ei siedä pitkää viivyttelemistä.
(Katselee Ilmaria.)
Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen
ma katselen ja hänen lepäävän
noin rauhallisna näen -- liekö oikein,
että riistämme tuon viattoman äidin helmasta?
Tuo poika parka, eikö joskus voisi
hän syyttää meitä julki-julmuudesta
ja loukkaamasta luonnonlakeja
ja taivaan antamia sääntöjä?
Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä
ja huutaa koston huudot haudoillamme?
Näin ajatellen valmis olisin
mä päätöksestämme taas luopumaan.
JOHANNES.
Se eikö kristillistä olisi
ja oikein, että hänen sielunsa
me pelastamme kuolemattoman
ja hänet viemme tielle taivahan?
PIISPA HENRIK.
On varmaankin... ja niinpä käydä saa.
Mut aavistuksen henki salainen
mun mieleheni kuiskaa kuitenkin:
Tään päätöksen, sen teimme
itsellemme turmioksi.
ANDREAS.
Mut kunniaksi pyhän Jumalan!
PIISPA HENRIK.
Sä puhut oikein -- _Hänen_ haltuunsa
me kaikki annamme!
ILMARI (Herää.)
Äiti, äiti!
JOHANNES (Ilmarille.)
Hän tulee kohta, varro vähäsen.
ILMARI.
En sinua ma huutanut!
JOHANNES (Ilmarille.)
Pelkäätkö minua?
ILMARI.
Sinulla on häijy muoto. Elä tule!
ANDREAS (Hymyilee piispa Henrikille.)
Niin voipi lapsi väliin pistellä
ja kielens' olla veistä terävämpi!
(Johannekselle.)
Nyt pidä puoles', veli Johannes!
JOHANNES.
Kas poika heittiötä! Kehdossa
jo osoittaa hän suomalaista mieltä!
Mut kyllä hänen kesytämme.
ANDREAS (Ilmarille.)
Mikä on nimesi?
ILMARI.
Ilmari. Mut sinä olet piispa.
PIISPA HENRIK.
Sinä tunnet minut?
ILMARI.
Kun olet täällä käynyt monesti.
Emoni kutsuu sinua hurskaaksi
ja pyytää minuakin rukoilemaan
puolestasi, ja hänen käskystänsä
niin olen tehnyt: "Herra Jumala!
Oi, varjele sä piispaa Henrikkiä
niin vaaroista kuin muista vahingoista!"
Näin sanon sekä aamuin että illoin. --
Onpa sinulla ihmeen kaunis lakki!
Annappas se mulle!
PIISPA HENRIK.
On poika ilokas ja viisas!... Tässä
saat pyytämäsi.
(Antaa hiippansa Ilmarille.)
ILMARI (Laskee hiipan päähänsä.)
Tämä minulle on liian suuri,
mutta isälleni se saattais hyvin sopia.
Tiedätkö, milloinka hän tulee kotiin?
PIISPA HENRIK.
Sit' en tiedä... Mutta tekiskö
sun mieles kerran saada piispan lakki
ja piispan arvo?
ILMARI.
Vallan tekisi!
Saanko pitää tämän lakkis'
siks', että itse tulen piispaksi?
KERTTU (Lallin vaimo tulee).
PIISPA HENRIK.
Sinulle Herran armo, tyttäreni!
ANDREAS.
Sinua neitsyt pyhä suojelkoon!
KERTTU.
Mun huoneelleni, herrat hurskaat,
te osoitatte suuren kunnian,
mut tervetultuanne kuitenkin
nyt niinkuin aina tähän majaan,
vaikk' on se kovin halpa suojaamaan
niin suuriarvoisia vieraita!
PIISPA HENRIK.
Ei kahteen vuorokauteen meillä muuta suojaa
kuin minkä meille antoi taivaan kansi.
Me pakenemme Kitkan vainoa
ja hänen joukkojensa. Vaan
jos tiedän työni mieliks' olevan,
niin kernahasti vainon maailman
ja ihmisten ma kannan.
KERTTU.
Onnellinen
Te olette, kun voitte ajatella
niin jalosti! -- Oi, oppi ylevä!
En tarpeeks' asti Herraa kiitellä
ma taida armosta, jonk' osoitti
hän mulle kasteessa!
PIISPA HENRIK.
Sä voisitko
myös kärsimyksilläkin todistaa,
ett' on tää kallis oppi juurtumaan
ja vaurastumaan päässyt sinussa?
Kun kova onni kohtais' sua, ehkä
tään uskos kieltäisit ja Vapahtajas'?
KERTTU.
Vain heikko vaimo olen, mutta sen
ma tohdin sanoa: en Herraani
ja Vapahtajaani mä kieltäisi!
Jos sovinnoksi synti-velkani
mun täytyis' ristin alla riutua
ja kokemukset kestää katkerat,
niin voisin kuolla, mutta luopua
en voisi uskostani.
PIISPA HENRIK.
Suuresti
sun teeskentelemätön tunnustukses'
mua ilahuttaa!
ILMARI.
Hyvää iltaa, äiti!
KERTTU.
No, mitä näen! Poika vallaton,
mit' olet taaskin tehnyt!
Pois piispan hiippa päästäs'!
Sä etkö häpee leikitellä noin?
ILMARI.
Sen antoi piispa itse minulle
ja kysyi, mielinkö mä piispaksi.
Etkö päästä mua piispaks', äiti?
KERTTU.
Vait, Ilmari, ja anna tänne hiippa,
jonk' arvoa et vielä käsitä!
(Ottaa hiipan Ilmarin päästä.)
Te, hyvät herrat, älkää pahaksuko,
ett' on hän jaaritellut tyhmiä!
PIISPA HENRIK.
Ennustukset usein lasten suussa
ja viattomain kielell' asuvat.
ANDREAS.
Jos ylenisi poikas' piispaksi,
niin mitäs sanoisit?
KERTTU.
Kuinka? Piispaksi!
Mahdottomista en sano mitään.
PIISPA HENRIK.
Ken tietää, mitä tulevaisuus tuonee
helmassaan.
KERTTU.
Eipä _sitä_ kuitenkaan!
ANDREAS.
Mut kuitenkin sen pidän mahdollisna.
KERTTU (Naurahtaen.)
Nyt olen pilkan oma!
ANDREAS.
Erehdyt,
jos puhettamme pidät pilkkana;
niin mahtavia töitä Jumalan
ja kristinuskon kunniaksi saattaa
hän saada aikaan, että Suomen kansa
ik'iloksensa muistaa niitä!
KERTTU.
Hänkö?
En tiedä, mitä ajatella pitäisi!
ANDREAS.
Niin annan sulle siitä selityksen:
me pojan levittämään uskoa
ja sanan-saarnaajaksi kasvatamme.
Näin lukemattomia sieluja
hän pahennuksen tieltä johdattaa.
JOHANNES.
Kun kerran Suomen kirkon johtajana
hän ruhtinasten arvoon noussut on!
KERTTU.
Hän? Lapseni?
JOHANNES.
Niin aivan, Ilmari,
tuo vilkas ilosilmä!
KERTTU.
Kummallista!
En jaksa sitä ajatella.
ANDREAS.
Pojan
sen vuoksi jätät meidän huostaamme
ja meidän hoidettavaksemme.
KERTTU.
Kenen
mä jätän?
ANDREAS.
Ilmarin.
KÉRTTU.
Ah, lapseni!
Mun ainokaiseni... mun iloni...
ANDREAS.
Nyt
ystäväni, varsin unhotat,
ett' ihmisen ei sovi maallisissa
hauskuuttaan hakea, vaan Hänessä,
jok' kuoli edestämme!
KERTTU.
En sitä hetkeksikään unhota,
mut lastani en taida...
ANDREAS.
Todella
sun äsken vakaasti tehty tunnustukses'
ei ollut lorutusta parempi,
kun näin sen kiellät kohta! Ai'otko
sä tällä tavoin kantaa ristiä?
KERTTU.
Mä mielelläni luovun kaikista,
mutta...
ANDREAS (Keskeyttäen.)
Siit' et luovu, mik' on rakas sulle!
Muut kaikki -- joihin arvoa et pane --
ne heität mielelläsi -- eikö niin?
KERTTU.
Pojalla myös isä on elossa! --
ANDREAS.
Niin on, vaan tietänet,
ett' on tää isä paha pakana
ja taivaan vihollinen; hänestä
ja hänen vaikutuksestansa tulee
sun poika parkaa tarkkaan varjella!
KERTTU.
Mikä, armollinen herra piispa,
on teidän mielenne?
PIISPA HENRIK.
En, lapseni,
sun suruasi moiti, vaan en saa
mä myöskään mieliksesi muuten puhua,
kun ois se Herran mieltä vastaan.
Jos voit sä jotakin kärsiä
hyväksi Jumalan, jos Hänelle
sa mielit antaa lahjan mieluisen
ja veron kelvollisen maksaa hälle,
jos autuus sinulle on kalliimpi
kuin maailma menoinensa kaikkineen --
niin jätä meille poikas' Ilmari.
Ett on hän paljon hyvää saava aikaan,
kun mieheksi hän kasvaa -- sitä toivon.
KERTTU (Hetkisen mietittyänsä.)
Niin tapahtukoon tahto Herran!
PIISPA HENRIK (Laskee siunaten kätensä hänen päänsä päälle.)
Amen!
(Torvien soittoa kuuluu etäältä.)
ANDREAS.
Jo kuuluu ääni torvien
ja väkinensä Maunu ritari
nyt lähestyy...
PIISPA HENRIK.
Siis pitää meidän mennä.
ANDRAEAS.
Myös Ilmarin me mukahamme otamme.
KERTTU.
Nyt jo!... näin pian... ja niin arvaamatta.
Ei lapsen ikä vaadi kiirettä,
kun on hän vasta kuusivuotias!
PIISPA HENRIK.
Jos tänäpänä jotain laiminlyömme,
se huomenna voi olla myöhäistä.
KERTTU.
Koska on
tuo Herran tahdon mukaan, miksikä
mun heikko sydämeni nurisee
ja valittaa?
(Suutelee Ilmaria innokkaasti.)
Sä tulet onnelliseks' Ilmari! --
Jos Jumala niin sallii...
ILMARI.
Piispaksi
ma tulen, äiti!
KERTTU.
Siksi tullaksesi
sun pitää mennä piispan kanssa nyt...
ILMARI.
Tuon kauniin lakin saanko, jos ma menen?
ANDREAS.
Saat vielä kauniimman!
ILMARI (Antaa kätensä piispa Henrikille.)
Niin mennään sitten!
Mutta tulethan myötä äiti? Sinutta
en lähde!
KERTTU (Ottaa Ilmarin syliinsä. Puhkee kyyneliin.)
Ole, kultani, surutta!
(Ilmari sylissänsä juoksee hän äkisti ulos ovesta.)
ANDREAS.
Hän kauniin kilvoituksen kilvoitteli!
PIISPA HENRIK.
Vaan sitä nähdessäni iloita
en taida, sillä omaatuntoani
en tunne oikein rauhoitetuksi.
Mut suokoon Herra kaikki parhaaksi!
(Piispa Henrik ja Andreas menevät.)
KERTTU (Tulee kiiruhtain sisään.)
Mitä olen tehnyt? Heitinkö lapseni?
(Juoksee kehdon luo.)
Tyhjä! Hän on poissa!
En ymmärrä...
(Juoksee ulos ovesta, mutta palajaa kohta jälleen
takaisin hiukset hajallansa.)
Voi onnetonta minua! En mitään
mä kuullut enkä nähnyt, vaikka juoksin
ja vaikka huusin! Yksin taivahalla
kuu loisti, heloitteli kylmästi
ja metsät luonnon kaiken vaietessa
ivaten huutojani matkivat.
Mut Ilmari on poissa! Iloni
on poissa! Tule, tule takaisin!
(Kuuntelee.)
Ei kuulu eikä anna vastausta,
vaikk' oli äänensä niin rakas mulle!
(Polvistuu kehdon viereen ja suutelee vuodetta.)
Täss' äsken levollisna lepäsi hän.
Saanko milloinkaan
nyt enää nähdä häntä?
En koskaan! --
(Hypähtää ylös. Kiivaasti.)
Ilmar parka! Oma äitisi
sun viattoman syöksi armotta
elämän kuohuville aalloille
ja myrskyisille...
(Keskeyttää äkisti, kätkee kasvonsa käsiinsä ja
on hetken ääneti. Sitten ottaa hän kultaisen Kristuskuvan
povestansa, painaa sen kovasti rintaansa vastaan ja
suutelee sitä.)
Miksi syntinen
ma mailmallisia taas vaikeroitsen?
Suo, Herra, lapsellesi anteeksi!
(Panee Kristuskuvan takaisin poveensa huoaten ja kyyneleitänsä
pyyhkien. Hän menee. Kohta hänen mentyänsä tulevat LALLI ja TAIMO,
hänen palvelijansa, kantaen laukkuja ja muita matkakalujansa.)
LALLI (Purkaa taakkansa lattialle.)
Nyt jääkää tuohon, matkakumppanit
te uskolliset!
TAIMO (Tehden samoin.)
Ropsis, ystäväni!
(Itsekseen.)
Hohhoh! Nyt pääsin vihdoin kotia!
Voi! -- Olipa se surman pitkä matka
tuo matka Vienan maalle! Manan tie
ei suinkaan ole vaaksaa pitempi!
Siis syystä istun tähän levähtämään,
(Istuu rahille.)
LALLI.
Minusta näytti äsken sivumennen
kuin olisivat talon karsikot
kaikk' olleet riutuneet. En pihlajaa
ma nähnyt enkä pyhää paattakaan
sen juurella. Ja varjokuuset,
joidenka suojaan maistiaiset pannaan,
en niitäkään mä -- kumma kyllä! -- havainnut.
Mut lienee näköni mun pettänyt?
TAIMO.
Ei -- te näitte aivan oikein!
LALLI.
Ne ovat riutuneet! Se talolleni
ei hyvää tiedä!
TAIMO.
Nyt petytte.
Ne kirveell' ovat katkaistut. Sen kohta
havaitsin ihmeekseni.
LALLI.
Katkaistut!
Ken onneton ois Lallin karsikoita
rohjennut loukata! Mut joudu kohta
ja ota asiasta tarkka selko!
(Taimo menee.)
LALLI (Yksin.)
Eriskummalliselta tuntuu
taas omain ortten alla oleminen!
Kuink' iloisesti seinän hirretkin
mun vastahani tuolla hymyilevät!
Ja hiilet punaposket takassa
ne risahtavat terve-tuloansa!
Jos miestä kaunistaisi kyyneleet,
niin tällä haavaa valmis olisin
ma ilost' itkemään! -- Mit' ovat kaikki retket
ja kaikki mailman yritykset, vehkeet
suloiseen kotirauhaan verrattuina!
Ei maistu mikään simaisemmalta
kuin leipä kotipöydän kantama,
ja oudon juomat kalliimmatkin ovat
vain pelkkää vettä kotikaljan suhteen!
Mut miss' on emäntä, mun armaani?
Ja Ilmari sitten, silmieni sulo!
Hän vielä juoksi paitaressuna,
kun hänet lähteissäni viimein näin.
Nyt lie tuo rakas paljon kasvanutkin?
TAIMO (Tulee.)
Katkaistut ovat kalliit varjopuut,
mä kirveen haavat selvään selitin.
LALLI.
On kovin kostettava tämä ilkityö
ja henki vaadittava korvaukseksi
sen tekijältä! On vaadittava
enemmänkin! Suu ja silmät hältä --
ja kenties korvatkin! -- mä riistäisin,
jos saisin kynsiini sen heittiön!
Tuo olisiko kristittyjen työtä?
He kenties ovat käyneet täälläkin.
TAIMO.
Sit' en mä tiedä, hyvä isäntä!
(Hetken vaitiolo.)
LALLI.
No mitä mietit, Taimo? Mitä merkinnee
talossa tämä haudan hiljaisuus?
TAIMO.
En sitä arvata voi, isäntä! (Menee.)
LALLI.
Karsikkoni pilatut! Ikivanhat tarut kertovat,
ett' onni kohta luopuu talosta,
kun hävitetään talon varjopuut
ja pyhät paadet.
KERTTU (Tulee.)
KERTTU (Itsekseen.)
Pyhä neitsyt! -- Lalli!...
LALLI.
Kerttu, armas Kerttu!
(Lähestyy Kerttua.)
KERTTU (Itsekseen.)
Mitä sanoisin?
LALLI.
Sinulla eikö, ikävöityni,
nyt ole tervetuliaisiksi
sanaakaan?
KERTTU (Antaa kätensä Lallille.)
Tervetultuasi Lalli
taas kotia!
LALLI.
Niin kalmankylmästi!
Töin tuskin tarjoot mulle kätesi.
Ennen aina riensit rinnoilleni
poiss' oltuani lyhyenkin hetken!
KERTTU.
Sydämellisesti sa olet tervetullut!
LALLI.
Käytöksesi ja äänes' toista sanovat.
En ole tervetullut!
KERTTU.
Olethan -- miksi sitä epäilet?
(Itsekseen.)
Oi, tue mua, Herra Kristus!
LALLI.
Kerttu!
Kuink' olen ikävöinyt sinua
ja toivotellut hetkeä,
ett' taasen saisin sinut kohdata!
Nyt vihdoin viimein saavun kotia
ja sydämeni sulaa ilosta --
Mut et ilosilmin riennä syliini,
vaan olet kylmä niinkuin talven jää!
Rakkautesi on poissa ollessani sammunut!
KERTTU.
Ei! Ei! Sinua
ma olen rakastanut ja sinua
ma rakastan, Lalli, hamaan kuoloon asti!
(Hän vaipuu Lallin rintaa vastaan.)
LALLI (Liikutettuna.)
Voi Kerttuseni!...
Kuinka onnelliseksi
nyt tunnen tänä hetken' itseni!
KERTTU (Hyökkää seisomaan. Itsekseen.)
Suonissani hyytyy vereni!
Hän on jumalaton pakana!
Hänen rinnoillansa lepäsin!
LALLI.
Tuokioksikaan et ole mielestäni mennyt,
vaan kaiken matkaa olit
sä mulle tähtenä, jonka perille
mä ikävöitsin jälleen ehtiväni.
Lienetkö sä koskaan
mua muistellut mun poissa ollessani?
(Aukaisee laukun.)
KERTTU.
Sinuako muistellut?
Olen... usein olen...
LALLI (Ottaa laukusta kultakäädyt.)
Nää käädyt tervetuliaisiksi
ma annan sulle. Katsos!
Ne ovat ylen kallihit ja loihtuvoima
niiss' asuu runsas.
KERTTU.
Loihtuvoima!
LALLI.
Ne kolme vuotta ovat riippuneet
seinällä huoneen Yli-Jumalan,
ja syntysanat niihin lukenut
on Vienan nerollisin tietäjä.
Ne ostin, että niitä turvakses'
sa kantaisit.
KERTTU.
Kuinka? Turvakseni!
LALLI.
Ei niitä kantaissasi sinua
voi mikään tapaturma kohdata.
KERTTU.
Ei kulta ole multaa parempi!
LALLI.
Sen tiedän, ett' et pane
sa kultiin samaa arvoa kuin naisten
on toisten tapa niihin panna.
Mut nämät vitjat -- eivät kiillostansa
ne arvoansa saa!
Nyt on aika levoton
ja vaarat kaikkialla piilevät
kuin Kivuttaret yöllä -- senpätähden
nää eriskummalliset loihtuvitjat
sull' ovat tarpeen! -- Olen havainnut
ne tuhotyöt, joita poissa ollessani
nuo kristikoirat ovat täällä tehneet.
KERTTU.
Kristikoirat! Taivaan Jumala!
LALLI.
Elä pelkää, Kerttu!
Jo saapui Lalli! -- Tylysti
he ovat seutujamme pidelleet,
hirveästi heille kostaa Lalli! --
Tuo karsikkoimme raiskaus -- sekin
on luultavasti heidän ilkitöitään?
KERTTU.
Ilkitöitään!
LALLI.
Viattomaks'
mä sinut tiedän, Kerttu, enkä ai'o
sinua syyttää siitä, minkä teki
mun poissa ollessani väkivalta.
Te käärmeen sikiöt ja synnyttämät!
Mun miekkain vertanne on maistanut
ja himoo juoda sitä enemmänkin!
KERTTU.
Voi!. Oletko, Lalli, saastuttama
myös kristitynkin veren!
LALLI.
Mitä sanoit? Saastuttama? Hourun tapaan
sa puhut nyt! Hyv' onni oli se,
ett' Tuoni kitansa sai täpötäyteen!
KERTTU.
Kristittyjäkö? Siis olet
sä kristittyä verta vuodattanut!
LALLI.
Niin... Ansiokseni voin sanoa
sen tehneeni!
KERTTU.
Oi kovan onnen lasta!
Oi päivää synkeätä!... sanomata --
saastaista!
LALLI.
Kerttu kultani...
KERTTU.
Minua
sä ällös sillä tavoin puhutelko --
murhaaja -- ilkiö!
LALLI.
En taida sinuun suuttua,
jos mitä puhuisitkin. -- Kerro,
täss' ovat vitjat -- ole iloinen!
Nyt..!
(Yrittää tarttua Kertun käteen.)
KERTTU.
Elä lähesty! Vaan tiedä,
ett' olen myöskin minä kristitty!
(Äänettömyys.)
LALLI.
Kuinka oli? Kristitty?... Et sanonut
sa: kristitty?
KERTTU.
Niin sanoin, onneton,
sä Herran hylkäämä!
LALLI.
Kristitty!
KERTTU (Itsekseen.)
Voi, kuinka muuttuu hänen muotonsa!
Nyt suojaa mua, Pyhä Maaria!
LALLI.
Oi kovan onnen lasta!
Oi päivää synkeätä! -- Sanomata --
saastaista!
KERTTU.
Elä siitä synkisty.
Minua taivaan armo...
LALLI.
Taivaan armo! --
KERTTU.
Myös sinuakin voipi kohdata
se armo, jos vaan katuvaisella
sä sydämellä vastaanotat sen.
Voi, mikä ilon-ilo olis' mulle,
jos sinä kristinuskoon kääntyisit!
Ei ole onnea, ei autuutta,
ei iloa, ei rauhaa, toivoa
sen opin ulkopuolia! -- Kuitenkin
ma olen liian halpa sitä julistamaan.
Mut on hurskas mies ja piispa --
hän voipi nämä kaikki selittää
sinulle ihanasti! Menkäämme
hänen luoksensa! Rientäkäämme!
Lalli, kuule, uuteen armon elämään
hän sinut johdattaa! Luovu!
Voi, luovu synkeästä uskostas'
ja tunnusta se Jumala,
joll' yksin ompi valta Jumalan...
Niin kaikki taasen hyväks muuttuu,
uudesti koittaa onnen kuutamo
ja lemmen päivä meille, samassa
kun este, joka meidät erottaa,
on kumottu!
LALLI.
_Este! Erottaa!_
(Itsekseen.)
"Sa koston kotonasi löydät." -- Nyt
jo tajuan ma ennustusten lauseet!
KERTTU.
Sun rikoksesi, Lalli, ovat suuret
kun sinä kristittyä vertakin
jo olet vuodattanut, mutta Hän,
joka kaiken maailman virheet sovitti
ja kuolemallaan meidät lunasti,
hän voi sinuakin armahtaa,
ja armahtaakin...
LALLI.
Vaiti, mieletön!
KERTTU.
Elä suutu, Lalli.
Lähtekäämme luo Henrikin,
tuon pyhän piispan!
LALLI.
Pois luotani, vaimo!
KERTTU.
Hennotko
mun nöyrän rukoukseni evätä?
Et toki, Lalli.
(Hetken äänettömyys.)
LALLI.
Miss' on Ilmari?
KERTTU (ei vastaa.)
LALLI.
Etkö kuullut? Miss' on Ilmari?
KERTTU.
Poikamme...
LALLI.
Poikamme, niin...
KERTTU.
Ilmari...
LALLI.
Hän juuri...
KERTTU.
Lapsemme...
LALLI.
Hän onko kuollut?
Sinut hukka perii!
KERTTU.
Hän elää...
LALLI.
Sinun äänes' vapisee...
Kuink' onkaan lapsen laita? Vastaa suoraan!
KERTTU.
Hän on terve...
LALLI.
Terve! -- Konna paha!
(Polkee jalallansa lattiaan.)
Ma kohta muruiksi sun muserran,
ell'et jo vastaa, miss' on Ilmari,
mun päivieni ilo!
KERTTU.
Kasvatikseen
vei hänet piispa Henrik.
(Rientää ulos.)
LALLI.
Nyt mitä kuulin! Piispan kasvatiksi!
Minun Ilmarini piispan kasvatiksi!
Mun poikan' piispa kasvatikseen vienyt!
Jos pakeni hän vaikka Tuonehan,
niin Lalli ryntää sinne -- hälle kostamaan!
(Menee.)
(E.F. Jahnsson: Lalli.)
RISTILAIVA JA LAPPALAISET.
Kansantarun pohjalla.
Simon rannikko on Pohjanlahden tuulille altis tasanko. Sitä ei suojaa,
niinkuin lähirannikolta, pienoinen saaristo, joka viheriäisiin
lehtoihinsa hajoittelee tuulten tuimuutta. Harvemmat, mutta suuremmat
saaret ovat sen ainoana turvana. Nämä kuitenkaan eivät peitä koko
rannan reunaa, niin ett'ei jäisi paljaita, aukeita paikkoja, joista
tuulen pojat hurjapäiset pääsevät hienohelmaamme pyörittämään.
Tällainen avonainen loma aukenee myöskin Montaja-saaren eteläisellä
kannikalla. Meren myrskyiset aallot, jotka, luullen pääsevänsä aina
mannermaalle asti, äkkiarvaamatta huomaavat tiellään korkean Montajan
ja tästä raivoissaan turhaan pieksävät tämän leveätä rintaa, syöksevät
lisääntyneellä vimmalla saaren eteläisen kylen sivuitse aukeaan lomaan,
lennättäen hurjina lakkapäinä valkeata vaahtoansa rannalle, muassaan
ruojaa ja hietaa, jota ovat meren syvästä nostaneet. Ja tuulen vihaiset
sikiöt, valtavat vihurit, likistyneinä ahtaaseen lomaan, tarttuvat
kiukkuisessa kiihkossa aaltojen tuomiin hietaläjiin, hajoittelevat
niitä, leikittelevät niiden kanssa kuin kaarnain kanssa, nostavat niitä
ylös ilmaan, paiskaavat jälleen maahan ja ajelevat niitä ympäri, kunnes
leikkiin kyllästyneinä viimein kiinnittävät ne rantaan, muodostellen
hurjimman mielikuvituksen synnyttämiä muotoja.
Luonnon voima on väsymätön. Kun meren laineet ja myrskyt pitkiä
vuosisatoja ovat tämmöistä menoa jatkaneet, ovat ne yhdistynein voimin
saaneet aikaan sen kummallisen rakennuksen, jota kansa sanoo
Munkkihiedaksi. Lakeasta rannasta kohoaa näet jyrkin seinin korkea
hiekkaluoma, joka kaltevana rinteenä nousee meren puolelta, äkkiä
kohoaa vielä korkeammaksi muuriksi, ja päättyy niin jyrkkään seinään,
että on aivan mahdotonta päästä sitä ylös.
Tämä omituinen luonnon tekele, joka on muodostunut aikoina meistä
kaukaisina, kasvaa nyt puita ja pensaita. Se voi siis seisoa
järkähtämätönnä. Mutta kummallista on, kuinka se on voinut meren
myrskyjä kestää aukealla rannalla, ennenkun kasvit olivat siihen
juurtuneet ja ennenkun ympäristö metsittyi. Kummallinen on niinikään
sen monimutkainen polveileva muoto. Ei ole siis ihme, että kansa, joka
pelonsekaisella taika-uskolla katselee Munkkihiedan outoa luomaa, sen
rakenteessa näkee muutakin kuin paljasta luonnon tekemää.
Näin arvelee kansa Munkkihiedan synnystä:
Elettiin ammoin kuluneita aikoja. Meren aaltojen vallassa oli vielä
leveä kaistale sitä rantamaata, jossa ihmiset nyt eleskelevät, ja siinä
paikassa, missä Munkkihieta nyt on, oli vedenalainen salakari, jonka
ainoastaan tottunut silmä voi erottaa laineiden siihen loiskiessa.
Pohjanperän avarilla aloilla liikkui porokarjoinensa nahkoihin puettu
Lappalaiskansa, jonka mataloita majoja näkyi siellä täällä harjuilla ja
ylänteillä. Synkissä saloissa ja korkeammilla vaaroilla seisoivat
Seita-jumalat, peuranverellä sivellyt, läjä hirvensarvia edessään.
Kristinuskon valoisa oppi ei ollut tänne vielä levinnyt; kolkko pimeys
hautoi pakanuuden ongelmia.
Arvaamatta nousi silloin rauhallisessa Lappalaiskansassa se pelottava
huhu, että vieras jumala etelästä päin kulki valloittamassa maan
asujamia. Uutta oppia saarnasi tämä jumala, ja maan omien lasten
ikivanhoja jumalia musersivat uuden jumalan palvelijat ja tallasivat
jalkojensa alle. Muukalainen kansa, jonka tuoma tämä uusi jumala oli,
oli jo ikeensä alle laskenut läheiset eteläiset rannikkomaat ja kulki
yhä pohjoiseen päin.
Tämä huhu levitti levottomuutta pakanallisessa kansassa, joka ei
milloinkaan ollut uneksinutkaan olevan muita jumalia taivaissa ja maan
päällä kuin ne, joita esi-isät olivat palvelleet ja joiden kuvia pyhät
Seidat olivat.
Sanoma herätti sitä suurempaa pelkoa, kun sen ilmoittamiseen liittyi
arvaamaton tapaturma. Se mies, joka ensin toi tämän sanoman, oli
kyläkunnan vanhimpia, arvossa pidetty vanhus. Hän oli talvimatkoillaan
kulkenut eteläisiä lähi-seutuja, siellä saanut kuulla oudosta jumalasta
ja lähtenyt ajamaan yöt päivät kotiin päin, ilmoittaakseen kuulemiansa
kummia kyläläisilleen. Mutta perille tultuaan, tuskin saatuaan kamalat
sanomat suustaan, hän vaipui maahan ja muutti Jabmiaimoon -- niinkuin
kansa sanoi -- meni Manalaan. Ja eipä ainoastaan hän, vaan myös ne
kaksi kaunista poroa, joilla hän oli matkustellut.
Se oli uuden jumalan lähettämä enne, arveli kansa. Se muka ennusti,
miten kävi niiden, jotka joutuivat jumalan läheisyyteen. Kansa mietti
pakoon lähtemisen parhaaksi. Mutta päämiehet ja kansan vanhimmat
nuhtelivat kansaa pelkuruudesta, ja noitapapit sanoivat kuolleen
kutsutuksi Jabmiaimoon siitä syystä, että hän, vaikka oli matkalta
juuri palannut, ei ollut ensiksi muistanut kiittää haltijoita ja uhrata
Seidoille. Jos todellakin joku vaara uhkaisi -- selittivät noitapapit
-- oli sitä vastaan vankka turva: omat jumalat ja niiden antamat
loihtuvoimat. Seidoille oli uhrattava enemmän kuin ennen, että
pysyisivät suosiollisina, niin he kyllä tietäisivät paikkansa pitää.
Noitapappien käskystä uhrasi kansa Seidoille vielä enemmän peuran- ja
poronsarvia, koipia ja maitoa, siveli kuvat vielä enemmän vereen, ja
rauhoittui. Tehoisasti vaikutti rauhoittumiseen myös eräs ennustus.
Kansan keskuudessa eli noitavaimo, jonka iästä kulki satumaisia
puheita. Hän oli mielipuoli, mutta kansa luuli hänen olevan haltioissa.
Tämä ei ennustanut samalla tavoin kuin noitapapit ja muut poppamiehet,
noitarummulla ja muilla loihtukoneilla. Hän ennusti suorastaan
lauselmilla. Noitapapit pitivät hänen ennustelmiansa vähässä arvossa,
mutta kansa kuitenkin salaa kysyi häneltä neuvoja. Niinpä tässäkin
asiassa. Kun vaimo sai asian kuulluksi, purskahti hän ivanauruun ja
vastasi uusia jumaloita ei tulevan "niin kauan kuin pulkka poronjälkiä
seuraa". Tämä ennustus levisi kansassa, ja kaikki uskoivat sen todeksi,
varmaksi, kieltämättömäksi. Muuan epäilijä arveli kyllä, että vanha
noita-akka kenties tarkoitti kesää uuden jumalan tulo-ajaksi. Nyt oli
näet talvi -- aika pulkalla ajettava. Vaan kun kesä tuli, ja pulkka ei
enää kulkenut poron jälkiä, niin silloin voisi tuho tulla. Mutta
tämmöistä selitystä muut eivät suvainneet; epäilijän ääni sorrettiin;
kansa uskoi ja hajaantui jokapäiväiseen elämäänsä. Ei aikaakaan, niin
oli jo koko asia unohdettu.