jumalainpalveluksen aste on ollut vainajainpalvelus. Siihen viittaa
Agricolan ylläolevassa runossa oleva säepari: "Kuolleiden hautoihin
ruokaa vietiin, joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin." Vainajien
ajateltiin jatkavan elämäänsä maan povessa ja olevan yhtäläisesti kuin
maan päällä asunnon, vaatteen ja ravinnon tarpeessa. Vainajalle
asunnoksi Karjalan rautakauden hautoihin asetettiin puista salvettu
neliskulmainen kehys, jossa toisinaan oli lautapohja ja katteena
lautoja tai tuohia. Tähän laskettiin kuollut ilman arkkua
juhlapuvussaan ja viereen pantiin kaikenlaisia työkaluja ja muita
aseita. Mukaan vielä annettiin vaskikattiloissa tai saviruukuissa
keittoruokaa, jäännös haudan luona pidetystä uhriateriasta.
Venäjän Karjalan kalmistoissa on nähty hautojen päällä vanhojen
asuinrakennusten malliin pienistä pyöreistä hirsistä salvettuja
katollisia suojia. Suomen Itä-Karjalassa on tehty ruumisarkun kupeeseen
pienoinen ikkuna lasista, niinkuin ainakin asuntoon. Inkerikkojen on
ollut tapa kätkeä hautaan pata, jossa on herneitä, lihaa, leipää, voita
ja mitä laatua suinkin talossa on. Erilaisia esineitä ja eväitä on
kaikkialla Suomessa vielä viime aikoina ruumiin kera kirstuun pantu;
etenkin raha ja viinapullo näyttävät olleen tarpeen. Isännän ja emännän
hautajaisiksi on paikoittain tapettu nautaeläin siinä uskossa, että
karja ei muuten menesty, vaan joku elukoista kuitenkin kuollen seuraa
vainajata. Hautajaisateria eli peijaiset -- -_peijainen_ eli _peikko_
merkitsee kummitusta s.o. kuolleen henkeä -- ovat nykyisin yleensä
siirtyneet vainajan kotiin. Vaan alkuperäisempää tapaa edustavat
kreikanuskoisten karjalaisten muistoateriat, jotka määräpäivinä
kuoleman jälkeen pidetään kalmistossa. Piiraita, talkkunaa, kiisseliä
ynnä muita herkkuja asetetaan haudalle ja itkuvirsin kutsutaan vainaja
niitä maistelemaan; vähän ajan kuluttua ruuat jaetaan keräytyneille
köyhille. Vainajien niinmuodoin ajateltiin olevan elantoonsa nähden
riippuvaisia jälkeenjääneiden omaisten huolenpidosta; manalaiset henget
taas palkitsivat antamalla maahan kylvetyn viljan kasvaa ja karjan
lisääntyä.
Selvästi tämä vuorovaikutus ilmenee vuotuisessa _keyrin_ eli kekrin
vietossa. _Kekri_, joka Agricolan mukaan "lisäsi karjan kasvon",
merkitsee alkujaan kummitusta ja käytetään sitä vielä nykyäänkin Tverin
Karjalassa lasten pelottimena. Keyrin vietto on keskiajalla kiintynyt
yhtäläiseen katolisen kirkon pyhimysten muistojuhlaan, pyhäinmiesten
päivään. Suomen Karjalassa on valmistettu tupaan hyvät pitoruuat,
samalla tavalla laitettuina kuin hautajaisiin, talon entisten isäntien
ja emäntien hengille, joiden uskottiin keyrinä tulevan vanhoille
kotipaikoilleen. Aattoiltana näille n.s. Keyrittärille lämmitettiin
sauna ja varattiin lämmintä vettä, haudotut vastat, saippuat ja
pyyheliinat, vieläpä pääharjatkin. Vasta sitten kun heidän arveltiin
kylliksensä kylpeneen, talonväki vuorostaan kävi saunassa, jolla aikaa
taas henkien kuvailtiin aterioivan tyhjäksi jätetyssä tuvassa. Saunasta
palatessaan isäntä tiedusteli: "joko vieraat ovat ruualla olleet?"
kaatoi vielä lusikallaan lientä kerran pöydälle ja kahdesti maahan,
ennenkun ruvettiin syömään. Toisin paikoin oli ruokapöytä katettu
saunaan. Aattoehtoona pimeässä isäntä pihalla otti vastaan vieraat ja
vei heidät saunaan, jossa toimitti heille palvelusta määrättyinä
aikoina. Keyrin jälkeisenä _sielujen päivänä_, jota niinikään katolinen
kirkko pyhitti, hän pimeällä saattoi hautoihinsa palaavat vainajat pois
pihaltansa avopäin edellä kulkien ja kaataen olutta ynnä viinaa maahan.
Pakanuudenaikana on keyri tietysti ollut syysjuhla, jota vietettiin,
sitten kun viljankorjuu puimisineen oli päättynyt ja karjan
laitumella-olo loppunut, kiitokseksi vuoden antimista sekä uuden vuoden
menestykseksi. Muutamin paikoin on keyrin tienoilla vietetty _vuoden
alkajaisia_. Eikä vainajain liikkumisaikaa syksyn pimeydessä alkuansa
ajateltu pariin kolmeen päivään rajoittuvaksi. N.s. _jakoaikaa_ on
pyhitetty Hämeessä viikko ennen pyhäinmiesten päivää ja viikko sen
jälkeen. Savossa ulottui uusi jakoaika pyhäinmiesten päivästä Martin
päivään (11/11), vaan vanha jakoaika Katrinan päivään (25/11), kestäen
siis miltei koko _marraskuun_, joka on nimensäkin saanut _martaasta_
s.o. vainajasta. Jakoaikana on eläimet jakailtu s.o. eroitettu ne,
jotka jätetään talveksi elämään, ja tapettavat teurastettu. Edellisiä
varten on vielä rehu jaettu; jälkimäisistä on vainajille uhrattu siinä
toivossa, että nämä lisäisivät karjan kasvun.
Itse ihmistenkin terveys oli riippuvainen vainajista, jotka saattoivat
lähettää tauteja, muistuttaakseen eloonjääneitä sukulaisiaan jostain
laiminlyömisestä. Taudeista, joita myös kuviteltiin henkiolennoiksi,
päästiin ottamalla selkoa ensin pahastuneesta panettajasta ja sitten
uhrista, jonka tämä vaati leppyäksensä. Tiedustelu tapahtui
keinotekoisessa tainnostilassa, jossa ihmisen sielun luultiin samaan
tapaan kuin kuollessa irtaantuvan ruumiista ja pääsevän vainajien
puheille. Lappalaisilta, jotka tästä taidostaan olivat kuuluisat, on
suomalaisillakin säilynyt muistoja, m.m. nimitys _kannus_ sille
noitarummulle, jonka avulla he itsensä kiihdyttivät langetakseen
_loveen_. Venäläisissä ajantiedoissa vuodelta 1071 kerrotaan
"tshudilaisesta" noidasta, joka mykkänä maaten antautui henkien kera
seurusteluun. Tietäjiä, jotka unenhorroksessa näkivät, mikä tauti on
sairaassa, mistä tarttunut ja miten päästettävä, tunnetaan
suomalaisiakin. _Keijusia_ eli _keijunkaisia_ s.o. kuolleitten henkiä,
mainitsee Ganander, saattoi myös nähdä viinanhumalassa tai
kuumeenhoureissa. Näiden uskottiin olevan joko valkeita tai mustia,
joko hyviä tai pahoja; vaan toisten mukaan keijuset eivät olleet
enkeleitä eivätkä perkeleitä, vaan välillä olevia henkiä. Jälkimäinen
käsitys on epäilemättä alkuperäinen: vainajat on käsitetty täydesti
ihmisenluontoisiksi, enemmän hyvää tai pahaa harjoittaviksi
taipumustensa, oikkujensa ja persoonallisten suhteittensa mukaan --
ennen kaikkea siis itsekkäiksi. "Lahja lahjoa kysyvi" on
vainajainpalveluksen periaate: aineellinen uhri aineellisen edun
tavottamiseksi tai aineellisen vahingon välttämiseksi.
Vainajain palveleminen on alkuansa ollut lähempäin sukulaisten asia.
Ostjakeilla on vaimojen ollut tapana pukea miesvainajansa vaatteet
puisen kuvan päälle, jota on syötetty joka aterialla, riisuttu iltaisin
ja puettu aamuisin. Näin on kunnioitettu vainajan kuvaa vuosi tai
kolmekin vuotta ja sitten sekin pantu hautakehikkoon tai poltettu, kun
on luultu vainajan ruumiin jo mädänneen. Leskien velvollisuuksiin
viittaa niinikään Agricolan säepari: "Menninkäiset myös heidän uhrinsa
sait, koska lesket huolit ja nait." Inkerissä kerrotaan käytävän
haudalla itkemässä ja kuolleelle ruokaa viemässä, siksi kunnes ruumiin
arvellaan mädänneen, jonka jälkeen ei muka sieluakaan enää missään ole.
Sen kautta että kuitenkin merkillisempäin perheenisäntäin ja -emäntäin
muisto ja kunnioitus useammassa polvessa säilyi, kehittyi
yksinkertaisin vainajainpalveluksen muoto _esi-isäinpalvelukseksi_.
Yhteiskuntaolojen edistyessä myös vainajien joukosta kohosivat
kokonaisten sukujen suojelushenget. Agricolan mainitsema karjalaisten
jumala _Äkräs_, joka "herneet, pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja
hamput edestoi", on kenties ollut n.s. Äkrämöisten eli Äyrämöisten
heimojumala, sillä mainittuja viljelyskasveja tuskin muualla Suomen
Karjalassa on kaikkia viljelty, kuin eteläisimmässä Äyräpään vanhassa
kihlakunnassa, johon Agricolan aikana luettiin Rannan, Jääsken ja
Äyräpään nykyiset kihlakunnat.
Missä suhteessa _luonnonpalvelus_ on vainajainpalvelukseen, siitä ovat
tutkijat eri mieltä. Tosin luonnonvoimien pelkääminen ja henkilöiminen
on riippumaton vainajainpalveluksesta, mutta ilman tämän välitystä on
vaikea käsittää ruuan ja juoman uhrina tarjoamista etäisille
luonnonilmiöille. Ainakin suomensukuisilla kansoilla on luonnonpalvelus
myöhäisempi kehitysaste.
Metsään kuolleitten hengistä on helposti syntynyt metsänhaltijoita.
Agricolan _Liekkiä_, joka "ruohot, juuret ja puut hallitsi ja
senkaltaiset muut", on metsään kätketyn sikiön sielu, joka virvatulena
pimeällä näyttäytyy. _Hiisi_, joka "metsä-eläjistä soi voiton",
esiintyy Agricolan suomennoksissa myös paikallisena, _pyhää metsistöä_
merkitsevänä, joka merkitys sillä on vielä viron kielessä. Jos otamme
huomioon, että useat uhrimetsät ovat alkuperäisin kalmistoja [vrt. myös
eräässä loitsijan luvussa: "Minä nostan nukkuvia, pellon alle
peitetyitä, Hiien alle heitetyitä"] tai vanhoja asuinpaikkoja, voimme
Hiidessä nähdä pyhäkön haltijana kunnioitetun esivanhemman. Hiiden
väestä on Länsi-Suomessa osittain sama käsitys kuin vainajista. Vaan
tavallisesti Hiidet esiintyvät entisajan eläjinä, jättiläisinä
Agricolan mainitsemain _Kalevan poikain_ rinnalla, jotka "niityt ja
muut löit". Vasta kristillisestä vaikutuksesta on Hiisi sekä
persoonallisena että paikallisena (_mene Hiiteen_) saanut _pahan_
merkityksen. _Hittavainen_, joka "toi jänikset pensaasta", on
mahdollisesti johdannainen Hiiden toisintomuodosta Hitto.
Vainajainpalvelusta aivan lähellä on _karhunpalvelus_, kuten
karhunpeijaismenoista lappalaisilla ja suomalaisilla ilmenee. Alkuansa
itse karhua tarkoittavasta metsän isännästä irroittautui erityinen
metsäneläinten haltija; loitsuissa esiintyy metsän kuningas molemmissa
merkityksissä, toisinaan samassa kirjaanpanossakin. _Tapio_,
joka "metsästä pyydykset soi", esiintyy runoissa paikallisilla
kertosanoilla: _metsä, korpi, lehto_, eikä Juslenius tiedäkään sille
muuta merkitystä kuin metsän. _E.A. Tunkelon_ arvelun mukaan Tapio
voisi johtua virolaisesta sanasta _taba_ (lukko), samoin kuin _ansio_
sanasta _ansa_, ja merkitä siis _pyydysaluetta_. Siihen viittaisivat
myös Tapion määräyssanat runoissa: _risuntäytinen, tarhantäytinen_.
Samoin _Virankannos_, joka "kauran kaitsi", ei ole ollut muuta kuin
kanto, jolle on asetettu virka s.o. sadin; sitä vastaava _Viran akka_
on Suomen lappalaisilla ollut metsästyksen jumalana.
Täysin persoonalliset metsänhaltijain nimet ilmestyvät vasta
katolisella ajalla, jolloin pyhimyksistä Katrinaa, Annaa ja Yrjänää on
rukoiltu karjan suojelijoina ja metsän viljan vartijoina. Metsän piian,
Tapion tytön yleinen nimitys loitsuissa on _Annikki_. Tilapäisesti
Tapion neidon nimenä tavattava _Tellervo_ on alkusoinnun aiheuttama
väännös _Pellervosta_, joka joskus Tapion poikana esiintyy _Nyyrikin_
ohella. Viimeksimainitun naisellinen pääte -kki ei voi olla
alkuperäinen; toisintomuodoista arvaten on se runomitan vaatima
pitennys muotoa _Nyrki_. Tämä, samoin kuin Agricolan _Nyrckes_, joka
"oravat antoi metsästä", ei liene muuta kuin _Jyrki_ eli Yrjänä (vrt.
nyrkkä = jyrkkä). _Mielikki_ metsän miniänä tai emäntänä on Annikin
mukaan laatusanasta _mieluisa_ muodostunut runollinen nimitys.
Vedenhaltijoiksi ovat veteen hukkuneitten henget luonnollisesti
muuntuneet. Aikaisemmin on eri järvillä ja joilla ollut kullakin oma
haltijansa. Vasta myöhemmin on niistä kehittynyt yleinen vedenjumala,
karjalaisilla nimetön _Veden emä_, joka "vei kalat verkkoon", ja
hämäläisillä _Ahti_, joka "vedestä kaloja toi". Onko Ahtikaan alkuansa
nimi, on epätietoista, sillä veden ja meren Ahdin ohella tavataan
runoissa myös tuulen, metsän ja maan Ahti, josta saattaisi päättää Ahti
sanan merkinneen yleensä haltijaa. Ahdin puolisona joskus harvoin
esiintyvä _Vellamo_ eli Vellimys ei ole muuta kuin runollinen muodostus
veden määräsanasta _vellova_. Varsinainen vedenjumalan nimitys on sitä
vastoin _(V)Äinämöinen_, joka "virret takoi". Väinä merkitsee suvantoa
joen suussa, johon myös Väinämöisen kertosana runoissa _Suvantolainen_
viittaa. Hänen virsiseppyytensä on verrattava ruotsalaisten _Näkin_
soitannollisuuteen. Väinämöinen on verrattain myöhään skandinaavisen
vaikutuksen alaisessa Länsi-Suomessa muodostunut jumaluusolento ja
vasta runojen mukana levinnyt Itä-Suomeen, jossa hänet on tehty
inhimilliseksi tietäjäksi ja loitsijaksi.
Kasvullisuuden jumala suomalaisilla on ollut _Sämpsä_, jolla runoissa
on lisänimenä _Pellervo_. Sämpsä on germanilainen lainasana ja
merkitsee _metsäkaislaa_. Sämpsä- eli sämpsykkä-heinää on kevään
esikoisena, joka lumen sulattua ennen muita ruohoja maasta ilmestyy,
Inkerissä elukoille rehuksi koottu. Pellervo tarkoittaa Inkerin
runoissa _pellavaa_, vaan saattaisi sen myös selittää johdannaiseksi
_pelto_ sanasta. Sämpsän noutaa maita kylvämään, talvipojan turhaan
yritettyä, suvi- eli kesäpoika. Sämpsän kuvaillaan asuvan merensaarella
ja makaavan jyvälaivassa tai ajelevan kirjavassa korjassa oma
emo puolisona rinnallaan. Yhtäläisesti kerrotaan svealaisten
Freyr-jumalasta. Tämän kuva ajeli vaunuissa ympäri maata nuori papitar
puolisona rinnallaan; joka paikassa oli heille valmistettuna uhripitoja
hyvän vuodentulon toivossa. Freyr-jumalan isä, Njordr, myöskin
viljavuoden edustaja ja vaunujumala, vaikka merenkulun haltijaksi
erikoistunut, johtuu saksalaisten "maa-emosta", Nerthus-jumalattaresta,
joka asui merensaarella ja jota miespappi kuljetti vaunuissa ympäri.
Oikeastaan on tässä palveltu kahta kasvullisuudenjumalaa, miespuolista
ja naispuolista, joita on ajateltu pojan ja äidin, vaan samalla
puolisojen suhteessa toisiinsa; suomalaisessa runossa alkuperäinen
käsitys vielä selvänä kuvastuu. Agricolan _Pellon Pekko_, joka "ohran
kasvun soi", on ehkä yhdistettävä Viron kreikanuskoisten setukaisten
palvelemaan _Peko_-jumalaan. Tämän kuva, osuuskunnan yhteisesti
omistama, on ollut vahasta valettu ja kolmivuotisenkin lapsen kokoinen;
sitä on säilytetty osakkaista vuosittain valitun hoitajan viljalaarissa
ja kylvön aikana käytetty pellolla. _Rongoteus_, joka "ruista antoi",
on kenties sama kuin loitsuissa ilmaantuva _Rukotivo_ ja mahdollisesti
germanilainen laina (skand. _rugr_ ruis, _tivar_ jumalat). [Agricolan
maanviljelysjumalista on vielä _Köndös_, joka "huhdat ja pellot teki",
-- ellei se tarkoittane huuhdalla käypää kontiota -- selitystä vailla.]
Skandinaavilaisten ukkosenjumalasta Thorista johtunut on hämäläisten
_Turisas_ (Tur isänen), joka "antoi voiton sodasta". Vapautensa
puolesta taistelevien virolaisten sotahuuto kuului _Tar-avita_ ja
kansan muistossa on säilynyt _Tar isa_. Karjalaiset nimittivät häntä
pelkästänsä _Ukoksi_ tai _Äijäksi_. Runoissa on edellinen enimmiten
sulautunut kristilliseen Isään ja Ylijumalaan, vaan jälkimäinen samoin
kuin Viron puolella (_äikene_ ukkoseen ja _äijo_ Hiiteen) muuntunut
paholaisen nimitykseksi. Viimeksimainitun kohtalon alaisiksi ovat
joutuneet liettualaisten ja venäläisten ukkosenjumalia Perkunas ja
Perun vastaavat _perkele_ ja _piru; perckun nool_ esiintyy vielä
1600-luvulla vironkielen sanakirjassa ukkosenvaajaa merkitsevänä.
Ukon maljan juominen kevätkylvön aikana Ukon vakan haettua, jota
Agricola kuvailee, mainiten naistenkin siinä tilaisuudessa juopuneen,
oli vielä hänen aikanaan voimassa. V. 1545 valittavat Savon talonpojat
heitä siitä sakotetun, että olivat juoneet _Thordns gildhe_. Tapa on
skandinaavilainen samoin kuin Ukon puolison nimitys Agricolan säkeissä:
"Kuin Rauni Ukon naini härskyi, jalosti Ukoi pohjasti pärskyi, se siis
antoi ilman ja vuodentulon". Suomen lappalaisilla on tavattu Ukon
naisena _Raudna_, joka myös merkitsee _pihlajaa_: hänelle olivat
pyhitetyt pihlajat, joita hänen luolainsa tienoilla runsaasti kasvoi.
Tämän johdosta on _E.N. Setälä_ yhdistänyt Raunin ruotsin sanaan _rönn_
pihlaja.
Lappalaiset ovat skandinaaveilta lainanneet paitsi Thorin ja Freyn myös
Njordin mainitussa erikoisemmassa merenkulunjumalan merkityksessä
nimellä _Bieka galles_ (tuulen mies). Tämän asemesta näemme erään
puolisuomalaisen lappalaisnoidan rummulla kuvattuna _Ilmaris_ nimisen,
myrskyn ja pahan sään haltijan.
Aivan yhtäläisenä jumaluusolentona Agricolalla "Ilmarinen rauhan ja
ilman te[k]i ja matkamiehet edesvei." Ilmaria äänteellisesti täysin
vastaava _Inmar_ on votjakeilla kohonnut korkeimman jumalan asemaan
nähtävästi muhammedilaisten ja kristittyjen naapurien vaikutuksesta.
Samasta syystä ostjakkien aikaisempi ilmanhaltija _Iitem_, jota ei
näytä uhreilla ja rukouksilla kunnioitetun, nykyään esiintyy
taivaanjumalana, maaihnanhaltijana, joka etupäässä eteläosissa aluetta
jo on uskonnollisten palvelusmenojen esineeksi tullut. Jos nimien
samuudesta päättäen uskaltaa olettaa suomalais-ugrilaisille kansoille
yhteisen ilmanhaltijan, niin tämä lienee käsitettävä germanilaisen
Wodanin eli Odinin kaltaiseksi, joka oli alkuansa ilmassa liikkuvien
vainajien johtaja ja vasta myöhemmin kehittyi erityisessä Valhallassa
asuvaksi ylijumalaksi.
_Auringonpalveluskaan_ ei ole suomensukuisilla kansoilla alkuperäinen;
lappalaiset ovat sen myöhemmin skandinaaveilta oppineet. _Päivätär_ ja
_Kuutar_ runoissamme, samoin kuin enimmät -tar päätteiset nimet, ovat
puhtaasti runollisia henkilöimisiä, joilla ei ole pakanallisen
uskontomme kanssa mitään tekemistä. _Kuunpalvelusta_ eivät todista
Agricolan säkeet: "Rahkoi kuun mustaksi jakoi" ja "Kapeet myös heiltä
kuun söit". Ne vaan viittaavat taikauskoiseen käsitykseen kuun
pilkuista ja pimennyksistä. Uskoa kuuta nieleviin kapeisiin eli
eläimiin tavataan skandinaaveillakin. Rahko merkitsee _rohtumaa_, joka
kuun kasvot näyttää pilanneen; että sen on kuvailtu tapahtuneen
kuumetaudissa, osottaa Gananderin painattama loitsu, joka alkaa: "Kuume
ennen kuun kehitti."
_Taivaanpalvelusta_ on tahdottu nähdä sanassa _Jumala_, joka
tsheremisseilläkin tavataan muodossa _juma_. Viime aikoina on koetettu
osottaa, että se on indoiraanilainen lainasana, joka on merkinnyt
taivasta. Toiselta puolen on arveltu, että juma voisi olla alkuperäinen
suomalais-ugrilainen sana, sama kuin vogulin _jomas_ ja unkarin _jo_,
hyvä. Merkityksen kehitykseen nähden olisi verrattava venäläisten
jumalannimitys _bog_ ja laatusana _bogatyi_ pohatta, rikas. _Juma-la_
siis osoittaisi hyvän, onnen omistajaa, _onnellista_ ja tarkoittaisi
alkuansa arvattavasti vainajaa, siitä yleensä jumaluusolentoa ja
viimein ainoaa Jumalaa kristillisessä merkityksessä.
Taivaan korkeudet eivät näy pakanallisissa esi-isissämme herättäneen
ajatusta jumaluudesta. Manalaisiin liittyy heidän alkuperäinen
käsityksensä henkiolennoista. Kuoleman arvoitus on kuolemattomuuden
käsitteeseen heidät johtanut.
(Kaarle Krohn. Oma maa.)
VAINAJIA PALVELEMASSA.
Kevätkalaan ovat menneet kaikki miehet, etäisten selkien saariin
soutaneet, orjatytöt apuna airoja kiskomassa. Siellä kutuaikoja ja
kalain nousua alavesistä kaiken kevättä odottavat, nuottaa vetävät,
verkkoja laskevat, koukkuja pitävät ja saaliin siivottua sen
päivänpaisteessa talven varaksi kuivaavat.
Mutta kotokylään ovat jääneet naiset lehmiä laitumelle laskemaan,
taikoja tekemään ja karjan onneksi kotihaltijoille uhraamaan.
Ilpolan karja on paras kylässä, suurempi kuin tietäjän talossa
Panulassa itsessäänkään ja llpotar on heimon naisista karjataikain
tekijä taitavin. Panu hänelle joka kevät uudet taiat neuvoo ja kaikki
kylän naiset niitä häneltä tietämään.
Urvon aamuna varhain saapuvat kylän naiset neuvoja saamaan. Kuin
kutsuvieraina parhaina vastaanottaa heidät llpotar, katettu on pöytä,
kukkuranaan on piiraita, rieskoja ja meheviä kakkuja, voita, lihaa,
kalaa ja simaa. Vaan on tuomisensa tulleillakin, millä vakkanen voita,
millä tuohipullollinen suoloja, harvinaisia ja kallisarvoisia, millä
mytty sämpylälämpöisiä, eräällä käärö Saksan verkaa, toisilla sukkia,
paitoja, nauhoja ja lahjoja kaikellaisia.
Arvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa, pöytään
istuttaa ja syömään ja juomaan kehottelee eikä ole tietävinään, mitä
varten tulivat.
-- Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee, -- puhelee hän.
Harvoin tulette, usein ohi kulette. Eihän ole isot tarjouksetkaan,
mutta sen antaa talo, minkä taitaa... istukaatte, ottakaatte!
-- Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset
toisiaan paremmat, -- mairittelee emännistä ensimäinen.
-- Aina ovat naapurit tervetulleet, -- sanoo Ilpotar uudelleen. Aina
asian kanssa, vielä enemmän ilman.
Iskevät silloin toiset silmää sille, joka ensin puhui, ja hän virkkaa:
-- Tulimme taas tietämään, mitä meille, Ilpotar, neuvoa tahtonet:
taikoja tämän kesäisiä... viisauttasi karjamme varaukseksi... oppia
oikein laitumelle laskeaksemme... Et liene altis tällä erällä antamaan,
toiste tulemme, tiedustelemme.
-- Mitäpä minun tiedoistani. Vähät vaimon viisaudesta, vähät naisen
neuvonnasta. Vaan kun siihen tyytynette, minkä muilta olen kuullut...
-- Aina apu tiedoistasi, aina teho taioistasi.
Kun oli syötellyt ja juotellut vieraansa, virkkoi Ilpotar:
-- Tähdelliset ovat taiat tänä vuonna, paljon on vaaroja väijymässä...
kirkon uhat, Lapin vihat, salataudit ja käärmeet, eikä tiedä
Tapiotakaan taata, ei koiriaan, ei kontioitaan...
-- Neuvo taika, avokorvin kuuntelemme.
-- Tehkää muut, miten tahtonette, näin minä teen, en tiedä, tehoneeko.
Otan tuohisen, puun mallon päivättömältä puolelta kiskotun...
-- Ei ole minulla semmoista tuohista...
-- Saanet minulta, kun tahtonet.. Panen siihen jokaisen laitumelle
laskettavan lehmän maitoa, kiuluun katsomatta lypsettyä.
-- Ei toki saa kiuluun katsoa, siitä tehonsa menettäisi.
-- Vaan mitenkäs?
-- Asetut pystypolveen, helmat polviin nostettuina ja katsot lehmäin
jalkain väliin.
-- Niinpä niin, sehän on vanha lypsytaika.
-- Vaikk' onkin, niin hyvä on, ett'et unohda sitä, muuten elä lähde
alkuunkaan. No, kun olet lypsänyt, niin nyhtäse joka lehmästä kolme
karvaa.
-- Mistä paikasta?
-- Korvain välistä, hännän juuresta ja vasemman jalan vuohisesta. Ota
sitten tuhkaa kolmelta tulisijalta, kodasta, sannasta ja riihestä.
-- Auta armias, kun riihen tuhkan lipeeksi keitin!
-- Saat meidän riihestä, siellä on. Riputa tuhkaa maitoon ja mene
maidon kanssa laitumelle, kierrä laidun niin kauvatse kuin et enää
tahdo lehmiä edemmä kulkemaan ja riputa maitoa maahan aina vähän matkan
päähän. Jos et yhtenä päivänä ehdi, kule kahtena. Kun olet kierretyksi
saanut ja heti kierrettyäsi lasket lehmäsi, pysyvät koko kesän siinä
kierroksessa, jossa ei peto pure eikä pysty taudinkaan hammas.
-- Eikö muuta tarvita?
-- Teen minä vielä toisenkin, tehnette tekin, kun tahtonette: otan
kolme kukon virkahöyhentä ja käärin ne kellojen kantimeen. Panen
suurusjuomaa astiaan ja siihen kellot kantimineen ja yhtä monta sirppiä
ja yhtä monta viikatetta kuin on kelloja. Kuletan kirnua navetan ympäri
selässäni kolme kertaa myötäpäivään ja kolme kertaa vastapäivään,
asetan sitten kellot lehmäin kaulaan ja sirpit ja viikatteet navetan
oven päälle. Kun kaikki lehmät ovat sitä juomaa juoneet, niin päästän
kytkyestä ja lasken pihalle, ja silloin tulevat kotiin joka ilta, kohta
kun aurinko alkaa mailleen painua.
Silmät pyöreinä kuuntelivat emännät tietäjänaisen puhetta.
-- Oiva taioilta taikasi tuntuvat! Neuvonet vieläkin.
-- Neuvo, neuvo!