näinpä päättyi päivä armas, päivä Wäinön aian.
Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon,
kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
(Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)
HÄVISIVÄTKÖ HALTIJAT?
Tämmöinen on tarina.
Muinaisina aikoina tulivat valloittajat tähän maahan, tulivat kiiltävin
peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä
kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät
paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Valloittajan miekka ja tuli
voitti. Vastahakoinen kansa karkoitettiin korpiin kuolemaan, mutta
heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.
Kansoja valloitetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkoitetaan ja
nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin
karkoittaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret,
Kuuttaret, minne Ahti Vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne
kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä
pihoilta ihmiselle puhuneet, jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta
laulaneet, jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai
metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen
yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?
Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?
Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.
Valloittajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun
ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen
ja miekan kanssa liittoa tehnyt.
Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui
heille näin:
"Minun nimessäni menköön kerran kaikki takaisin, mikä tulella ja
miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava,
ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjoittava, ja joka on
herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla
ja tulella takaisin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä
teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon jälleen ihmisille
kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen
ihmiskuntani jälleen yhtyneenä."
Näin puhui totuuden henki.
Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka
hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.
Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.
(Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)
JUMALAN KAULAKORISTE JA PYHÄ OLAVI.
Suomen suurin pyhimys oli Pyhä Henrikki. Lähinnä häntä oli Olavi. Hän
oli aikanaan pohjolan yhteinen pyhimys, jonka jäännösten luo Norjan
Nidarosiin Suomestakin tehtiin toivioretkiä ja jolle täällä monet
kirkot oli pyhitetty.
Tarussa "Jumalan kaulakoristeesta" on hänen nimensä jo mainittu Perman
maahan tehdyn retken yhteydessä. Mutta jo sitä ennenkin oli hän tullut
tekemisiin suomalaisten kanssa. Keväällä v. 1008 hän purjehti omasta
maastaan Norjasta itäänpäin ja saapui viikinkinä Viron Saarenmaahan.
Matka tapahtui Suomen saariston kautta ja siitä yli Viron rannoille.
Siellä tulivat virolaiset häntä vastaan. Hän voitti heidät ja hävitti
maan.
Virosta palasi Olavi takaisin Suomeen ja raastoi saalista sen
rannikoilta. Kun hän nousi maihin, pakeni kaikki kansa metsiin, vieden
omaisuutensa mukanaan. Kuningas ajoi heitä takaa ja saapui metsien läpi
erääseen viljeltyyn laaksoon. Siellä anasti hän tavaraa, mutta ei
ottanut ihmisiä sotavangeiksi. Iltasella palasi kuningas laivoilleen.
Kun hän miehineen taas oli joutunut metsään, riensi kansaa kaikilta
tahoilta häntä vastaan, ampuen ja ahdistaen heitä. Kuningas kehoitti
miehiään pitämään puoliaan ja taistelemaan niin hyvin kuin voivat,
mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä suomalaiset hakivat metsien
suojaa. Ennenkun kuningas oli päässyt siitä ulos, oli hän menettänyt
paljon miehiä ja monet olivat tulleet haavoitetuiksi. Vasta illan
tultua oli hän päässyt laivojensa luo. Yöllä loihtivat suomalaiset
myrskyn ja merenkäynnin, mutta kuningas nostatti ankkurit ja luovaili
mantereen läheisyydessä. Kuninkaan onni oli suurempi kuin suomalaisten
loitsutaito: hänen onnistui yöllä luovia ulos merelle. Mutta
suomalaisten sotajoukko seurasi maata myöten rantaa pitkin niin kauan
kuin kuninkaan laivat olivat näkyvissä.
Tämän tulevan pyhimyksen retki Suomeen ei siis ollut mikään ristiretki,
ainoastaan tavallinen viikinkien ryöstöretki, eikä hänellä, niinkuin
myöhemmin Eerikki kuninkaalla, ollut saarnaajia ja kastajia mukanaan.
Mutta jo noin sata vuotta tämän retkensä jälkeen häntä palveltiin
pyhimyksenä Suomessa. Suomen kenties vanhin kirkko, Lemböten kirkko
Lemlannissa Ahvenanmaalla, joka lienee rakennettu v. 1100, siis ennen
Eerikki kuninkaan ristiretkeä, oli pyhitetty Pyhälle Olaville.
Olavi oli vasta kerrotun retkensä aikana vielä pakana. Muutamia vuosia
myöhemmin hän omisti kristinuskon ja alkoi levittää sitä maassaan.
Tanskan kuningas Knut, sama, jonka luo Tore Hund pakeni, sittenkun oli
menettänyt kaulakoristeen ja muun omaisuutensa Olavin miehille,
karkoitti hänet kuitenkin maasta. Koettaessaan valloittaa sitä
takaisin, joutui hän Stiklestadin tappelussa v. 1030 taisteluun
kansalaisiaan, norjalaisia talonpoikia vastaan, jotka olivat menneet
maansa vihollisen, Knut kuninkaan puolelle. Ennen tätä taistelua olivat
Olavin vastustajat -- niin kertoo vanha taru -- tulleet koolle
päättämään, kuinka taistelu oli järjestettävä ja kuka oli tuleva sen
johtajaksi. Joku ehdottaa: "Sinä, Tore Hund, sovit hyvin johtamaan
taistelua Olavia vastaan. Sinulla on tarpeeksi syytä siihen; onhan
sinulla kostettavanasi sekä monen sukulaisesi kuolema että se, kun hän
pakotti sinut pakenemaan ja jättämään hänelle kaiken omaisuutesi. Voiko
sinulle tarjoutua parempaa tilaisuutta kostaa kaikki kärsimäsi häpeä?"
-- Tähän vastasi Tore Hund: "En rohkene minä nostaa merkkiä kuningas
Olavia vastaan enkä ruveta tämän sotajoukon johtajaksi. Kaikki täällä
eivät minua tottelisi. Mutta ei kenenkään ole tarvis muistuttaa minua
kaikesta, minkä olen kostoa velkaa Olaville. Olen valinnut miehistäni
yksitoista, kaikkein parhaat ja minä ajattelen, ett'emme tule jättämään
muille miekan mittelemistä Olavin kanssa, jos meille siihen tilaisuutta
tarjoutuu."
Rivit järjestyivät. Tore Hund miehineen asettui eturintamaan.
Oli mies, jonka nimi oli Torsten, laivanrakentaja, kauppias ja taitava
seppä, suuri ja väkevä sotilas. Hän oli joutunut vihoihin kuninkaan
kanssa, ja tämä oli ottanut häneltä hänen rakentamansa suuren ja uuden
laivan rikosten sovittajaisiksi. Hän meni nyt rintamaan Tore Hundin luo
ja sanoi: "Tässä tahdon olla seurassasi, Tore, sillä jos tapaan Olavin,
aion olla ensimäinen käymään hänen kimppuunsa, jos vain pääsen häneen
käsiksi." Tore otti vastaan Torstenin, joka liittyi hänen
seurueeseensa.
Kun molemmat sotajoukot olivat niin lähellä toisiaan, että miehet
tunsivat toisensa, astui Tore Hund miehineen esiin ja huusi:
"Eteenpäin, eteenpäin, talonpojat!" Nämä päästivät sotahuutonsa ja
ampuivat nuoliaan ja heittivät keihäitään. Myöskin kuninkaan miehet
päästivät sotahuutonsa ja kiihoittivat sitten toisiaan sanoilla, joita
heille oli opetettu: "Eteenpäin, eteenpäin, sotamiehet, ristin miehet,
kuninkaan miehet!"
Ilma oli ihana ja aurinko paistoi kirkkaasti. Mutta kun taistelu alkoi,
tuli punerrus taivaalle ja auringon eteen ja vähän aikaa oli niin pimeä
kuin yöllä. Olavi kuningas oli koonnut miehensä kukkulalle, ja he
hyökkäsivät talonpoikain kimppuun niin rajusti, että näiden rintama
taipui niin, että kuninkaan joukon rintama oli siinä, missä
talonpoikain viimeiset miehet olivat seisoneet. Taistelu oli ankara.
Kuningas kävi itse rajusti käsikahakkaan. Hän iski Torea olkapääähän,
mutta miekka ei purrut. Hän oli eräällä retkellään lappalaisten luo
teettänyt itselleen ja miehilleen poronnahkaturkit, siten loihditut,
että aseet purivat niihin vähemmän kuin rautapaitaan. Oli vain niin
kuin olisi pöly suitsunnut poronturkista. Tästä laulaa runoniekka:
Hyvä hallitsija itse huomasi,
kuinka taikataitoisen Lapin tehoisa suojus
varjeli väkevän Toren hengen.
Nyt kävi Tore kuninkaan kimppuun, ja he iskivät vuoroin muutamia
kertoja, mutta kuninkaan miekka ei pystynyt poronnahkaan. Toren käsi
kumminkin haavoittui.
Silloin sanoi kuningas eräälle sotilaalleen, jonka nimi oli Björn: "Lyö
sitä koiraa [Hund = koira], koska ei rauta häneen pure." Björn
pyöräytti kirvestä kädessään ja iski sen hamaralla. Isku sattui
olkapäähän ja oli niin voimakas, että Tore horjahti. Silloin iski
Torsten laivanrakentaja kirveellään Olavia ja isku sattui vasempaan
jalkaan yläpuolelle polven. Torsten sai samassa itse kuoliniskun, mutta
kuningas nojautui erääseen kiveen, heitti pois miekkansa ja rukoili
Jumalalta apua. Silloin pisti Tore Hund häntä keihäällään; pisto sattui
rautapaidan alle ja tunkeutui vatsaan. Vielä sai kuningas kaulaansa
iskun eräältä toiselta mieheltä. Nämä kolme haavaa tuottivat kuoleman
kuningas Olaville.
Niinpiankun hän oli kaatunut, kaatuivat melkein kaikki muutkin, jotka
olivat olleet hänen seurassaan.
Kun taistelu oli päättynyt, meni Tore Hund kuninkaan ruumiin luo, hoiti
sitä, laskien sen maahan, oikoen jäsenet ja levittäen vaatteen sen yli.
Kun hän pyyhki veren kuninkaan kasvoista, olivat ne niin ihanat, että
posket punoittivat, niinkuin hän olisi nukkunut, mutta paljoa
helakammin kuin ennen hänen eläessään. Kuninkaan verta sattui Toren
käteen ja sitä juoksi ranteen yli, jossa oli haava, eikä siihen enää
tarvittu mitään sidettä, niin pian se parani. Tore itse todisti tämän,
kun kuningas Olavin pyhyys tuli kaiken kansan tietoon, ja hän oli
kaikista kuningasta vastaan olleista suurmiehistä ensimäinen
todistamaan hänen pyhyyttään. Illan tultua kantoi muuan talonpoika
poikineen vainajan ruumiin autioon majaan, pesi sen, kääri liinoihin ja
kätki oksien alle. Yöllä haki majasta suojaa sokea mies. Siinä
haparoidessaan tunsi hän jotain kosteata sormissaan ja kun hän
sattumalta kosketti niillä silmäluomiaan, sai hän yhtäkkiä näkönsä.
Olavin viaton veri oli saanut aikaan tämän ihmeen.
Talonpoika kaivoi sitten salaa ruumiin maahan Nid-virran rannalle.
Olavin kuoltua talonpojat valitsivat kuninkaakseen tanskalaisen
kuninkaan pojan. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkun mielet
muuttuivat. Talonpojat alkoivat katua sitä, että vieraan valloittajan
puolella olivat taistelleet niin hurskasta ja kelvollista omamaista
kuningasta vastaan kuin Olavi kuningas oli ollut.
Hänen vihamiehensä ja surmaajansa katuivat sitä, että olivat
aiheuttaneet hänen kuolemansa. Vähän jälkeen Olavin surman lähti Tore
maasta ja matkusti Jerusalemiin, josta ei koskaan palannut. Kun vuosi
oli kulunut kuninkaan kuolemasta, kaivettiin hänen ruumiinsa maasta.
Silloin nähtiin taas ihmeitä tapahtuneen. Olavi oli punakka ja ihana ja
hänen tukkansa ja kyntensä olivat kasvaneet. Hiukset leikattiin
ja pantiin tulisille hiilille, mutta tuli ei kyennyt niitä
kärventämäänkään. Piispa julisti Olavin pyhäksi mieheksi ja hänen
arkkunsa asetettiin Nidarosin Klemens-kirkon pääalttarille, jonne
sitten kaikilta haaroilta alkoi tulvia toivioretkeläisiä. Sittemmin
rakennettiin uusi komea kirkko sille paikalle, jossa pyhimys oli jonkun
aikaa ollut haudattuna ja johon maasta oli pulpahtanut ihmeitä tekevä
lähde.
Maine Olavin pyhyydestä ja hänen haudallaan tapahtuvista ihmeistä
levisi pian kaikkiin pohjoismaihin, myöskin Suomeen. Dominikaanein
ensimäinen luostari Suomessa sai hänestä nimensä. Olavin nimeen
kastettiin täällä lukematon joukko lapsia. Monet monituiset kirkot
pyhitettiin Pyhälle Olaville. Pyhä Olavi ja pyhä Eerikki kuvattiin
usein rinnakkain keskiajan kirkkomaalauksissa. He olivat rinnakkain
Ruotsin valtakunnan lipussa ja molemmilla marttyyrikuninkailla on
yhteinen alttari Upsalan tuomiokirkossa. Olavin kuva tavataan
Ahvenanmaan, Uudenmaan ja Satakunnan sineteissä. Kun marski Torkel
Knuutinpoika oli voittanut pakanalliset karjalaiset ja rakentanut
valtansa turvaksi Viipurin linnan, nimitti hän sen lujimman tornin,
jota eivät tuli eivätkä hyökkäykset tähän päivään asti ole saaneet
kukistumaan, Pyhän Olavin torniksi. Kun venäläiset vuonna 1495
hyökkäsivät linnan kimppuun, kohtasivat he siellä Knut Possen
miehineen, jotka levittivät heidän eteensä Pyhän Eerikin ja Pyhän
Olavin liput ja voittivat. Ja kun kallioiselle saarelle Savon sydämeen
ensin rakennettiin puinen varustus ja sitten kivinen linna, uskottiin
se pyhän Olavin suojeltavaksi ja sai nimen Olavin linna. Sekin linna
seisoo vielä ja on yksi pohjolan kauneimpia. Pyhä Olavi osasi suojella
omansa.
Mutta pyhä Olavi ei ollut ainoastaan sodassa suojelija. Hänen
turvissaan kokoontui myöskin rauhan väki juhliansa viettämään. Oli
paikkoja maassamme, m.m. Ulvilassa, joissa veljeskunnat eli kiltat
olivat omistaneet Olavin pyhimyksekseen. Hänen nimeensä sitoutuivat
veljeskuntien jäsenet, maljoja juoden, auttamaan toisiaan ja hankkimaan
toisilleen oikeutta. Vanha sananlasku sanoo: "Olli outoja tekee", s.o.
ihmeitä; jo se osoittaa, mitä pyhimyksen usko Suomessakin oli saanut
aikaan, arvattavasti taudeista parantaen ja hädässä auttaen.
Pyhimyksen kunniaksi vietettiin uhrijuhlia, teurastettiin "Olavin
lampaita" niin kaukana kuin Savon sydämessä ja niin myöhään kuin
1800-luvulla. Karjalassa oli tapana, että ensimäinen keväällä syntynyt
vuona, "Olavin villavuona", pidettiin koko kesän keritsemättä aina
Olavin messuun saakka, jolloin se suurin juhlallisuuksin teurastettiin
ja sitten pantiin toimeen pidot. Jokaiseen sellaiseen juhlaan osaa
ottaneen tuli sitoutua kuolemaansa saakka noudattamaan tätä tapaa
ja siis ylläpitämään sitä jälkeläisiäänkin varten. Lammasta
teurastettaessa ei saanut sen luita rikkoa. -- Kalvolan kirkossa
säilytetty Olavin kuva kuletettiin kerran salaa pois, mutta siitä oli
tarun mukaan seurauksena se, että pellot lakkasivat kasvamasta. Kun
kuva saatiin takaisin, kasvoi viljakin vanhan teränsä. Tämä tapahtui
luterilaisella ajalla. Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1872 olivat
kalvolaiset kiintyneet tähän kirkkonsa vanhaan suojelijaan siihen
määrin, että kun he lahjoittivat kirkkonsa muut vanhat pyhimyskuvat
Helsingin historialliselle museolle -- Olavin kuvaa ei annettu.
Näin laajalle oli siis Olavin palvelus levinnyt Suomen kansaan ja näin
syvälle siinä juurtunut. Tuo vanha viikinki, joka ensin oli tullut
tänne ryöstäen ja hävittäen, saapui tänne sitten hyväntekijänä ja armon
antajana sodan ja rauhan asioissa. Tavallaanhan se oli Perman vanha
Jumala, joka toimitti hänet tänne. Tore Hundhan surmasi Olavi kuninkaan
kostoksi siitä, että tämä oli ottanut häneltä sen kaulakoristeen, minkä
hän oli anastanut Karlelta, joka taas oli ryöstänyt sen Perman
suomalaisten jumalan kaulasta hänen pyhäkössään. Mutta ryöstöretki
Perman maahan oli tapahtunut Olavi kuninkaan alkuunpanosta ja hänelle
oli lopulta joutunut Jumalan kaulakoriste. Se oli siis suomalaisten
pyhäkössä tapahtunut häväistys, joka aiheutti Olavin kuoleman. Mutta
hänen kuolemansa teki hänestä ensin marttyyrin ja sitten pyhimyksen
Suomessakin. Suomalaisten yhden heimon pyhä Vienan rannalla oli siis
lopulta antanut pyhän heidän toiselle heimolleen Auran rannoilla ja
Saimaan saarilla.
(Juhani Aho.)
TARINA TURUN SYNNYSTÄ.
Jeesus tuntemattomana vaelsi maan päällä ja kylästä kylään kulki
saarnaten hyvyyden ja rakkauden oppia ja tapasi ihmiset kuuroiksi
sille, mitä hän heille opetti, niin saapui hän murheellisena kunnaalle,
jonka juurella hän näki miehen seisovan lähteen luona. Huomaamatta
Jeesusta vihelsi mies ja lehdikosta tuli nuori orivarsa hänen luokseen.
Tälle mies alkoi puhella:
-- Heposeni, nytpä meille on tullut eteemme pitkä tie ja vaivaloinen
työ, mutta jos sinä sen kestät, kestän minäkin.
Ja mies hyväili hevostaan ja syötteli sille kädestään heiniä, jotka
rehevinä kasvoivat lähteen partaalla.
-- Mies, anna minulle suojaa pääni päälle, sanoi Jeesus lähestyen
miestä, sillä olen uupunut, jalkani ovat tien kivistä tulleet
verisiksi, ja metsän pensaat ovat repineet pukuni.
-- Antaisin sinulle suojan ja jakaisin oloni kanssasi, koska näytät
olevan yhtä yksinäinen kuin minäkin, vastasi mies. Mutta katso tuonne,
tupani on poltettu, niittyni on tallattu, viljani sotkettu. Minulla ei
ole mitään muuta kuin tämä hepo ja tämä lähde tässä, joita voin
omikseni sanoa. Juo lähteestä, ja se on sinua virvoittava. Tämä lähde
on pohjattoman syvä, ja sen vesi on aina kylmää.
-- Mistä tiedät sen pohjattomaksi? kysyi Jeesus.
-- Olenhan koettanut sitä mitata, mutta kivi, jonka köyteen sidoin ja
lähteeseen laskin, ei tavannutkaan pohjaa. Kerran tahdoin minä samoin
mitata taivaan kannen korkeutta, jännitin vahvimman jouseni, otin
nuoleni sulituimman. Korkealle kohosi nuoli, mutta putosi taas, Yhtä
korkea kuin taivas, yhtä syvä on tämä lähde. Ja sen siunaus on suuri.
Katso nurmea, kuinka se tässä iloitsee ja kukkasia kauniisti kantaa.
Niin tahdon, että muuallakin olisi. Ja siksi olen päättänyt johtaa
tästä uoman etemmäksi.
-- Sinä tahdot tuottaa iloa muillekin. Ovatko he siis sinulle iloa
tuottaneet?
-- Eivät.
-- Eivätkö ole tahtoneet?
-- Eivät ole ymmärtäneet sitä tehdä. Mutta miksi en minä sitä tekisi
heille?
-- Ja miten aiot tuon uoman laatia?
-- Siitä juuri puhelin heponi kanssa ja kysyin jaksaako se. Minä aion
valjastaa heponi auran eteen ja lähteen reunasta kyntää syvän vaon
kauas, niin kauas, että se vihdoin mereen ulottuu.
-- Miksi tuon kaiken tekisit?
-- Jotta maa vihannoisi muuallakin niinkuin täällä, jotta vilja
kasvaisi runsaampana, kun se imisi maasta kosteutta.
Ja hän talutti hevosen auran eteen ja valjasti sen.
Ja Jeesus lähestyi hepoa, ja tämä silloin hirnui hiljaa ja kuin
hyväillen hankasi päätään hänen olkapäähänsä.
Kun mies sen näki, sanoi hän:
-- Sinä olet hyvä ihminen, koska luontokappaleet sinua rakastavat!
Lähde minun kanssani matkalleni!
Ja Jeesus astui auran vieressä ja hänen kätensä lepäsi hevon kaulalla.
Syvälle maahan painui aura miehen vankkojen hartioiden painosta, ja
hopeisena juovana seurasi lähteen vesi heidän luomaansa uomaa pitkin.
Ja hepo veti, sen lihakset pingoittuivat ja lujasti painuivat kaviot
maahan. Kun se uupui, niin pani Jeesus kätensä sen kuonon eteen ja
hyväili hiljaa sen turpaa, ja hepo tunsi syövänsä paratiisin yrttitarhan
voimakkaasti tuoksuvaa ruohoa.
Ja vako tuli yhä pitemmäksi, ja jo kaukaa kimalteli veden välkkyvä
nauha.
-- Tästä on suorin tie merta kohden, sanoi Jeesus viitaten eteensä.
-- Minä tiedän sen kyllä, vastasi mies, mutta tehkäämme kierros tuonne,
jossa näet nuo laakeat pellot ja niityt. Maa on siellä hyvää, mutta
kuivuu helposti helteessä ja silloin laiho surkastuu. Sinne
johdattakaamme kulkumme.
-- Jos väsyt, sillä kierros on pitkä.
-- Minun täytyy jaksaa.
-- Asuuko tuon pellon äyräällä ystäväsi?
-- Ei minulla ole ystäviä. Hän se poltti minun taloni ja anasti
tavarani, mutta ajattelisinko sitä nyt, kun hänen pellolleen voin
johtaa lähteen veden.
Pitkän kierroksen tehtyä oli vako kynnetty lakeiden peltojen halki.
Kotvasen kuluttua virkkoi taas mies:
-- Tuon ison kunnaan takana on kylä, ja siellä äveriästä väkeä, mutta
heillä ei ole jokea, ei järveä. Kyntäkäämme vako sinnekin.
-- Onko siellä sinulla ystäviä tai omaisia?
-- Siellä asuvat lapseni, kaksi poikaani ja tyttäreni.
-- Sinä rakastat heitä?
-- Ovathan he minun lapsiani.
-- Rakastavatko he sinua?
-- Elä kysy vieras sitä, vaan kyntäkäämme vako sinne ja odottakaamme
yötä, jotta he eivät minua näkisi.
Kauan he kulkivat, mies painaen auraa syvälle maahan, jotta tulisi vako
virran juostavaksi, ja Jeesus taluttaen hepoa.
Vihdoin näkyi meren poukama, ja sitä kohden he riensivät. Kun he sen
saavuttivat, vaipui mies uupuneena maahan.
-- Kauaksi kotikummultani olen tullut, sanoi hän, kovin kauaksi, mutta
uoma on kynnetty, ja katso miten vesi tänne meitä seuraa. Se virtaa yhä
runsaampana ja levittää uomaansa. Sanoinhan minä, että minun lähteeni
oli pohjaton ja että sen vesi on loppumaton.
Ja virta kasvoi yhä leveämmäksi ja hedelmöittävänä se kulki seutujen
halki. Asukkaat sen varrella rakensivat veneitä ja kulkivat virran
suuhun, jonne purret mereltä saapuivat. Siinä he tasaisella kentällä
vaihtoivat tavaroita ja tekivät kauppaa turulla. Suojaksensa he joen
suuhun rakensivat linnankin ja aivan joen äyräälle korkean kirkon.
Mies tätä katseli, ja hänen mielensä täytti hiljainen ylpeys. Mutta
jokea myöten tulivat ne, jotka olivat häntä vainonneet. Ja kun he
miehen näkivät, niin ottivat he hänet kiinni ja telkesivät tyrmään.
Siellä he hänet tahtoivat nälkään tappaa.
Mutta eräänä yönä, tuntiessaan jo kuoleman tulon, näki mies äkkiä
edessään matkatoverinsa.
-- Minä näen, että sinä olet kilvoituksesi kestänyt ja että sinä
kaipaat lepoa, sanoi Jeesus.
-- Katso, eivät he minulle ole tahtoneet pahaa tehdä, mutta he eivät
ole tietäneet, mitä he tekivät, sanoi mies. Auta minua, sillä olen
uupunut.
-- Minä tahdon taluttaa sinut asuntooni. Siellä on monta asuinsijaa.
Punaisesta hongasta ovat sen seinät, ja valkoiset on siellä lavitsat,
ja iloisesti sen ikkunoista paistaa päivä.
-- Minä en voi näin likaisena sinun asuntoosi tulla, sillä pitkät ajat
olen tässä tyrmässä saanut virua, vastasi mies.
-- Tule, ja minä tahdon sinut puhtaaksi pestä!
Ja he astuivat tyrmästä. Ja kun he ennättivät kauniille nurmelle,
kosketti Jeesus kädellään maata, ja katso, kirkas lähde kumpusi heidän
jalkojensa juuresta.
Kun Jeesus sen lähteen vedellä oli miehen puhtaaksi pessyt, sanoi mies:
-- Miksis minut asuntoosi veit? Enhän minä ole kelvollinen sinne
tulemaan. Minähän olen yksinkertainen talonpoika ja sinä olet kuninkaan
poika.
Mutta Jeesus hymyili ja sanoi:
-- Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä heidän on minun valtakuntani!
Ja näin syntyi Aurajoki, Turun kaupunki ja se lähde, jota he
Kupittaaksi nimittävät.
(Jalmari Finne: Ylioppilaita.)
PAAVIN ENSIMÄINEN SUOMEA KOSKEVA KIRJE.
"Aleksanteri, sen niminen kolmas paavi, Upsalan arkkipiispalle ja hänen
alipiispoilleen sekä Guthorm jaarlille."
"Sangen kova ja haikea valitus on apostooliselle istuimelle tuotu, että
suomalaiset ('Phinni') aina, milloin vihollisten sotajoukko heitä
uhkaa, lupaavat pitää kristillisen uskon ja halukkaasti pyytävät
kristillisen lain saarnaajia ja opettajia, mutta sotajoukon mentyä
hylkäävät uskon, halveksivat ja kovin vainoovat saarnamiehiä. Sen
vuoksi, koska he siten näkyvät halventavan Jumalaa ja pilkkaavan
kristinuskoa, ja koska he sillä tavoin osoittautuvat kahdenkertaisiksi
kadotuksen lapsiksi, pitäen autuutenaan ja elämänään ainoastaan
maallisia asioita, taivaallisista huolimatta, eikä ole soveliasta, että
kristitty nimi on hädässä suojeluksena, vaikka sitä onnen aikana
halveksitaan ja hyljitään, niin kehoitamme ja käskemme teitä kaikkia,
että, voidaksemme vasta heidän petostansa ja viekkauttansa viisaudella
ja maltilla kavahtaa, ette anna heidän enää, jos pakko tulee, turvautua
teidän apuunne ja suojaanne, ell'eivät heitä teidän haltuunne
linnoituksiansa, jos heillä semmoisia on, taikka muutoin antavat niin
täydellisen takauksen ja vakuuden, ett'eivät vasta millään tavoin saata
jalkaansa peräyttää tai valppauttanne kiertää, vaan pakoitetaan
vahvasti pitämään ja säilyttämään kristillisen uskon merkkejä,
ett'eivät enää näyttäisi olevan niiden joukkoa, joista on sanottu: hän
sinua tunnustaa, niin kauan kuin teet hänelle hyvää. Annettu
Tusculum'ista Syysk. 9 p:nä (1171 tai 1172)."
VIRON VALLOITUS
ENTISET PÄIVÄT.