä halua hoitaa tätä merentakaista kirkon taimitarhaa. Meidän täytyy
senvuoksi luoda tänne pysyväisempi, vankempi valta, ja kenenkäpä me sen
yliherraksi tunnustaisimme, ellemme Rooman mahtavaa isää. Hänelle minä
täällä vallan luon ja hänelle sen myöskin säilytän.
-- Ja itse sitä hänen nimessään hallitset?
-- Olenhan hänen uskottu aseensa. Jos pyhä isä tahtoisi minua käyttää
aseenaan ainoan autuaaksitekevän uskon levittämisessä vaikkapa samalla
tavalla kuin piispa Albertia, joka Riiassa perusti ristin puolesta
taistelevan veljeskunnan, olen autautuva hänen välikappaleekseen
viimeiseen hengenvetooni asti -- en saa kieltäytyä mistään! Mutta
mitään niin suurta en toki usko voivani toimittaa. Vaan jos sen
voisinkin, niin itse tahdon vaipua vähäpätöisyyteeni, olla pelkkä
harmaaveli, niinkuin olin ennen piispaksi tulemistani -- kunhan vain
kirkon valta vahvistuu ja sen kunnia ja mahti ulonnetaan kaikkiin
maailman ääriin. Ei, Pietari, en pyydä itselleni palkaksi muuta kuin
hamppuköyden, millä vyötän kerjäläisvaippani -- kun pyhä neitsyt
käskee, sidon sen heti vyölleni ja luovun kaikesta, kaikesta!
Pieni munkki seisoi yhä rotevan piispan edessä pidellen käsiään hänen
hartioillaan, jotka, vaikka piispa istui, ulottuivat miltei hänen
matalan rintansa kohdalle. Hän oli terävästi ja tutkivasti kuin ankara
rippi-isä ainakin, katsonut Tuomaan puhuessa häntä silmiin, oli
koettanut tutkia hänen salaisimmat ajatuksensa, tunkeutua hänen
sydämensä sisimpään pohjaan. Ja värähtämätöntä vilpittömyyttä ja
vakavuutta oli hän luullut lukevansa niistä kasvoista, joita hän näin
tähysti. Silloin hänen syvällä kiiluvat silmänsä riemusta kirkastuivat
ja ikäänkuin siunaten hän juhlallisesti lausui:
-- Siis mene täältä rauhan majasta takaisin maailmaan, riennä suuriin
toimiisi ja vie täältä sielussasi sisällinen rauha mukanasi. Tee
työtäsi omalla alallasi, koska uskosi ja vakuutuksesi on niin luja, me
kiertävinä saarnaajina sitä hiljaisuudessa parsimme, onhan päämäärämme
yhteinen. Mutta palatkaamme vaikeilta retkiltämme aina tänne saamaan
vahvistusta ja rohkeutta, palaa sinäkin, jos maailmalla rauhasi
särkyisi, tänne rukoilemaan Neitsyt Maarialta nöyrää mieltä ja
sielullesi eheyttä.
Hento, teräväkatseinen mies kokosi harmajan vaippansa liepeet ja läksi,
vielä jäähyväisiksi piispalle päätään nyökäyttäen. Yö olikin jo
myöhäiseksi kulunut. Äänetöntä oli kaikki, tyynen talviyön rauha peitti
sankan, jylhän metsän ja sen keskessä piiloilevan pienen erakkojen
majan.
Rauha, täydellinen rauha, täytti vanhan piispankin mielen hänen
istuessaan siinä nyt yksin kovalla laverillaan, yhä vielä äskeisen
keskustelun synnyttämän, varman ja sopusointuisen mielialan vallassa.
Hän oli nyt valmistanut itsensä, nyt oli toiminta taas alkava.
Vuosittain oli hänen tapana tulla paaston aikana muutamiksi
viikoiksi vanhaa, rakasta munkkielämää viettämään siihen pieneen
luostarintapaiseen laitokseen, jonka hän oli perustanut metsään lähelle
Aurajoen suuta. Oli niin virkistävää saada sotamelskeistä ja
hallintohuolista syrjässä viettää hetkinen itseään varten, syventyä
asioihin, miettiä, lukea rauhassa pyhiä kirjoja ja harjoittaa
hartautta, sitten vahvistuneempana ja tarmokkaampana taas töihinsä
puuttuakseen. Ja hän tunsikin nyt taas, kun se lepoaika oli mennyt,
uutta varmuutta, jäntevyyttä ja turvallisuutta mielessään -- hän sitä
tarvitsikin, sillä koko hänen tarmoaan nyt kysyttiin.
Kun yö oli kulunut, avasi piispa oven selälleen ja hengitti aamun
raikasta ilmaa. Keväinen päivä oli vaiennut, aurinko teki nousuaan, oli
aika lähteä taipaleelle, pois lepomajasta taistelevaan maailmaan.
Hän käveli talliin, haki sieltä ratsunsa, satuloi sen ja talutti
portille. Vaan hän ei noussut nyt tuon uljaan mustan juoksijansa
selkään; halki kinoksien hän verkalleen käveli, taluttaen hevostaan
ohjaksista pitkin kuperaa keväistä polkua, jossa jalkaa usein livetti.
Pitkäksi venyi tänään matka metsän halki, jonka korkeiden puiden
lomitse aurinko vähitellen nousi paistamaan tielle, huilattuaan ensin
ylimmät latvat. Vihdoin harveni metsä, päivän kilo pisti kulkijan
silmiin, laaja lumipeittoinen aavikko oli helakan valkoisena edessä.
Sen keskitse kaareili joen jääpeitteinen uoma tummahtavana vyönä ja
joen toiselta rannalta taas siinsi matalarakennuksinen, harmaja kylä,
josta savu aamun tyynessä melkein kohtisuoraan taivasta kohden
nousi. Mutta vielä etäämpää, joen suistosta, jossa oli rivittäin
tavara-aittoja ja suojuksia virran kummallakin kaltaalla, sieltä näkyi
jo tänä aikuisena aamuhetkenä virkeää liikettä ja toimeliaisuutta.
Tuomas pysähtyi tuokioksi sitä katsomaan; se vaikutti vilkastuttavasti
hänen mieleensä. Siellä kilkkavat kirveet ja ritisevät sahanterät, kun
aluksia korjataan merikuntoon pian alkavaa purjehduskautta varten;
toisia, vanhoja, tervataan ja tihennetään, toisia, uusia, telakkapuilla
veistetään, -- se kajahti miellyttävältä piispan korvaan. Sillä
tuollaista toimeliaisuutta hän suosi ja hän ajatteli, että vielä
useammat kirveet siellä pian kalskavat, kunhan hänen asiansa sille
kannalle ehtivät. Ja hänen sitä ajatellessaan läksi taas veri nopeammin
kiertämään suonissa, jäsenet tuntuivat vetreytyvän ja raskas pää keveni
ja selkeni. Niin, suuret tehtävät ovat nyt edessä, ajatteli hän, aika
kiirehtii, se vaatii häneltä paljo tointa ja tarmoa, -- miksi hän
vitkastelee? Ja kahta reippaampaa ja joutuisampaa oli nyt hänen
kävelynsä, kun hän jälleen rupesi taluttamaan ratsuaan jokiahdetta
pitkin.
Hän astui pysähtymättä kylän ohi. Pihalta kuului halkojen hakkuuta,
naiset juoksivat siellä puuhissaan tuvan ja ometan väliä ja miehet
juottivat kaivolla hevosiaan ajoon lähtiessään. Elämää, työtä! Miksi
hän tuhlasikaan aikansa astumiseen! Ketterästi kuin nuorukainen
viskautui hän satulaan ja kiinnitti ohjakset tottuneella kädellä. Ja
virmasti voimakas ratsu, joka sekin nyt vasta tunsi varsinaisen
toimensa alkaneen, läksi kiidättämään tuttua taakkaansa metsän halki ja
sitten joen jäätä pitkin. Nyt tunsi ratsastajakin olevansa oikeassa
asemassaan; hän hytkyi notkeasti hevosen juoksun mukaan, rinta
pullistui, sieramet laajenivat ja jäseniin tuntui tulevan terästä. Hän
antoi vankan mustansa valtoineen juosta ja kiiti niin ohi asuttujen ja
metsäisten rantojen, jotka kuin vilahdellen sivulle jäivät.
Taas vaihtui uusia kuvia ratsastajan eteen. Siinä oli jyrkällä törmällä
korkea rakennus, torni katolla, risti tornin huipussa, -- Räntämäen
kirkko, jonka hän itse piispanistuimensa viereen oli siihen rakentanut.
Sen kupeella olivat rannalla piispan ja tuomioherrain ja kaniikkien
asuinrakennukset, -- mataloita, pieniä tupia ne olivat, vaan ne
herättivät silti hänessä ylpeyttä ja iloa, sillä kristikunnan ahjona ja
keskustana tässä kaukaisessa maassa ne siinä olivat, siihen hän oli
sijoittanut Suomen kirkon sydämen. -- Tuomas ajoi ylös törmälle. Siellä
oli kaikki vielä äänetöntä. Piispa itse ei ole kotona, harvoin hän
tässä piispantalossa kotona onkaan, linnassa hän asuu, -- ja
tuomioherrat ja kaniikit, ne laiskurit, ne tietysti tapansa mukaan
nukkuvat pitkälle aamuun asti... Ratsastajan kulmakarvat rypistyivät ja
hän pidätti hieman hevostaan tuumien poiketa sisään herättämään
nukkuvaa tuomiokapituliaan. Vaan taas laski hän ohjakset valloilleen ja
karautti ohi kirkon ja pappilan, -- ei ollut hänellä nyt aikaa
sellaiseen pieneen kotikuriin, suuremmat hankkeet häntä kiirehtivät
korkeampiin tehtäviin.
Mutta nyt se jo näkyikin hänen matkansa päämaali tuolta etäältä,
siintäen jyhkeänä korkealta kunnaalta, ja hän kiirehti, metsästä esiin
ratsastaessaan, yhä heponsa hyvää vauhtia. Yksinäisen, jyrkkärinteisen
ja tasalakisen kallion päällä lähellä Aurajoen rantaa oli vankka,
harmaakivinen linna, jonka mantereenpuolisesta päästä ylpeänä kohosi
paksu, pyöreä torni, näkyen kauas yli metsänkin ja halliten laajalti
ympäristöään. Ulommas kallion ympäri oli suurista kivistä rakennettu
muuri, jonka päällä vielä oli hirsisalvos; muurin keskessä oleva
raskas, hirsistä salvettu portti oli kiinni ja muuria kiertävän
kaivoksen yli vievä laskusilta oli pystyyn nostettu. Umpinaiset olivat
linnan seinät, jotka kohosivat pystyyn jyrkältä kalliolta, sieltä
sisältä ei näkynyt mitään; ainoastaan tornin laella edestakaisin
asteleva vartija kuvastui jo kaukaa selvästi kevätaamun kirkasta
taivasta vastaan.
Sitä kohden kiirehti yksinäinen ratsastaja ja hänen rintansa paisui ja
silmänsä kiilsi sitä lähestyessään. Sillä tämä oli se luja turvapaikka,
jonka hän oli rakennuttanut valloittamansa maan ja siihen kylvämänsä
uuden uskon selkärangaksi ja josta hän hallitsi alistetun kansan ja
kuritti uppiniskaiset pakanat. Sieltä oli hän retkensä ja
käännytystyönsä menestyksellä johtanut ja sieltä päin aikoi hän nytkin
yhä laajenevat tuumansa toteuttaa.
Huuruava ratsu pysähtyi nostosillan eteen, joka samassa jo vitjoillaan
ritisten laskeusikin, tulijan sisään päästä, -- vartijat olivat jo
etäältä tunteneet tulijan linnan ankaraksi isännäksi. Piispa karautti
avatusta portista sisään, viskausi alas satulasta ja heitti hevosensa
siihen palvelijain hoidettavaksi. Terävän, tarkastavan katseen loi hän
ympärilleen ja kaikki pihalla olijat tervehtivät häntä paljastaen
päänsä. Vaan sanaakaan puhumatta nousi Tuomas portaita ylös sisäpihaan
ja kiirehti suoraan omaan erikoiseen piispanrakennukseensa. Siellä hän
nopeasti kiskoi vyön uumeniltaan, riisui pois karkean, harmajan
kauhtanansa, heitti lammasnahkaisen lakkinsa naulaan -- sen puvun aika
oli nyt ohi. Hän heitti päälleen näädännahkoilla rikkaasti reunustetun,
mustan, väljän piispantakkinsa, jonka sametti valahti pehmoisiin,
kauniisiin laskoksiin, pujotti kaulaansa paksut vitjat, joista suuri
kultaristi riippui, ja sovitti päähänsä korkean, ristiotsaisen,
hopealla rikkaasti kirjaillun hiippansa. Mutta jalkoihinsa veti hän
leveävartiset, kilisevillä kannuksilla varustetut sotilassaappaat, ja
vyölleen, piispanvaippansa alle, vyötti hän raskaan miekan.
Sitä tehdessään hänen pitkä, uljas vartalonsa ikäänkuin vieläkin oikesi
ja kasvoi, hänen kasvoilleen levisi itsetietoisen hallitsijan mahtava,
juhlallinen ilme ja hänen silmiinsä asettui tottelevaisuutta vaativan
käskijän varma katse. Samalla hänen mielensäkin tuntui pukeutuvan
uuteen asuun, siihen tuli uutta pontta ja varmuutta. Ja vartalo suorana
ja pää pystyssä, ryhdiltään arvokkaana ja kasvoiltaan vakavana, astui
hän verkkaisin askelin huoneistaan ulos ja käveli linnan suureen
arkitupaan.
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
TUOMAS PIISPA JA HÄMÄLÄISET.
Suuri oli piispanlinnan yhteinen arkitupa: pituutta kymmenen syltä ja
leveyttä melkein saman verran. Keskessä oli mahtava kiviuuni, jonka
avonaisessa, korkeassa pesässä miehen mittaiset honkapölkyt palaa
roihusivat, valaisten tuon väljän, muuten umpinaisen suojan. Tuvan
seinämiä kiersi ympäriinsä kiintonaiseksi rakennettu rahi, joka
oli tehty kahtia halaistuista jättiläispetäjistä, ja samasta
rakennusaineesta veistetty pöytä ulottui tuvan perällä melkein seinästä
seinään. Vieri viereensä oli seinäin naulapuille ripustettu aseita,
teräsjousia ja leveihin puuhuotriin pistettyjä miekkoja, keihäitä ja
viiniä, kypäriä ja kilpiä. Satuloita ja ratsusaappaita oli penkkien
alla ja pitkin lattioita, ja niitä siellä toiset miehistä korjailivat
ja voitelivat, toisten hioessa aseitaan ja solkivöitään kiillottaessa.
Sotaista joukkoa kuhisi joka kolkassa. Toiset, retkiltä palanneet
miehet, nukkuivat raskaasti kuorsaten pitkin raheja, toiset taas
sonnustausivat retkille lähtemään. Äänekästä surinaa ja raskaiden
askelten astuntaa kaikui lakkaamatta tuossa suuressa tuvassa, ja
miesten puheihin ja huutoihin sekausi naisten kimeämpi ääni, kun he
siellä karsinassa taikinaa alustivat ja olutta panivat ja hoitivat
liedellä suuressa padassa kiehuvaa aamukeittoa tai sulloivat evästä
suuriin kontteihin.
Mutta äkkiä vaikeni hälinä ja huuto tuvassa, kun piispan pitkä vartalo
ilmestyi ovelle ja hänen hiippansa hopea ja ristinsä kulta välähtivät
pystyvalkean hohteessa. Naiset vetäytyivät uunin luo ääneti askaroimaan
ja miehet antoivat työaseensa levätä ja tervehtivät kunnioittaen
isäntäänsä. Mutta pöydän takaa nousi haarniskaan puettu, roteva soturi,
joka oli pöydälle laskenut raskaan, sulkaniekan kypäränsä ja jonka
hikisessä tukassa vielä oli sen jäliltä syvä vako, nousi ja astui
kannusten kalistessa piispaa vastaan ja tervehti häntä tuttavallisesti
ja iloisesti, niin että sydämellinen hymy kirkasti hänen ruskeat,
arpiset kasvonsa.
Tuomas oli pysähtynyt keskelle lattiaa ja loi pikaisen katseen
ympärilleen. Hän teki tupaan astuttuaan heti saman havainnon, minkä hän
jo pihalla yhdellä silmäyksellä oli tehnyt. Siellä olivat toiset
juottaneet hikisiä ratsujaan ja toiset satuloineet tallista vasta
talutettuja kiiltokarvoja; täällä nyt toiset riisuivat märkiä
vaatteitaan orsille kuivamaan ja toiset pukeusivat sotatamineihinsa.
Jotakin harvinaisempaa ja tärkeämpää oli tapahtunut, sen hän heti
älysi. Ja senvuoksi hän kohta, muitta tervehdyksittä, kysyi vastaansa
astuvalta haarniskoidulta mieheltä:
-- No, Belgerd, mitä on tapahtunut?
-- Paljo, Tuomas, vastasi soturi kaikuvalla äänellä. -- Hämäläiset ovat
taas nousseet aseisiin.
Tuomas kohautti hieman hartioitaan ja istahti tyynesti rahille.
-- Mutta sehän toki ei ole mitään harvinaista, ne nousevat ja
kukistuvat vähä väliä. Oletteko jo riistäneet heiltä aseet?
-- Kapinaa kestää vielä ja se on tällä kertaa tavallista vaarallisempaa
laatua, vastasi soturi varsin vakavana. -- Hämäläiset ovat nyt aivan
miehissä liikkeellä, mutta he eivät kapinoi edes yksin, karjalaisia on
niissä mukana lukuisat parvet, jotka ovat meidän rintamaillemme
hyökänneet.
Tämä tieto sai Tuomaan vilkastumaan.
-- Vai karjalaisia, oletko siitä varma?
-- Ei ole siitä epäilystä. Noita pitkiä, valkomekkoisia suksimiehiä on
retkeillyt täällä rannikolla asti ja retkeilee yhä, olemme heidät
hyvinkin tunteneet.