kertoja-pappi -- sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne lentäessä
rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas monenkarvaisia
pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä, keltaisia, ja öylättien
kera kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä. -- Eriskummallisia ihmeitä
tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi todistavat, että pyhä neitsyt
Maaria on erittäin mieltynyt tähän uuteen temppeliinsä ja että kaikki
pyhimykset suosivat sitä. Onnellinen se maa, jossa on taivaallisten
näin korkeassa määrässä suosima tuomiokirkko, autuas se kansa, joka
saapi siinä hartauttansa harjoittaa!
Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi taas kirkkoon.
Kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta vielä oli kestänyt pitkän aikaa,
päättyi se ja kansa tulvi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen jälkeen
ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon rukoilemaan ja
kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäinjäännöksiä sekä, kenellä siihen oli
varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla, joiden ääressä
tultaisiin suitsuttamaan pyhää savua ja lukemaan messuja aina
iltamyöhään asti. Ja vielä he ilmoittivat kansalle, että armollisen
piispan toimesta "suurella turulla" ruoka- ja juomatavaroita oli
saatavissa huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille oli
valmistettu ateria piispan kartanon pihalle.
(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen
morsiamensa.)
SAARNAVELJIÄ ROVIOLLA.
On kevät. Ollaan toukokuun keskivaiheilla vuonna 1245 j.Kr. Nurmet ja
lehtipuut jo vihannoivat, Pyynikin päivänpuolisilla rinteillä tuomet jo
kukkivat ja sinivuokot ja monenväriset muut kukat niiden siimeksessä.
Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille ja sille tasangolle,
jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.
Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat
kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen pyhien puitten,
karsikkojen, ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen tapaan, että ne
muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli toista vähän
ulompana. Näillä kivillä istui vanhoja miehiä. Aivan kuusten juurella
oli suuri litteä paasi: vanha teurastus- eli uhripaasi.
Aurinko oli jo mennyt mailleen. Hienoja sumupilviä nousi siellä täällä
niityistä, laaksoista ja järvistä. Paitsi juhlaan kokoontuneiden melua,
ei kuulunut muuta ääntä kuin yksinäisen laulurastaan liverrys
kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven toisella rannalla.
-- Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! Kohta Ukon teuraat
tapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi! -- sanoi Tavela,
vanha mies, heimonsa pää.
Kaikki nuoret riensivät iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä
täyttämään. Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja
harjuille valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat
nämä mahtavan suuret soihdut sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin,
valaisten koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla.
Annettuaan nuorisolle käskynsä, meni Tavela karsikkojen luo, jossa
vanhemmat ja arvokkaammat miehet istuivat neuvottelemassa.
-- Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin? --
kysyi hän näiltä neuvottelijoilta.
-- Kuinkas muuten -- vastasi yksi heistä.
-- Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne, käski Tavela.
Muutamat miehet lähtivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.
Täällä kummulla oli kalliossa luola, niin suuri, että kuusi miestä
mahtui siihen istumaan. Ulkopuolelta oli luola ympäröity korkealla
aitauksella, johon oli jätetty soukka oventapainen aukko, minkä kautta
kuljettiin luolaan ja sieltä ulos. Tämän aukon edustalla seisoi kolme
aseellista miestä vartioimassa.
Luolaan oli suljettu neljä dominikaanimunkkia eli "mustaaveljeä",
niinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan.
Kun valo lähinnä olevasta kokosta paistaa aukon kautta luolaan, voimme
näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.
Erityistä huomiotamme vetää puoleensa pitkävartaloinen vanhus, joka
istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten selkäänsä luolan
takaseinään. Hänellä on lumivalkeat hiukset ja samankarvainen tuuhea
parta, joka ulottuu alas hänen rinnoillensa. Hänen laihat, rypistyneet
kasvonsa ovat tavattoman vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä.
Ett'ei tämä tuska ollut sitä, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat
hänen päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä.
Pelon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefriedin mielelle oudot ja
hengenvaaroja oli hän oppinut halveksimaan kaksikymmentä vuotta
kristinuskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten Hämäläisten
keskellä. Kotimaastansa Saksasta oli hän ystävänsä Tuomas piispan
kutsusta tullut Suomeen 1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla
innolla alkanut saarnaajatoimensa ja sitä sitten väsymättömällä
ahkeruudella jatkanut siksi, kunnes hämäläiset Ukon juhlan edellisenä
päivänä olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä hänet, vieneet hänet
tähän vankilaan.
Hänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen ja
Längelmäveden rantoihin saakka oli kristinoppi hänen ahkeran toimensa
kautta levinnyt. Useihin paikkoihin oli hän rakennuttanut
rukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen
niistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään on Messukylän
vanha kirkko, toinen oli lähellä nykyistä Kangasalan kirkkoa.
Edellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut nimensä.
Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa ollut
jumalanpalvelusta pitämässä, kun hänen nimikristityt, mutta
pakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet ja
hänen apulaisensa pakanain kääntämistoimessa. Vähän myöhemmin
vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin tointa
Kangasalan rukoushuoneessa.
Tuomas piispa oli lähetyssaarnaajainsa turvaksi antanut Wildefriedin
käytettäväksi kaksisataa aseellista ratsumiestä, joita tavan takaa
myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei
näyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista
majaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen
läheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran
rannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia
tapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo kokonaan
kristillisyydelle voitettuina, huolettomina niinkuin ainakin rauhan
aikana. Helposti onnistui sentähden talonpoikien äkkinäisellä
rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen asti; ei jäänyt
näistä ratsumiehistä jälelle ainoatakaan, joka olisi voinut viedä
piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.
Wildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät
kerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui tuo
katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissaankin.
Hänen vankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken
puhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat
olivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat
iältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin hän.
Heidän silmissänsä emme näekään tuota väkevää mielenlujuutta ja
pontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan sen
sijaan katkerinta, kuolemanpelosta syntynyttä tuskaa ja levottomuutta.
He ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä asento on heille sitä
tuskallisempi, kun heidän kätensä, samoin kuin Wildefried isänkin, ovat
sidotut yhteen heidän selkänsä taakse.
-- Te ette rukoile, Wildefried isä? -- kysyi Antonio, vanhin noista
kolmesta munkista.
-- Koko elämäni on ollut yhtä ainoata jatkuvaa rukousta. Nytkin
rukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme
raippavitsat musersivat ruumiini murskaksi, vastasi Wildefried isä.
-- Niin, rukoilkaa hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat
meidät uhkaavasta kuolemasta! -- kehoitti Antonio.
-- Sitä en rukoile... Jumalaa ei saa kiusata.
-- Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot aikovat tappaa
meidät? -- kysäsi Antonio äänellä, joka todisti, että jonkinmoinen
pelastuksen toivo yht'äkkiä oli syntynyt hänen sydämessänsä.
-- Että he meidät surmaavat... vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen
ihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään, -- sanoi isä
Wildefried tyynesti.
Antonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskaisen liikkeen.
Sitten otti nuorin munkeista, hän, jota olemme sanoneet Wildefriedin
apulaiseksi, puhuaksensa: -- Voi, taivaan Herra, kuinka on katkeraa
ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien rääkkäämänä! -- Ettekö
te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin keinoa pelastuaksemme?
-- En... Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja
rukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla niinkuin
nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja
valittamatta, todellisina marttyyreina.
-- Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte
puhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meidät? --
kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.
-- Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä
enemmän kun he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi heille
mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen, avuton
kuin äskensyntynyt lapsi.
-- Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko
teillä siihen voimaa, isä Wildefried?
-- Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanain saarnaajaksi,
ellen jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa
marttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni
ja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että hän katsoo minut
siihen otolliseksi. En siis rukoile taivaan äitiä ja pyhimyksiä, että
he pelastaisivat minut kuolemasta. En, en! Sitä vain rukoilen, että he
antaisivat teillekin uskallusta ja lujuutta marttyyrikuolemaan, ja että
he voimallisesti ylläpitäisivät sitä työtä, jonka hyväksi me nyt
heitämme henkemme tämän villikansan saattamiseksi kristinuskoon.
Huomattuansa, että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat
valuivat pitkin munkkien kalvenneita kasvoja, lisäsi Wildefried isä: --
Elkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet Herrassa! Pitäkää
silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka ennen meitä ovat
panneet henkensä alttiiksi kristinuskon edestä, pyhäin marttyyrien
esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he meitä rääkkäävätkin, tulla
katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen, pyhän Laurentiuksen tai Henrikki
pyhän? Kuitenkin tiedämme, että mainitut pyhät miehet ilomielin
kestivät kovimmatkin tuskat, vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman
kultia kalliimpi kunniankruunu oli annettava heille palkinnoksi
taivaassa, jonne he kuoltuansa astuivat iankaikkista iloa ja autuutta
nauttimaan. Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme
kuolontuskissamme samoin kuin he!
Polvistuneet munkit huokasivat syvään.
-- Elkää huoatko, elkää olko raskautetut, armahat veljet! -- loihe
Wildefried isä taas lausumaan. -- Hakekaa lievitystä tuskaantuneille
sydämillenne hartaissa rukouksissa tai vielä parempi jonkun kauniin
virren juhlallisissa sävelissä. Laulun sävelten kera kohoaa ihmismieli
maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi kaikuessa hiipii
rauhanenkeli rauhattoman mieleen, kantaen kultaputkessa taivaallista
lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee särjettyyn sydämeen.
Laulakaamme virsi "De profundis"!
Munkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä.
Heistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolinvirttänsä.
Mutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä paisui
heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän huuliltansa.
Ja noiden kolmen munkin kasvoihin, joita kuumat tuskan hikipisarat
äsken kostuttivat, palaa elämän ilme, heidän silmäyksissään ei enää
kuvastu synkkä epätoivo, vaan iloinen luottamus ja uskallus, heidän
sydämiinsä on rauha astunut levottomuuden sijaan. Mitä Wildefried isän
kehoitussanat ja heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet
vaikuttaa, sen saivat virren sävelet aikaan.
Heidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka olivat
lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren voimallinen
sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessaan valtasi
oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä. Suomalaiset
ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat sävelet ovat aina
olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.
Pian toki rohkaisi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta
vankilaan.
-- Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä
viserrellä; nyt pitää teidän heti seurata minua käräjäpaikalle. Nouskaa
siis seisoallenne! -- käski hän jyrkästi.
Polvillaan olevat munkit nousivat. Isä Wildefriedkin koetti tehdä
samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti pidelty, ettei hän
omin voimin päässyt seisoallensa. Nuori apulais-munkki kun tämän
huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitten edespäinkin, heidän
käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.
Laulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen
edustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa
mielen-lujuutta: -- Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi
"De profundis!" Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi sopii
siis nyt sitä paremmin. -- Munkit rupesivat heti laulamaan ja
Wildefried isä yhtyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla äänellään
heidän lauluunsa.
Omituinen oli tuo näky, kun munkit hautavirttä laulaen lähestyivät
seuraajiensa kanssa pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa,
jonka ympärille lukematon kansajoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi
äärettömän suurta kokkoa oli vastikään sytytetty lähelle pyhää paatta.
Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla kuin
aurinko kirkkaana kesäpäivänä. Vankien ehdittyä lähemmäksi alkoivat
hämäläiset hirveästi huutaa ja ulvoa, sen ohessa raivoisasti tanssien
ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä ilmassa. Kohta ottivat miehet
aseensa esiin ja rupesivat niitä lyömään yhteen, joten tämän
hirmustuttavan ulvonnan keralla syntyi ankara aseiden kalske.
Wildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet. Vasta nyt hän
oikein selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämä ihmiset vihasivat
sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä, joka oli
elämänsä uhrannut tämän opin levittämistyöhön. Hänen sydäntänsä särki
tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.
Melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin Tavela ja muutamat
muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa tyyntymään ja
vaikenemaan.
-- Henki hengestä -- se on tuomio! -- sanoi Tavela, kiivaasti luoden
silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä ja hänen toverinsa tuskin
hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan vaietessa olivat he taas
alkaneet veisata "De profundis".
Muutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi
kummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä. Sitten
he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heidät, yhden
kunkin paalun luo.
Wildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa
vaaleiksi kuin talven lumipeite.
-- Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoavaisen
ruumiimme he voivat surmata; -- mitäpä siitä, jos sen tekevätkin, kun
olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii
iankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille
kestävyyttä! Muistakaa tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää
heittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään
valitushuudotta!
Wildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen
vihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni. Sen
jälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat heidän
ympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.
Wildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili kuuluvalla
äänellä suomeksi: -- Taivaan herra, elä hylkää näitä erehtyneitä
ihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä ja kaikki
muut pyhimykset! -- rukoilkaa ristiinnaulittua Vapahtajaamme, että hän
lähettää kelvollisia työmiehiä tälle työalalle, jonka nyt jätän, jotta
ei tämä pyhän uskomme uudisasutus jää kylmille! -- Luoden silmänsä
toisiin munkkeihin lisäsi vanhus vahvasta luottamuksesta ja voiton
riemusta paisuvalla äänellä: -- "Rakkaat veljeni! Raikukoon vielä kerran
ylistysvirtemme! Laulakaamme viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria
Deo!'."
Yhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin
katoolisen kirkkohymnin "Gloria Deo". Mutta pian näiden Jumalata
ylistäväin uskonsankarien äänet vaikenivat. -- Olet ja kuivat oksat
olivat jo sytytetyt, silloinkun he alkoivat ylistyshymninsä; sakea,
henkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat
sytykkeet sekä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi räiskyen,
ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren sävel
tukahtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin jo
päättyivät onnettomain tuskat. Todellisina kristittyinä marttyyreinä he
kuolivat kaikki neljä: ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei
heikointakaan tuskan huokausta heidän huuliltansa.
Hämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia
kokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmistänsä. Heistä tuntui
siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille vastoin
heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen palanut
poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin ilonsa
kimakoilla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja käsiänsä
heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.
(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)
TUOMAS PIISPA.
Heleänä ja kirkkaana kajahtaa talvi-illan tyyneyteen saarnaajaveljesten
majasta iltakellon rauhallinen ääni. Hengähtämättä kuuntelee sitä
laaja, lumipeittoinen metsä, jonka korkeiden petäjäin latvoihin tuo
sointuva soitto vähitellen vaimenee ja sammuu. Metsäntakaiseen
tasankoon, joen partaalle, kuuluu ainoastaan hyminänä kaukainen kaiku.
Mutta kun soitto paaluaidan sisäpuolella harvenee ja kuolee pois,
silloin aukenee toisista rakennuksista erillään olevan, korkeamman
suojan ovi ja siitä astuu ulos kymmenkunta pitkiin, harmajiin
vaippoihin puettua miestä. He pysähtyvät kukin vielä tuokioksi
lumiselle pihalle, kääntyvät päin kirkkoon, josta juuri ovat tulleet,
ja kumartuvat vielä kerran sen harjalle nostetun ristin edessä. Sitten
he verkalleen, hiljaisin askelin kulkevat peräkkäin kinoksien väliin
luotua käytävää pitkin pitempään, matalampaan hirsirakennukseen ja
hupenevat sen vinkuvilla vitsasaranoilla kääntyvästä uksesta sisään.
Toisten jälestä astuu iltamessun päätyttyä kirkosta pieni, hintelä
mies, jonka väljä vaippa kävellessä kinosta laahustaa. Häntä odottaa
käytävän suulla muita pitempi, näöltään muita vanhempikin mies. Tämä
virkkaa viimeksi tulijalle:
-- Tule vielä hetkeksi koppiini, Pietari.
Iltarukouksensa suoritettuaan laskeutuvat pienen erakkomajaa eläjät
levolle tupaan aidoitettuihin, yksinäisiin koppeihinsa. Vaan
rakennuksen toisessa päässä olevassa huoneessa palaa vielä kauan
käryävä hylkeenrasva savisessa astiassa valaisten hämärästi tuon
pienen, muista syrjässä olevan erakkohuoneen, jonka toisella seinällä
on makuulavitsa ja toisella pöytä, jossa suuri kirja on levällään.
Huoneen perällä on pimennossa seinään kiinnitetty Neitsyt Maarian
karkeatekoinen puukuva, jonka kasvot ovat valkoisiksi ja silmät
sinisiksi maalatut.
-- Huomennako siis lähdet takaisin maailmaan? virkkaa uunin pankolle
istahtaen pienempi, hento mies, Pietariksi mainittu. Hänen kasvonsa
ovat kalpeat ja laihat, silmät palavat kuin syvissä kuopissa ja ääni,
kirkas kuin hopea, heläjää hartautta ja lämpöä. Tutkivasti, kaihomielen
sekaisella hellyydellä katselee hän tuota kookkaampaa miestä, joka on
vuodelaudalle istahtanut.
-- Elämä kutsuu minua taas taisteluihinsa, vastaa tämä. -- Seurakunta
tarvitsee kaitsijansa ja kalpansa.
Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike
kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät, kuin
teräksiset, ja nenälläkin on kotkankäyrä, iskevä muoto. Ääretöntä
intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot
sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka
koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha
mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta
miehuutta ja toimintavoimaa.
Se on Suomen piispa Tuomas.
-- Sinä olet nyt ruumiillisesti paastonnut ja sielusi ravinnut, virkkaa
taas nuorempi mies tyynesti, mutta hiukan epäilystäkin väreilee samalla
hänen äänessään. Tämä mies, Pietari Kaukovalta, on Tuomas piispan
ystävä ja avustaja suomalaisten pakanain käännyttämisessä. Hän on
Tuomaan rakennuttaman erakkomajan, vielä vihkimättömän harmaaveljesten
luostarin idun, päämies ja hänen luonaan, täällä saarnaajaveljesten
hiljaisessa seurassa, on piispa nyt muutamia viikkoja syrjässä
maailmasta levännyt monista maallisista toimistaan, viettäen
rukouksissa ja hartaudenharjoituksissa munkin elämätä.
-- Paljo ei anna velvollisuuteni minulle aikaa uhrata oman sieluni
hoitamiseen, -- vastaa Tuomas melkein huoahtaen, -- se ei salli minun,
niinkuin teidän, antautua siihen kokonaan, kaikkine ajatuksineni. Mutta
minulle on kumminkin tarpeellista taistelujeni lomissa edes hetkinen
näin hiljaisuudessa ja nöyryydessä valmistautua suuriin tehtäviini ja
rukoilla sisällistä rauhaa ja puhdistusta.
Hän risti kätensä nöyrästi, melkein surulla. Vaan Pietari kyseli yhä:
-- Nyt olet siis taas sieluusi täyden rauhan saanut ja puhdistaunut
alkavia toimiasi varten?
Hänen äänessään oli aina vaan jotakin tutkivaa, jotakin epäilevää, hän
ikäänkuin väkisin tahtoi kaivaa esiin ystävänsä sisimpiä sielunväreitä.
Lavitsalla istuva kookas mies nojasi hetkeksi kasvonsa kämmeniinsä,
ikäänkuin punniten ja taistellen. Ja entistä hiljaisempi, säveämpi oli
hänen äänensä, kun hän virkkoi:
-- Täyden rauhan, -- niin, täyden varmuuden. -- Hetken vaiettuaan
jatkoi hän vilkkaammin: -- En tiedä, ymmärrätkö minua oikein. Minuthan
on asetettu aina taistelevan, yhä edemmäs laajentuvan ja aseissa
lakkaamatta olevan kirkon päämieheksi tässä maassa. Minun täytyy aina
vain sotia, hyökätä, voittaa ja kukistaa, minä en saa ajatella rauhaa
ympäristössäni enkä pysyvää sisällistäkään rauhaa, se häiriytyy
toimissani myötään. Ajatusteni ja toimieni täytyy herkeämättä
tarkoittaa sitä, miten parhaiten edistän ja palvelen korkeata kirkkoa,
miten hyödytän Rooman pyhää istuinta ja laajennan hänen katoolisen
valtakuntansa mahtia maailmassa -- en saa paeta ristiriitoja, joita
siinä sivussa voi sielussani syntyä. Vaan jos pyrkimyksissäni saavutan
varmuuden ja voiton, niin onhan se samalla sielunikin rauha ja voitto.
Ymmärrätkö: yksityinen onneni ja rauhani saa väistyä korkean
kutsumukseni tieltä.
Pietari hymähti ystävällisesti.
-- Minä ymmärrän mitä tarkoitat. Kun onnistut suunnitelmissasi ja
aseellisissa yrityksissäsi, kun vain laajennat kirkon valtaa ja
mahtavuutta, silloin on sielusikin sopusoinnussa -- sen täytyy niin
olla?