varattava, miten lehmät hyvälypsyisiksi saatavat, miten metsän peitosta
päästettävät.
-- Oiva taioilta taikasi tuntuvat! -- ihailivat taas naiset.
-- Tehoisat ovat taiatkin, vastasi Ilpotar, mutta uhrit aina
tehoisammat. Miehet aina isoille haltijoille uhraavat, me pieniä
lepyttäkäämme. Ei vieraan opettama taika ole oman uhrin veroinen. Kukin
kotolehtoonsa antimet parhaat kantakoon.
-- Joko itse uhrasit, Ilpotar?
-- En vielä, vaan nyt on mieleni mennä.
-- Et antane meidän mukanasi tulla?
-- Ei haltija hyviä vieraita vierone.
Joka kevät kehoitti Ilpotar vieraitaan heidän omille haltijoilleen
uhraamaan, mutta joka kerta oli heidän samalla tapana seurata häntä
hänen uhrilehtoonsa.
Asettuivat riviin Ilpolan pihalle, Ilpotar ensimäiseksi, ja lähtivät
Ilpolan uhrilehtoon.
Kullakin talolla oli oma pieni uhrilehtonsa, mihin emäntä uhrinsa
kantoi, kaikista esikoisista ensimäiset -- oli ainakin pihlaja aitan
takana kunnaalla, kun ei muuta ollut. Mutta suurin ja komein lehto oli
Ilpolassa, parhaiten hoidettu, parhaalla paikalla ja parhailla
lahjoilla varustettu. Sinne saattaa Ilpotar vieraansa läpi pienoisen
metsikön, yli niityn ja siitä rantaa myöten niemen nenään, jossa on
lehto valkeita koivuja, karsituita niin ylös kuin kädellä yletti,
muistoksi vainajille ja heidän haltijoilleen pyhitetty. Siinä on
ensiksi vanhan emännän karsikko, jo ainakin sadan vuoden vanha, sadan
vuoden vanhaksi eläneen naisen muistoksi, joka emäntä oli ollut karjan
kasvattaja kuulu ja jolle karjan menestykseksi jokaisesta poikineesta
lehmästä kiulullinen ensimäistä juustomaitoa kaadettiin.
Siihen nyt Ilpotar ensiksi meni ja asetti kupposen maitoa puun
juurelle, joka oli puhtaaksi lakaistu ja jossa oli tyven ympärillä
raunio rannan kiviä. Joka kerta käydessään kantoivat naiset kukin
kivensä asunnon isontamiseksi pyhälle käärmeelle ja kärpälle, joiden
tiedettiin rauniossa elävän ja antimista osansa ottavan.
Vähän matkaa siitä oli toisen vanhan emäntävainajan puu, jonka karjaa
ei karhu ollut koskaan repinyt, niin oli ollut taitava taikain tekijä
ja niin oli osannut pitää hyvät paimenet. Sille teki Ilpotar lupauksen
vasikan nahkasta, hienoimmasta ja parhaiten parkitusta, ripustamalla
uudet lipokkaansa koivun oksaan, ja toiset naiset tekivät samaten.
Kolmas koivu oli ammoin sitten naimatonna kuolleen naisen muistokoivu,
vanhojen Ilpojen sisaren, joka parhaat piiraat aikoinaan leipoi.
Hänellä oli puunsa juurella uhripöytänä laakea kivinen paasi, johon
piiraita ja sämpylöitä laskettiin kaikkien taikinain hyväksi kohota ja
leipomusten hyvin onnistua.
Oli pitkä rivi puita, talouden toimissa taitaville naisille
pyhitetyitä, oli eräänkin Ilpolan tyttären, nuorena kuolleen, joka oli
kätevä ja kankaitten kutoja, ja hänelle uhrasivat nyt emännät oksiin
ripustellen mikä päähineen, mikä esiliinan, mikä nauhan, mikä
sukkaparin.
Puulta puulle kulki Ilpotar, uhria tehden ja lukujansa lukien
hiljaisella hymisevällä äänellä, ja vieraat seurasivat mukana samaa
tehden. Mutta kun näki vieraittensa uhreja antavan, virkkoi:
-- Eihän vainajat vierailta vaatine... tyytynevät siihen, mitä oma talo
antaa.
Mutta vieraat pyytämään:
-- Antanethan meidänkin... ethän kadehtine, jos meitäkin muistaa, kun
sinulle hyvää suo.
-- Vai kadehtisinko! Enhän toki, vaikka kaikki teille antaisi eikä
minulle mitään jättäisi.
-- Sinulla on hyvät haltijat, sinua kuulevat, sinulle antavat, mitä
tahdot, aina karjasi menestyy, aina Ilpo hyvät kaupat tekee.
-- Tuoss' on minun puuni, karsimaton vielä. Sen karsivat, kun kerran
kuolen.
-- Ja uhrinsa uhraavat.
-- Kukapa minulle...
-- Jo toki kaikki sinulle, kaikkien taikain tekijälle.
-- Ell'eivät maahan kaatane kaikkia pyhiä puita.
-- Kukapahan toki pyhät puut maahan kaataisi?
-- Kaatajat jo kirveitään hiovat. Vaarat ja vihat väijyy. Ristin
haltija tänne rintamailta hiipii. Outoja aavistelen.
Paljonhan tiesi Ilpotar salaisia asioita, joita muut eivät tienneet,
vielä enemmän oli tietävinään. Oli aika lähteä kotiin opittuja
karjataikoja tekemään ja heittivät naiset hyvästinsä Ilpottarelle, joka
jäi vielä lehtoon, omia salauhrejaan uhraamaan, joita ei muille
näyttänyt.
Pienen hiekkarantaisen lahdelman pohjukassa on pihlaja, herttainen puu,
jonka kellanvalkeat kukkaistertut juuri parhaallaan lemuaan levittävät.
Omin käsin on Ilpotar sen siihen istuttanut ruohoiselle penkereelle ja
ympärystän puhtaaksi raivannut, muistoksi pienoisen poikansa, joka nyt
olisi iso ja reipas, jos olisi elää saanut. Tietäjää oli hän siitä
toivonut, ne olivat olleet kaikki merkit, Panun vertaista, -- vaan
kateetko lienevät kaataneet, tuntematon viha tuhonnut? Usein arveli
Ilpotar, miten olisi ollut varattava säilyäkseen, katui sitäkin, ett'ei
salaa Kiesuksen nimeen kastattanut... tiesi hänen, eikö siten olisi
salavihoja välttänyt.
Ei Ilpotar lastaan kuolleeksi luullut. Siellä luuli elelevän toisessa
maailmassa, joka oli tämän näköinen, siellä se kasvoi ja varttui. Sitä
vartenpa ensi alussa, sen kuoltua, kantoi uhriksi lapsen kaluja ja
vaatteita ja leikkihelyjä, sitä varten suuremmaksi tultua jousia,
nuolia ja kaikkia metsästysaseita; sitä rukoili itsekseen onnea
antamaan ja tähän aina kyyneltensä tulvan liinaan kokosi ja liinan
pihlajaan ripusti. Ei kukaan tiennyt tätä pyhättöä olevan eikä Ilpotar
sitä kenellekään ilmaissut. Ei paljoa kerrallaan pyytänyt, ett'ei
rasittaisi liioilla rukouksilla. Mutta yhtä aina pyysi -- että takaisin
tulisi, että uutena ja ehompana entistään tähän maailmaan syntyisi.
(Juhani Aho: Panu.)
ASUNNOSSA AUTUAITTEN.
Se oli vanha Vaaran ukko,
Satavuotinen Vipunen,
Ois jo saattanut sujua,
Viruskella vuosikauet
Kuusen alla kuollehena
Ei ois kuka kaivannunna,
Nykyinen kysynyt kansa.
Vaan eli saunassa salolla,
Riihirähjässä retosti:
Katiskalla kalat pyysi
Lummelammista läheltä,
Rihmat viitahan viritti,
Tokkapuut poluille laittoi
Eli pappia paossa,
Kirkonmiestä kaioksissa,
Oli jumalat itellä,
Haltijansa hoitajansa,
Taikatemppunsa tehoisat.
Vaikea oli vanhan olla,
Tukala tutisevaisen --
Pois halusi päästäksensä
Näistä inhoista iloista,
Toivoi taivasta takaista,
Tuonen puoleista tupoa, --
Siitä laulun lauleskeli,
Runon vanha ruikutteli;
Siin' oli totta toinen puoli,
Toinen nähtyä näkyä.
"Lähin kerran kulkemahan.
Henki heikko häilymähän,
Parempihin pääsemähän,
Selän poikki soutamahan
Venehellä vuotavalla,
Ruuhella vesivaralla --
Ajoi tuuli, aallot nousi,
Purje koivuinen kohosi;
Kantoi kauvaksi kotoa,
Vei vesille vierahille,
Kaian niemen kainalohon,
Lahen laakean perähän.
Lähti polku pensastosta,
Ura kaita urkenevi;
Käski mieli kulkemahan,
Vaati vainu vaeltamahan --
Kulin soita sotkuisia,
Rämehiä rämmiskelin,
Kahlaelin korpimaita;
Vettä tirskui virsun jälki,
Hyrskähteli heinäkenkä;
Vaelsin tuota viikkokauen,
Tarsin puhtehet, pimeät,
Luulin siihen suistuvani,
Uupuvani ainiaksi;
Turvasime Taattohoni,
Heikko loime Luojahani --
Jo tuli kangas vastahani,
Kuiva korpi, harvahonka,
Miss' on pilkat puihin lyöty,
Merkit tehty männikköhön.
Ajattelin, arvaelin:
Lienetköpä tie Tapion,
Merkkireitti metsän kansan?
Lähen tietä kulkemahan,
Reittiä retostamahan:
Juoksi pyyhyt tietä pitkin,
Vähä lintu viipotteli,
Neuvoi pannaksi patahan,
Kehoitteli keittämähän.
Kynin höyhenet hyvältä,
Kannon päässä pienoselta,
Panin pyyhyen patahan,
Tuohisehen lahjalinnun. --
Suuhuni sen syötyäni
Lähti lintu lentämähän,
Höyhentukko hyrrimähän --
Siitä arvata osasin,
Ett' on tie Tapion teitä,
Lintu laittama Jumalan.
Kohosi kangas korkealle,
Kahen puolen kaunis metsä,
Salot suuret ja siniset.
Astuin päivän, astuin toisen,
Päivänäpä kolmantena
Nälkä tuntuvi tulevan.
Juoksi teiri tietä pitkin,
Verkapursto piipotteli;
Käski pannaksi patahan,
Kehoitteli keittämähän;
Suuhuni sen syötyäni
Lähti lintu lentämähän,
Höyhentukko hyrrimähän --
Siitä arvata osasin,
Ett' oli lintu Luojan lintu,
Metsät Mielikin omia,
Takalistoja Tapion.
Alkoi auveta ahoja,
Viljamaita mainioita,
Ruismaita runsahia,
Kaunihia kauramaita;
Juoksi metso tietä myöten,
Kotkotteli koppeloinen --
Panin metsosen patahan,
Keitin keiton koppelosta;
Lintu tuokin Luojan lintu,
Metsän Mielikin omia.
Päivän tuossa taivaltelen,
Käyskelen kevyttä tietä,
Luon ma silmän luotehesen,
Poikki maiden pohjosehen,
Paistavi aurinko ahoille,
Kaukaisille kaskimaille,
Vaaralle iki-isolle,
Päivyt rinteitä punasi,
Kullan hehku kuusikoita,
Hohti huonehet aholla,
Päädyt pilviä pitivät,
Ukset kulta kuumottivat,
Kilo kiilsi ikkunoista,
Hehkusi laseista loimo;
Päättelin taivoksi Tapion,
Asunnoksi autuaitten. --
Vertyi mieli vaarivanhan,
Ukon rinta riemahteli.
Miten sinne päästäkseni,
Kuink' ylitse yltäkseni?
Suo oli suunnaton välissä,
Rimpi rannaton edessä;
Ei ole tietä tuonne tehty,
Eikä puita poikki pantu.
Vaanp' oli sujakat sukset,
Alla kuusen uudet kalhut,
Sauv' oli hopeasompa,
Keihäs kuhan kirjaeltu.
Sujuivat sujuttamatta,
Ponnahtivat polkematta
Yli vetkien vesien,
Sivu märkien mätästen
Ilman jälen jättämättä --
Vinkui viima korvissani,
Puhti poskia porotti. --
Yli suon on saatuani,
Märän poikki päästyäni,
Kirposi jalasta kalhu,
Lyly lähti lentämähän
Itsestänsä halki ilman:
Siitä arvata osasin,
Ett' oli sukset Luojan luomat,
Vanhan Vaarin veistelemät.
Aloin astua ahoa,
Vaaran viertä väännätellä --
Jo on maatkin muuttunehet,
Sirostunna seudut kaikki:
Salot välkkyivät verassa,
Silikissä metsät siinti,
Kuuset kullassa kuhotti,
Hopeissa hongat hohti,
Vanhat hongat vaskivöissä,
Haavat kaikki haljakoissa,
Lepät lempivaattehissa,
Kuuna paistoi kuusen oksat,
Päivänä petäjän latvat;
Vaikk' oli syksy lähtiessä,
Tääll' oli lehessä lehto,
Koivut hiirenkorvasella.
Metsä haiskahti me'elle,
Simalle salo sininen,
Apilalle aian varsi,
Kuminalle kukkaniitty.
Linnut lauloivat lehoissa,
Peipot puissa piiperteli,
Satakielet soittelivat.
Kepeästi jalka keikkui,
Virsu vaivatta kohosi --
Aita oli lauoista ladottu,
Veräjä vaskesta valettu,
Soi kuin kannel kymmenkieli,
Helähteli herkin soitto --
Tie oli tuomin istutettu,
Kuja koivuin kaunistettu.
Siitä päädyime pihalle,
Kävin kullan kartanolle:
Ei ole hurtat haukkumassa,
Ei rakit rähisemässä,
Vaan oli pihlaja pihalla,
Tuvan eessä tuuhu tammi,
Käki kukkui pihlajassa,
Toinen tammessa helisti.
Isäntä kukunnan kuuli,
Talon äijä äänen tunsi,
Tiesi vierahan tulevan,
Kaukalaisen kerkiävän.
Jopa vastahan tulevi,
Kynnykselle kepsahtavi;
Pitkä on Tapion takki,
Valkopartaisen vakavan,
Verasta on viitta tehty,
Vyönsä silkistä siottu, --
Käski käymähän tupahan,
Asuntoonsa astumahan.
Tup' oli tammesta rakettu,
Parahista puista pirtti,
Uuni koko kalliosta,
Lattia lauoista ladottu,
Penkit haavasta hakattu,
Orret puuta oksatonta;
Orrella hyppeli orava,
Karsinassa karhu kelli
Heinillä hajuavilla;
Pöytä suuri seinämällä,
Voilla, vehnällä katettu,
Parahilla piirakoilla,
Makosilla mansikoilla.
Tuo olutta Aino neiti,
Kantavi sulo simoa,
Tarjoi kaunosta käestä,
Kevelästä kourasesta,
Käski juoda jaksamahan,
Yllin kyllin ottamahan.
Vaan on Äijä äännähtävi,
Vaari vanha virkahtavi:
'Terve sulle tultuasi,
Hyvä päivä päästyäsi,
Matkan pitkän juostuasi!
Tulevasi tiedettihin,
Sanottihin saapuvasi:
Sauna varsin varattihin,
Kyly lämmin laitettihin.'
Se oli tytti Tellervoinen,
Punaposki Pullervoinen,
Vastat orrelta vetäsi,
Saattoi saunahan samassa;
Saun' on suojassa sijassa
Alla kuusen kukkalatvan,
Humisevan hongan alla,
Lähe kylmä lattiassa,
Toinen kuuma karsinassa,
Lautehet lasista tehty,
Poslinalla penkit pantu.
Löipä löylyn leyhäytti,
Tupsahutti tuoksuvaisen,
Hieroi hellällä kädellä,
Voiti hajuvoitehilla,
Haastatteli, nauratteli,
Laski lapsi leikkiänsä,
Pilojansa piiskutteli,
Valoi veellä lämpimällä,
Haalealla huljutteli;
Antoi paidat palttinaiset,
Sitoi vyöllä villaisella,
Halaeli hienoisella --
Suuta suikkasi lopuksi.
Siit' on saanut saunatuksi,
Ukkorähjän reilatuksi,
Ukko on kuin uusi miesi,
On kuni keväällä koivu,
Noron notkea närönen;
Tunsi suonet suorituiksi,
Jäsenensä joustaviksi,
Ehommiksi entistänsä;
Rinta riemua remahti,
Veret voimoa vavahti.
Tuosta tultua tupahan,
Jo on koolla kaikki kansa,
Aterjalla autuahat.
Siin' on vanha Väinämöinen,
Laulaja iänikuinen,
Siinä seppo Ilmarinen,
Ylen taitava takoja,
Takomassaan taivahassa,
Sekä lieto Lemminkäinen,
Kanssa kaunis Kaukomieli;
Viel' on kurja Kullervokin,
Kaikki on Kalevan kansa.
Siinä meitä syötetähän,
Syötetähän, juotetahan,
Kyllitellen kestitähän,
Ei lopu leipä lestityinen,
Vaikka kuinka leikkoaisi,
Voi vähene vakkasista,
Vaikka kuinka viilteleisi. --
Syötettyä, juotettua,
Kaiken kyllin kestittyä
Väinö virren veisoavi,
Sormin kannelta kokevi
Kiitokseksi kaunihiksi
Talon oivan antimista,
Luojan lahjoista hyvistä.
Kun on laulu loppununna,
Veisattuna virsi kaunis,
Joukko lähtevi levolle,
Autuahat aittoihinsa.
Luo tulevi Taatto vanha,
Sanovi sanalla tuolla:
'Lähe uusi oppimahan,
Äsken tullut tietämähän
Näitä taivahan taloja,
Olomaita onnellisten.'
Viepi vaaran viertehelle,
Kulettavi kukkulalle,
Osoittavi sormellansa,
Näyttävi nimettömällä:
Tuoli' oli Lapin laajat mannut,
Täällä suuri Suomen niemi,
Meri siinteli suvessa,
Toinen lännessä levisi.
Käski katsoa alemma,
Lähemmäksi silmän luoda,
Sanovi sanalla tällä,
Lausui tällä lausehella:
'Talo siin' on silloin tehty,
Kuin on taivaskin taottu,
Tuoss' on pellot perkattuna
Kyntämättä kasvamahan,
Tuoll' on salo saaelihinn,
Aina runsas riistakorpi,
Erä tuomatta tulevi,
Ajamatta antauvi,
Kosket kuohuvat lohia,
Suuret virrat säynehiä,
Kilvan pyrkivät patahan --
Tulevi lintu liikkumatta,
Kala jalan kapsamatta.'
'Tääll' ei laske Luojan päivä,
Alene ei aurinkoinen,
Ain' on kesä kestämässä,
Suloisinna suven aika;
Lakastu ei lehti puusta,
Kummut kukkivat ijäti. --
Hyvä tääll' on ollaksesi,
Armas aikaellaksesi.
Lapset lapsina pysyvät,
Nuoret neiot neitosina,
Ukot ukkoina elävät,
Eivät vanhene enempi;
Kaikki onnessa asuvat
Iloiten ikänsä kaiken.
Ollos terve tultuasi,
Sadat vuodet viipyellös!'
Vuoli lastun veitsellänsä,
Jopa aitta ilmaisekse;
Siihen käski käydäkseni,
Ottoakseni omaksi.
Som' oli aitta siisti huone,
Kaikkein armahin asunto
Kesäöinä kellehtiä:
Sirkka seinässä siritti,
Pääskyn poiat päädyn alla,
Hiljaa tuulonen humisi,
Leyhytteli lännen henki.
On nyt ukon oiva olla,
Armas äijyen asua
Taaton suuressa talossa,
Asunnossa autuaitten:
Ei ole huolta huomisesta,
Ei suruja syömmen alla
Eikä maisia mureita,
Ilo mielessä asuvi,
Tyyni riemu rinnassansa."
Juhani Aho.
UKON VAKAT.
(Kansan suusta Kurkijoelta.)
Missä talossa oli ne määrä pitää, niin sen piti tietää, jotta keväällä,
kun oli pitkät poudat, niin sen talon piti panna tuvan katolle
astioissa rukiita tai ohria. Se jumala jo ties, jotta sitä varten
pannaan, jotta sitten satoi vettä, jotta viljat kastuivat. Niistä
viljoista sitten tehtiin maltasia. Ja sitten pidettiin rukouspäivä
ulkona. Koko kylän miehet ja naiset, vanhemmat semminkin, kokoontuivat
taloon. Pöydät, penkit, tuolit vietiin ulos. Syötiin piirakkaa, makeaa
kiisseliä, velliä, maitoa, voita; ja olutta juotiin. Olut oli siunattua
ja se oli pantu niistä maltaista, joita katolla oli kostutettu. Tehtiin
myös rukous, rukoiltiin maan hedelmän edestä, jotta jumala antaisi
tarpeellisen ilman. Juhla oli kesäkuussa kuivuuden aikana. Ukon
vakkoihin ei vienyt kukaan kerallaan mitään nautittavaa. Oli kunnia
sille, joka sai sen pitää ja kaikki menivät niihin mielellään. Juhlassa
lopuksi arvottiin, mihin taloon tulee ensi kerralla.
Kotiseutu 1910. -- S. Paulaharjun muistiinpano.
KRISTINUSKON SARASTUS
PIISPA HENRIKIN SURMA.
Kaksi oli pyheä miestä,
Kaksi kansan ruhtinasta,
Ristiveljeä jaloa,
Yksi kasvoi Ruotsin maalla,
Toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta,
Se oli herra Henterikki,
Se kuin Ruotsissa yleni,
Se oli Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Sanoi herra Henterikki
Eerikille veljellensä:
"Läkkämme Hämehen maahan,
Maahan ristimättömähän,
Paikkahan papittomahan,
Kivikirkkoja teettämähän,
Kappeleita rakentamahan."
Sanoi Eerikki kuningas
Henrikille veljellensä:
"Paljo on sinne mennehiä,
Ei paljon palannehia.
Entä on järvet jäätymättä,
Sulana joki kovera."
Sanoi herra Henterikki
Eerikille veljellensä:
"Toki lähden, en totelle.
Jos minä tapettanehe,
Toinen jäänevi jälelle.
Kyllä kierrän Kiulon järven,
Ympäri joki koveran."
Sitten herra Henterikki
Sanoin lausui, suin puheli:
"Pilttiseni, pienoiseni,
Vantti vaaksan korkuhinen!
Ota korjani kodasta,
Pane korja kohallensa,
Perällensä pieni kirja,
Anturoillensa aseta.
Ota ohrilta oroinen,
Iduilta isolihainen,
Aisat tammiset aseta,
Ohjat suoniset ojenna,
Pane ränget mursunluiset,
Valjahat majavanluiset
Harmon kaulan kahdenpuolen."
Niin kohta ajohon lähti,
Ajoi tietä, matkaeli,
Kaksi päiveä keväistä,
Kaksi yötä järjestänsä.
Sanoi piltti pikkarainen,
Vantti vaaksan korkuhinen:
"Jo tässä tulevi nälkä,
Eikä syöä, eikä juoa,
Eikä purtua pietä."
Sanoi herra Henterikki:
"Jo pian talo tulevi,
Lalloila takoa lahden,
Siinä syömme, siinä juomme,
Siinä purtua pidämme."
Sitten sinne saatuansa
Otti heiniä hevosen,
Heitti penningit sialle,
Otti leivän uunin päältä,
Heitti penningit sialle,
Otti olutta kellarista,
Vieritti rahat siahan.
Paha vaimo pannahinen,
Kerttu kelvoton emäntä,
Sepä kirkui kiukahalta,
Parkui patsahan nenästä:
"Jahka Lalli kotihin saapi,
Vielä se luusi luisteleepi,
Vielä pääsi päristeleepi,
Suonesi sirotteleepi!"
Siinä söivät, siinä joivat,
Siinä purtua pitivät;
Sitten lähtivät ajohon.
Tuli Lalli kotiansa --
Tuo Lallin paha emäntä,
Suitsi suuta kunnotonta,
Keitti kieltä kelvotonta:
"Jo tässä kävi ihmisiä,
Ruokaruotsi, syömäsaksa,
Täss' on syöty, täss' on juotu,
Viety heiniä hevosen,
Heitty hietoja siahan,
Syöty leivät uunin päältä,
Heitty hietoja siahan,
Juotu oluet kellarista,
Saatu santoa siahan."
Lausui paimen patsahalta:
"Jo vainen valehtelitkin,
Elä vainen uskokahan!"
Lalli se pahatapainen,
Sekä mies pahasukuinen,
Otti Lalli laahtarinsa,
Piru pitkän keihähänsä;
Lykkäsi lylyn lumelle,
Syöksi kalhun kaljamalle,
Ajoi herroja takoa.
Tuli suitsi suksen tiestä,
Savu sauvakon siasta.
Sanoi orja uskollinen,
Lausui parka palvelija:
"Jo kuuluu kumu takana,
Lalli hiihtäen tulevi,
Pitkä keihäs kainalossa --
Ajanko tätä hevosta?"
Sanoi herra Henterikki:
"Elä aja tätä hevosta,
Karkottele konkaria."
"Entä jos tavotetahan,
Taikkapa tapetahankin?"
Tunsi hän tuhon tulevan,
Hätäpäivän päälle saavan,
Sanoin lausui, suin puheli:
"Pilttiseni, pienoiseni --
Käy sinä kiven taaksi,
Kuuntele kiven takana,
Katsokos takoa tammen;
Jos minut tavotetahan,
Taikka myös tapetahankin,
Poimi mun luuni lumesta,
Ne sinä verkahan vetele,
Sinilankoihin sitele,
Sivu kaikki kaunihisti.
Ne pane härän rekehen,
Jok' ei ole ikeessä ollut.
Kuhun ensin seisahtuvi,
Siihen risti rakettakoon,
Toisen kussa tauvonnevi,
Kappeli kaunis tehtäköhön,
Kussa härkä uupunevi,
Siihen kirkko koottakohon
Papin saarnoja sanella
Kansan kaiken kuultavaksi."
-- Tuohon on härkä tauvonnunna,
Nousiaisten hietamaahan,
Hietakankahan nenähän.
Siihen herra Henterikki
Ensimäinen haudattihin,
Kirkko myöskin rakettihin,
Herran Hentrikin nimehen.
Vaan ei poika pikkuruinen,
Vantti vaaksan korkuhinen,
Keksinyt lumen sisältä
Pyhän miehen peukalota,
Sormia ison isännän,
Kultasormuksen keralla
Ennen kuin kesäsydännä,
Kun kevät oli ihana,
Jää oli järvestä sulanut --
Niin sitten kesäsydännä
Pienen jääpalasen päällä
Tuuli aalloissa ajeli
Sormia pyhän urohon,
Kultasormuksen keralla
Ihmisille nähtäväksi,
Tunnusmerkiksi jaloksi,
Jotta ei suonut suuri Luoja,
Eikä sallinut Jumala
Veden alle vaipumahan
Pyhän miehen peukalota,
Sormia ison isännän
Kultasormuksen keralla. --
Lalli pahin pakanoista,
Julmin Juudasten seasta,
Joka tappoi pyhän miehen,
Piispan herra Henterikin,
Otti korkean kypärän,
Pani päähänsä omahan.
Palasi paha kotia.
Lausui paimen patsahalta:
"Kusta on Lalli lakin saanut,
Mies paha hyvän hytyrän,
Piispan hiipan hirtehinen?"
Niinpä mies murehissansa,
Lakin päästänsä tavotti,
Hiukset himahtelivat,
Liukosi luusta irrallensa,
Kaikki kamara keralla.
(Kantelettaren y.m. mukaan.)
EERIKKI PYHÄN RISTIRETKI.
Nyt on sanottu, että kun pyhä kirkko oli perustettu ja valtakunta
jaettu, niin kokosi hän sotajoukon pyhän kristinuskon hyväksi ja
vihollistansa vastaan, ottaen mukaansa Pyhän Henrikin Uppsalasta, missä
hän oli piispana, ja purjehti Suomeen, joka siihen aikaan oli
pakanallinen maa ja teki suurta vahinkoa Ruotsille. Silloin vaati
Eerikki sen kansan kääntymään kristinuskoon ja solmimaan rauhan hänen
kanssaan, ja kun he kieltäytyivät kääntymästä, soti hän heitä vastaan
ja voitti heidät miekalla, kostaen miehekkäästi kristittyjen miesten
veren, jota he kauan ja usein vuodattaneet olivat. Ja saatuaan niin
hyvin ansaitun voiton, puhkesi hän hurskaihin rukouksiin, langeten
polvilleen kyynelsilmin, koska hänellä oli lempeä ja helliväinen sydän.
Silloin kysyi yksi hänen miehistään häneltä, miksi hän itki, vaikka
hänen olisi ennemmin pitänyt iloita siitä ihanasta voitosta, minkä hän
oli saanut Herran Jeesuksen Kristuksen ja pyhän kristinuskon
vihollisista. Silloin hän vastasi näin: "Totisesti minä iloitsen ja
ylistän Jumalaa voitosta, jonka hän on suonut, ja suren katkerasti,
että tänä päivänä on niin monta ihmissielua hukkunut, jotka olisivat
voineet päästä taivaaseen, jos olisivat kristinuskoon kääntyneet."
Tässä seurasi hän Jumalan hyvän ystävän Mooseksen esimerkkiä, joka oli
kaikista miehistä säysein ja laupein, joka Jumalan oikeuden tähden
tapatti epäjumalanpalvelijat, kostaen vääryyden ja pilkan Jumalaa
kohtaan, ja kuitenkin laupeudesta rukoili Jumalaa saman kansan synnin
tähden. Sitten kutsui P. Eerikki eteensä sen kansan, joka oli jäänyt
kaatamatta, ja asetti siihen maahan kristinuskon suojaksi ennen
mainitun P. Henrikin, joka sitten kruunattiin marttyyrikruunulla ja
lähetti sinne pappeja, ja sääsi muita seikkoja, jotka kuuluvat
kristinuskoon ja jumalanpalvelukseen, ja palasi sitten takaisin
Ruotsiin kunniakkaana voittajana.
(Ote Eerikin legendasta.)
PIISPA HENRIK JA LALLI.
Asuinpirtti Lallin talossa. Tuli palaa takassa. Piispa Henrik. Andreas,
Benediktiinein priori. Johannes, munkki. Ilmari, Lallin kuusivuotias
poika (makaa kehdossa).
PIISPA HENRIK.
Noin varmaan teemme -- pojan otamme
ja kasvatamme kristinuskossa,
ja kristinuskon levittäjäksi
ja saarnaajaksi. Samoin tehneet ovat
muut Herran miehet pakanoitten maissa.
Niin Germaniassa teki pyhä Winfried,
niin Englannissa pyhä Augustinus,
Ansgarius Ruotsissa ja moni muu,
kun Herra armossansa lähetti
heidät evankeliumia saarnaamaan
ja sanans' siunausta jakamaan.
ANDREAS.
Jos pojan munkistomme suojahan
te uskotte, niin taata uskallan,
ett' oppia ja opetusta vaille hän ei jää.
PIISPA HENRIK.
Sit' ai'oin juuri äsken ehdottaa.
ANDREAS.
Me tarkkuudella huolta pidämme,
ett' eivät turmeltumaan pääsisi
ja pilaantumaan hoidon puutteessa
ne hyväin avuin kalliit siemenet,
jotka sielussansa ehkä piilee.
Näin poika vanhemmaksi ehdittyään
ja päästyänsä miehen ikähän
voi tulla Herran työhön soveliaaksi.
JOHANNES.
Vaan minkä teemme -- pian tehkäämme!
Jos Lalli matkaltansa palajaa,
niin tuumamme hän tekee tyhjäksi.
Epäilemättä uppiniskainen
hän on kuin muutkin kansalaisensa
ja taipumaton kristinuskohon.
On mahdollista, että poikansa
hän mieluummin soisi kuolleheksi
kuin kristinoppiin kasvatettavaksi!
ANDREAS.
Se on totta. Pojan äidiltä me emme
tarvitse vastustusta pelätä.
PIISPA HENRIK.