pakenivat he ja pyysivät rauhaa ja kutsuivat pappeja luoksensa.
Ensimäisenä päivänä kastettiin Holmen saarella viisikymmentä, toisena
Ykskylässä noin sata. He ottivat pappeja linnoihinsa ja lupasivat
maksaa niiden elatukseksi määrätyn summan viljaa jokaiselta
auranalalta. Kun sotajoukko tämän näki, rauhoittui se ja valmistautui
paluumatkalle.
Mutta tuskin oli tuuli kantanut purjeet näkymättömiin, niin katso,
petolliset liiviläiset astuivat ulos saunoistansa, valelivat itseänsä
Väinäjoen vedellä ja puhuivat: "Tässä toimitamme nyt kasteveden ynnä
kristinuskon taas pois virran vedellä ja vapautamme itsemme
ottamastamme uskosta, jonka panemme poistuvain saksalaisten mukana
menemään vieraalle maalle."
Ennen lähtöään olivat saksalaiset erään puun oksaan leikanneet ihmisen
pään kuvan; kun liiviläiset luulivat sitä saksalaisten jumalaksi ja
uskoivat, että nämä sen avulla tuottivat heille tulvia ja tauteja,
keittivät he tapansa mukaan simaa, juhlivat ja neuvottelivat, ottivat
kuvan puusta, köyttivät puita lautaksi ja asettivat kuvan sen päälle ja
panivat sen menemään saksalaisten jälessä meren yli Gottlantia kohti
arvellen siten pääsevänsä kristinuskostakin.
Kuukauden kuluttua (syksyllä 1198) rikkoivat liiviläiset rauhan,
vangitsivat ja pitelivät pahoin kristittyjä miehiä ja anastivat
viekkaudella ja mielivaltaisesti heidän tavaransa. Kun he hävittivät
heidän hevosensa, jäivät heidän peltonsa viljelemättä, josta kirkko
kärsi noin kahdensadan markan vahingon. Ykskylän papisto pakeni silloin
Holmen saarelle eikä tiennyt, millä tavoin ja mihin pelastuisi.
Seuraavan paaston aikana (v. 1199) kokoontuivat liiviläiset yhteen ja
päättivät, että jokainen pappi, joka pääsiäisen jälkeen tavattaisiin
heidän maassaan, olisi surmattava. Sentähden lähtivät papit Saksaan,
sekä kuolemaa peläten että myös hakeakseen itselleen uuden paimenen.
Samalla tavalla uhkasivat liiviläiset myöskin kauppiaita, jotka olivat
jääneet maahan; mutta kauppiaat antoivat vanhimmille lahjoja ja
pelastivat siten henkensä.
ALBERT PIISPA TÖRMÄÄ SAARENMAAN VIROLAISTEN KANSSA YHTEEN VISBYSSÄ.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Herran vuonna 1198 vihittiin korkeasti kunnioitettava Bremenin kaniikki
Albert Liivinmaan piispaksi. Piispautensa viidentenä vuotena palasi
Albert piispa taas Liivinmaalle Saksasta, useitten ristisoturien
seuraamana. Saavuttuaan Listeriin, joka on Tanskan kuningaskuntaan
kuuluva maakunta (lähellä nykyistä Blekingeä), tapasi hän siellä
pakanallisia virolaisia, jotka olivat saapuneet kuudellatoista laivalla
Saarenmaasta. He olivat juuri polttaneet erään kirkon, surmanneet
ihmisiä ja ottaneet muutamia vangeiksi, hävittäneet maata, vieneet pois
kirkonkellot ja muut kalut, juuri niinkuin pakanalliset virolaiset
sekä kuurilaiset olivat sitä ennenkin tottuneet tekemään Tanskan
kuningaskunnassa ja Ruotsissa. Silloin tarttuivat ristisoturit aseihin,
kostaakseen kristittyjen häviön. Mutta kun pakanat saivat kuulla, että
ristisoturit olivat matkalla Riikaan, niin päästivät he suuressa
pelossaan sen valheen, että he muka olivat tehneet rauhan riikalaisten
kristittyjen kanssa. Kun kristityt uskoivat heidän puheensa todeksi,
pääsivät he kyllä tällä kertaa heidän käsistään, mutta joutuivat
kuitenkin, hyötymättä mitään viekkaudestaan, samaan verkkoon, minkä
olivat heille virittäneet.
Ristisoturit saapuivat Jumalan johdolla terveinä ja
vahingoittumattomina Visbyhyn ja sekä kaupungin porvarit että
siellä olevat vieraat kauppiaat ottivat heidät iloisesti vastaan.
Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat sinne virolaisetkin kaikkine
ryöstösaaliineen. Ja kun ristisoturit näkivät heidän tulevan, moittivat
he porvareita ja kauppiaita siitä, että he sallivat kristinuskon
vihollisten rauhassa kulkea satamansa ohi. Kun nämä vitkastelivat ja
näyttivät haluavan elää rauhassa heidän kanssaan, menivät ristisoturit
piispansa luo ja pyysivät lupaa saada käydä taisteluun heitä vastaan.
Piispa koetti kuitenkin saada heitä luopumaan aikeestaan, osaksi koska
taistelu voisi käydä heille hyvinkin vaaralliseksi, osaksi koska
pakanain vallassa oleva Liivinmaan kirkko odotti heidän tuloaan ja
tarvitsi avukseen kaikki heidän voimansa. Nämä eivät kuitenkaan
luopuneet aikeestaan eivätkä epäilleet Jumalan vanhurskautta, vaan
pyysivät pyytämistään, että piispa suostuisi heidän vaatimukseensa ja
lukisi heille tämän syntien anteeksiannoksi. Kun piispa huomasi heidän
horjumattomuutensa, suostui hän siihen, mitä he tahtoivat ja luki
heille heidän syntiensä anteeksiannoksi sen, että he tahtoivat
miehuullisesti taistella pakanoita vastaan. Näin hehkuivat siis
ristisoturit intoa miehuullisesti taistellakseen Kristuksen nimen
puolesta, ja aseihinsa mahtavasti varustautuneina panivat he laivansa
nopeasti kuntoon.
Kun virolaiset sen näkivät, luulivat he, viemällä kahdeksan rosvolaivaa
toisista vähän erilleen, voivansa sulkea ristisoturit keskeensä ja
siten valloittaa heidän laivansa. Saksalaiset hyökkäsivät nyt
raivokkaasti heidän kimppuunsa, nousivat kahteen rosvolaivaan; ja kun
olivat surmanneet kuusikymmentä miestä, veivät he nämä laivat, joissa
oli kirkon kelloja, pappien pukuja ja vangituita kristityitä, Visbyn
kaupunkiin. Kolmanteen rosvolaivaan juoksi eräs voimiltaan väkevä
saksalainen; hän puristaa molemmin käsin paljastettua miekkaansa, iskee
joka taholle ja kaataa kolmattakymmentä vihollista. Hänen tässä
verilöylyssä yli voimainsa riehuessaan, nostavat eloon jääneet
kahdeksan miestä purjeen, niin että, kun tuuli purjeita pullistaa, tämä
mies viedään vangiksi ja surmataan, kun kaikki vihollisen laivat ovat
kokoontuneet. Kun tuon laivan väki oli supistunut näin vähäksi,
poltettiin se.
Kun kaikki tämä oli näin kunniakkaasti toimitettu, kiittivät
ristisoturit kaikkivaltiasta Jumalaa hänen heille suomastaan voitosta
ja piispa lähetti vapautetut kristityt ynnä pakanain tanskalaisilta
anastamat tavarat takaisin korkea-arvoiselle Lundin arkkipiispalle,
herra Andreaalle.
Nyt eivät ristisoturit halunneet viipyä kauvemmin Visbyssä, vaan
jatkoivat matkaansa ja saapuivat Riikaan. Heidän tulostaan riemastuivat
kovin sekä Riian porvarit että muut, jotka siellä olivat, ja lähtivät
heitä vastaan ja ottivat pyhäin kuvia edessään kantaen kunnioittaen
vastaan sekä piispan että koko hänen seurueensa.
RIIKAA AHDISTETAAN. HOLMEN LINNAN VALLOITUS.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Kun piispa Albert pelkäsi, että hänen perustamansa Riian kaupunki, joka
vielä oli pieni, heikko ja vähäväkinen, voisi pakanain ahdistamana
joutua suureen vaaraan, matkusti hän, piispautensa kuudentena vuonna,
talveksi Saksanmaalle kokoomaan ristisotureita.
Hänen lähdettyään lähtivät lättiläiset, jotka inhosivat kristityn
nimeä, yhdessä liiviläisten kanssa noin kolmensadan miehen suuruisena
joukkona Riikaan ja koettivat viedä pois laitumelta anastamaansa
kaupungin karjaa. Kun kaupungissa oli vain vähän miehiä, eivät nekään,
peläten vihollisten väijyvän heitä läheisissä metsissä, uskaltaneet
kaikki yhtaikaa lähteä vihollista vastaan, vaan kaupungista lähti noin
kaksikymmentä urhoollista miestä seuraamaan vihollista. He ottivat
karjan takaisin, ja kun he olivat huutaneet avukseen kaikkivaltiasta
Jumalaa ja ritarit olivat saapuneet kaupungista, kävivät he kaupungin
lähellä olevan vuoren luona taisteluun pakanain kanssa.
Ja siitä tuli tuima ottelu ja he taistelivat niin kauvan, kunnes heidän
täytyi uupuneina erota toisistaan. Muutamat liiviläiset olivat
sillaikaa lähteneet laskemaan laivalla Väinäjokea alas, tunkeakseen
väen poissa ollessa kaupunkiin sen toiselta puolelta. Mutta Herra
varjeli omansa: muutamat kaupunkilaiset hyökkäsivät heitä vastaan
jousilla ampuen ja niin kääntyivät he pakoon. Kun tämä nyt oli
tapahtunut, poistuivat lättiläiset ja liiviläiset, saatuaan porvareilta
vain kolme hevosta. Jumalaa ylistäen ihmisten pelastumisesta ja karjan
takaisin saamisesta palasivat saksalaiset iloisina kaupunkiin.
Kun talvi oli tulossa, tahtoivat muutamat ristisoturit palata takaisin
Saksaan. Saatuaan valmiiksi, mitä matkalla tarvitsivat, lähtivät he
autuaan neitsyt Marian syntymisen päivän aattona matkalle ja kun he
tulivat laivoineen Väinän suulle, sovitti Jumala niin, että heitä
vastaan satamassa tuli toisia ristisotureita kolmella laivalla. Näillä
laivoilla oli veli Theodorik ja Kauppo, jotka palasivat Roomasta, ja
joiden tulo suuresti ilahutti ahdingossa olevia riikalaisia.
* * * * *
Kun liiviläisiä ahdistettiin joka puolelta, olivat he päättäneet
miehittää Holmen linnan ja siitä käsin ahdistaa Riikaa. He
hyökkäsivätkin saarelle ja surmasivat siellä kolme pappia. Niistä oli
yksi nimeltä Johannes; häneltä he löivät pään poikki ja hakkasivat
hänen ruumiinsa palasiksi, jäsen jäseneltä. Tämä mies oli kotoisin
Virosta ja oli lapsena joutunut pakanain vangiksi. Korkea-arvoinen
piispa Meinhard oli lunastanut hänet vankeudesta ja lähettänyt hänet
Segebergin luostariin oppimaan pyhiä kirjoituksia. Kun hän siellä oli
hyvin edistynyt, matkusti hän piispa Albertin seurassa Liivinmaalle ja
käänsi Holmen seurakunnassa monen pois epäjumalain palvelemisesta. Nyt
hän työnsä tehtyään, yhdessä kahden muun, Gerhardin ja Hermannin kanssa
saavutti uskoansa tunnustaessaan marttyyrin palmun ja iankaikkisen
elämän. Senjälkeen kokosivat muut papit hänen ruumiinsa ja luunsa ja
herra piispa ja hänen papistonsa hautasivat hänet Riiassa autuaan
Marian kirkkoon.
Kun tämä oli tapahtunut ja liiviläisten lauma tulvaili Holmen linnaan,
osoittautuivat muutamat vastakääntyneet, Lempivalta ja muutamat muut,
uskollisiksi, jättivät vaimonsa ja perheensä Holmen linnaan,
lähtivät Riikaan ja antoivat piispalle neuvoja, kuinka hänen olisi
puolustautuminen vastustajia vastaan; sillä he toivoivat kristityille
parempaa onnea kuin omille uskottomille liiviläisilleen.
Liiviläiset jäivät linnaan muutamiksi päiviksi. Ja muutamat heistä
lähtivät Riikaa vastaan, jossa he sekä ryöstivät hevosia laitumelta
että myöskin surmasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaista pahaa,
missä vaan heitä tapasivat. Silloin piispa kutsui luokseen ritariston
ja porvarit ja kysyi, mitä olisi tehtävä liiviläisten ilkeyttä vastaan.
Kaikista näytti välttämättömältä, että sittenkun oli rukoiltu Jumalan
kaikkivaltiaan apua ja uskottu nuori kirkko hänen huomaansa, olisi
alotettava taistelu heidän kanssaan Holmen linnan luona, sillä parempi
oli, että he kaikki kuolisivat Kristuksen uskon puolesta kuin että
heidät toinen toisensa jälkeen surmattaisiin. Jätettiin siis kaupunki
herra piispan haltuun; voimakkaimmat saksalaiset sekä riikalaiset
liiviläiset tarttuivat aseihin, ottivat jousensa ja nuolensa, soutivat
laivoilla Holmen linnaan viidentenätoista päivänä helluntain jälkeen.
Viholliset huomasivat heidän tulonsa ja kävivät urhoollisesti heitä
vastaan, estääkseen heitä nousemasta maihin. Ensin hämmästyivät
kristityt vähäväkisyyttään, sillä heitä oli ainoastaan
sataviisikymmentä miestä ja vihollisia oli lukuisa joukko. Vaan kun he
olivat virsiä veisaten paenneet Jumalan armon turviin ja rohkaisseet
mielensä, hyökkäsivät he laivoistaan veteen, torjuen kilvillään
vihollisten kiviä ja keihäitä, joita nämä heittivät heitä vastaan.
Viimein pääsivät he maihin, taistellen mitä urhoollisimmin. Lentävät
nuolet haavoittivat heitä joka kohtaan, kun heillä ei ollut
haarniskoita suojanaan. Molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa,
viholliset joutuivat alakynteen, ja kun he olivat lähteneet pakoon,
surmattiin toiset, toiset hukkuivat koettaessaan uida virran yli;
toiset vetäytyivät takaisin linnaan.
Heidän joukossaan oli heidän vanhimpansa ja johtajansa Ako, joka oli
pakanain kaiken petollisuuden ja pahan alku ja joka oli yllyttänyt koko
Liivinmaan kristittyjä vastaan. Muiden muassa menetti hänkin henkensä
ja hänen päänsä lähetettiin voitonsanoman mukana piispalle. Messun
pidettyään oli piispa kappelissa rukoilemassa ja odottamassa, eikö
kukaan ilmestyisi ja tulisi hänelle ilmoittamaan, mitä tapahtui. Hänen
sydämensä oli kuitenkin täynnä luottamusta Herraan. Yhtäkkiä näkyy
pursi kaukana. Siinä tulee eräs ritarikunnan jäsen mukanaan muutamia
haavoitetuita ja tuoden voitonmerkkinä piispalle Akon pään. Sekä piispa
että kaikki, jotka olivat jääneet hänen kanssaan kotiin, kiittivät
Jumalaa, joka vähäväkisten kautta oli saanut aikaan kirkkonsa
pelastuksen.
Sillä välin olivat kristityt päässeet linnan etuvarustukseen,
sytyttäneet sen, ampuneet heittokoneilla tulta ja kiviä linnaan ja
nuolillaan haavoittaneet suuren joukon linnan väkeä. Kun heitä oli
kaatunut näin paljon, ei heitä enää ollut riittävästi puolustaumaan.
Toreidan liiviläiset siis anoivat rauhaa. Se heille myönnettiin ja
heille annettiin lupa lähteä linnasta. Melkein kaikki olivat
haavoitetuita. Holmen liiviläiset sitävastoin, jotka olivat tämän pahan
alkuunpanijat, pakotettiin antaumaan, heidän vanhimpansa vietiin
Riikaan ja heidät kahlehdittiin, niinkuin olivat ansainneet. Muut
laivassa olijat säästettiin eikä heille tehty mitään, koska olivat jo
ennen vastaanottaneet kasteen sakramentin.
VILJANNIN LINNAN VALLOITUS.
(Katkelma A. Saalin "Wambola" nimisestä historiallisesta
kertomuksesta.)
Kun päivät jo olivat kasvaneet yön pituisiksi eikä pakkanen vielä ollut
laantunut, hankkiutuivat riikalaiset suureen sotaan. Kaikki saksalaiset
ritarit ja heidän avustajansa liiviläiset ja lättiläiset kokoontuivat
suurissa joukoissa Toreidaan Albert piispan langon Engelbertin luo ja
ottivat mukaansa uuden muurinsärkijäkoneen. Tällä kertaa kääntyi tämä
suunnaton joukko Sakalanmaalle Viljannin linnan alueelle. Saksalaiset
antoivat liiviläisten ja lättiläisten, joilta heillä kuuliaisuuden
ylläpitämiseksi oli ylhäisimpien pojat pantteina, ylt'ympäri ryöstää
maata ja sitä paljaaksi raastaa ja jäivät itse Viljantia piirittämään.
Niinkuin nälkäiset metsänpedot he tappoivat mitä eteen sattui, ja
toivat joukon virolaisia vankeina Viljantiin. Siellä he panivat
kahlehditut vangit vallihautaan seisomaan niiden eteen, jotka olivat
linnassa muurien suojassa, ja Vönnun kaupunginpäällikkö Berthold seisoi
kristinuskon opettajien ympäröimänä.
-- Pakanakansa, kuule, mitä minä sinulle sanon! Jos te luovutte omia
vääriä jumalianne palvelemasta ja meidän kanssamme tahdotte uskoa
totiseen jumalaan, niin annamme teille vangit elävinä takaisin ja
liitymme teihin rauhan siteillä veljellisessä rakkaudessa.
-- Kuka on teidän totinen jumalanne? kysyi Viljannin vanhin kovalla
äänellä. Me emme tunne häntä!
-- Ei ole meillä aikaa tässä sota-aseiden kalskeessa ruveta sitä teille
selittämään. Laskekaa aseet käsistänne ja vannokaa alistuvanne, niin me
ristimme teidät sen totisen jumalan nimeen!
-- Jos tässä ei ole aikaa selittää uskoa, jota meille tyrkytätte ja
jota emme tunne, vastasi Viljannin vanhin, niin ei tässä siis ole
sopiva hetki siitä ollenkaan puhua. Menkää rauhassa takaisin, me emme
koske teihin, vaikka te kyllä olette viruttaneet maatamme kansan
verellä ja kauheita tekoja tehneet. Palvelkaa te omaa jumalaanne, me
palvelemme omaamme!
-- Te häpeämättömät vieraan jumalan palvelijat ja pakanat! huusi
Berthold kiukuissaan. Ette tahdo uskoa totiseen Jumalaan, jonka kädessä
on kaikki voima ja valta rangaista vastustajiansa kuinka kauheasti
tahansa!
-- Jos teidän jumalanne on niin julma, ett'ei hän kiellä teitä
verenhimossanne käymästä kavalaa sotaa viattomia ihmisiä vastaan,
ryöstämästä naisia ja lapsia ja heitä kauhealla tavalla kohtelemasta,
niin varjelkoot meitä jumalat sellaisesta. Meidän jumalamme ovat hyviä,
eivät he yhtäkään vilpitöntä ihmistä rankaise, vähistä uhreista
leppyvät -- heistäkö meidän olisi luovuttava! Kansani, olkaamme omille
jumalillemme uskollisia, he eivät tule meitä myöskään jättämään
murhamiesten käsiin!
Kautta koko linnan kaikui haltioitunut huuto, joka osoitti, että kaikki
ajattelivat niinkuin Viljannin vanhin puhui.
-- Jumalanpilkkaajat, pakanat, vieraiden jumalien palvelijat! kaikui
heitä vastaan saksalaisten leiristä.
Aselepo oli lopussa, kauhea sota alkoi. Saksalaiset raahasivat
virolaiset sotavankinsa eräälle korkeanpuoleiselle kukkulalle, jotta
heidän toimiaan linnasta hyvin voitaisiin seurata, ja tappoivat heidät
siellä toisen toisensa jälkeen virolaisten silmien edessä, heittivät
heidän ruumiinsa vallihautaan sillaksi itselleen ja uhkasivat tekevänsä
linnoituksessa olijoille samoin, jos he eivät hyvällä antautuisi.
Nuolillaan he peloittivat virolaiset vallin taakse ja antoivat
liiviläisten ja lättiläisten sillä aikaa kantaa vallihaudat puita
täyteen ja rakentaa suojatorneja, joista lättiläiset ampuivat nuolia
linnoitukseen ja tappoivat paljon ihmisiä ja karjaa. Urhoolliset
virolaiset heittivät ylhäältä tulta suojatorneihin, niin että ne
syttyivät palamaan. Lättiläiset sammuttivat tulen vetämällä siihen
lunta. Sillä tavalla ei vihollisilla ollut toivoa voitosta. Sitten
pantiin kivenheittokone toimimaan. Yöt ja päivät se singahutteli
raskaita kiviä suurella voimalla muuria ja linnanrakennuksia vastaan,
niin että rakennukset kaatuivat ja muurista paloja murtui. Virolaiset
eivät olleet ennen nähneet sellaista kauheata konetta eivätkä olleet
arvanneet varustaa rakennuksiansa sellaisen varalta. Se kylvi kuolemaa
ja hätää virolaisten linnaan. Lättiläiset olivat täyttäneet haudat aina
vallin tasalle puilla, joita myöten saksalaisten rautapukuiset sotilaat
Eilard von Dolenin johdolla olivat tunkeutuneet vallin yli linnaan,
mutta linnan väki oli torjunut heidät takaisin. Nyt he sytyttivät puut
vallihaudoissa palamaan polttaaksensa siten koko linnoituksen, mutta
yöllä virolaiset sammuttivat tulipalon kaikkialta linnasta.
Tällaista taistelua kesti viisi päivää taukoamatta. Linna oli ruumiita
täynnä. Melkein kaikki, jotka vielä elivät, olivat haavoitettuja ja
suuresta veden puutteesta niin heikontuneita, ett'eivät enään jaksaneet
vastustaa.
Taistelun kuudentena päivänä tarjosivat saksalaiset rauhaa.
-- Näette, että joudutte tappiolle, sanoi heidän puhujansa. Ettekö
vieläkään tahdo ottaa vastaan meidän jumalaamme? Ell'ette, ei teistä
jää eloon yhtään ainoata sielua.
-- Me tunnustamme, että teidän jumalanne on suurempi kuin meidän,
vastasivat janosta nääntyneet sotilaat. Pankaa meidän päällemme
kristinuskon ies niinkuin olette sen panneet lättiläisten ja
liviläisten päälle, mutta täyttäkää lupauksenne.
Saksalaisten voitto oli täydellinen. Riemuiten kutsuttiin vanhimmat
linnasta ja heille selitettiin uskonperustusta ja vaadittiin
kuuliaisuuden merkiksi panttivankeja.
-- Jos tämä usko niin suuren onnen tuo kuin te vakuutatte, niin pidämme
sen muutenkin, vastasi Viljannin vanhin.
Mutta vastustaminen ei auttanut. Eloon jääneiden ylhäisimpien sukujen
nuorukaiset otettiin panteiksi, koko väestö vihmottiin siunauksen
vedellä ja Jumalaa kiittäen palasivat voittajat kotimaahan. Mutta
poloinen, voitettu ja paljaaksi ryöstetty Viljannin kansa vuodatti
tuskan kyyneleitä tapettujen ja vangiksi vietyjen omaisten ja
poltettujen kotiensa tähden.
* * * * *
Muutamia päiviä senjälkeen istuivat Sakalan maan vanhimmat yhdessä ja
neuvottelivat, mihin edelleen olisi ryhdyttävä vihollisia vastaan,
jotka nyt joka tapauksessa näyttivät olevan heitä voimakkaammat. Koska
tässä tärkeässä asiassa tahdottiin kuulla myöskin kansan mieltä, oli
kaikille älykkäimmille miehille annettu lupa tulla tähän kokoukseen.
Kokoushuoneeseen Viljannin lähelle oli kerääntynyt paljon kansaa.
Lemmitty, johtaja, katsoi ympärilleen. Melkein kaikki olivat hänelle
tuttuja. Hänen silmänsä pysähtyivät pitemmäksi aikaa erääseen kauempana
seisovaan mieheen. Miehellä oli päässä leveä ketunnahkainen lakki
painettuna syvälle silmille, jotka epäluuloisesti vilkuilivat sinne
tänne. Hän näytti huomanneen Lemmityn katseen ja alkoi pelokkaasti
pälyä ympärilleen. Hänen selkänsä takana seisoi toinen tuntematon mies,
jonka ulkomuoto ei myöskään herättänyt luottamusta.
-- Veljet, puhui Lemmitty, seisten suorana kokoontuneiden edessä, eihän
meidän joukossamme liene kuuntelemassa ilmiantajien eikä vihollisten
korvia? Meidän neuvottelumme ovat salaisia ja niiden on vihollisilta
salaan jääminen.
Vähän aikaa vallitsi kokoontuneitten kesken haudanhiljaisuus. Lemmitty
katseli terävästi noita kahta epäilyttävää miestä. He olivat hävinneet
toisten taakse hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri mennä ottamaan heistä
tarkempaa selkoa, kun eräs ylpeän ja tanakan näköinen nuorenpuoleinen
sotilas nousi ja puhui voimakkaalla, kaikuvalla äänellä:
-- Uskon, että tässä ovat koolla meidän uskollisimmat ystävämme, joille
voimme puhua julki kaikki, mikä on sydämellämme. Kunnianarvoinen
Lemmitty, puhu pelkäämättä! Nämä korvat tässä kantavat sinun sanasi
suoraan kansan sydämeen.
Puhuja vaikeni, ja kaikki odottivat, mitä urhoollisen vanhimman ja
sotapäällikön suu tulisi julistamaan. Lemmitty seisoi suorana
kansanjoukon ja vanhimpien edessä nojaten miekkansa kahvaan. Hänen
vakavat kasvonsa, jotka kuin kiveen hakattuina liikkumattomina olivat
käännetyt kansaan päin, kuvastivat rohkeutta ja varmuutta, joka herätti
joka miehessä kunnioitusta. Suuret arvet hänen päivänpaahtamilla
poskillaan todistivat, ettei hän taisteluissa ollut ainoastaan
katselijana.
-- Ystävät, kaikui hänen jyrisevä äänensä halki huoneen. Toivon, että
Meeme on puhunut totta. Kuka voisi nyt, kun viholliset ovat opettaneet
meille yhteenkuuluvaisuutta, ajatella muuta kuin miehekästä
vastarintaa. He puhuvat uudesta uskosta, tarjoavat meille semmoista,
jommoista emme tunne emmekä tahdo. Heidän uskonsa vaatii ihmiseltä maan
päällä kurjaa elämää ja lupaa sen sijaan kuoleman jälkeen manalan
asemasta autuaallisen elämän, jota he kutsuvat taivaaksi ja
paratiisiksi. Joka sen tahtoo saada, hänen on alistuttava heidän
alamaisekseen ja orjakseen, niinkuin lättiläiset ja liiviläiset nykyään
ovat. Vastustajia he uhkaavat ikuisella kidutuksella, sammumattomassa
tulimeressä toisessa maailmassa ja miekalla ja tulella tässä
maailmassa. Me emme aio näitä uhkauksia pelätä emmekä verivihollistemme
vakuutuksia uskoa, sillä eikö Soontaganan ja Viljannin linnan seutuihin
saakka koko maa, jonka pintaa peittää veljiemme veri ja ruumiit, kerro
yhtä selvästi kuin aurinko kirkkaalta taivaalta, että ne ovat
valheellisia ja verenhimosia vihollisia! Nälästä ja janosta nääntyneet
Viljannin sotilaat ja asukkaat he ovat käännyttäneet uskoonsa, mutta
riistäneet ylhäisimpien lapset panteiksi, naiset ja lapset vankiloihin
raahanneet ja miehet armotta koko ympäristössä tappaneet. Ja hekö
meille toivottaisivat hyvää! Jos heillä itsellään olisikin hyvä
uskonto, niin tarjoavat he meille toista, kaikkein huonointa. Elkää,
rakkaat ystävät, antako heidän vakuutustensa eikä uhkaustensa johtaa
itseänne harhaan. Emme voi muuten enää elää emmekä heitä vastaan
taistella, jos emme ole yksimielisiä. Jos hajaannumme ja otamme vastaan
heidän kiitetyn uskontonsa, silloin esivanhempamme siunaus ja jumalien
apu hylkää meidät, kelvottomat, ja me kaadumme ja joudumme julmien
vihollistemme orjiksi, me ja meidän lapsemme.