Piinan aika pitkällinen,
Anke'in ohakeaika,
Orjanruoskan raastoaika,
Näännyttävä näiveaika.
Vainon henget vaivasivat,
Papin painoit helminauhat,
Meitä ryöstivät ritarit,
Rosvot raa'at ryöväelit,
Mursit miekat murhamiesten.
Ruotsin oli ruoska ruostehinen,
Sapellinen Saksan sahra.
Kaarne toi ruton kamalan,
Näkki näytti nälkäleivän.
Saksa vei peltomme perityt,
Jätti korvet kyntääksemme,
Kanervikot kylvääksemme,
Antoi leiväksi akanat.
Herra kynsi kymmenykset,
Keräjärahat kiristi,
Tavoitteli taskuhunsa.
Riistivät risti-isämme
Säästetyt salavaratkin,
Puutuit puihimme pyhihin,
Armon lähtehet likasit.
Kirves kaatoi Taaran tammen,
Puun pitkän Kiromäeltä.
Kärkipä meill' on keihon päässä,
Terä miekassa terävä,
Nuolet jousessa nopeat.
Veli kulta veikkoseni,
Kaunis kasvinkumppalini,
Riennä ruunalla rutosti,
Ratsuin rautarahvahasen,
Tuhkurilla Turjanmaalle,
Voikollasi Voitonmaalle!
Tuopas Suomesta sukumme,
Saaren miehet, meikäläiset,
Apumiehet Harjunmaalta,
Virosta visaiset miehet.
Viron on viikate vihainen.
Tuima tuulas harjulaisen,
Hiion nuijat hirvittävät,
Tuurat Tuuranmaan tukevat.
Mutt' ei pysty puinen nuija
Rautakilpihin kovihin;
Keihäs kilpistyi kärestä,
Turtui piikit tuulahasta,
Murtui tappara terävä,
Vääntyi viikate vihainen,
Taituit tuuratkin tukevat.
Lymypaikkoihin pakenin,
Soille suorime sulille.
Siellä mie rukoilin rukka,
Oivottelin, voivottelin.
Siellä uhrasin Ukolle,
Suitsutin sovitussuitsut,
Kuiskin toivehet totiset.
Venäläinen, ventolainen,
Kaulankatko, karhulainen,
Tuo tuhosi Koerunmaata,
Tulisoiton toi Virohon,
Murhapolton Poltsanmaalle,
Vielä Viljannin viritti.
Mistä tuo savu tulevi?
Kylän ei kaskien ky'östä;
Soan on saartavan savua,
Uuniraunion utuja,
Talma Laurin tappelusta,
Jälki kaupungin katovan.
Risti-isä riistelijä,
Tuo on kaunis kastelija,
Meille pani painajan povehen,
Tuhon Taaran tammistohon.
Salakäärme saksalainen,
Sisiliskonen sileä,
Meiät orjiksi iesti,
Raastoi rautarahkehisin.
Ei ole rusko iltaruskon,
So'an on tulipunia,
Puna kauhean kapinan,
Puna veljien verestä,
Joka hyytyi taivahille,
Pilvet paltehin pitenti.
Siitä säikkyi iltatähti,
Koi kovasti kohkauntui,
Kuunkin kulmat kalpenivat.
(Neussin kansanrunokokoelma. H. Ojansuun suomennos.)
Ylläolevan runon on laulanut Vironmaan viimeinen kiertelevä runoniekka
ja kanteleen soittaja, joka kuoli noin v:na 1812. J. Krohn arvelee,
että siinä muistot useammista hänen kansaansa kohdanneista vaikeista
rasituksista ovat sekaantuneet yhteen. Siinä on nimittäin kuvaus
saksalaisten valloituksesta, venäläisten hävitysretkistä sekä
viimein Viron kansan orjuuttamisesta muutamien epäonnistuneiden
kapinanyritysten jälkeen. Huomattava on, että kaikissa virolaisissa
sotarunoissa aina puhutaan suomalaisten avusta, jotka myös vuonna 1343
viimeisen suuren virolaiskapinan aikana olivat tulossa, vaan saapuivat
liian myöhään. Muuten haetaan tässä runossa vielä apumiehiä
Turjanmaalta ja Voittomaalta ("Voidomaalta"), joka jälkimäinen kenties
voisi tarkoittaa Gotlandia (vanhoissa suomalaisissa kirjoissa
Voionmaa). Koeru ja Poltsamaa ovat paikkakuntia Tarton puolella.
ASSAMALAN TAPPELU.
Vallitsijamme väkevä,
Kurjat on viestit vieremässä,
Tuskapäivät tunkemassa!
Näimme aalloilla alukset,
Ve'en harjalla venehet
Pohjan puolesta tulevan.
Yön hämärä ystävänä
Maalle laskivat lähetit
Kavalasti katsomahan,
Nurkkiamme nuuskimahan.
Tuosta tiesit mei'än miehet,
Tuosta tarkkamme tajusit,
Poiat aimot arvasivat:
Sota saapi soutamahan,
Vainon vankkuri ajolle,
Käy Viroa viiltämähän,
Järvenmaata jäytämähän,
Onneamme ottamahan,
Kurjuutta kulettamahan.
Tänne soutavat sataisin,
Tulla tuiskuvat tuhansin
Päälle vaivaisen Viromme.
Vironrannan vanhimmalta
Käsky tuli poialle Kalevin,
Kuulumat kuninkahalle,
Kuink' on vaino kulkemassa,
Sota tielle suorimassa.
Tuoja tuon sotasanoman
Sanan lausui, noin nimesi,
Pahat tietonsa pakisi:
"Kuningas, Kalevinpoika,
Emo, peittäös perettä,
Piilottele pienokaiset
Loukeroihin, koukeroihin,
Paatten paksujen koloihin!
Taatto, turvaksi tukeva,
Käykösi sotakeolle!
Vaara paisuvi pahaksi,
Hätäpäivä häijymmäksi.
Sanan tuo vartiat vesien:
'Suursaarell' on suuret laivat,
Tytärsaarella tukevat,
Lavansaarella laveat;
Niissä soutavat sotijat,
Ankarasti airoavat.
Lotjat vierasta väkeä
Vironmaalle vierittävät.
Siin' on kaulan katkojia,
Riistäjiä, raastajia'.
Vaimot voihkavat sopissa,
Tytöt tyrskivät kujilla,
Vanhat vaivaiset vajoissa,
Lapset laioilla lepikon,
Karjalaiset koivikossa,
Paimen tammikon takana.
Suuri on surkeus Virossa!
Tuossa ompi leino leski,
Itku silmissä iloton,
Mure mielensä murenti,
Surmanpelko suunsa sulki.
Nuoret miehetkin masenit,
Posket kalpenit pelosta.
Mies ei nainut naljattele,
Laske leikkiä lyhintä.
Pelko polki miesten mielen,
Kammo kahlitsi inehmot.
Ken nyt soutavi sotahan,
Kenpä miekan mittelöhön?
Kuka kosti vainolaisen,
Ken tavoitti tapparalla?
Kuka käypi kaitsijaksi,
Saapi toisille tueksi,
Rautaseinäks' raukoillemme?
Veli veikkoko menevi
Vai sisarko mustasilmä
Orpolasten auttajaksi,
Puolustajaksi poloisten?
Kuka naisten kaitsijaksi,
So'an surman suistajaksi?
Miekka murtavi urohot,
Lyöpi tappara lujimmat,
Ota ottavi osansa,
Jousi julma joukottaisin.
Ken ei sortune sotahan,
Vaivu vainovainioille,
Sen tuli tuhoelevi
Taikka nälkä näännyttävi,
Ruton kynsi runtelevi
Tai onni kova kokevi.
Varas vielä seinät jätti,
Kivet koskehen kinahmi,
Tuli ei jätä mitänä,
Kova onni ottamista."
Karskea Kalevinpoika
Sanat kuuli, noin nimesi:
"Miksi moitit miehiämme,
Polet aimo poikiamme?
Tokko vaimoja vajotit,
Tyttöjä tuhoelivat?
Tokko mielensä menetit,
Viron miehet miehuutensa?
Vaikka miekka murtakohon,
Tapparainen tappakohon,
Ota oiva ottakohon,
Vahva mies ei verta väisty.
Miehet seiskohot so'assa
Kuin seisovi rautaseinä,
Kuin on tammi tuulen tiessä,
Vuori myrskyjen myryssä!
Seiskohot toistensa tukena,
Vaarassakin vaakkumatta!
Paisuisiko vaaran valta,
Vaino vain verisemmäksi,
Tappokin tuhoisammaksi:
Silloin itse saan apuhun
Tueksenne, turvaksenne.
Pane nyt ruuna rahkehesen,
Kohta kiinnitä satula!
Sitten ratsasta saloa,
Paeten painuos kotihin,
Viron kukon kuulematta,
Järven haukun haukkumatta
Hevon askelten aloa,
Kapsetta ratsun kapion!
Siirry silkoista saloa,
Tasaisesti tanhuoista,
Aja hiljoa kujista,
Vältellen taloista väisty!
Viere vainiot varoen,
Kule taiten kursikoista,
Salaisesti soista saavu,
Peitokkali pensahista
Vuon vanhimman tyköhön!
Miehet saattakaa sotahan,
Vahvat vainon vainioille,
Tappeluksehen tukevat!
Itse käykösi keselle,
Lipunkantajan likelle.
Elä jää soan ta'akse,
Eläkä soan sivulle!
Ensimäiset ennetähän,
Takajoukko taitetahan,
Syrjimäiset surmatahan
Keskus kulkevi kotihin."
Taaskin käskijät kävivät,
Sanansaattajat samosit
Yli sillan, linnan alle.
Sillan palkit paukahtelit,
Linnan portit liikahtelit.
Kysyvi Kalevinpoika:
"Ken ylitse sillan saapi,
Palkkiloita paukuttavi,
Linnan kaiken liikuttavi?"
Käskyläiset käskettihin,
Luo Kalevin kutsuttihin.
Siellä kohta kuuluttivat:
"Jo on sota soutamassa,
Vainolainen vieremässä,
Lipulliset liukumassa,
On otaset ottamassa,
Tapparat tavoittamassa.
Rautajoukko sai merestä,
Hiienmiehet hietikosta
Rauhoamme raastamahan,
Maatamme masentamahan.
Värisevät vanhat raukat,
Eukot itkevät isosti,
Pisartavat piikalapset,
Vielä viljemmin emoset."
Kysyvi Kalevinpoika:
"Mikäs on työnä nuorisolla?
Eikö saanut sankareita,
Siitä urhoja ylennyt
Rauhan tuojiksi, tu'iksi,
Avuksi avuttomien?"
Käskyläiset kuuluttivat:
"Mure murti miekkosemme,
Polo poikamme nujerti.
Miekka ei rautoa murenna,
Kirves taittele terästä."
Karskea Kalevinpoika
Otti uljahat urohot,
Kantajoukkonsa jaloimman:
Viisikymmentä Virosta,
Koko kuusi Kurjenmaalta,
Seitsemisen Suomenmaalta,
Sata muuta saarelaista.
Kun jo kointähti kohosi,
Posket taivahan punerti,
Otti kalpansa Kalevi,
Otansa okahallisen,
Kilven käärälti kätehen,
Hevon tallista talutti,
Sotaratsun soimeltansa.
Niin otti Alevinpoian
Kilpeänsä kantamahan.
Nosti suulle suuren sarven,
Sotasarven huulillensa.
Kutsui kansan kauempata,
Sotamiehet surmatielle,
Vainotielle valmihiksi.
Tuttuluttu! Tuttuluttu!
Toitotti Kalevin torvi.
Mäki kuuli, metsä kuuli.
Tuuli jäi ensin tuumimahan,
Merenkuohu miettimähän
Kalevaisen kutsumista.
Vaan jo vastahan kohisit,
Käskyn ääntä kasvattivat.
Kansa kuuli sen Virohon,
Järven, Harjunmaan rajoille,
Läänen laajan luhtamaille,
Pärnun puistojen perille;
Alhontakakin tajusi,
Tartto kuuli kutsumuksen.
Tuttuluttu! Tuttuluttu!
Toitotti Kalevin torvi.
Mäki kuuli, metsä kuuli.
Tuuli jäi ensin tuumimahan,
Merenkuohu miettimähän
Kalevaisen kutsumista.
Vaan jo vastahan kohisit,
Käskyn ääntä kasvattivat,
Kauemmaksi kannattivat.
Rahvas saattavi sotijat,
Surmatielle suorittavi,
Vainotielle valmistavi.
Veli vihtoi kiukahalla,
Emo vaatetta valaisi,
Iso huolehti hevosta,
Setä sälköä satuloi,
Kylä katsoi kannuksia,
Vielä kalpoa hiovi,
Taiten tahkolla teroitti.
Itkusuussa on sisaret,
Ken pihalla, ken kujalla,
Kulta armas kammarissa.
Tuttuluttu! Tuttuluttu!
Toitotti Kalevin torvi.
Mäki kuuli, metsä kuuli.
Tuuli jäi ensin tuumimahan,
Merenkuohu miettimähän
Kalevaisen kutsumista.
Vaan jo vastahan kohisit,
Käskyn ääntä kasvattivat,
Kauemmaksi kannattivat.
Ääni huutajan hujahti
Kauaksi Viron rajoille,
Kaikui Järven-, Harjunmaalle,
Läänen laajan luhtamaille,
Pärnun puistojen perille,
Alhontaustahan ulettui,
Tunki Tartonkin ta'akse,
Pitkin Pihkovan pihoja.
Riensivät sotaiset miehet
Lippu liehuva e'ellä
Sotatietä sotkemahan,
Veritietä vieremähän.
Käskyläiset kiihoittivat,
Yli maien matkustivat,
Viipyjiä jou'uttivat.
Karskea Kalevinpoika
Sotaratsulla ratsasti
Pyhän Taaran tammen luokse,
Jonne joukkonsa kokosi.
Tuttuluttu! torvi kaikui,
Sotakutsun sarvi soitti,
Niin ettei tulevat eksy,
Sivuteille miehet siirry.
Verityölle työntyessä
Kalevi väen kokosi,
Sotarintansa sovitti:
Etehen otaiset miehet,
Taakse tappara-urohot,
Sivuille nuijijat sijoitti,
Atraimet sivun avuksi,
Tuurat kohtahan kovahan,
Ampujat asemillensa,
Tasangolle taitavimmat,
Pensassuojahan sotijat
Turvaksi, tueksi toisten.
Keihot oli vanhoilla varana.
Puut pitkät puhaltajilla.
Jousimiehet sai mäen selälle,
Linkoojat molemmin puolin,
Kupehelle kummallekin.
"Raivotkohot ratsumiehet
Kuin rakehet ruo'ikossa!
Tukekatte toisianne
Voimalla teräslujalla!
Niinpä miekat melskatkohot,
Oat oivat ottakohot,
Tapparaiset tanhutkohot,
Viikattehet viiltäköhöt,
Viinen nuolet vinkukohot,
Turman tuojat, surman suojat!
Niin vaino kurja vaimentuvi,
Väistyvi sota verinen.
Viro olkosi lujana,
Ramuisana rantalainen
Järven jäntevät tukena,
Alhontakaiset apuna!
Hoivan Harju antakohon,
Lääne joukkonsa lisäksi!
Ajakaa pois soan sutoset,
Vainon karhut kaatakatte!"
Sulevi sotahan suori,
Ajoi vainohon Alevi,
Vieri vainon vierustalle,
Olevi soan sivulle.
Korskea Kalevinpoika
Laski oivalla orolla,
Soan keskelle karasi,
Taajimpahan tappeluhun.
Hypähytteli hyveä,
Kaunista karahutteli
Surmaks' uljasten urosten.
Tiesi miekalla mehuta,
Surmatyötä suoritella;
Rauta tuiskeli tulena,
Kalpa kalman käskyläisnä.
Keskellä sotaketoa
Löi Kalevi miesten päitä
Kuin naatteja naurihilta
Taikka lehtiä lepistä.
Litsoi liiskaksi jäsenet,
Särki sääriluut saoilta,
Käsiluita kuormakaupoin,
Olkaluita löi tuhansin,
Kylkiluut kymmenettuhannet.
Läjittäin oli päitä maassa,
Kuollehia kumpuloina,
Paikoin paisuivat mä'iksi,
Kohosivat korkealle.
Kylmi kymmenentuhatta
Assamalan aukealle.
Rusko rohkea Kalevin
Ui vainon veriojassa,
Luissa kapsivat kaviot.
Käet irralle isetyt
Risuina makasit maassa.
Sotamiesten sormenpäitä
Kuin on soissa ruokosia,
Olen korsia keolla.
(Kalevipoegin mukaan. H. Ojansuun suomennos.)
KOHTAUKSIA LIIVILÄISTEN JA VIROLAISTEN KÄÄNNYTTÄMISESTÄ.
KUINKA MEINHARD KÄÄNNYTTI LIIVILÄISIÄ KRISTINUSKOON.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Jumalallinen sallimus, joka aikoinaan oli ajatellut Raabia ja
Babylonia, se on eksynyttä pakanamaailmaa, on meidän uusimpina aikoina
rakkautensa tulella herättänyt epäjumalia palvelevat liiviläiset heidän
syntinsä unesta seuraavalla tavalla:
Oli nuhteeton, hurskas ja harmaahapsinen vanhus, nimeltä Meinhard,
kotoisin pyhän Augustinuksen Segebergin luostarista Holsteinissa. Hän
tuli (noin v:na 1184) yksinomaan Kristuksen tähden ja ainoastaan
saarnaamisen tarkoituksessa kauppamatkueen mukana Liivinmaahan.
Saksalaisten kauppiaiden tapana oli näet, kun olivat ystävyysliitossa
heidän kanssaan, usein purjehtia laivoillaan Väinäjoella.
Kun vastamainittu pappi oli saanut siihen luvan Polotskin ruhtinaalta
Vladimirilta, jolle silloin vielä pakanalliset liiviläiset maksoivat
veroa, ja tältä saanut vielä lahjojakin, ryhtyi hän innokkaasti Jumalan
työhön, saarnasi liiviläisille ja rakensi kirkon Ykskylä-nimiseen
kylään. Ensimäiset kastetut olivat tästä samasta kylästä kotoisin
olevat Ylo, hänen poikansa Kulevene, Vietso ja hänen poikansa Aio.
Seuraavana talvena hävittivät liettualaiset Liivinmaata ja veivät
sangen paljon väkeä mukanaan vankeuteen. Saarnaaja säilyi heidän
raivoltaan, etsien ykskyläläisten kanssa suojaa metsistä. Kun
liettualaiset olivat poistuneet, moitti Meinhard liiviläisten
tyhmyyttä, kun heillä ei ollut mitään linnoitusta. He tulisivat, lupasi
hän, saamaan linnan, jos päättäisivät tulla Jumalan lapsiksi ja
semmoisina pysyä. Siihen suostuttiin ja se luvattiin ja kasteen
vastaanottaminen vahvistettiin valalla.
Seuraavana kesänä (v. 1185) tuotiin Gottlannista muurareita linnaa
rakentamaan. Liiviläiset olivat uudelleen vakuuttaneet pysyvänsä
aikomuksessaan vastaanottaa uskon ja jo ennen Ykskylän linnan
rakentamista oli osa kansasta kastettu ja kaikki lupasivat, vaikkakin
petollisessa mielessä, antavansa kastaa itsensä, niinpiankun linna
olisi rakennettu. Niin kohosivat siis muurit. Mutta kun linna
vihdoinkin oli valmis, luopuivat kasteen saaneet, ja kastamattomat
kieltäytyivät vastaanottamasta uskoa.
Samaan aikaan olivat semigallit, liiviläisten naapureina asuvat
pakanat, kuulleet kivisistä rakennuksista, ja kun he eivät tienneet,
että kivet olivat liitetyt toisiinsa saviruukilla, tulivat he tuoden
paksuja laivaköysiä ja luulivat mielettömässä hulluudessaan voivansa
riuhtaista linnan Väinäjokeen. Mutta jousimiehet haavoittivat heitä ja
he saivat vetäytyä epäonnistunein yrityksin pois.
Läheiset Holmen liiviläiset houkuttelivat samanlaisilla lupauksilla
Meinhardia rakentamaan heillekin linnan ja heistä suostui kuusi
kastettavaksi. Mutta kun linna oli valmis, unohtivat nuo pahat valansa
eikä ollut yhtä, joka olisi vastaanottanut uskon. Silloin järkkyi
saarnaajan mieli, varsinkin kun he ryöstettyään hänen omaisuutensa ja
piestyään hänen palvelijansa, olivat päättäneet karkoittaa hänet
maastaan. Kasteen, jonka he olivat vedessä saaneet, luulivat he
voivansa poistaa peseytymällä Väinäjoessa ja panna sen siten menemään
takaisin Saksanmaalle.
Meinhardilla oli apumiehenään evankeliumintyössä veljensä
sistersiläismunkki Theodorik. Hänet päättivät Toreidan liiviläiset
uhrata jumalilleen (v:na 1186), koska touko hänen pellollaan oli parempi
kuin heidän, ja koska liiallinen sade oli tulvallaan turmellut heidän
kylvönsä. Kansa kokoontuu ja kuulustelee arvalla jumalien tahtoa uhrin
johdosta näin: keihäs lasketaan maahan, hevonen astuu sen luo, mutta
jumalan ohjaamana astuu se elämää lupaavan jalkansa ensiksi keihään
yli. Uhrattava veli rukoilee suullaan, kädellään jakelee hän
siunauksia. Tietäjä päättää, että kristittyjen jumala mahtanee istua
hevosen selässä ja ohjata sen jalkaa, niin että se asettaa elämän jalan
edelle. Sentähden on hevosen selkää pyyhittävä, jotta jumala putoaisi
pois. Kuinka tämä nyt tehtiinkään, asetti hevonen nytkin elämän jalan
edelle niinkuin äsken, ja veli Theodorik jäi eloon.
* * * * *
Kun Meinhard nyt näki liiviläisten paatumuksen ja että hänen työnsä oli
menemässä hukkaan, kokosi hän hengelliset ja veljet ja meni heidän
kanssaan kauppalaivoille, jotka olivat lähdössä Gottlantiin
pääsiäisjuhlille, ja aikoi matkustaa pois. Viekkaat liiviläiset
arvelivat ja pelkäsivät, että sieltä tulisi heidän kimppuunsa
ristisotaväki, ja sentähden he viekkaudella ja kyynelin ja monella
muulla tavoin teeskennellen koettivat saada piispaa jäämään, ja
sanoivat niinkuin kerran sanottiin pyhälle Martinukselle, vaikka ei
samanlaisessa tarkoituksessa: "Miksi, isä, hylkäät meidät? Kenen
haltuun jätät meidät, avuttomat? Sillä jos paimen lähtee pois, niin
jättää hän lampaansa alttiiksi susien raatelemiselle." Ja liiviläiset
lupasivat vielä täydellisesti vastaanottavansa kristinuskon. Niin uskoi
herkkäuskoinen jokaisen sanan, ja kauppiasten neuvosta ja kun hänelle
sen lisäksi vakuutettiin, että sotaväki toimitettaisiin hänelle avuksi
kääntyi hän takaisin. Eräät näistä kauppiaista, joiden joukossa oli
saksalaisia ja tanskalaisia ja norjalaisia ja muutamia muistakin
kansoista, olivat näet luvanneet hankkia sotajoukon, jos se olisi
tarpeellista.
Kauppamiesten lähdettyä tervehtivät holmelaiset takaisin palaavaa
piispaa Juudaksen tervehdyksenä ja tarkoituksella, sanoen: "Terve,
Rabbi!" ja kysyivät pilkaten: "Mitä maksavat Gottlannissa suolat ja
sarka?" Silloin ei hän sydämensä katkeralta surulta enää voinut
pidättää kyyneleitään. Hän palasi Ykskylään ja meni takaisin kotiinsa.
Hän määräsi päivän kutsuakseen kansan koolle ja kehoittaakseen heitä
lupauksensa pitämiseen, vaan he eivät välittäneet päivästä eivätkä
täyttäneet lupaustaan.
Silloin aikoi hän lähteä Vironmaalle ja sieltä kauppiasten mukana
Gottlantiin. Saatuaan kuulla, että liiviläiset tällä matkalla aikoivat
surmata hänet, palasi hän järkytetyin mielin Ykskylään, kun ei ollut
tilaisuudessa lähteä maasta.
THEODORIK JA KAUPPO ROOMASSA.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Neuvoja ja apua saadakseen lähetti hän sentähden paavin luo salaisesti
sanansaattajan, veljensä Theodorikin. Kun tämä näki, ett'ei hän voisi
päästä maasta, teki hän hurskaalla petoksella tyhjäksi liiviläisten
vehkeet: hän ratsasti hevosen selässä, pukeutuneena papilliseen
pukuunsa, mukanaan rukouskirja ja pyhävesi, niinkuin olisi hän ollut
matkalla sairaan luo, sanoen sen matkansa syyksi vastaantulijoille, kun
ne sitä kysyivät. Niin hän pääsi onnellisesti maasta ja saapui vihdoin
pyhän isän luo. Kun pyhä isä nyt kuuli kastettujen lukumäärän, oli hän
sitä mieltä, ett'ei niitä olisi jätettävä oman onnensa nojaan ja sääsi,
että heidät oli pakotettava pysymään uskossa, jonka he vapaaehtoisesti
olivat ottaneet. Ja sitten hän lupasi kaikkien syntien anteeksiannon
niille, jotka tämän esikoiskirkon eloon herättämiseksi ottaisivat
ristin ja lähtisivät sinne ristiretkelle.
Lähtiessään vielä erään toisen kerran Saksanmaalle otti veli Theodorik
mukaansa liiviläisen Kaupon, joka oli jonkunlainen Toreidan
liiviläisten kuningas tai vanhin. Ollessaan kerran haavoittunut oli hän
pyytänyt veli Theodorikilta apua ja luvannut, jos paranisi, kastattaa
itsensä. Veli oli valmistanut yrttejä, tuntematta kuitenkaan niiden
vaikutusta, mutta samalla huutanut avukseen Herran nimeä ja tehnyt
hänet terveeksi sekä ruumiin että myös sielun puolesta, kastaen hänet.
Ja kun he olivat vaeltaneet kautta suurimman osan Saksanmaata, vei hän
hänet viimein aina Roomaan saakka ja esitti hänet apostoliselle isälle.
Ja apostolinen isä otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja
suuteli häntä. Ja kun hän oli häneltä kysellyt kaikenmoista
Liivinmaalla asuvien kansojen oloista, lausui hän Jumalalle hartaat
kiitoksensa liivinkansan kääntymisestä. Muutamien päivien kuluttua
antoi korkea-arvoinen paavi Innocentius Kaupolle lahjoja, nimittäin
sata kultaguldenia, ja kun tämä lähti paluumatkalle Saksaan, heitti hän
hänelle rakkaat hyvästit ja siunasi hänet ja lähetti Liivinmaan
piispalle Theodorikin mukana raamatun, joka oli kirjoitettu autuaan
paavi Gregoriuksen omalla kädellä.
MEINHARDIN JÄLKELÄINEN PIISPA BERTOLD KÄRSII MARTTYYRIKUOLEMAN.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Meinhard kuoli ja hänen jälkeläisekseen Liivinmaan toiseksi piispaksi
tuli Bertold, Hannoverissa olevan Lokkumin luostarin apotti. Hän
matkusti aluksi Liivinmaalle ilman sotajoukkoa, uskoen itsensä Herran
haltuun, koettamaan siellä onneansa; saapui Ykskylään ja kutsui
luoksensa kirkkotaloon kaikki maan etevimmät miehet, sekä kristityt
että pakanat, koetti voittaa heidät puolelleen tarjoamalla heille
ruokaa, juomaa ja lahjoja, ja sanoi saapuneensa heidän pyynnöstään ja
perineensä edeltäjänsä kaikki oikeudet. Ensin olivat he olevinaan
hänelle suosiollisia. Mutta kun Holmen saaren kirkkomaata vihittiin,
keskustelivat liiviläiset (joilla oli tapana polttaa vainajansa ja
joiden tapoja tämä toimitus loukkasi), polttaisivatko he hänet hänen
kirkkoonsa vai löisivätkö he hänet kuoliaaksi tai hukuttaisivatko he
hänet. He arvelivat, että maassa vallitseva köyhyys oli seurauksena
siitä, että Bertold oli tullut heidän maahansa.
Huomattuaan tällaisia olevan tekeillä lähti hän salaa laivoille ja
palasi takaisin Gottlantiin, purjehti sieltä Saksaan ja paavin luo.
Koottuansa sotajoukon palasi hän sen kanssa Liivinmaalle (1198) ja
kulki maata myöten Väinäjoen pohjoispuolitse Holmen linnan kohdalle.
Siitä lähetti hän vettä myöten sanansaattajan linnaan kysymään
tahtoisivatko he suostua uskoon ja siinä pysyä. He huusivat, ett'eivät
he tahdo tunnustaa uskoa eikä siinä pysyä. Kun piispalla valitettavasti
ei ollut laivoja mukanaan, ei hän mahtanut heille mitään. Hän kääntyi
siis sotajoukkoineen takaisin ja asettui vastaisen Riian kaupungin
paikalle neuvottelemaan väkensä kanssa, mitä nyt olisi tehtävä.
Samaan aikaan kokoontuivat häntä vastaan kaikki liiviläiset ja
asettivat leirinsä Riian mäelle, valmiina taisteluun. He lähettivät nyt
puolestaan lähetystön kysymään piispalta, mistä syystä hän oli
sotajoukolla heitä lähestynyt. Piispa vastasi: "Siitä syystä, että,
niinkuin koirat oksennukselleen, olette palanneet uskosta pakanuuteen."
Siihen vastasivat liiviläiset: "Tämän syyn me tulemme poistamaan. Palaa
sinä, laskettuasi sotilaat kotiinsa, seuralaistesi kanssa tänne, pakota
ne, jotka ovat uskoon suostuneet, siinä pysymään ja houkuttele muut
siihen rakkaudella eläkä väkivallalla." Piispa vaati nyt heiltä
ylimysten poikia panttivangeiksi. Ensin kieltäytyivät he niitä
antamasta mutta suostuivat sitten. Sillaikaa kun panttivankeja
haettiin, tehtiin lyhyt aselepo, jonka merkiksi sotajoukot lähettivät
toisilleen heittokeihäitä. Tämän aselevon aikana surmattiin useita
saksalaisia, jotka etsivät rehua hevosilleen. Kun piispa tämän näki,
lähetti hän heidät takaisin ja peruutti aselevon.
Taistelu alkoi. Liiviläiset huusivat ja löivät pakanallisen tavan
mukaan aseitansa yhteen; toisaalta varustautuivat saksalaisten joukot
taisteluun ja tekivät yhtäkkiä hyökkäyksen pakanoita vastaan.
Liiviläiset pakenivat. Nopean hevosensa vuoksi, jota hän huonosti
ohjasi, joutui piispa pakenevien keskelle. Kaksi miestä tarttui häneen
kiinni ja kolmas, Ymaut niminen, lävisti hänet takaapäin keihäällään,
toiset repivät hänet kappaleiksi.