poikaansa, rukoilivat he hartaasti Pyhältä Henrikiltä apua. Ja kun he
olivat tehneet lupauksen pyhimykselle, heräsi se, joka makasi
kuolleena, pian jälleen eloon.
"Kun Lucia Antintytär Vehmaalta oli kuollut ja hänen vanhempansa
vainajaa itkien surivat, tointui hän, pyhää Henrikkiä rukoiltaessa,
äkkiä henkiin ja tuli terveeksi.
"Eräs vaimo Sastamalasta, joka kolme vuotta oli sairastanut kovaa
hivutustautia, rukoili Pyhää Henrikkiä, teki lupauksen ja parani
paikalla ja tuli täysin terveeksi.
"Eräs harmaaveli-munkiston veli, pappi ja saarnaaja, nimeltä Erlendus,
oli kuusi vuotta potenut ankaraa päänkivistystä. Kun hän Pyhän Henrikin
päivän aattoyön jumalanpalveluksen aikana teki sen lupauksen, että hän,
jos hän tämän avulla pelastuisi tuosta vaivasta, kiitollisuudesta
hänelle osoitetusta annosta ripustaisi pyhimyksen jäännösten eteen
vahasta tehdyn pään ja sittemmin aina olisi pitävä marttyyria
suuremmassa kunniassa, niin parani hän paikalla pitkällisestä
taudistaan.
"Eräs vaimo Kyröstä, joka vuoden päivät oli ollut sokeana, lupasi tehdä
pyhiinvaelluksen, rukoili Pyhää Henrikkiä ja sai sen perästä takaisin
näkönsä.
"Eräs mies Kyröstä, jonka toinen jalka oli pahasti rampa, lupasi käydä
Pyhän Henrikin jäännösten luona hartauttaan harjoittamassa, jos hän
tämän ansiosta paranisi, jonka jälkeen korkea marttyyri pian laupiaasti
vapautti hänet tästä surkuteltavasta kuihtuneisuudesta.
"Kun Inkoossa erään kirkonpalvelijan esikoistytär taisteli kuoleman
kanssa, teki syvästi murheellinen isä lupauksia useammille pyhimyksille
tyttärensä parantumiseksi, mutta apua ei tullut. Ja kun hän oli
laskenut tytön ikäänkuin kuolleena maahan ja itse väsymyksestä ja
surusta oli milt'ei vaipunut uneen, sanoi hänelle eräs henkilö: 'miksi
sinä et huuda Pyhää Henrikkiä avuksi?' Kun hän heräsi, sanoi hänelle
myös toinen paikalle saapunut vanha vaimo: 'tee lupaus Pyhälle
Henrikille, sillä hän tahtoo itse saada lupausta sinulta.' Hän lupasi
silloin, että hänen tyttärensä aina joka vuosi paastoisi marttyyrin
aattojuhlamenojen aikana ja että tämä toisi uhreja pyhimyksen ruumiille
ja että hän itse ynnä tytön äiti täyttäisivät lupauksen, siksi kuin
tytär varttuisi täyteen ikäänsä. Sen perästä nousi tyttö ihan terveenä
tautivuoteeltaan.
"Muutamat Kokemäen miehet, jotka hylkeenpyynti-retkellä olivat ulkona
merellä, joutuivat raivoisan myrskyn valtaan, ja peläten hukkuvansa ja
kadottavansa omaisuutensa, rukoilivat he Pyhää Henrikkiä, ja paikalla
tyyntyi meri ja itse pääsivät he hengenhädästä.
"Turun piispan palvelija Gudmund tuli Länsi-Göötainmaalla erään papin
luo Sandhem'iin, ja kun hän myöhään aterian jälkeen oli juonut Pyhän
Henrikin muistomaljan, nauroi pappi tätä kuullessaan ja sanoi: 'Jos hän
on pyhä, niin näyttäköön minulle vihansa, jos hän siihen pystyy.' Mutta
seuraavana yönä, kun hän makasi vuoteellaan, alkoi pöhötys ja särky
kovasti vaivata hänen ruumistaan, ja kun hän ymmärsi, että pyhimyksen
viha, jota hän pilkaten oli toivottanut itselleen, nyt oli häntä
kohdannut, kutsui hän luokseen ylempänä mainitun Gudmundin ja katui
ilvettään, rukoili Pyhältä Henrikiltä apua, teki lupauksen, että hän
koko elinikänsä paastoaisi hänen aattojuhlamenojensa aikana, ja tuli
silloin kohta terveeksi Pyhän Henrikin avulla."
PYHÄN HENRIKIN SARKOFAAGI.
Vähän matkaa Turusta pohjoiseenpäin kohoaa Nousiaisten kirkko, vanhin
Suomessa. Siihen Suomen ensimäinen apostoli Henrikki piispa haudattiin,
sen jälkeen kuin hän Lallin kirveestä oli saanut surmansa. Siellä
nytkin vielä, vaikka hänen luunsa jo v. 1300 muutettiin Turkuun, on
nähtävänä komea, hänelle pyhitetty arkku, kallein ja kaunein meille
säilynyt muistomerkki katoliselta ajalta.
Tämä arkku, hakattu siloitetusta, mustasta saviliuskakivestä, on
suuntiotahokkaan eli parallellipipedin muotoinen, päältäpäin sekä
laidoilta peitetty vaskipeltisillä, jotka sisältävät kuvia Pyhän
Henrikin elämästä sekä kuoleman jälkeen tekemistä ihmeistä.
Arkunpäällisessä vaskipellissä näemme Pyhän Henrikin täydessä komeassa
piispanpuvussaan, polkemassa murhaajaansa, joka hänen jalkainsa alla
vääntelekse, kirves vieressään (kuva 1). Lalli on aivan pikkaraiseksi
kuvattu, luultavasti vertauskuvaksi siitä, että hänen työnsä oli ollut
aivan voimaton kristiuskoa vastaan. Molemmin puolin pyhän miehen päätä
on pieniä enkeleitä, jotka pyhää savua suitsuttavat. Hänen edessään on
polvillaan rukoilemassa piispa, luultavasti tämän arkun teettäjä.
Henrikin pään päällä on kolme pientä kuvaa; keskimäinen niistä on
Vapahtaja, maanpallo kädessä, ja molemmin puolin häntä suitsuttavia
enkeleitä. Piispan sivulla on myös molemmin puolin kuvia; vasemmalla
puolella katsojasta apostolit Pietari ja Paavali, oikealla Matteus ja
Johannes, kukin tavallisilla tuntomerkeillään varustettuina. Alempana
nähdään vasemmalla Pyhä Eerikki kuningas ja Pyhä Olavi kuningas, joilla
molemmilla on maanpallo kädessä ja sitäpaitsi edellisellä valtikka,
jälkimmäisellä sotakirves. Oikealla puolella seisoo kaksi pyhää miestä
piispanpuvussa. Aivan alimmaisina seisoo vasemmalla Pyhä Katariina
teilirattaineen, miekkoineen ja Pyhä Margareeta lohikäärmeineen sekä
risteineen. Oikealla on myös kaksi pyhää vaimoa nunnanpuvussa, joista
toisella on miekka ja kirja, toisella ristipäinen sauva, helmivyö sekä
kirja kädessä. Lieneekö jälkimäinen ehkä Pyhä Brigitta?
Laitakuvissa näemme vasemmalla puolella ylimpänä ensiksi kuvattuna
ruotsalaisten ristiretkeläisten tulon Suomeen (kuva 2). Kaksi
purjelaivaa lähestyy Suomen rantaa, jossa suomalaiset, aseet kädessä,
ovat vastassa. Ylempänä olevan aluksen kokassa liehuu Ruotsin
kuninkaallinen lippu, sisältäen kolme kruunua, jota rautapaitaan puettu
soturi kantaa. Muuten siinä aluksessa vielä näkyy useampia risteillä
sekä kruunuilla merkittyjä lippuja, ynnä kypäräpäisiä, pertuskoilla,
peitsillä ja nuijilla varustettuja ritareita. Kokasta törröttää jousi.
Selvimpänä kaikesta näkyy Ruotsin kuningas Eerik IX, kruunu päässä,
miekka kädessä, risti rinnassa, retken tarkoituksen merkiksi. Toisessa
laivassa seisoo munkki, näyttäen ristiä pakanoille. Hänen vieressään on
nainen nunnanhunnussa, silmät luotuina piispa Henrikkiin, joka on
piispan puvussa, hiippa päässä, vaan ilman piispan sauvaa. Pyhä mies
näkyy rukoilevan. Hänen takanaan on vielä useampia aseettomia,
hengellisiä miehiä. -- Rannalla seisoo muiden eturivissä haarniskoittu
mies, kädessään lippu, johon on kuvattuna lohikäärme. Tämän päällikön
takana nähdään kuusi keihäillä, nuijilla sekä kilvillä varustettua
soturia. Niiden ylitse kohoaa patsaalla seisova paljas ihmishaamu,
keihäs ja kilpi kädessä, luultavasti epäjumala. Hänen alapuolellaan,
kuvan vasemmassa reunassa, on kaksi rautarengashaarniskaan puettua
sotilasta, joista toinen kumarassa, maahan nojattua joustaan vireeseen
vetämässä. Vielä alempana seisoo lyhyellä, väärällä sapelilla
varustettu mies, joka vasemmalla kädellään viittaa nuolilla täytettyyn
viineen päin, oikeassa pitää hän nuolikimppua. Aivan alinna kantaa
röyhetyiseen turkkiin puettu mies selässään vasua, täynnä kiviä ja
luoteja. Nämä molemmat lähenevät haarniskoitua soturia, joka nojaa
oikeaa kättänsä kilpeen ja vasemmassa pitää jotakin tykin sytyttimen
kaltaista. Hänen edessään nähdään kanuuna (pari sataa vuotta ennen kuin
ruuti keksittiin!) ristiin asetettujen tukien nojassa, luoteja
ympärillään.
Seuraava kuva (kuva 3) osoittaa suomalaisten ja ruotsalaisten taistelua
ynnä kuinka Henrik piispa kastaa voitetut suomalaiset kristinuskoon.
Taistelutantereena on korkea mäki; oikealla puolella nähdään Ruotsin,
vasemmalla Suomen väki. Edellisten yli liehuu kolmekruunuinen lippu.
Ylimpänä mäen kukkulalla ruotsalainen soturi juuri on hakannut poikki
suomalaisten lipputangon; lippuun on puolikuu (muhamettilaisten
merkki!) kuvattuna. Selvään näkyy Ruotsin joukossa Eerikkikuningas,
kruunu kypärässään, keihäs tanassa vihollista vastaan. Paitsi häntä on
vielä nähtävänä useampia ritareita täydessä rautapuvussa ynnä pari
jousimiestä, jotka juuri ampuvat. Suomalaisten puolella on etevimpänä
kookas, haarniskoittu urho, jonka kypärä on edestä avoinna. Hän
heiluttaa mahdottoman suurta rautanuijaa ja seisoo kaatuneen vihollisen
päällä, jonka kädestä rautakinnas on pudonnut. Muilla suomalaisilla on
muutamilla kypärä, muutamilla suippolakki päässä. Kaikki ovat
haarniskoilla suojellut ja jousilla, peitsillä, pertuskoilla tai
nuijilla varustetut. Heidän lipuissaan nähdään puolikuita,
ruotsalaisissa ristejä tai kruunuja. Reunimpana vasemmalla on
haavoitettu soturi, joka on saanut nuolen rintaansa ja vetäytyy pois
tappelusta, kantaen kypäräänsä kädessä. -- Kuvan alalaidassa näemme
suomalaisten kastamisen. Kuinka väkinäinen tämä toimitus oli, sen
osoittaa tuo ruotsalainen soturi, joka nuijan iskuilla ajaa heitä
kasteelle. Ahkerasta käyttämisestä on jo nuijan varsi poikki.
Reunimmaisena vasemmalla seisoo aseeton suomalainen, aivan "alla päin,
kallella kypärin". Par'aikaa nuijan iskun alaisena on puoleksi
polvilleen langennut mies, jonka sotakirves on jo pudonnut maahan.
Hänen edessään seisova on riisunut kypäränsä ja viskaa pois
pertuskansa. Aivan etumaisin on kastemaljan edessä polvillaan,
riisuttuaan kypäränsä sekä rautakintaansa, ja laskettuaan sotakirveensä
kädestään. Pyhä Henrik täydessä piispanpuvussa häntä paraikaa kastaa.
Piispan takana nähdään munkki, joka kantaa ristiä, sitten nunna, sitten
munkki, kirja kädessä.
Kolmannen kuvan, Eerikki kuninkaan lähdön Suomesta, jakaa kaaripieli
kahteen puoliskoon (kuva 4). Me näemme Henrik piispan seisovan komean,
uuden kirkon edustalla. Hänen takanaan seisoo hänen ainainen
seuralaisensa, tuo nainen nunnanpuvussa, ja munkki, joka piispansauvaa
kantaa. Kuningas Eerikki, kruunu päässä, on polvillaan piispan edessä,
jäähyväisiä sanomassa. Hänen seurassaan on hovipoikia ja ritareita
rautapuvussa. Rannassa heitä odottelee laiva, purjeet levällään,
valmiina lähtöön; toinen alus ylempänä jo kyntää meren aaltoja.
Neljäs taulu (kuva 5) on niinikään jaettu kahteen puoliskoon, jotka
kuitenkin tässä ovat kumpikin erinäisenä kuvana. Reunimmaisessa
vasemmalla puolella nähdään suomalainen Lalli metsässä suuren tammen
juurella taistelemassa täysivarusteisen ruotsalaisen ritarin kanssa,
joka on jo kaatunut maahan, mutta vielä koettaa miekallaan suojella
itseään Lallin kirveen surma-iskusta. Toisessa puoliskossa Lallilla,
joka tulee kirkolle ase kädessä, on piispa vastassa, julistaen
murhamiehen kirkon pannaan. Munkki Henrikin takana, piispansauva
kädessä, kääntyy pois, ikäänkuin Lallin tekoa kammoksuen.
Arkun pääpuolella olevissa laitakuvissa on Henrikin murha kuvattuna.
Kumpikin taulu siinä, vaikk'ei kahtia jaettuna, sisältää kaksi eri
kuvaa. Oikeanpuolisen taulun (kuva 6) vasemmassa puoliskossa Lalli,
kohdattuaan piispan autiolla kankaalla, jo kohottaa kirveensä; Henrik
aseetonna vastarintaa yrittämättä, seisoo kädet ristissä, surmaansa
odottaen. Toisessa puoliskossa Henrik kaatuu surmattuna maahan, kädet
yhä vielä ristissä, Lalli pitää murha-asetta vasemmassa kädessään,
oikealla hän juuri panee piispanlakkia päähänsä. -- Vasemmanpuolisen
taulun (kuva 7) vasemmassa puoliskossa on Lallin emäntä tuvan
kynnyksellä miestään vastassa, joka yhä vielä pitää kirvestä kädessään.
Toisella kädellään Lalli viittaa ulos, ikäänkuin kertoen juuri
tapahtunutta seikkaa. Toisessa puolikossa Lalli riisuu ryöstetyn lakin
päästään, jolloin, vanhan runon sanoilla puhuen,
hiukset himahtelivat,
liukosi luusta irrallensa
kaikki kamara keralla.
Vaimo katselee kauhistuen ja hämmästyksissään tätä Luojan lähettämää
rangaistusta.
Arkun oikealla puolella olevissa laitakuvissa näemme reunimmaisessa
taulussa (kuva 8) Henrikin poikkihakatun sormen sormuksineen, joka,
niinkuin runo kertoo, seuraavana kesänä löytyi Köyliönjärveltä
sulamattomalla jääpalasella ajelehtimasta. Samalla jääpalasella istuu
korppi, jonka lihan haju on sinne houkutellut, vaan joka ei kuitenkaan
tähän pyhään jäseneen tohdi koskea. Veneessä olijoista on takimainen
sokea mies, joka, tarun mukaan, tuli jälleen näkeväksi, sen jälkeen
kuin hänen silmiänsä oli marttyyrin sormella hierottu. Puut rannalla
ovat tammia ja niiden juurella kävelee leijona.
Toisessa taulussa (kuva 9) saatetaan murhatun piispan ruumis hautaan.
Edellä kulkee munkkeja, kantaen kirkonlippuja ja monstransseja.
Ruumispaarin jälestä astuu nunna, molemmin käsin pitäen kiinni
paareista. Häntä seuraamassa on vielä toisia munkkeja sekä nunnia.
Saattojoukko näkyy lähtevän muutamasta kylästä ja menevän erääseen
(Nousiaisten) kirkkoon sillan ylitse.
Seuraavassa taulussa (kuva 10) marttyyri jo lepää ruumislaudalla kansan
palveltavana. Laudan alusta on koristettu pyhäin munkkein kuvilla.
Ympärillä seisoo lukevia ja veisaavia pappeja ynnä kuoripoikia,
monstranssi sekä palavia kynttilöitä kädessä. Henrikin jalkoihin koskee
eräs munkki; nainen nunnanhunnussaan halaa molemmin käsin hänen
päätänsä.
Sen perästä tulevassa taulussa (kuva 11) Pyhä Henrikki herättää lapsen
kuolleista. Tämä taulu taas on jaettu kahtia. Oikeanpuolisessa
puoliskossa makaa hautaliinoihin puettu lapsi maassa ja sen vieressä on
kaksi naista, jotka osoittavat syvää suruansa. -- Vasemmalla puolella
vanhemmat rukoilevat Pyhää Henrikkiä, joka, pilvissä ilmestyen, puhuu
heidän puolestaan vielä ylempänä tähtien keskellä istuvalle Jumalalle.
Lapsi, heräten elämään, jo alkaa nousta makuultaan.
Arkun jalkapuolella olevan laidan taulut sisältävät myös kumpikin kaksi
kuvaa. Ne olivat muinoin varustetut saranoilla ja avattavat, niin että
tästä päästä saatettiin pistää sisään vihkimäsormuksia y.m., joita
tahdottiin siten vihkiä ja tehdä onnea tuottaviksi.
Oikeanpuolisessa (kuva 12) kuvataan edellä kerrottua tapausta
Länsi-Göötainmaalla, kun Pyhä Henrik rankaisee yhtä pilkkaajaansa.
Vasemmanpuolinen taulu (kuva 13) osoittaa kuinka Pyhä Henrik auttaa
jumalisia kokemäkeläisiä merimiehiä. Jo on masto katkennut ja aallot
ovat painaneet perän veden pinnan alle. Hädissään miehet huusivat Pyhää
Henrikkiä apuun, joka kohta ilmestyikin pilvissä ja asetti myrskyn,
niin että miehet, niinkuin kuvan oikeanpuolinen puolisko näyttää,
tyynellä merellä, täydessä turvassa saavat jatkaa kulkuansa.
(J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)
MUINAISUUDEN MUSTAN YÖSSÄ.
Muinaisuuden mustan yössä,
Pohjolan ajan alussa,
aaltosi ulappa aava
yli suuren Suomenmaan.
Suolaisten sumujen vyössä
vyöryi synkät aallot vaan
sylitellen, sylkytellen,
halki aikojen halaten
jäitä hyisten huippuvuorten,
päitä lauttojen lumisten.
Aallot kulki tuulten teitä,
aurinko ajan latua,
hiljaa hiihti päivät pitkät,
hiljaa hiipi pitkät yöt --
päivä kutoi kuiden työt,
yössä vuossadat samosi.
Vaan kun kerran päivän kaari
taasen taivolle kohosi,
maa oli merestä noussut,
veestä manner maatunnunna,
ulapalle outo saari,
aalloille nimetön niemi.
-- -- --
Kerran illalla Kalevan kansa
saapui niemehen nimettömään,
matkan vaikean vaivoistansa
yöpyi rannalle lepäjämään,
sytytti savunsa saarelmalle,
tulensa niemyen nenähän toi,
levitti lehviä kuusten alle,
louhten lomahan majansa loi.
Vaan kun aamulla päivyt koitti
valaen vesille kultiaan,
kummun kuusessa peippo soitti,
kukahti käkönen oksallaan;
silloinpa heraksi heltyi mielet,
sulipa hymyhyn partasuut,
silloin helkähti sydänten kielet,
humahti rinnassa "isien puut".
Juuri kaivaten maata moista
lähteneet oli kulkemaan
tuolta he Aasian alkukoista,
otava, aurinko oppainaan --
maata kaivaten, kussa senki
luonto luontoa omaa ois,
kussa Kalevan heimon henki
korven honkien humussa sois.
Kohta tietäjä lyylin laittoi,
saneli pyhäksi salmen suun,
kummun kuusesta oksat taittoi,
julisti vuorella Jumalan puun,
lepikön aitasi Hiiden haaksi,
asuma-ahoksi vainajain,
nimitti niemyen Suomenmaaksi
Ukolle uhreja teurastain.
Näinpä riemulla Kalevan kansa
tuhanten järvien maahan jäi,
aneli onnea Ahdiltansa,
palui palkkoja metsältäi,
saarten salmihin verkot heitti,
syvälle korpehen vipunsa vei,
paaden kourussa kalansa keitti,
tuntenut kaupin kaluja ei.
Vaan kun iltasin kumpuloilla
päivän laskua katseltiin,
tai kun erässä nuotioilla
otavan sarvia outeltiin, --
silloinpa helisi kannelkielet,
kautta kumpujen soitot soi,
silloin sankarit vapaamielet
sormet sormien lomahan loi,
silloin loihtuja, laulelmoita
partahuulilta humisi vaan,
alkusyntyjä syviä noita,
peruja kansojen kehtomaan:
Vipusen virsiä, satuja sammon,
"lovessa"-käyntejä loihtijain,
kuvia kummia Kalman kammon,
ituja Tuonelan tutkelmain.
Luonnon lapsena kasvoi kansa,
nukkui honkien huountaan,
uneksi uudesta onnestansa,
heräsi aaltojen loiskinaan;
huhtia raaten, kaskia kaaten
voimoa elämän nisistä joi,
metsän Mielikin povella maaten
luonnon luottehet kuulla voi.
Siellä suojana hongan juuri,
toivon tähtöset päällä pään,
kasvoi Suomen sukuni suuri,
yleni henki heimon tään.
Kuuhut kulki taivahalla
kuusten lomitse kurkistain --
kansa se kasvoi kuusten alla,
käköset oksilla kukkui vain.
-- -- --
Koittipa vihdoin Wäinämön aika,
Suomeni sankari-aika,
tietojen, taitojen, taikojen aika,
laulujen, urhojen aika,
jolloin suur' oli Suomeni valta,
laaja laulun ja soiton maa:
Vienan päältä ja Valdain alta
Suvannon suurten vetten taa.
Jolloin Suomeni kansa sorja
ollut ei lännen, ei idän orja,
jolloin Kalevan kalpa löi
ja leimusi tietäjän taika.
Kauvas valliten merta kahta
Permin purret kulki,
kauvas kaartaen Pohjanlahta
Kainuu satamat sulki,
loitos Karjalan kannel kaikui,
kauvas kantoi Jäämin jous,
Taara-huutoja rannat raikui,
kussa Yösalon purret sous.
Silloin suur' oli Suomen kansa,
Suomen leijona voimassansa,
silloin heimoni kunniaa
koko Pohjola julisti julki.
Josp' ois astunut silloin miesi,
kansani yhtehen tuonut,
temmannut miekkasi, rastinut tiesi,
valtasi vaajat luonut!
Josp' ois Wäinämö harmaapäinen
silloin tarttunut valtikkaan,
taikka lähtenyt Lemminkäinen
sukunsa suurena kulkemaan, --
noussut heimonsa herttuaksi,
veljeskansojen kaitsijaksi,
Wäinän rannoilta Ruijan suulle
torvien soida suonut!
Vaan ei kutsua kuullut kansa,
raikunut torven tahti,
Wäinämö soitteli kanneltansa,
impiä ajeli Ahti;
eip' on astunut silloin miestä
heimoni onnea ohjaamaan,
kansa ei tietänyt Kalevan tiestä,
veli ei tuntenut veikkoaan.
Perman rannalle Norja nousi,
Väinän virtoja vieras sousi,
Kainuun hautasi kansojen yö --
vaipui heimoni mahti.
-- -- -- -- --
Tullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan
vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan,
tullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan,
pyhän Päivänvuoren päällä Ukon maljan juomahan.
Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi,
täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi;
siellä istui Ilmariset, haastoi Wäinöt harmahat,
täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.
Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen,
käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,
rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous
silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:
"Terve kevät Pohjolahan,
Suomehen suvinen päivä,
terve lämmin lounatuuli,
terve kumpuen käkönen!
Terve veet sinertämähän,
viidakot vihertämähän,
terve maahan marjan varret,
terve kukkaset keolle!
Paista päivä näille maille,
näien peltojen perille,
nosta maa makoamasta,
Luojan nurmi nukkumasta,
pane korret korttumahan,
sekä varret varttumahan,
tuhansin neniä nosta,
saoin haaroja hajota,
kynnöstämme, kylvöstämme!
Eip' on maa mehua puutu,
voimoa Kalevan pelto,
kun lie armo antajista,
lupa luonnon tyttäristä.
Oi Ukko ylijumala,
hattarojen hallitsija,
iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta,
vihmo vettä taivahasta,
mettä pilvistä pirota
orahille nouseville,
touoille tohiseville!"
Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi,
vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi;
käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen,
meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.
Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta,
laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta;
urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi,
naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.
Katsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen,
nousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen.
Vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta,
silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.
Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren,
kotihinsa kansa riensi päältä Päivänvuoren;
kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi,
kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.
Tänne miehet, tänne miekat,
tänne tapparat tuliset!
Lännen jouset, lännen joukot
tuulen siivillä tulevat,
pistävät tulehen pirtit,
kylät polttavat poroksi,
vievät viljat, kullat, helmet,
kassapäistä kaunehimmat.
Kaiva kullat kuusten alle,
aarnihautoihin hopeat,
rahat kätke raunioihin,
viljat purnuhun pudota,
mutta kaunot kassapääsi
saattaos salon sisähän,
sinikorven kainalohon,
piilohon pimentopirtin!
Elä itke, Suomen impi,
elä, äitini, valita!
Ei sinua vieras viene,
koske koura vainolaisen,
kunis on kultasi elossa,
poikasi kädessä pontta,
urhoja salolla Suomen,
kalpoja Kalevan maassa!
Tänne miehet, tänne miekat,
tänne tapparat tuliset!
Lännen joukot, lännen jouset
tuulen siivillä tulevat!
Anna tulla turmamiehen,
saapua salakavalan!
On meillä oluet pantu,
vara vierahan varattu:
jouset kaikki jäntehessä
suun suloksi lännen sulhon,
kaikki tapparat tanassa
pään menoksi merisen miehen!
Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä,
saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä,
mutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle
nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.
Päivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta
saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta,
nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin,
läksi länsi taistelohon, läksi uskoninnoin.
Jop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,
päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet;
Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,
Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa.
Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa,
kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa;
silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä,
revontulten roihun näki Lappi etelästä.
Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä,
käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä,
taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin,
kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.
Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa
lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,
lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,
Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.
Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta,
välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta.
Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki --
siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.
Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,
rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.
Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä --
silloin nousi outo lieska Päivänvaaran päältä.
Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta
kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta,
vaiko -- niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta --
Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.
Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet,
kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,
kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, --
toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.