tekin. Ne, jotka olivat mukana merihädässä ja tappeluissa, ne lepäävät
nyt kaikki kalmistossa ja jääkööt tänne rauhassa nukkumaan. Meidän on
aika laskeutua kylään -- kas, päivän kehä sivelee jo läheisen metsän
latvoja, ilta on käsissä.
Ensimäisenä laskeusi kookas, leveäharteinen vanhus alaspäin kanervaista
rinnettä notkoon päin, jonka keskeltä ilta-auringon hohteessa joen
vetinen vyö nyt punertavalta välkähti, ja äänettömissä, vakavissa
mietteissä seurasivat toiset, miehet ja naiset, häntä polkua pitkin
jokiahteelle, Sihtuunan kotoiseen kylään. Hiljaiseksi jäi kalmisto,
ainoastaan hieno iltatuuli humahteli siellä yksin vainajille
karsittujen kuusten latvatupsuissa.
(Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)
ERÄS KOSTORETKI.
Vanhat ja katkerat lienevät olleet hämäläisen ja karjalaisen heimon
keskenäiset perintövihat jo silloin, kun nämä heimot joutuivat
rinnakkain elämään Suomessa, jonne edelliset olivat tulleet merenlahden
poikki Virosta ja jälkimmäiset maitse Laatokan ympärille. Ja uusilla
asuinpaikoilla jatkui vihoja vuosisatain halki yhtä katkerasti. Laaja
oli kyllä erämaa noiden sukulaisheimojen välillä, se ulottui Kymijoelta
Vuokselle, vaan eipä se estänyt heimojen nuoria, sotaisia hiihtäjiä
tekemästä partioretkiä toistensa asuma-aloille, jossa ryöstivät,
polttivat, hävittivät, surmasivat. Ja kun sitten asutukset molemmilta
puolin vuosisatain vieriessä lähenivät toisiaan, sitä myöten kuin
kalastajat ja pyyntimiehet rakensivat saloon saunojaan, ja välissä
oleva erämaa siten kapeni ja suli, niin eipä se lähestyminen suinkaan
heimovihojen särmiä tylsemmiksi hionut. Päinvastoin, toistensa
kuuluville joutuneet pyyntimaat ja kalavedet aiheuttivat alinomaa uusia
riitoja eränkävijäin ja uudisasukasten kesken ja uusia rettelöitä
rintamaiden laitojen vakinaisenkin asutuksen välillä. Eräkorvessa
syntyi vuosittain pienempiä tai suurempia kahakoita apajoista ja ne
pitivät aina vireillä heimojen sotaista mieltä. Sillä kun
Unto verkkonsa viritti
Kalervoisen kalavesille
ja taas vuorostaan
Kalervoisen kärtsä koira
repi uuhen Untamolta,
niin nuo pienet paikalliset kiistat ja kiusat herkästi laajenivat
heimojen välisiksi riidoiksi, kuohuttaen vanhat vihan veret uusiin
intohimoihin ja nostattaen sotaisan kiihkon. Nuorten hiihtäjäin pienet
partioretket paisuivat siten pian suuremmiksi kosto- ja ryöstöretkiksi.
Yhtenä kesänä hyökkäsi Karjalan väki miesjoukolla Hämettä ryöstämään ja
jo seuraavana talvena hiihti Hämeen miespuolinen nuoriso Laatokan
rannoille, karjalaisten asutuksia savustamaan. Ja siitä seurasi uudet
kostoretket...
Joskus paisuivat kosto- ja ryöstöretket varsinaisiksi järjestetyiksikin
sotaretkiksi, joihin koko heimosta lähti mies talosta, ja silloin
kohtasi täysi tuho toisen heimon koko asutusta. Näitä retkiä jatkui
vuosisatain halki, jatkui vielä sittenkin, kun molemmat nämä
kilpailevat heimot olivat joutuneet toisten, voimakkaampain kansojen
isännyyden ja ylivallan alaisiksi, valtakuntain, jotka käyttivät tätä
suomalaisten sukulaisheimojen sisällistä särkymystä ja keskenäistä
vihaa hyväkseen, tyydyttääkseen omaa valloitushaluaan tai uskonnollista
käännytysintoaan.
* * * * *
Suomalaiset heimot elivät vielä pakanoina kaskiensa ja karsikkojensa
ympärillä. Hämäläiset olivat vielä vapaita miehiä, kenenkään herruutta
he eivät tunnustaneet, vaikka oli kyllä sekä lännestä että idästä päin
heille jo koetettu tyrkyttää vierasta valtaa ja uutta uskoa, jonka
tieltä heidän vanhojen kotoisten haltijainsa olisi pitänyt väistyä.
Mutta toistaiseksi se ei ollut onnistunut. Vaan toista, itäistä,
valloitushaluista naapuria oli tämä lännestä tuleva vaikutus
hämäläisiin kuitenkin ruvennut huolettamaan: Nowgorodin tasavallan
toimekkaat ruhtinaat tekivät nyt entistä rajummin hyökkäyksiään
hämäläisten maahan -- taikka tekivät niitä heidän nimessään ja
johdollaan Laatokan karjalaiset.
Karjalainen heimo oli näet ensiksi joutunut vieraan vallan ja
vaikutuksen alle. Siitä oli tullut Ilmenjärven rannalle kasvaneen
venäläisskandinaavilaisen vallan, Nowgorodin ja sen ruhtinaiden
käskykansa ja näiden ruhtinaiden lähettäminä ja johtamina he nyt
jatkoivat vanhoja retkiään Hämeeseen. Nowgorodin sotaisa ruhtinas
Jaroslaw oli karjalaisten johtajana tehnyt Laatokan kaupungista,
Syvärijoen suulta, laivastoineen hirmuisen hävitysretken Hämeeseen,
josta hän oli vankejakin vienyt sellaiset määrät, ett'ei hän voinut
kaikkia mukanaan kuljettaa -- osa niistä oli siten tapettu, toinen osa
vapaiksi laskettu. Sanomaton katkeruus ja kiukku oli taas täyttänyt
hämäläisten mielet, joiden poltetuilla asuinmailla nyt vallitsi hävitys
ja suru, ja he olivat päättäneet kostaa -- kostaa taas kerran, mutta
kostaa nyt kerrankin niin, että tuntuisi. He olivat sitä varten pitkin
koko rintamaataan vuosikauden kengittäneet keihäitä ja vuolleet
vasamia, he olivat valmistaneet kostoretkensä vainolaisten maahan niin
voimakkaaksi ja suureksi, että he nyt luulivat voivansa iskeä iskun
itse sen pahan sydänjuuriin, joka sieltä alituisesti heidän kotejaan
uhkasi -- itse Suuren Nowgorodin tasavallan keskustaan. Mutta Karjalan
heimo oli silloin ensiksi heitä vastassa ja siihen vanhaan vainolaiseen
heidän ensi hävittävä iskunsa siis taaskin kohdistui.
Mies talosta, kaksi parhaasta oli kiertokapuloilla pitkin Hämettä
liikkeelle nostatettu ja varhain keväillä nämä miesjoukot jo olivat
surmaretkeään varten kokoontuneet. He olivat tällä kertaa hekin
lähteneet liikkeelle laivoilla ja venheillä hämäläisten satamista
Suomenlahden poukamista -- vesitsepä olivat karjalaisetkin viimeksi
heidän mailleen tulleet. Puolisen sataa oli alusta, 2000 miestä niissä
souti Suomen lahden aavoja pitkin sen kärkeen asti ja sieltä Nevan
virtaa ylöspäin lakeiden suomaiden lomitse väljälle Laatokalle, jossa
kevättuuli nosti järvilaineen korkeammalle kuin suolaisen meren aallon.
Mahtava oli se laivasto, joka näin vieraan saariston halki souti
vainolaisen rannoille, karvaita kärsimyksiään kostamaan; rohkeuden
nosti se näky soutajain mieliin, joita poltteli pitkän vihan jano, ja
sitä sammuttamaan nyt miehet ilolla kiirehtivät. Jokaisen kymmenhangan
perässä istui vanha teiden tuntija, joka oli joko karjalaisten vankina
ennen näillä vesillä liikkunut taikka siellä partioissa nuorempana
retkeillyt, ja kukin venhekunta kuunteli tottelevaisena johtajansa
käskyjä. Uhkaavina ja voitonvarmoina soutivat hämäläiset siten
Syvärijoen suuhun ja sieltä kappaleen matkaa ylöspäinkin. Siellä
laskivat he venheensä alavalle rannalle ja siitä hajautuivat he
venekunnittain karjalaisten maata ryöstämään, retkeilivät polttaen ja
hävittäen aina Aunukseen asti. Tämän heimokostonsa tahtoivat he ensiksi
suorittaa, ja sammuttaa polttavimman janonsa, ennenkun lähtivät
sille pitemmälle retkelle Syvärijokea ylöspäin ja Ilmenjärven
ruhtinaskaupunkiin saakka, joka oli heidän suuren retkensä suuri
päämaali.
Rannikon karjalaiset katselivat verkkovenheistään salaa saarien
rantapajujen takaa kauhistuneina ja hätääntyneinä tätä mahtavaa
venhejoukkoa, jonka keuloista tuhannet keihäänkärjet välkkyivät ja
jonka teljoilla soutivat kevätahavan polttamat, tuimannäköiset,
valkotukkaiset miehet, ja he tiesivät, että nämä keihäät välkkyivät ja
nuo vihaiset silmät paloivat juuri heidän ja heidän perheittensä pään
varalta. Ja pajujen takana lymyillen kalastajat soutivat henkensä
hädässä mantereen lahtiin, varoittamaan pahaa aavistamattomia
omaisiaan, ja soutivat sieltä edelleen mataloita sisäsalmia pitkin
Laatokan kaupunkiin, ilmoittamaan siellä vartioivalle sotaväelle, mikä
vaara seutua uhkasi. He muistivat, minkä tuhon he olivat jättäneet
jälkeensä hämäläisten maahan ja aavistivat, että nämä keihäsmiehet
olivat tulleet nyt maksamaan samalla mitalla. Mutta Laatokan kaupunkiin
sijoitettu Nowgorodin vallan edustaja, posadniekka Wolodislaw kokosi
kiireellä kiviseen linnaansa venäläiset ja karjalaiset soturinsa,
hylkäsi autioksi kaupunkinsa, joka vain puumuureilla oli ympäröity, ja
lähetti lentävän viestin Nowgorodiin, ruhtinas Jaroslawille: "Nyt on
hätä käsissä, nyt on Häme soutamassa. Se uhkaa meitä Laatokan varsilla,
se uhkaa teitäkin Ilmenjärveliä, sillä sen voima on nyt suuri, joudu
apuun, ruhtinas Jaroslaw, jos tahdot maasi säilyttää ja valtasi pitää!"
Airut ajoi selkähevosella alavia metsiä pitkin ja pelkoa ja hätää jätti
hänenkin tuoma viestinsä jälkeensä, missä vain hän kulki. Mutta Hämeen
suuttuneet miehet sammuttelivat sillävälin kostonjanoaan Karjalan
rannoilla, joita pitkin he soutivat Aunukseen asti, he riehuivat,
polttivat, nauttivat. Saalista kertyi venheisiin, käryäviä raunioita
jäi vesistöjen varsille ja metsäin piiloista kuului haavoittuneiden tai
ylisillään paenneiden karjalaisten naisten ja lasten itkua ja
valitusta. Niillä karjalaisilla, jotka kreikkalaiseen uskoon olivat
kastetut -- niitä ei ollut vielä monta -- oli juuri vainolaisten
tullessa Vapahtajan juhla, helluntai, ja juuri tänä juhlana siis heidän
koteihinsa ilmestyi hävitys ja suru. Ja silloinpa kotien ja omaisten
mukana hävisi heiltäkin hetkeksi luottamus uuden uskon voimaan. Mutta
hurjistuneet tulokkaat jatkoivat vain riehumistaan yhä laajemmilla
aloilla.
Vaan Laatokan vanhaan linnaan oli sillävälin posadniekan ympärille
kertynyt säännöllisen sotaväen lisäksi joukko hätääntyneitä Karjalan
miehiä, ja niiden kanssa läksi Wolodislaw, hämäläisten ryöstellessä
karjalaiskyliä, liikkeelle, ahdistelemaan tuota tuhatlukuisena
raivoavaa vihollista. Hän läksi soutamaan, odottamatta Jaroslawilta
Nowgorodista saapuvaa apua. Sillä hän toivoi yllättävänsä
ryöstämään hajaantuneet viholliset ja souti sotajoukollaan vesitse
matalapohjaisilla aluksillaan heidän venhevalkamaansa, joka oli
Syvärijoen suistossa.
Mutta vartioitta eivät olleet hämäläiset venheitään jättäneet ja
ryöstömatkoiltaan he nopeasti kertyivät valkamaansa vartijoilleen
avuksi. Posadniekka ryntäsi aamuhämärissä hämäläisiä vastaan ja tuima
tappelu syntyi hietikkokentällä ja Syvärijoen pensaikkoisella
suistorannalla. Taistelua kesti koko päivän; yhä useampia ryösteleviä
hämäläisiä ehti päivän kuluessa saapua venheheittopaikalle omaisilleen
avuksi. He olivat aamupäivästä olleet alakynnessä ja karjalaiset
uhkasivat jo saartaa ja tappaa heidät kaikki siihen yhteen rymäkkään.
Mutta iltapuoleen kallistui voitto kokoontuneiden hämäläisten puolelle
ja hyökkäävät karjalaiset olivat nyt päälliköineen vuorostaan
ahdistuksessa ja saarron hädässä. Henkensä puolesta molemmat joukot
tappelivat, sillä julma, armoton surma oli tiedossa sillä, joka toisen
alle sortui.
Keväisen illan hämärään asti kesti taistelua ja paljo kaatuneita makasi
silloin kuolleina ja haavoitettuina nevaisilla rannoilla tai
vesirajassa särkyneiden venheiden kupeilla. Voitto oli silloin Hämeen
miesten, Laatokan posadniekan täytyi joukkoineen lähteä kiireesti
peräytymään taistelupaikalta, soutamaan raskaita lotjiaan supistuneilla
soutojoukoilla päin aavaa merta, pelastuakseen saarroksesta. Mutta niin
uupuneet olivat silloin voittajatkin, joiden haltuun taistelutanner
jäi, ett'eivät he kyenneet peräytyviä täydellä tarmolla takaa-ajamaan.
He seurasivat kyllä aluksillaan posadniekan pakenevaa joukkoa ja
erottivat sen kotilinnastaan, Laatokan kaupungista. Wolodislawin oli
pakko peräytyä erääseen Laatokan saareen, Pekinsaareen, (johon
myöhemmin Pähkinälinna rakennettiin) ja karjalaiset jäivät sinne
ponnistuksistaan lepäämään. Hämäläiset taas laskivat yöksi venheensä
mantereen rannalle, johon leiriytyivät.
Seuraavana päivänä luultiin taistelun taas uudistuvan uudella raivolla,
hämäläisten varottiin silloin hyökkäävän koko kertyneellä voimallaan
Pekinsaareen, tekemään lopun vastustajistaan. Pelossa ja hädässä siellä
heitä posadniekan johtamat karjalaiset yökauden odottivat, valmiina
henkensä puolesta viimeiseen mieheen asti kaatumaan ja jättämään
kotiseutunsa alttiiksi vainoojilleen.
Mutta hämäläisetpä eivät hyökänneetkään. Päinvastoin souti vielä samana
aamuyönä yksinäinen alus hämäläisten rannalta Pekinsaareen tarjoten
Wolodislawille rauhaa. Kummeksuen kuunteli voitetun karjalaisjoukon
johtaja sitä tarjousta; hän epäili siinä jonkun viekkauden piilevän ja
antoi kieltävän vastauksen -- tulkoot hämäläiset tappelemaan, uhmaili
hän! -- Mutta hämäläiset eivät tulleet nytkään, eivät sinä päivänä
eivätkä seuraavana, eivätpä vielä kolmantenakaan, vaikka karjalaiset
jännittynein mielin heitä odottelivat. Ja kun karjalaiset sitten
vihdoin saarivarustuksestaan varoskellen lähtivät heidän tuumiaan
tutkimaan, tapasivat he hämäläisvenheet poltettuina rannalla, heidän
ottamansa vangit palasiksi hakattuina metsän rinnassa ja enimmät
vainolaisten ryöstämät saaliit löysivät he sieltä mantereen puoleisesta
valkamasta, johon voittajat taistelun jälkeen olivat laskeneet. Mutta
hämäläisiä siellä ei enää näkynyt, vartioitta olivat siellä ruhjotut
alukset. Tutkittiin silloin laajempaan koko mantereen ranta, samottiin
varoskellen kotiin Laatokan linnaan asti, jota valloittamaan
vainolaisten luultiin lähteneen. Ei ollut heitä sielläkään, ei
missään...
Vihollinen oli hävinnyt, kadonnut kuin tuhka tuuleen. Karjalan maa oli
taas vainoojista vapaa, metsiin piiloutuneet perheetkin uskalsivat taas
vähitellen palailla poltetuille pirtinpaikoilleen ja ruveta tapettujen
omaisten kuoppain vierelle suunnittelemaan uutta elämistä.
Mutta Laatokan linnassa tapasi Wolodislaw, sinne karjalaisineen
palattuaan, toisen vieraan -- Nowgorodin ruhtinaan Jaroslawin, joka nyt
oli apujoukkoineen hätääntyneiden avuksi ehtinyt. Ruhtinas kysyi
vihollista, kiukustui, suuttui -- se oli siis rankaisematta laskettu
palaamaan hävitystyöstään! Mutta minne? Laivastonsa se oli jälkeensä
jättänyt, se oli siis paennut maitse, jalan. Miksi ja minne?
* * * * *
Miksi olivat tosiaankin mieslukuiset, hyvin asestetut hämäläiset
voittonsa jälkeen ja juuri sen huumauksessa ollen jättäneet saaliinsa
ja aluksensa ja lähteneet tiettömiä metsiä, soisia taipaleita myöten
pakenemaan tietymättömille, vaikeille taipaleille?
Vasta myöhemmin se Laatokan karjalaisille ja ihmettelevälle
posadniekalle ja äskensaapuneelle ruhtinaalle selvisi ja silloin
laittoi Jaroslaw kiireellä ratsumiehensä ajamaan väistyneitä vihollisia
takaa. Vaan se oli jo myöhäistä, vieraat olivat silloin jo painuneet
syvälle läntisiin metsiin ja joutuneet taistelemaan uusia vaaroja ja
vaikeuksia vastaan raivaamattomilla erämailla. --
Huumauksessa oli voiton jälkeinen yö ja aamu vietetty hämäläisten
valkamarannalla, syöty ja juotu ryöstösaaliita ja uhmaten puhuttu
uusista voitoista. Vaan juuri sen humun keskelle palasi eräs
vakoilemaan lähetetyistä vartijavenheistä, ja sepä kertoi, että Nevan
matalahko laskuniska oli tukettu, vihollisten laivasto oli siellä
takanapäin, paluutie hämäläisiltä oli ummessa. Ei ollut hämäläisillä
aavistusta siitä, että pienempi osasto Nowgorodin ruhtinaan väkeä oli
sinnepäin matkansa suunnannut ja koonnut aluksia meren puolelta
ryöstäjäin niskaan hyökätäkseen. Mutta kun tämä seikka nyt vartijain
kertomuksista heille selvisi, niin he hytkähtivät ja hätäysivät.
Merrassa ollaan! valittivat heti hätäisimmät miehet. Vaan
maltillisemmat johtajamiehet koettivat vielä joukkojaan rauhoittaa,
viitaten väkensä suuruuteen ja äsken saavutettuun voittoon. He
neuvottelivat ja lähettivät Pekinsaareen yksinäisen venheen soutamaan,
tarjotakseen Wolodislawille rauhaa. Siten toivoivat he selviytyvänsä
selkävihollisestaan ja he luulivat voitetun posadniekan siihen
tarjottuun sovinnonkämmeneeseen ilollakin tarttuvan.
Vaan kun sanantuojat saaresta palasivat kertoen, että posadniekka oli
välirauhan teosta kieltäytynyt, silloin sai pian sekasorto ja
päättömyys vallan hämäläisten äsken vielä voitonhuumaamissa
venekunnissa. Mitä nyt on tehtävä? Niin kysyttiin joka taholta
valkamarannalla, jossa toiset temmelsivät puolihumalassa karjalaisten
oluista, toiset pöpperössään heräilivät nuotiotuliensa äärestä. Riitaa
syntyi pian johtomiestenkin kesken. Toiset tahtoivat tuotapikaa hyökätä
Pekinsaareen, lopen tuhoamaan eilen voitetun vihollisen; toisista se
oli uhkarohkeaa ja he vaativat pikaiseen pakoon lähtemistä. Mutta minne
paeta, sitä eivät he osanneet sanoa; vesitie kotiinpäin, Nevajoki, oli
tukossa. Paetaan maitse! huusivat silloin säikähtyneimmät. Ja vaikka
kylmäverisemmät johtajamiehet, jotka tunsivat nämä soiset tienoot
Laatokan lounaisrannoilla, varottelivat ja estelivät, ei siitä enää
ollut apua. Maltti oli miehiltä mennyt.
Pakokauhu sai ennen pitkää valtoihinsa sotaisat miehet ja miesryhmä
toisensa jälkeen rupesi jo ominpäin painumaan outoon metsään,
jättäen venheensä, vankinsa ja saaliinsa. Pakko tuli silloin
vastahakoisillekin seurata heitä. Vanhat johtajamiehet kävivät surulla
ja mielenkarvaudella viimeiseen tehtäväänsä valkamarannalla. He iskivät
vihapäissään kuoliaiksi vankinsa, särkivät saalislastissa olevat
venheensä tai sytyttivät ne palamaan, ottivat selkäänsä evästä, mitä
kantaa jaksoivat, ja painuivat niin salolle hekin, auttaakseen toki
paenneita tovereitaan eksymästä ja opastaakseen heitä niin eheinä kuin
suinkin sen pitkän jalkataipaleen halki, jolle he hätäännyksissään
olivat lähteneet.
Siinä oli syy, miksi posadniekan hiipijät löysivät autiona hämäläisten
leirirannan, siitä tuli lopulta selitys, miksei äsken voittanutta,
tuhatlukuista vihollista enää tavattu mistään. Kun se keksittiin,
harmistui Nowgorodista apuun rientänyt ruhtinas ja pani väkensä
kynsistään livistäneitä vihollisia vielä takaa-ajamaan, samaan aikaan
kuin kirkonkellot Laatokan kaupungissa ilolla läppäsivät tietoa
vainolaisten poistumisesta karjalaisten rannoilta ja helpotuksen huokaus
pääsi vaivautuneitten, ahdistuksissa eläneitten naisten ja lasten
huulilta.
Takaa-ajajainsa kynsistä olivat metsiin paenneet hämäläiset siten
pelastuneet, mutta monet muut vaarat ja surmat heitä vielä näillä
tiettömillä taipalilla väijyivät. Suot olivat vielä keväiseltään
vetelät, työlästä oli niiden yli miesjoukon paeta, monetpa sinne
rämeisiin sortuivatkin. Ja kovin pitkä oli hämäläisten kuljettava
taival. Heidän oli, metsien läpi taivallettuaan, samottava
inkeriläisten asutun maan halki ja sitten Karjalan kannaksen poikki,
ennenkun ehtivät kotoiselle Suomenniemelleen. Ja näiden seutujen
asukkaat olivat nekin heidän verivihollisiaan, jotka eivät hädässä
pakenevia vastustajiaan säälineet. Pienissä parvissa paettiin ja niitä
väijyivät solateillä ja jokien kaalamoissa inkerikot ja karjalaiset,
surmaten sadottain pakolaisia ja toisia orjikseen kytkien. Se oli surma
suurempi kuin koskaan tasapään tappelun tantereella, sinne hämäläisten
tuhatlukuisesta, ylpeästä laivastoväestä useimmat hupenivat ja
hukkuivat. Vain harvat heistä pääsivät palaamaan takaisin kotoisille
Hämeen mailleen.
Uljaana oli Hämeen väki liikkeelle lähtenyt, voimalla oli se
vihollisensa voittanut, kostonjanonsa oli se sammuttanut ja runsaat
saaliit oli se koonnut karjalaisten ryöstetyistä kylistä. Vaan
voitettuna, masennettuna, pieneksi pivolliseksi kutistuneena palasi
tämä matkue kuitenkin kesäsydännä takaisin, tuoden mukanaan hämäläisten
rintamaille enemmän tuskaa, enemmän surua ja itkua, kuin suurinkaan
karjalaisten partiojoukko taikka edes Nowgorodin ruhtinasten järjestämä
sotaretkikään oli tuonut.
Moniksi vuosiksi taittoi tämä hämäläisten hukkaan mennyt ryöstöretki
heiltä miehuuden ja tarmon. Sen aiheuttaman masennuksen aikana pääsi
lännestä päin hiljalleen hiipivä toinen vieras valloittaja, joka
eturintamanaan yhä taajemmin lähetti heidän joukkoonsa munkkejaan ja
pappejaan saarnaamaan ja kastamaan, tunkeutumaan heidän asumustensa
sydänseutuihin saakka ja niissä vaikutusta voittamaan. Ja ennen pitkää
oli Hämeeseen rakennettu ruotsalainen linna ja katolinen kirkko, joka
iski juurensa siellä paljo syvemmälle kuin toinen kirkko Karjalassa.
Mutta viimeinen retki Karjalan maille ei toki tämä hämäläisten
ryöstöretki ollut. Niitä jatkui taas pian ja jatkui kauan, veljesvihan
lieska kyti lakkaamatta ja tupsahti ehtimiseen uuteen tuleen. Vuoroin
ryösti Karjala Hämettä, vuoroin Häme Karjalaa, kosto kasvoi aina
kostosta. Ja näiden katkerain veljessotain aikana juurtui molempain
heimojen maihin sekä idästä että lännestä yhä lujemmaksi vieras
vaikutus ja vieras valta, joka suomalaisten särkymystä hyväkseen
käytti.
(Santeri Ivalo, Karjalan kirja.)
YNGVAR VIROSSA.
Eysteinillä oli poika Yngvar niminen, joka hänen jälkeensä hallitsi
svealaisia. Hän oli ankara soturi ja sousi usein sotia, sillä siihen
aikaan sekä tanskalaiset että Itämaan miehet tuottivat Sveanvallalle
paljon vainovahinkoa. Yngvar kuningas rakensi rauhan Tanskalaisten
kanssa ja alkoi sitten Itämaita hävittää. Eräänä kesänä oli hän
sotajoukkoineen retkeilemässä, läksi Vironmaahan ja teki siellä sinä
kesänä hävitystä paikalla, jonka nimi on Kallio (Stein). Silloin
virolaiset tulivat maastaan suurella sotavoimalla ja nostivat
taistelun. Maanasukkaiden sotajoukko oli sillä kertaa niin suuri, että
svealaiset eivät pystyneet sille vastarintaa tekemään; Yngvar kuningas
kaatui ja hänen väkensä pakeni. Hän sai kumpunsa itse meren partaalla
Manner-Virossa. Svealaiset palasivat kotia tämän epävoiton jälkeen.
Näin sanoo Tjodolf runoilija:
Mainitaanpa
Manner-Viron urhoin
Yngvar kuninkaan
kuoloon tuhonneen;
Viron että joukot
valkeahipiäisen
ruhtinaan sorsivat
Sydämessä meren.
Aallotpa Idän
Ulapan virttä
laulavat riemuksi
Svean ruhtinaan.
(Snorre Sturlanpojan Heimskringlasta, Ynglingasatu 36.
Suomentanut A.V. Koskimies.)
SUOMALAISTEN VANHAT JUMALAT
EPÄJUMALAT MONET TÄSSÄ...
Epäjumalat monet tässä
muinen palveltiin kaukan ja läsnä.
Näitä kumarsit hämäläiset
sekä miehet että naiset:
Tapio metsäst pyydykset soi
ja Ahti vedest kaloja toi.
Äinemöinen virret takoi,
Rahkoi kuun mustaksi jakoi.
Liekkiö ruohot, juuret ja puut
hallitsi ja senkaltaiset muut.
Ilmarinen rauhan ja ilman te(k)i
ja matkamiehet edesvei.
Turisas antoi voiton sodast,
Kratti murheen piti tavarast.
Tonttu huoneen menon hallitsi,
kun Piru monta villitsi.
Kapeet myös heiltä kuun söit.
Kalevanpojat niityt ja muut löit.
Vaan karjalaisten nämät olit
epäjumalat kuin he rukoilit:
Rongoteus ruista antoi.
Pellonpekko ohran kasvon soi.
Virankannos kauran kaitsi,
muutoin oltiin kaurast paitsi.
Ägräs herneet, pavut, nauriit loi,
kaalit, liinat ja hamput edestoi.
Köndös huhdat ja pellot teki,
kuin heidän epäuskons näki.
Ja kun kevätkylvö kylvettiin,
silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka,
niin juopui piika että akka.
Sitten paljon häpeää siellä tehtiin,
kuin sekä kuultiin että nähtiin.
Kun Rauni Ukon nainen härskyi,
jalosti Ukko pohjasta pärskyi.
Se siis antoi ilman ja vedentulon.
Kekri se lisäs karjan kasvon.
Hiisi metsäläisistä soi voiton,
Veden Emä vei kalat verkkoon.
Nyrkäs oravat antoi metsäst,
Hittavainen toi jänekset pensaast.
Eikö se kansa vimmattu ole,
joka näitä uskoo ja rukoilee.
Siihen Piru ja synti veti heitä,
että he kumarsit ja uskoit näitä.
Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin,
joissa valitettiin, parattiin ja itkettiin.
Menningäiset myös heidän uhrinsa sait,
koska lesket huolit ja nait.
Palveltiin myös paljon muuta,
kivet, kannot, tähdet ja kuuta.
(Ote Agricolan psalttarin esipuheesta.)
SUOMALAISTEN PAKANALLISET JUMALAT.