tulevan polven onnen puolesta. Verellä kastetuilta haudoiltamme kasvaa
meille vapaus ja väkevyys, jonka puolesta nyt jo niin paljon verta on
vuotanut. Esivanhemmillamme on myöskin ollut vihollisia, heidänkin
aikoinaan ovat maamme niityt ja nurmet isiemme verta tihkuneet, mutta
he ovat jääneet voittajiksi, -- siksi me olemme vapaita ja elämme nyt
vielä omassa maassamme! Vannotan teitä, nuoret miehet: pyörittäkööt
käsivartenne tapparaa vihollisen pään kohdalla, palauttakoot sen, mikä
meiltä on ryöstetty ja kostakoot vihollisille heidän ansioittensa
mukaan. Teitä odottavat kunniapalkinnot ja voitonseppeleet, joilla
teidän vanhimpienne tyttäret tulevat teitä koristamaan voitosta
palattuanne. Mutta teillekin, jotka olette vanhoja ja tutisevin jäsenin
puhettani kuuntelette, huudan minä: Varjelkaa ja suojelkaa sitä, mikä
meille kaikille on kallista ja rakasta! Opettakaa nuoria, innostuttakaa
heitä voittoon, te olette kaikkea kokeneet, teidän neuvoanne tarvitsee
jokainen nuorempi! Valmistaukaamme taisteluun, elkäämme antautuko
kuuntelemaan vihollisten houkutuksia, heillä ei ole kaikkien suurten
lupaustensa takana muuta tarkoitusta kuin kansamme häviö! Jos joku
ajattelee toisin, hän puhukoon!
Vähän aikaa vallitsi tuvassa syvä hiljaisuus. Ihmiset olivat vanhimman
puheesta innostuneita, monet kuulijat pyyhkivät silmiään. Sitten kaikui
humiseva suosionhuuto sadoista suista innostuksen puuskin yli huoneen.
-- Sanasi ovat kaikki tosia ja viisaita! huusi Meeme, kun ensimäinen
innostus vähän oli hiljentynyt. Meidän täytyy valmistautua ja varhain
keväällä hyökätä vihollisten kimppuun, ett'eivät he taaskin tulisi
niittyjämme ja peltojamme sotkemaan.
-- Hyvä, ystäväni Meeme! Tapahtukoon niin, sanoi Lemmitty. Menköön
jokainen hiljaa kotiinsa ja täyttäköön velvollisuutensa! Vihollisten ei
tule saada tietää mitään meidän neuvottelustamme. Sopivalla hetkellä
lähetän käskyn; silloin kokoonnumme pitoihin linnoitukseni mäelle
vanhempaimme tapaan uhraamaan ja sotalauluja laulamaan. Vielä kerran
teroitan mieliinne: kaiken tämän täytyy tapahtua niin salaa, ett'eivät
viholliset siitä saa mitään tietää, ennenkun yht'äkkiä olemme heidän
linnoitustensa juuressa, sillä muuten he voivat tappaa sotavankimme ja
Viljannin vanhimpien pojat, jotka ovat pantiksi vieneet. Jumalat
siunatkoot ja auttakoot meitä!
Ennenkun kansa ja vanhimmat olivat eronneet, pujahti kaksi miestä salaa
ovesta ulos. He kulkivat yön pimeydessä lumisen metsän kautta erääseen
pieneen mökkiin, jossa oli valmiina kaksi hevosta. He istuivat niiden
selkään ja lähtivät suoraa päätä ajamaan etelää kohti. Jos Lemmitty
olisi toista näistä miehistä lähemmin tarkastanut, häntä, joka oli
suuren ketunnahkaisen lakkinsa vetänyt niin syvälle silmilleen, olisi
hän varmaan tuntenut entisen Soontaganan vanhimman, jonka petoksesta
nyt joka taholla puhuttiin ja jonka luultiin saaneen surmansa. Mutta
hyvin hän oli osannut muuttaa muotonsa ja pääsi tovereineen jälleen
onnellisesti karkuun vaaralliselta vakoilumatkaltaan.
Jokseenkin samoihin aikoihin, jolloin virolaiset kaikkialla maassa
saivat kuulla kokouksesta, tiesivät myöskin jo heidän pahimmat
vihollisensa, minkälaisia salaisia neuvotteluja oli pidetty Sakalassa.
Pian oli heidän väkensä koossa, ja ennenkun kukaan virolaisten
sotaväessä saattoi aavistaakaan, olivat viholliset jo taas liikkeellä,
"kostaaksensa pakanoille heidän vastustuksensa".
LEMMITYN JA KAUPON VIIMEINEN TAISTELU.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Piispa Albertin piispauden yhdeksäntenätoista vuotena (1217) lähettivät
virolaiset venäläisille paljon lahjoja ja pyysivät heitä tulemaan
sotajoukon kanssa liiviläistä kirkkoa hävittämään. Nowgorodin ruhtinas
lähetti lähettiläänsä ilmoittamaan, että hän oli tuleva suuri
sotajoukko mukanaan. Virolaiset riemastuivat siitä ja heidän johtajansa
ja vanhimpansa Lemmitty kokosi kautta koko Vironmaan sanomattoman
suuren ja voimakkaan sotajoukon, jossa oli harjunmaalaisia,
rääveliläisiä, sakalalaisia ja muita, kuusituhatta miestä, ja he
odottivat venäläisten ruhtinaan saapumista viisitoista päivää
Sakalassa.
Kun nyt riikalaiset kuulivat tästä kokoontumisesta, lähtivät he
liikkeelle ja riensivät sinne, ehtiäkseen ennen venäläisiä. Heidän
johtajallaan kreivi Albertilla oli mukanaan, paitsi ritareitaan ja
sotamiehiään, liiviläisiä ja lättiläisiä, myöskin Kauppo, tuo kaikkein
uskollisin, joka ei koskaan laiminlyönyt Jumalan taisteluita ja aina
otti osaa sotaretkiin.
Nämä kaikki saapuivat Sakalaan, missä oli sotajoukkojen rukous- ja
keskustelupaikka; ja oli heitä kolmetuhatta valittua miestä. Ja he
järjestivät sotarintansa siten, että saksalaiset olivat keskellä,
liiviläiset oikealla ja lättiläiset vasemmalla puolella. Lähetettiin
vakoojia kyliin ja he saivat vangitsemiltaan miehiltä tietää sotajoukon
suuruuden kuin myöskin että he lähestyivät ja olivat tappeluun valmiit.
Sen kuultuaan marssivat he varovasti ja hyvässä järjestyksessä
eteenpäin ja saapuivat illan tultua Viljannin linnan luo. Vietettyään
siinä yönsä ja pidettyään juhlamessun, lähtivät he apostoli Matteuksen
päivänä vihollisiaan vastaan ja huomasivat heidän väistyneen toiseen
paikkaan. Heti seurasivat he heidän jälkiään ja kun huomasivat heidän
taisteluun valmiina tulevan heitä vastaan metsänrinnasta, hyökkäsivät
he heidän kimppuunsa. Ja saksalaiset taistelivat keskustassa, jota
vastaan oli virolaisten suurempi ja voimakkaampi joukko, ja osaksi
ratsain, osaksi jalkaisin mursivat he heidän rintamansa ja ajoivat
heidät pakoon.
Vasemmalla sivustalla taistelevat lättiläiset hyökkäsivät samaan aikaan
rohkeasti vihollisia vastaan. Heitä vastassa olivat sakalalaiset ja
Lemmitty ja muut vanhimmat, jotka haavoittivat paljon lättiläisiä ja
surmasivat heistä useita ja vastustivat heitä kauan urhoollisesti
taistellen. Mutta nähtyään, että saksalaiset olivat saaneet keskustan
pakenemaan, kääntyivät hekin pakosalle, ja lättiläiset ajoivat heitä
takaa ja surmasivat monta, ja muut pakenivat. Eräs mies, Veko
nimeltään, tunsi Lemmityn ja ajoi häntä takaa ja iski hänet kuoliaaksi
ja ryösti hänen vaatteensa. Toiset hakkasivat hänen päänsä ruumiista ja
ottivat sen mukaansa Liivinmaalle. Kun kaikki virolaiset olivat ajetut
pakosalle, seurasivat liiviläiset ja lättiläiset heitä ja surmasivat
heitä metsissä tuhatmäärin, niin, lukemattomat määrät, joita ei
metsissä ja soissa voitu laskeakaan, ja heiltä saatiin hevosia noin
pari tuhatta ja aseita ja muuta saalista, jonka he seuraavana päivänä
jakoivat tasan keskenään.
Kaupolta lävistettiin taistelussa molemmat kyljet. Hän ajatteli silloin
sitä, kuinka Herra oli kärsinyt, ja sittenkun hän oli vastaanottanut
Herran ruumiin sakramentin, kuoli hän, vilpittömästi tunnustaen
kristillistä uskoa, ja oli hän jo aikaisemmin jakanut kaikki maatilansa
Liivinmaan eri kirkoille. Ja häntä itkivät sekä sotajoukon johtaja,
kreivi Albert, että luostarin esimies ja kaikki, jotka olivat hänen
kanssaan. Ja hänen ruumiinsa poltettiin ja luut vietiin Liivinmaalle ja
haudattiin Kauponsaloon.
Taistelun jälkeen retkeili kristittyjen sotajoukko Palojoen rannalla
olevaan Lemmityn kylään, kolmen päivän kuluessa polttaen ja hävittäen
maakuntaa. Ja heidän luoksensa tuli Lemmityn Unnipeve ja muut, jotka
olivat jääneet henkiin ja rukoilivat rauhaa. Ja saksalaiset sanoivat
heille: "Koska olette hyljänneet vastaanottamanne pyhän kasteen
sakramentin ja pakanain ja venäläisten kanssa vehkeillen saastuttaneet
kristinuskon, sentähden on Herra teidät tuhonnut. Kääntykää nyt siis
rehellisesti takaisin Kristuksen tykö, niin otamme me teidät vielä
veljellisen rakkautemme yhteyteen."
Ja he suostuivat siihen, ja kun heiltä oli vaadittu panttivankeja,
annettiin heille rauha, jotta he uskollisesti saisivat täyttää kaikki
kristinuskon käskyt.
Tämän toimitettuaan palasi sotajoukko kaikkine saaliineen Liivinmaalle
ja tästä näin kunniakkaasta voitosta, jonka Jumala oli heille suonut,
he kiittivät Herraa, joka olkoon ylistetty iankaikkisesti.
TUOMAS PIISPA
RISTIRETKELLE VÄRVÄYS.
Eräs nuori Tampereen puolesta kotoisin oleva talonpoika oli matkallaan
Turkuun päivän ratsastettuaan illalla saapunut nykyiseen Pöytyän
pitäjään. Kun hänen ratsunsa oli kovin väsyksissä eikä ottanut
mennäksensä eteenpäin, täytyi miehen poiketa lähellä tietä olevaan
kylään, jossa hänellä oli vanhastaan tuttu talonisäntä.
Lähestyen kylää huomasi hän, että lukuisa joukko kansaa oli koolla sen
torilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista
aukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan keskellä
kolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään piti suurta
valkoista lippua, jonka liinaan oli ommeltu punainen risti, oli puettu
niin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikasi sitä katsellessa.
Hänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta lakistaan heilui
ylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen höyheniä. Uumenilla oli
hänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty tavattoman pitkä miekka.
Hänen rinnallansa riippui monenkarvaisessa rihmassa torvi. Vieläpä
olivat hänen komean ratsunsa suitsetkin kullatut, ja se kallisarvoinen
vaate, joka, kokonaan peittäen ratsun selän, syvissä laskoksissa
riippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin kultaisilla ja hopeaisilla
korko-ompeluksilla runsaasti kirjaeltu. Vaatteen kuhunkin kulmaan
olivat piispan hiippa ja piispan sauva kuvatut.
Muut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän
karkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt vaippansa olivat vyötetyt
paksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa ympyriäisine
puukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla he ratsastivat, olivat
laihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä kallisarvoista
vaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta. Eikä munkeilla
ollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän polviin asti
alastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien kylkiä myöten. Toinen
munkeista piti messinkikahleista riippuvaa suitsutusastiaa, toinen
kantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi punaisesta sarkakankaasta
tehtyjä ristinmerkkejä.
Kylän tori oli jo jotensakin täynnä väkeä, mutta kuitenkin tulvi sinne
tulvimistaan ihmisiä kaikilta tahoilta. Talonpoika hoputti hevostaan,
ehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään, mitä siellä oikeastaan
toimitettiin.
Airut eli kuuluttaja -- se oli kirjavaan pukuun puetun miehen ammatti
-- nosti nyt torven huulilleen ja törähytti siihen kolme kertaa niin
kovasti, että torven ääni kajahti likeisissä metsissä. Sitten puhui hän
kovalla äänellä: -- Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja
hallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna,
pyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt
Maarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä
tuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut pyhät
esineet vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen
tuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän ajan
vapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme itse pyhän
isän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen lähettämänsä pyhän
kirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies, nainen taikka lapsi,
jotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat saapuvilla, kehoittaen
kaikkia käyttämään tätä autuaallista tilaisuutta hyväksenne. Mutta
kristinuskon julmat viholliset, pakanalliset karjalaiset ja venäläiset
taas tätä nykyä uhkaavat kristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman
korkeasti-pyhän isän, paavi Innocentiuksen käskystä ikuinen
synninpäästö ja iankaikkinen autuus taivaassa kaikille niille, jotka
ottavat kantaaksensa ristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme
puoltajiksi noita pakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen
piispamme ja hallitsijamme kaikki alamaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt
Maarian, pyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja
suosioon!
-- Amen, sanoivat munkit yhteen ääneen, ja se heistä, jolla oli
suitsutusastia, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa savua kansaan.
Läsnä olevat suomalaiset tekivät ristinmerkin rinnoillensa, nähdessänsä
pyhän savun tupruavan; useimmat heistä lankesivat polvillensa.
Sitten otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, sanoakseen:
-- Kuka tahtoo vastaanottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon
sotilaaksi? Täydellinen synninpäästö ja iankaikkinen autuus, jos
kuoleekin taistelussa! Tulkaa nuorukaiset, tulkaa nuoret miehet!
Kymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä
renkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla tiesivät
saavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain silmin,
mutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet ilmoittaa
tyytymättömyyttänsä.
Munkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien
kätensä kunkin päälaelle siunasi hän heitä sanoen: -- Ollos siunattu,
pyhän ristin sotilas!
-- Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas! -- toisti toinen munkki ja
tuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.
(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)
PYHÄN HENRIKIN LUUT SIIRRETÄÄN NOUSIAISISTA RÄNTÄMÄELLE.
Tulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa
kohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva
kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa
matkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri,
että oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat
jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja
pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen
poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen
pientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli
vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila
nykyään on.
Täällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti
joukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin
Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä
tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin
pohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut
airut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello
viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että
se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.
Ei tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren
juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle
kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä
ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut
komeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi
pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt
Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti
viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät
auringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä
haarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista
siltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan
tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset
päät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä
astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain
päin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin
puetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat
lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden
jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja
hopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä
oli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki
marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon
kalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla
ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja
sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka
teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka
rinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka,
vasemmalle samanvärinen risti.
Suorana istui uljasvartaloinen Tuomas piispa ratsunsa selässä. Hänen
terävistä silmistänsä loisti järkähtämätön lujuus ja masentumaton
pontevuus. Hänen yhteen puristetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen
suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät mitkään
vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos koskaan,
heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet hänen kasvoissansa
olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen muotonsa nostatti
sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän pelkoa kuin
kunnioitusta.
Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin
jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin
messupaitoihin ja kirjaviin kasukoihin puetuita pappeja, kaikki kantaen
joko pyhiä kuvia tai pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä ratsasti
korskuvan orhin selässä eräs vartaloltaan tavattoman kookas ritari,
joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän haarniskansa päällä
kantoi hän kallista purppuravaippaa, joka syvissä laskoksissa valui
alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa asti. Renkaat hänen
kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa olivat paksummat kuin renkaat
muitten ritarien vitjoissa, ja suuri viheriä höyhentöyhtö heilui
ylpeästi hänen kypärinsä harjalta, merkkinä siitä, että hän oli n.k.
"kuljeksiva ritari". Hän on Saksanmaalta syntyisin, yksi noita
lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisia "pyhän
haudan ritareita", joita siihen aikaan vaelteli kaikissa kristikunnan
maissa. Hänelläkin on kalliita pyhäinjäännöksiä kuljetettavina, ja ne
hän on itse tuonut Palestiinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä
Jerusalemista. Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonutta
puunkapulaa: se on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan
on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen ja
suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan rististä,
jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan kädet
lävistettiin. Ritari hymyili ylpeästi ja itseensä tyytyväisesti, hän
kun tiesi, ettei kenelläkään toisella ollut niin kalliita pyhiä
esineitä kannettavana kuin hänellä.
Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja
palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita,
joita he eivät itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen
mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" ["kultainen ritari"
oli arvonimi, joka yksinomaan annettiin "pyhän haudan" ritareille].
knaapit ratsastivat ensimäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin
kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla
kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christianae Feminisqve [Kristin
Opille ja Naisille (pyhitetty; s. o.: kristin-opin ja naisten
puolustukseksi kannettava)].
Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita,
ensin ratsumiehet, sitten jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti tuohon
komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa talonpoikainen
kansa niiltä seuduilta, joiden kautta saattojoukko oli kulkenut.
Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä kaukaisemmilta, Nousiaisten
kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin. Muutamat niistä olivat tulleet
aina Ahvenasta asti.
Raunistulan kylästä aina kirkkoon saakka oli tie peitetty viheriällä
ruoholla ja lehtipuiden lehvillä ja molemmin puolin sitä seisoi
odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja
pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.
Kun saattojoukon ensimäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin
viheriäisillä köynnöksillä ja kukkaseppeleillä koristetut kirkon portit
ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät kädessä,
juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, komeaan pukuun puettuna, Riian
kaupungin piispa, jonka pyhä isä paavi oli Tuomas piispan pyynnöstä
määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon vihkiäisissä läsnä hänen
edustajanansa. Valtiollisista syistä ei Tuomas piispa ollut anonut
tähän toimeen Upsalan piispaa, sillä hän koki tarkoin välttää
pienintäkin alamaisuuden osoitusta Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin
mielestä oli Riian piispa puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä
Riian piispat olivat perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen
vallan, jonka aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki
suuren neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa
alituisesti Riian piispojen toimia silmällä ja kaikissa noudattaen
heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat piispa ja häntä
seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä hartaita rukouksia ja
messuja.
Kirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaaottavat
ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä
astuttiin nyt kirkkoon. Ainoastaan pieni osa saattojoukosta sai tilaa
kansan paljouteen verraten ahtaassa Räntämäen kirkossa. Kuitenkin oli
kirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaan talonpoikaiselle
kansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut
kaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.
Aika-ajoin tuli kuitenkin joku papeista kirkosta, astui kirkkotarhan
kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä kuuluvalla äänellä kansalle, mitä
kirkossa tapahtui: kuinka monia satoja vahakynttilöitä siellä paloi,
kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja poltettiin kallista,
hyvälle tuoksuvaa mirhamia, mitä rukouksia siellä luettiin, mitkä
kirkkohymnit laulettiin. Ei aikaakaan, niin tiesivät he jo kertoa, että
kaikki pyhien kuvat ja pyhäinjäännökset olivat sijoitetut paikoillensa
ja että kirkossa oli tapahtunut yliluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa
neitsyt Maarian kuva oli niin mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän
kaikkein kirkossa olevien nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon
kyyneleitä niin runsaasti, että ne hänen kasvojansa myöten olivat
virtana vierineet alas hänen helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli
pitkän aikaa suurilla silmillänsä katsellut kirkkoa, luoden
ystävällisiä silmäyksiä niihinkin, jotka seisoivat etäisimmissä
nurkissa, ja Henrikki marttyyrin kuvan suusta oli nähty tupruavan savua
ja tulta. Ruostunut naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian
piispan kädessä muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitten oli kohta
leimunnut tulta kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi
ruvennut käymään.
-- Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin? -- kysyi kertojapappi,
keskeyttäen kertomuksensa.
-- Kuului! Kuului! -- vastasivat aitausta lähinnä seisovat talonpojat.
-- Yhä edeskinpäin leimahteli tulta, alkoi pappi taas kertoa -- ja
kumman kummaa! -- äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko pieniä
lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät ylt'ympäri kirkon. Siinä
oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja, varpusia ja muita. Hetken
kuluttua ilmestyi pienien lintusten joukkoon lumivalkoisia kyyhkysiä,
tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnäolevissa nousi kummastus
silloin korkeimmillensa. -- Ettekö nähneet, hyvät ystävät, että
muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken tänne
tullessani aukaisin kirkon oven?
-- Kyllä me sen näimme! -- todistivat talonpojat.