Kevät-aurinko paisteli tuntureita, hanki suli, purot juoksentelivat
laaksoissa, joet paisuivat, tulva kävi -- niin ei enää seurannutkaan
pulkka poron jälkiä...
Maa vihertyi, kedot kukittuivat, aika riensi. Pulkat, ahkiot olivat
aikoja sitten jo maanneet kumossa selällänsä; kansa kulki järviä
ruuhilla, jokia lautoilla, jänkkiä vesihiihtimillä. Suven ihana aika
oli käsissä; kaikki oli syvää rauhaa.
Äkkiä, niinkuin merellä arvaamatta vihuri tulee ja kaataa haahden,
nousi silloin uudestaan tuo kamala sanoma: uusi jumala on tulemassa.
Sanoma oli kuin ilman lennättämä. Kukaan ei tietänyt, mistä se tuli;
sanansaattajaa ei ollut, mutta huhu levisi kansaan, niinkuin tuli
aumoihin, ja kaikki tiesivät siitä kertoa.
Rauhan askareihin tottunut kansa joutui hämmennyksiinsä. Häärittiin
pelossa Seitojen ympärillä -- ne pysyivät kylminä; juostiin poppamiehiä
kysymään -- ne pudistivat päätänsä; kyseltiin noita-akkaa -- hän ei
vastannut.
Nyt tuli jo tarkempia tietoja. Vieras joukko oli astunut maalle
etelämpänä, särkenyt maan jumalat pirstoiksi ja omalle jumalallensa jo
ruvennut asuntoakin rakentamaan. Se kulki meritse. Sillä oli suuren
suuri alus, jolla voi suurimpiakin meriä kulkea. Sadottain ihmisiä
mahtui alukseen. Siinä oli sotamiehiä, pappeja ja naisia. Itse
jumalakin asui aluksessa eri huoneessa. Tämmöinen kummitus oli nyt
tulemaisillaan hävitystä levittämään.
Kauhua herätti tämä tieto. Noitapapit ja kansan vanhimmat
neuvottelivat. Noitapapit kyselivät loihturumpujansa ja kehoittivat
hartaampaan jumaloiden palvelemiseen; vanhemmat miettivät, että
arpakapula oli lähetettävä kiertämään, jotta kaikki tulisivat yhteen
yhdistynein voimin vastustamaan uutta jumalaa.
Molempia neuvoja noudatettiin. Kansa uhrasi ja rukoili, arpakapula
lähetettiin ja kansaa kokoontui täysissä aseissa. Mutta kun kansaa oli
kokoontunut niin paljon kuin sitä oli lähellä, katsottiin kokoontunut
voima liian vähäiseksi. Uskallus oli näet paennut pelon polkuja, itse
luottamus oli kadonnut. Päämiehet ja kansan vanhimmat, joiden olisi
ollut kehoitettava kansaa urhoollisuuteen, olivat ikäänkuin
hurmoksissa, ja noitapappien rummut ennustivat yhä pahaa vaan. Naisten
värähtelevät kasvot ja lasten tuskallinen parkuna saivat häiriön
korkeimmilleen.
Yhä peloittavampia tietoja tuli. Tuo merta kulkeva kumma oli todellakin
tulossa. Se jo haahmona kangasti taivaan rannalla. Joku jo luuli sen
näkevänsäkin. Ja nyt -- voi hirmua hirmuisinta! -- tuossa tuo kauhun
tuoja jo on, se jo todenteolla tulee tuo vihollisten sota-alus.
Kaukana, siinä hienossa ilman vanteessa, missä taivaan sininen kansi
näytti ikäänkuin merensineen valetulta, näkyi tällä hetkellä pieni
tumma pilkku. Se oli niin pieni, että ainoastaan tottunut silmä voi sen
havaita. Mutta ne silmät, jotka sinne päin nyt pelolla tuijottivat,
olivatkin tottuneet -- ja ne näkivät.
Kokoontunut kansa päästi huikean hätähuudon. Sitä seurasi niin
täydellinen äänettömyys, että olisi voinut kuulla vapisevain sydämien
tykytykset. Mutta seuraavassa tuokiossa syntyi uusi hälinä. Niinkuin
olisi tulen leimaus yhtä haavaa koskenut kaikkiin sydämiin, kajahti
pelästyneen, merelle päin tuijottavan kansan keskestä kehoitus:
"Jumaliin! Jumaliin!" Ja nyt riensi hämmentynyt joukko ylemmä vuorelle,
missä pyhät Seidat seisoivat. Oli melua ja melskettä. Lapset parkuivat,
naiset itkivät ääneen, miehet huusivat. Juostiin sinne tänne ympäri
Seitoja. Naiset uhrasivat koristuksensa, lapset taittoivat lehviä ja
levittivät niitä Seitain eteen, miehet tekivät pyhiä lupauksia. Mutta
uskallus ei palannut takaisin; kansan vanhimmat yhä epäilivät;
noitapapit yhä pysyivät synkkinä.
Mutta etäällä ilman rannalla tuo musta pilkku suureni suurenemistaan.
Se lähestyi. Aurinko, joka jo kallisti päätänsä läntiseen mereen,
kietoi valovirrallaan merenpuolisen ilman rannan ja siinä olevat
esineet kummalliseen valaistukseen. Tumma pilkku muuttui vähitellen
selväksi laivaksi. Sen runko oli musta, mutta purjeet valkoiset. Vieno
merituuli tuuditteli laivaa hiljaa eteenpäin. Auringon säteissä
kimaltelivat jo haarniskat ja kirkkaat aseet. Sotamiehiä oli laivassa.
Mutta näiden väliltä siinsi mustia vaatteita ja valkoisia huntuja. Alus
oli täynnä munkkeja ja nunnia, tuon uuden jumalan hartaita
palvelijoita, jotka innokkaasti halusivat levittää Kristin uskoa
pakanoihin. Laivan keulaan oli pystytetty kultainen ristiin-naulittu
Kristus, mutta keskellä laivaa oli pienoinen kappeli, jonka
aukinaisesta ovesta näkyi neitsyt Maarian kuva, suitsuava savuastia
edessä.
Lauhkeassa suvi-ilmassa astuskelivat, käsivarret ristissä, mustat
miehet edes takaisin laivankantta; sisaret olivat asettuneet istumaan
istumille ympäri sen laitaa. Nyt antoi yksi veljistä viittauksen, jonka
johdosta sisaret nousivat ylös ja veljet lakkasivat astumasta. Ne
seinät, jotka peittivät Maarian kuvan, otettiin pois, ja siinä seisoi
kaikkein nähtävänä sineen ja purppuraan puettu pyhä kuva. Sen ympärille
asettuivat veljet ja sisaret puoliympyrään ja heitä vastapäätä
sotamiehet paljain päin, aseettomina. Laivan kastarista tuli vanha
kunnioitettava isä, munkkien päämies, hänen jälessään vanhemmanpuolinen
nainen, joita veljet, sisaret ja muu väki syvään kumartelivat. Nyt
alkoi juhlallinen virsi, jota sisaret ja veljet yhdistynein äänin
veisasivat. Oli näet rukouksen hetki. Veisu oli alusta hiljaista, mutta
nousi nousemistansa, hiljeni sitten ja nousi taas. Miesten syvemmät
äänet sointuivat mahtavaksi soinnuksi naisten heleihin ääniin. Laulu
kaikui puhtaassa hienossa ilmassa ihmeen ylevälle. Se oli uuden valon
väkevä ääni, joka soi pakanuuden illassa. Taivas ylhäällä, vesi
alhaalla ja viheriät rannat ympärillä kaikuivat juhlallista virttä.
Kuta lähemmä laiva tuli, sitä suuremmaksi kiihtyi rannalle kokoontuneen
kansan tuska. Häiläköiminen Seitain ympärillä oli yhtä ainoata suurta
hämminkiä, josta lasten yhä enenevä räikkinä ja naisten ulvonta
peloittavalla tavalla nousi muuta rähinää korkeammalle. Epätoivon
vimman hetki oli tullut, kaikki oli kadotettu, ell'eivät Jumalat
taivaista lähettäneet arvaamatonta apua.
Äkkiä hiljenivät eri huudot ja yhtyivät yhteen ainoaan räikeään
ilohuutoon, joka kerrattuna kajahti vuorenrotkoista. Ihme oli
tapahtunut. Aukosta sen pyhän lehdon, jonka keskellä Seidat seisoivat,
ilmestyi, niinkuin maasta noussut aave, ihmishaamu, jonka pelkkä
ulkomuoto herätti kaikkien huomiota. Hän oli pitkänlainen hoikka mies,
hänen silmänluontinsa oli terävä ja kasvot ankarat; ohut parta peitti
laihain kasvojen alapuolen riippuen leuasta rinnalle. Päässä oli
hänellä korkea nahkainen kypärä, kaunistettu punaisilla reunoilla ja
kaikenlaisilla koristuksilla. Muu vaatetus oli melkein samanlainen kuin
muillakin, ainoastaan paljon kalliimpaa, ja vyötäisillä kiilsi
kaikenlaisilla kummituksilla varustettu kallis vyö, johon oli
vasemmalle puolelle pistetty luinen vasara, ja jonka oikealta puolelta
riippui noitarumpu.
Tulija oli Lapinkansan ylimmäinen pappi, maan mahtavin loihturuhtinas,
pyhän Ukon vuoren asuja, kaikkien poppamiesten päämies Lapin avaroilla
aloilla. Hän yksin tiesi jumalien salaisimmat mietteet, hänen ainoan
olivat pyhät Saivo-neidot, jotka ovat syvimmän loihtuvoiman haltijoita,
vihkineet tietoa antavalla saivo-vedellä syvimpään tenhotaitoon. Hänen
huulillansa oli kaiken mailman vankat syntysanat, hänen kielellänsä
riippuivat luonnon salaiset voimat, hänen arvonsa merkiksi kiilsi
kypärän otsasta säteilevä koristus, kaksi iäkästä noitapappia seisoi
hänen kummallakin puolellaan. Jumalat olivat kuulleet kansan hätähuudot
ja oikeaan aikaan lähettäneet auttajan. Sentähden kaikui iloinen huuto
korkealle ja riemun raiunta kasvoi.
Korkea loihturuhtinas tervehti kokoontunutta kansaa. Hän näkyi tuntevan
asian uhkaavan tilan, sillä hän katseli huolestuneena mereltä
lähestyvää alusta. Merestä käänsi hän silmänsä taivaalle, jonka kantta
hän tarkasteli kaikilta ilman kulmilta. Hänen synkkä katsantonsa näytti
selkenevän. Hän käski kansan noitapappien lyödä rumpujansa ja johtaa
kansan pyhiä lauluja. Itse katosi hän, omat pappinsa seurassaan,
lehtoon ja ilmestyi piakkoin vuoren korkeimmalle kukkulalle, johon hän
asettui.
Täällä, vuoren ylimmällä huipulla, alkoi hän nyt, kädet ojennettuina
merelle päin, lukea mahtavia syntysanoja, luoda tuhansia tutkelmia,
joita tietoisat Saivoneidot olivat hänelle opettaneet -- noita syntyjä
syviä, luonnon alkuluottehia, joita hän yksin osasi ja jommoisia ei
ennen eikä sittemmin ole kuultu. Hänen korkea vartalonsa kuvastui
selkeätä taivasta vastaan. Loihtimisesta intoutuneena vapisi koko
jäntevä ruumis. Alempana hänen ympärillänsä seisoivat hänen pappinsa,
hartaasti kysellen noitarumpujansa, ja vielä alempana, missä
Seita-kuvat seisoivat, johtivat kansan papit pyhiä lauluja, joita kansa
joikui yksitoikkoisella, hartaalla äänellä.
Tietämättä siitä tenhovoimasta, joka viritettiin sitä vastaan, kulki
alus sillä aikaa hiljaa eteenpäin, yhä levittäen sulosävelistä
juhlallista soittoansa. Mutta sen kulku, kumma kyllä, ei enää ollut
niin tasaista kuin ennen. Ilman näkyväisettä syyttä se alkoi horjua,
eikä pysynyt suorana veden päällä. Milloin näytti ikäänkuin olisi
näkymätön vihuri tarttunut sen purjeihin ja sitä kallistellut, milloin
nosti odottamattoman korkea laine aluksen ylös ja paiskasi taasen
syvälle alas. Priori ja pyhät veljet katsoivat kummastuneina ilman
kantoja, eivätkä voineet käsittää alkavaa loihturuhtinaan loihtimaa
levottomuutta.
Sillä aikaa alkoi kumminkin merenpuoliselta ilmanrannalta nousta jono
pilviä. Ne olivat ensi alussa pieniä, hienoja lieminkäitä vaan,
kauniita kuin heiluvat untuvat. Mutta mitä enemmän niitä tuprusi, sitä
mustemmiksi ne muuttuivat, eikä aikaakaan, kun ne jo olivat kuin
mustimman uuhen villat. Ilman ranta täyttyi, päivä peittyi. Loitolta
mereltä kuului jo se tuhoa ilmoittava humina, joka ennustaa äkillistä
myrskyä, meren syvyys aaltoili levottomasti niinkuin ainakin ennen
raju-ilman irtipääsemistä, laineet hikoilivat tuskallista vaahtoa.
Ja nyt, nyt olivat jo luonnon voimat irroillansa. Kauhea myrsky raivosi
ja ajoi meren edellänsä kuohuviin aaltoihin, joiden päät vaahtosivat.
Myrsky ärjyi kuin ärsytetty jalopeura, laineet kiljuivat, syvyys ähkyi
vihasta, häviön hetki oli käsissä, pimeys peitti meren, maan.
Purjehtiva laiva oli juuri tullut siihen aukeaan lomaan, jonka sanoimme
aukenevan Montaja-saaren eteläisessä kannikassa. Pyhä veisuu oli
vaiennut, kuin säikäytetyt kyyhkyset olivat nuoret sisaret vetäytyneet
yhteen joukkoon pyhän Maarian kuvan ympärille, missä he polvillaan
seisoen anoivat apua taivaan emolta. Horjuvin askelin hoipertelivat
veljet keinuvan laivan kannella syvässä pelossa mutisten rukouksia ja
laskien rukousnauhaansa; sotamiehet vapisivat. Priori kulki ympäri
kaikkialla, lohduttaen pelästyneitä sydämiä, luvaten taivaallista ja
maallista pelastusta, jos vaan pysyttiin hartaasti kiinni
rukoilemisessa ja toivossa.
Mutta korkeimmalla vuoren kukkulalla yhä seisoi loihturuhtinas ja
jatkoi loihtimistansa. Koko taivas oli jo synkässä pilvessä, myrsky
kiihtyi kiihtymistänsä ja ukkosen jyrinä yhdisti mahtavan äänensä
tuulten huikeaan vinkunaan. Tulen leimaukset kulkivat ristin rastin
ilman halki ja loivat ilmaan kamalan valon.
Silloin kuului mereltä hirveä räjähdys ja kammoittava hätähuuto, jonka
kimeä ääni hetken soi myrskyn julmaa rähinää kovemmin. Huuto oli niin
liikkuttava, että Seitain ympärille kokoontunut kansakin lakkasi pyhiä
loilujansa joikumasta ja noitapappien rummut vaikenivat. Kaikki loivat
silmänsä merelle päin.
Siellä kohtasi heitä hirmuinen näky. Hävitys oli tehnyt julman
tehtävänsä, ja huuto, joka kaikui, oli kuolevaisten kamala valitus.
Laiva, joka ei enää voinut mitään meren myrskyjä ja raivoisia aaltoja
vastaan, oli joutunut tuulten ajettavaksi ja tuuli oli sen ajanut
salakarille ja silmänräpäyksessä kaatanut sen kumoon. Hurjapäät aallot
loiskuivat rajusti kumottua laivaa vasten ja valkoinen vaahto pärskähti
korkealle ilmaan. Muuta esti pimeys näkemästä.
Merestä kääntyivät kansan silmät vuorelle siihen mahtavaan
loihturuhtinaaseen, jonka tenhovoimasta kummallinen pelastus oli
kansan mielestä tapahtunut. Mutta tämä oli jo jättänyt pilvisen
loihtu-valtaistuimensa ja seisoi pappinensa heidän keskellään. Kansa
häntä nyt kiittämään, kunnioittamaan, jumaloimaan. Sama harras
palvelus, mikä vähää ennen oli Seitoihin käännetty, tuli nyt hänen
osakseen. Mutta hän käänsi jalosti luotansa kaiken kunnian ja käski
kansan kiittää jumalia, joista kaikki voima oli lähtenyt. Sitten palasi
hän, runsain lahjoin, vielä samana yönä takaisin Lapin vuorimaihin, hän
ynnä hänen pappinsa.
Seuraavana aamuna, kun myrsky oli asettunut ja meri rauhoittunut,
nähtiin siinä paikassa, missä haaksirikko oli yöllä tapahtunut, musta
esine kohoavan veden pinnan yli, ympärillä tiheä hieta-valli, minkä
aallot olivat ajaneet kokoon. Se oli uponneen laivan runko.
Hietavallista pistäysi selkeään ilmaan siellä täällä käsi, jalka,
pääkallo ja muita ruumiin osia. Laiva oli niin äkkiä särkynyt, ett'ei
ainoakaan pelastunut, vaan kaikki tuokiossa saivat surmansa yhteisessä
haudassa. Siihen hukkuivat yhteiseen sopuun pyhät sisaret, veljet,
soturit, jumalankuvat, savu-astiat kaikkine päivineen.
Mutta meri ei jättänyt työtänsä siihen. Se yhä ehtimiseen vieritti
hietaa ja santaa hukkuneen laivan ja hukkuneitten ihmisten päälle, ja
rakensi niin, aikojen kuluessa, kummallisen hietarakennuksen, joka
merkillisine muotoineen kuvastelee rikottua laivaa mastoineen,
purjeineen, kuvineen.
(J.#. Calamnius. Joukahainen.)
ENSIMÄINEN LEHTI SUOMEKSI KIRJOITETTUA SUOMEN HISTORIAA.
Mahtaisi nyt joku sanoa: "Ah, joska minä tietäisin, kuinka eli koska
tämä Suomen maan kansa ompi kristityksi tullut!" Siihen lyhykäisesti
näin vastataan: että anno Christi incarnati [vuonna Kristuksen lihaan
tulemisen jälkeen] 1150 Ruotsissa valittiin yksi kuningas, nimeltä
Eerik Jedvardin poika, jonka me nyt P. Eerikiksi kutsumme, joka
sillä samalla ajastajalla, kuin hän kuninkaaksi tullut oli,
rupesi ajattelemaan Kristuksen uskon myös tähän Suomen maahan
uloslevitettäväksi. Läksi sentähden tänne suuren sotaväen luvun kanssa,
ja piti P. Henrikin myötänsä, joka Upsalassa piispana oli, asetti niin
sodan suomalaisia vastaan, jotka myös finneiksi kutsutaan, ylitsevoitti
heidät, otti sitte heidät armohonsa ja ystäviksensä, ja antoi
saarnattaa Jumalan sanoja heidän edessänsä.
Ja kun hän kotiansa meni, jätti hän tässä P. Henrikin piispaksi ja
saarnaajaksi. Joka kohta myös toisna vuonna sen jälkeen kuoliaaksi
lyötiin. Ja että hän oli Englandista sukunen, sentähden myös aina
sitten tähän asti ompi tässä hiippakunnassa niinkuin muissakin latinan
kieli kirkoissa, seurakunnassa ja Jumalan palveluksessa alati ja
enimiten pruukattu ja harjoitettu. Jota myös ne vanhat kirkon raamatut
kuin kirkoissa luetaan vielä nyt julkisesti todistavat. Ja tällä
viralla suomalaiset ensin tulivat kristityiksi.
Mutta Herran vuonna 1248 niin yksi toinen Eerik kuningas, Lespe
(sammalkieli) liikanimeltä, lähetti suuren sotaväen tänne Suomen
maahan, hänen vävynsä Birger Jarlin kanssa, joka sen väen päämies oli,
ja ylitsevoitti hämäläiset. Mutta hän heitä vainosi ja ahdisti siihen
asti, että he annoit heitänsä kastettaa ja kristityksi käätä. Niille
hän siis antoi rauhan henkensä ja tavaransa päälle. Waan niille muille
kristittömille eipä hän yhtään rauhaa antanut siihen asti kuin he uskon
vastaanotit. Ja tällä vuodella hämäläiset ensin tulit kristityiksi.
Edespäin ompi taas tietäminen, että Herran vuonna 1293 niin se Herra
Torgil Ruotsin marski kokosi paljon sotakansaa ja lähetti sen Karjalan
maahan. Sillä että ne karjalaiset teit aina vahinkota Hämeen ja Suomen
maan päälle. Niinkuin ne myös olit aina suurii vahingoita ennen tehneet
kristityiden päälle. Ja silloin karjalaiset ylitse voitettiin
ruotsalaisilta. Jotka silloin kohta Viipurin linnan ja kaupungin
rakensit karjalaisten ja venäläisten asettamiseksi ja niin tällä
tavalla myös karjalaiset ensin tulit kristityiksi ja käättiin
kristinuskohon.
Näistä myös nyt kyllä arvataan ja merkitään, että se Uudenmaan
rantakansa, Porvoon ja Raaseporin lääneissä, että myös kaikki,
kiotolaiset Kalandissa ja pohjalaiset, jotka vielä tänä pänä
ruotsinkielinä puhuvat, ovat olleet Ruotsista eli Gottlannista ensin
ulostulleet. Sillä että koska nämät suomalaiset, jotka silloin pakanat
olit ja manterissa asuit, tahdoit kiotolaisia tapansa perästä
vahingoittaa. Niin heillä olisi tila ollut taikka venheellä eli
laivalla kohta Ruotsin välttää, turvaa ja apua sieltä niinkuin
langoistansa ja ystävistänsä pyytämään. Sentähden he ovat kauvan ennen
kristityt olleet kuin ne muut tämän Suomen hiippakunnan ja maan
asujamet.
(Agricolan alkupuheesta Uuden Testamentin suomennokseen.)
PALANEN AJANTIETOA.
Piispa suuri Suomenmaalle
1150 Papiks pantu pakanoille
Henrik ensin Engelandist,
Sepä seurais tänne Ruotsist
Korkiat' Eerik Kuningasta,
Suomeen silloin kulkevaista.
Se sit Suomes kansaa kasti,
Suomalaiset Uskoon saatti.
Jota Pakanat pahaks panit,
1151 Takaa ajoit, tyhmäst tapoit.
Siihen sijaan sit a'n'an
Toimi Jumala toiset pian.
Her Rudolph Wästgötin Maalta
Opetti sitten Suomen Saarta.
Kuurilaisilt vangiks vietiin,
1178 Kuurinmaalla kuoliaaks lyötiin.
Kolmas Her Folgvinus Ruotsist.
Neljäs Thomas Engelandist.
Koska vuotta sata kului,
Siit kuin Suomeen usko tuli,
1249 Birger Jaarli, Jalo Herra,
Samosi se Suomeen kerran,
Samos Hämeesen huovinensa,
Voitti Hämeen joukkoinensa.
Pakanat siell kaikki käänsi,
Uskoon oikeall opill väänsi;
Hämeen Linnan lujan rakens,
1250 Johon jälleen jätti väkens.
Koht sitt Ruotsissa perusti
1260 Suuren Stockholmin kiiruusti.
Sitt Piispana oli Westgötist
Bero. Niin Ragvald Östgötist.
He Räntämäel haudattiin,
Kussa Tuomiokirkko pidettiin.
Her Catillus Westgötist taas
Oli Piispana Suomen maass.
Sitt Her Johan Sigtunasta
Wietiin Upsalaan Suomesta.
1281 Maunus sitten siirtyi sijaan,
Kuta kaikki kiitit ijän,
Ruskoll syntyn Piispa Suomeen.
Koska viihtyi vieraaks Tuonen,
Unikankarill kannettiin,
Turkuun ensimmäisnä haudattiin.
Torkil tain Piispan ajalla
Voitti kaikki Karjanmaalla.
Kaikki oikiaan Uskoon käänsi,
1293 Viipurihin linnan väänsi,
Tuli taas Turkuun Her Ragvald
Aivan oppen Ahvenan Maalt,
Jonka ajall Venäläisilt,
Häpiällä häijyläisilt
Turku tuhille poltettiin,
1318 Kirkko kivinen poljettiin.
Sitt Her Bengti Upsalasta.
Jälleen Her Hemming samast maasta.
Niin Her Henrik Hermän huoneest.
1370 Johannes Petri jälleen Suomest.
1374 Johan Westphali Turusta.
Vihdoin viisas viljasuosta
1412 Bero Balcki Wehmalainen.
Jälleen oli Piispana Suomalainen,
1412 Maunus Tawast Mynämäest,
Hyvin syntyn hyväst väest;
Tästä Paavi paljo piti,
Kuningas kans tätä kiitti.
Suomell suureks hyvyydeksi
Pysyi Piispana vanhaksi.
1452 Mestar Olof saawui sijaan
Piikkiön Rungiost Piispan tilaan,
Hyvii töitä paljo teki,
Kuta kuollutt kiitti väki.
1460 Sitten Mestar Konrad Bitzi,
Joka opiss oli vissi,
Aniniemen aateleista,
Turun Linnan turvaista.
1489 Mestar Maunus Särkilahdest,
Suomen hyväst Herrasväest,
Ylösotett ylimmäisilt,
Aina kiitett alimmaisilt.
1500 Mestar Lauri Suuripää,
Turkulainen viisas tämä
Hiljaksens kans kaikkein oli,
1507 Juuri Jumalisest kuoli.
1507 Mestar Johan Paraisilta
Sanoi pian iäist iltaa,
Kulta pala rintaan painui,
1510 Huikia tuttiin kalman haju.
1510 Her Arvei Kurki Laukosta,
Syntynyt suurest suvusta,
Oli Piispan orjan ajall,
Koska Juuti julmall tavall
Ryösti Ruotsin, ryösti Suomen,
Jumala kosti Juutin juonen.
1521 Nämät kaikk ehk kansaa kastit,
Paavist kuitenk eriämäst estit;
Enempi pahaa palvelit Paavii
Kuin oikiast opist otit vaarii.
1517 Nyt olkoon kiitos Jeesuksen,
Joka lähett Lutheruksen.
Sepä Opin selväst selitt.
Paavin eksyksist meit' eritt.
Ehk se saarnais Saksalaisill,
Kulkip sana Suomalaisill.
Kuin tuli kuuluis Kuningas,
Gösta suur Ruotsin Ruhtinas,
Se samoitt Juutin juonen taan,
1522 Wapaht waiwast Suomen-Maan.
Opin saatt oikian Maakuntaans,
Saarnaajat selvät Seurakuntaans;
Paavist pahast Ruotsalaiset
Selitti sekä Suomalaiset
Ain Apostolein Saarnalla,
Ratk Lutheruksen tavalla.
(Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)
LEGENDA.
Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
Ne merta, maata muinoin matkasi,
Niin, kerrotaan, he kesä-illan tullen
Myös saivat Suomenmaalle siunatullen.
He alle istahtivat koivupuun,
Mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
Ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
He joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:
"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
Ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"
Mut Herra hiljakseen vain hymyili:
"Voi olla, maa on karu, kylmäki,
Ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
Mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."
Näin lausui Herra, hymyi hiljakseen.
Ja katso! Kumma hohde peitti veen.
Suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,
Ja vainiolta roudan valta raukes.
Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
Sa istut koivun alla, on kuin täällä
Viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.
(Eino Leino: Yökehrääjä.)
PYHÄN HENRIKIN YLISTYSVIRSI.
Kyyhkyn kautta viheriä
öljynlehvä tuotihin:
Kaksittaisin eläimiä
vietiin arkkiin Noakin. --
Suomen kansa, laula niin
kiitosvirttä Herran,
kun sulle lahjaks' annettiin
pyhä sana kerran.
Vuoret korkeimmatkin peittyi
alle vetten vyöryväin,
pilvein tulvat maahan heittyi,
synti rangaistihin näin. --
Suomen kansa, laula j.n.e.
Riemuitse, sä hurskas kansa:
säilyi arkki yksin vaan,
konsa Herra vihassansa
tuhos' kaikki luodut maan. --
Suomen kansa, laula j.n.e.
Meitäkin näin armahdettiin:
Kristuksesta tännekin
opettamaan lähetettiin
hurskas miesi Englannin. --
Suomen kansa, laula j.n.e.
Saapui piispaks' Upsalahan
kutsust' Eerik kuninkaan,
Kristuksesta saarnaamahan
kautta kaiken Ruotsin maan. --
Suomen kansa, laula j.n.e.
Rakkauden into siellä
voitti myöskin ritarit,
taivaan voimasta mi tiellä
totuuden jo vaelsit. --
Suomen kansa, laula j.n.e.
Riemuin laskettivat laivat
poikki meren Suomehen,
pakanoista voiton saivat,
löivät vallan velhojen. --
Suomen kansa, laula j.n.e.
Opettaja hurskas monta
turmaa tiellään kohtasi,
konsa kansaa uskotonta
oikeahan ohjaili. --
Suomen kansa, laula j.n.e.
Kotipuoleen sitten haaksi
kantoi Eerik kuninkaan,
pyhä Henrik ruhtinaaksi
kirkkohon jäi vieraan maan. --
Suomen kansa, laula j.n.e.
Tyynin mielin viimein kesti
marttiiroiden kohtalon,
konsa hälle kiukkuisesti
kosti Lalli kunnoton. --
Suomen kansa, laula j.n.e.
Kristus isänmaamme suokoon
aina elää rauhassa,
uskon voimaa meihin luokoon.
Hälle kiitos, kunnia. --
Suomen kansa, laula niin
kiitosvirttä Herran,
kun sulle lahjaks' annettiin
pyhä sana kerran.
(Kokoelmasta "Piae Cantiones", suom. Toivo Vallenius.)
PYHÄN HENRIKIN IHMEITÄ.
Vanhoissa keskiajan legendakirjoissa on luettelo pyhän Henrikin
ihmetöistä. Näitä legendoja lukivat ja kertoivat papit katolinuskon
aikana pyhän Henrikin juhlapäivinä kansalle kaikissa maamme kirkoissa.
Niiden lukeminen vastasi osaksi saarnaa meidän nykyisessä
jumalanpalveluksessamme.
Ensimäinen ihme, josta legenda kertoo, on surmarunossa mainittu Lallin
päänahan irtautuminen Henrikin hiipan mukana. Toinen on samassa runossa
kerrottu tapaus hänen sormuksensa löytämisestä. Sitten jatkaa legenda: