tapa oli: hirren toinen pää sytytettiin ja jätettiin palamaan.
Egil tarttui hirteen, meni tuvan luo ja nosti hirren palavan pään
räystään tuoheen. Se syttyi heti palamaan.
Vähän matkaa siitä oli halkopino. Hän pinosi halot tuvan oven eteen.
Tuli syöpyi pian kattolautoihin.
Miehet, jotka istuivat tuvassa ja joivat, eivät tienneet mitään,
ennenkun katto oli ilmitulessa. He hyökkäsivät ovelle. Siitä ei ollut
mukava päästä ulos sekä halkojen tähden että sentähden, että Egil
vartioi ovea ja tappoi kynnyksellä ja ulkona kaikki, jotka pyrkivät
ulos.
Talonpoika kysyi, kuka siellä tulta sillä tavalla hoiti.
"Juuri se hoitaa täällä tällä tavalla tulta, jonka eilen illalla olisit
voinut luulla sitä vähimmin tekevän", vastasi Egil. "Eikä sinun
tarvitse pyytää minulta kuumempaa kylyä kuin mitä nyt lämmitän. Saaos
hyvä löyly palkkioksi siitä pehmeästä vuoteesta, jonka tarjosit minulle
ja miehilleni. Olen se sama Egil, jonka kahlehdit ja sidotit paaluun
siinä huoneessa, jonka niin huolellisesti lukitsitte. Minä palkitsen
vastaanottosi niin hyvin kuin olet ansainnut."
Samassa aikoi talonpoika pujahtaa ulos pimeään Egilin ohitse. Silloin
iski Egil hänet hengiltä ja monelle muullekin hän antoi kuoliniskun.
Se tapahtui vain muutama silmänräpäys ennen kuin tupa palaen romahti
kokoon.
Useimmat, jotka olivat siellä sisällä, menettivät henkensä.
Egil palasi takaisin metsään. Hän tapasi siellä seuralaisensa ja he
menivät kaikki laivaan. Egil sanoi, että hän tahtoi pitää
erikoissaaliinaan simakannun, joka hänellä oli kainalossaan. Se oli
täynnä hopeaa.
Torolf ja kaikki muut olivat kovin iloissaan, kun Egil tuli.
Heti aamun koitteessa lähtivät he maista. Åke ja hänen poikansa olivat
Egilin seurassa.
Syyskesällä he purjehtivat Tanskanmaahan, asettuivat sielläkin
väijymään kauppalaivoja ja ryöstivät mitä saivat.
(Egil Skalle-Grimssonin taru.)
MUUAN MERITAISTELU.
Valdemar Suuri lähetti v:na 1170 laivastonsa ahdistamaan Tanskan
rannikoita ryöstäviä merirosvoja. Hän käski sotamiehensä lähestyä näitä
vihollisia varovaisesti, sillä heillä oli tapana taistellessa käyttää
enemmän viekkautta kuin urhoollisuutta.
"Vihollisen laivaston lähestyessä, sanoi kuningas, he laskevat laivansa
maalle, piiloutuvat lymypaikkoihin ja antavat vihollistensa muka mieltä
myöten itseänsä ahdistaa, mutta kun he huomaavat, että heidän
ahdistajansa ovat hajonneet eri tahoille pitkin rannikkoa, he yht'äkkiä
hyökkäävät piilopaikoistansa esille, tarttuvat käsin vihollistensa
laivoihin, vetävät ne rannalle, surmaavat laivamiehet kiviä ja nuolia
heittämällä, lävistävät laivat keihäillä ja tekevät ne kelpaamattomiksi
lukuisia reikiä niihin iskemällä. Vaikka nämä viholliset siis
näyttävätkin pakenevan, ei heitä pidä ajaa takaa, sillä heidän pakonsa
on yhtä vaarallinen kuin hyökkäyksensä."
Kuningas neuvoi senvuoksi lähtijöitä pitämään laivastoa rantautuessa
koossa ja taas ryhtymään tappeluun järjestetyissä riveissä. Siten
tulisivat he saamaan varman voiton vihollisista, jotka taistelivat
aseettomina ja melkein alastomina. --
Laivasto purjehti nyt Ölannin saarelle. Saatuansa saaren asukkailta
kuulla, että Virolaiset ja Kuurilaiset ryöstivät läheistä satamaa,
lähtivät Tanskalaiset kilvan purjehtimaan sinne muistamatta kuninkaan
neuvoa. Virolaiset olivat yhdellä laivalla sataman suussa pitämässä
vahtia ja alkoivat heti soutaa ulapalle, antamatta tovereillensa
minkäänlaista tietoa vihollisen lähestymisestä. Merirosvot huomasivat
kuitenkin uhkaavan vaaran, vetivät laivansa maalle ja kätkeytyivät
läheiseen metsään. Kaksi Tanskalaista souti aluksensa kaikin voimin
rannalle, ja he saavuttivat kaikkine laivamiehinensä pitkällisen
puolustuksen jälkeen surmansa raakalaisten iskuista. Kaksi
Absalon-piispan urhoollista ritaria riensi toveriensa avuksi, mutta
hekin joutuivat surman omiksi. Eräs kolmas ritari, suuttuneena
kumppaniensa kuolemasta, nousi maalle toisessa paikassa ja saavutti
samanlaisen kuoleman. Kuurilaiset hakkasivat kirveillänsä reikiä
vihollisten laivoihin ja upottivat ne mereen. Kristoffer, kuninkaan
poika, nähtyänsä edellisten kohtalon, lakkautti soutamisen ja koetti
estää alustansa maalle menemästä. Mutta laiva kulkeutui kuitenkin
sivuttaisin rannalle ja viholliset ottivat sen vastaan sellaisella
kivisateella, että laivamiehillä oli täysi työ itsensä puolustamisessa.
Vihollisen ahdistamiseen ei jäänyt mitään aikaa. Tanskalainen sankari
Esbern Snare, peläten että Kristoffer joutuisi tuhon omaksi, kuljetti
laivansa keskelle kivisadetta ja pelasti siten nuorukaisen, asettuen
hänen ja Kuurilaisten väliin.
Viholliset tarttuivat nyt kaikin voimin Esbernin laivaan, haavoittivat
keulassa olevat miehet ja vetivät laivan matalalle. Esbern ollen laivan
perässä, laukaisi kolme kertaa heittokoneensa vihollisiin osaamatta,
särki sitten koko koneen, hyökkäsi aseilla varustettuna laivan perästä
keulaan ja taisteli yksinänsä ihmeteltävän urhoollisesti melkoisen ajan
vihollisten kanssa. Vihdoin oli hän kivien ja nuolien satutuksesta ja
iskuista niin väsynyt, että hän töintuskin jaksoi kävellä laivan
perään, johon hän asettui istumaan. Tovereistaan oli hänellä vain yksi
ainoa jälellä, sillä kaikki muut olivat pelosta heittäytyneet mereen.
Kuurilaiset puhkoivat rautakärkisillä lyömäaseillaan jo reikiä laivan
kylkiin ja tunkeusivat itse laivaan. Silloin Esbern kokosi viimeiset
voimansa, ajoi heidät kolme kertaa pakoon ja käytti vihollisten
heittämiä keihäitä aseina heitä itseänsä vastaan. Vähissä voimin täytyi
hänen taas peräytyä, mutta silloin heitettiin hänen päähänsä kivi niin
lujasti, että hän kaatui pyörtyneenä laivansa perään. Viholliset
nousivat nyt laivaan ja aikoivat iskeä hänen päänsä poikki, mutta ainoa
laivalle jäänyt toveri nosti hänet taas pystyyn, jonka jälkeen
Kuurilaiset, peläten uutta taistelua, peräytyivät. Toinnuttuansa näki
hän vihollisia kaikkialla laivassa, ryhtyi taas taisteluun, karkoitti
heidät vielä kerran, mutta vaipui sitten tajuttomana maston viereen.
Siinä olisi hänet ehkä surma saavuttanut, jolleivät Kristofferin
soutajat olisi häntä pelastaneet. Muut Tanskalaiset tulivat tästä
varovaisemmiksi ja pysyttelivät etäämmällä rannasta, ahdistellen sieltä
vastustajiansa lingoilla ja heittokeihäillä.
Yön tullen keskeytyi taistelu ja Tanskalaiset asettivat laivoja sataman
edustalle estääksensä merirosvoja yön aikana pakenemasta. Kuurilaiset
tekivät osaksi omista, osaksi vihollisilta ottamistansa laivoista sekä
isoista puunrungoista kaupungintapaisen varustuksen, jossa oli kaksi
hyvin ahdasta ja matalaa sisäänkäytävää. Sen sivut verhosivat he
ulkopuolelta useampiin kerroksiin sovitetuilla purjeilla. Toiset heistä
teroittivat puita, toiset kokoilivat rannalta kiviä seuraavan päivän
taistelua varten. Rohkeuttansa he ylläpitivät laululla ja tanssilla.
Alakuloisina viettivät Tanskalaiset yönsä, kunnes Kristofferin kirjuri,
eräs englantilainen mies, rohkaisi heitä kertomalla muinaisaikain
sankaritöitä ja kehoittamalla heitä miehuullisesti kostamaan toveriensa
kuoleman. Seuraavana aamuna Tanskalaiset nousivat maalle ja sotarinta
järjestettiin niin, että aatelismiehet tulivat ensi riviin, sitten muu
väki. Kuurilaiset hyökkäsivät leiristänsä heitä vastaan kovasti
huutaen, ei järjestetyissä riveissä, vaan mikä missäkin. Heidän
huutonsa ja melunsa oli niin kova, että Tanskalaisten jälkirivin miehet
säikähtyneinä lähtivät pakoon. Eturivin miehet ryhtyivät ankaraan
vastarintaan, ja Kuurilaisten täytyi vetäytyä leiriinsä, Useat heistä
surmattiin, Tanskalaisista haavottui yksi. Ensimäinen leiriin ryntäävä
Tanskalainen sai puulla niin kovan iskun, että hän kuoli. Muut
Tanskalaiset kuitenkin väkirynnäköllä hyökkäsivät leiriin, kiipeilivät
pitkin mastoja ylös ja tunkeutuivat varustukseen vihollisten keskelle.
Viholliset surmattiin niin tyystin, ett'ei edes onnettomuuden
sanansaattajaa jäänyt henkiin.
(Saxo: A.H. Snellmannin suomennos.)
KARSIKOSSA.
Korkean kuusen kupeella, joka äskettäin oli karsittu oksattomaksi aivan
latvatupsua myöten, seisoi äänetönnä miesjoukko metsäisellä mäelle.
Mäen alla oli tiheä, heleänvehreä vesakko, joka ulottui jokeen asti,
mikä ikäänkuin metsään auennut, valkealta välkähtävä valorako
etäämmältä halkasi tuon muuten melkein rajattoman, yhtä lakean
ja yhtä tasaisen, tummanruskean korven. Tuon leveän, sydänkesällä
korkea-äyräisen joen rannalla oli juuri mäen kohdalla pieni kylä,
puolenkymmentä matalaa, harmajaa taloa yhdessä rypäleessä, jotka
ikäänkuin puolittain painautuivat viereisen metsän kätköön.
Tuonne joelle ja kylään päin miehet vakavina katselivat. Joki oli
Kemijoki ja se heidän kylänsä oli Sihtuunan (Liedakkalan) kylä. He
olivat sieltä nyt päivällä kantaneet notkon läpi tänne mäelle,
kalmistoon, kylänsä vanhimman, jota miehistä useat isoäidikseen
sanoivat. He olivat peittäneet vainajan soramäkeen, luoneet siihen
pienen kummun ja karsineet sen vierestä kuusen -- nuo ennemmin karsitut
puut, jotka kuivina törröttivät mäellä, ne merkitsivät useimmat sen
polven miesten ja naisten leposijoja, joista nyt haudattu muorivanhus
oli viimeinen.
Miehet olivat jo valmiit palaamaan kylään, he odottivat vain naisia,
jotka vielä kyyhöttivät eri hautojen ympärillä. Silloin yksi
nuoremmista kysäsi vanhimmalta, joka siinä kirves olalla lähtövalmiina
seisoi:
-- Nytkö ei ole, isä, enää yhtään hengissä niistä, jotka tämän suvannon
rannalle kylän rakensivat?
-- Ei, äiti oli niistä viimeinen. Täällä karsikossa ovat ne nyt kaikki
hyvinä naapureina, mitä lienevät eläissään olleetkin.
-- Mutta olivathan he hyviä naapureita eläissäänkin, huomautti
nuorukainen.
-- Aluksi huonoja, kovin huonoja... lopuksi hyviä. Mutta parasta onkin,
että he ovat vieneet ne tarinansa mukaansa, silloinpa eivät enää
toisten kyläinkään eläjät meiltä kysele, mistä me olemme tulleet,
eivätkä meitä vieraina karso.
Isän ja pojan näin jutellessa oli siihen heidän ympärilleen koko
miesjoukko ryhmittynyt kuuntelemaan. Tuo keskustelu oli hipaissut
useimmille tunnettuja, mutta vain vaillinaisesti ja hämärästi
tunnettuja tarinoita, sukumuistoja, joihin vanhemmat aina vain hyvin
arkaillen olivat koskeneet ja joista nyt enää ei vuosikausiin,
nuorimman polven kasvaessa, oltu puhuttu. Uteliaina senvuoksi kaikki
korvansa terästivät. He olivat kaikki pitkänsolakoita, rotevia miehiä,
lujatekoisia vaaleakatseisia -- muodoltaankin he naapurikyläläisistään
erosivat --, ja omituisen luja yhteenkuuluvaisuuden henki sitoi heitä
toisiinsa. Kun keskustelijat vaikenivat, kysäsi taas eräs nuoremman
polven vesa:
-- Miksi vierovat sitten toisten kyläin väet meitä?
-- Ei ne sinua enää viero, ole huoletta, naurahti vanhus. --
Muorivainajaa ja niitä, jotka hänen kanssaan tänne tulivat, niitä he
vieroivat siksi, että nämä olivat omilta teiltään tänne tulleet ja
laittaneet metsään omat polut ja jokeen omat padot.
-- Mistä olivat sitten meidän väet tulleet?
-- Mereltä, pitkien, pitkien matkain takaa. Mutta se on pitkä tarina,
poikaseni.
-- Kertokaa se meille! pyysi poika. Ja lukuisat äänet yhtyivät siihen
hartaaseen anomukseen. -- Kertokaa meille isävainajain tarina!
Harmajakulmainen, jakopartainen vanhus istahti uhrikiven reunalle ja
laski kirveensä maahan. -- Kertoisinko, virkahti hän puolittain kuin
itsekseen. Korkeallahan vielä kierii päivän kehä, kaunis on levätä
tässä karsikon laidassa, -- jospa sen kertoisin noiden kuopattujen
muistoksi. Ja tämän viimeisen varsinkin. Sillä tietäkää, lapset, että
äitini oli ryöstetty sotavoitto ja isäni oli hänen ryöstäjänsä,
kokonaan toista heimoa; mutta tällä jokivarrella joutuivat he elämään
yhdessä ja onnellisina kaukana kumpaisenkin syntymäsijoilta. Ja toisten
turpeenalaisten laita oli sama.
Uteliaina painautuivat ympärillä seisovat, joiden joukkoon jo
vaimojakin ehti, kuuntelemaan kertojan sukutarinoita, ja tiheänä
rypäleenä he siten istuivat tai seisoivat karsikkomäen suvisella
rinteellä. Vaan kookasvartinen vanhus täytti lupauksensa ja alkoi:
-- Tuo kotikylämme on tavallaan pitkäin ja katkerain vainoretkien
tulos, ja me olemme jälkeläisiä kahden toisilleen vihamielisen kansan,
jotka miespolvia ovat toisiaan suurten merien poikki sotineet ja
sortaneet. Ne meret, joiden partaalla nuo kansat asuivat ja vieläkin
asuvat, ne ovat kaukana täältä, kukaan meistä ei ole siellä asti
koskaan käynyt. Ja loitolla olivat toisistaankin noiden kansojen
asumarannat -- karjalaisten ranta oli päivännousun puolella,
ruotsalaisten eli svealaisten maa siitä kauas länteen. Mutta suurilla
venekunnilla, monisataisilla miesjoukoilla, olivat he silti jo
vanhastaan tottuneet tekemään ryöstö- ja hävitysretkiä toistensa
asunnoille.
Niin tekivät Karjalan nuoret miehet taas eräänä kesänä satamastaan,
jota Vehkalahdeksi mainitaan, suuren ryöstöretken svealaisten
rannoille. Heidän venheissään oli kahdet teljot päällekkäin ja
kumpaisessakin kerroksessa souti aseellisia miehiä kahdessakymmenessä
hangassa, ja näitä venheitä oli heillä paljo. He soutivat syyspimeillä
vihollisrannikkoon uurtuviin lahtiin, joiden pohjasta he asutusta
etsivät, he soutivat ja sauvoivat vielä virtojakin ylöspäin ja
saapuivat suurelle järvelle, jonka rannoilla oli vankka, vauras asutus
ja komea kauppakylä -- näin etäälle eivät karjalaiset eivätkä
hämäläisetkään ennen koskaan olleet retkeilleet ruotsalaisten maahan.
Äkkiarvaamatta yllättivät he siellä nyt rauhalliset viljelijät,
ryöstivät saalista laajalti koko rannikolta ja hävittivät kylät, senkin
suuren kauppalan, joka oli Sihtuuna nimeltään.
-- Niinkuin meidän kylämme! huudahtivat nuorimmista kuuntelijoista
monet. Vaan toiset tiesivät toki jo oikaista: -- Siitähän se kuuluu
meidän kylälle nimi annetunkin.
Mutta kertoja ei kuunnellut tuota sivullisten väittelyä, vaan jatkoi:
-- Kova kuuluu olleen ottelu sen kylän tienoilla karjalaisten
merisissien ja svealaisten miesten välillä, mikäli viimemainittuja ehti
kertyä kokoon. Mutta harvempina joutuivat svealaiset alakynteen;
voittaja ryösti tavaran, tappoi karjan, talot poltti ja eläjiä, ketä
hengissä kouriinsa sai, vei se venheilleen, orjiksi omalle maalleen
kuljettaakseen. Siksipä souti erästäkin Karjalan venhettä pois
Mälarjärven vesiltä se nainen, jolle äsken kuusen karsimme, mutta
nuorena impenä silloin -- siksi souti hän, sekä moni muu teljoon
kytketty Ruotsin mies ja nainen.
-- Hän oli siis todella Ruotsin heimoa, kuiskaili joku nuorukainen. Ja
toinen kuului vastaavan:
-- Sen maan kieltähän hän vielä tautivuoteellaan toisinaan puhui.
Mutta kolmas nuori mies kysyi ääneensä, kertojan puoleen kääntyen:
-- Orjiksiko nuo Ruotsin vangit tänne kaikki joutuivat?
-- Eivät orjiksi -- eivätkä kaikki tänne joutuneetkaan. Vaan
malttakaahan, kun kerron.
Hetkisen oli kivellä istuja muistellut niitä tarinoita, joita hän
lapsena ollessaan enin oli kuullut, ja jatkoi sitten:
-- Hurjaa oli ollut karjalaisten voitonhuumaus, kun he taas pitkänä
jonona soutivat salmivesiä ulos meren aukeille. Mutta kun merelle
ehdittiin, niin jopa loppui remu ja riemu. Syysmyrsky siellä
laivakunnan tapasi ja toisen venheen toisestaan erotti, aalto ja tuuli
ajeli aluksia valloillaan, siinä säässä eivät enää airot paljoja
pidelleet. Miten lie muiden sotavenheiden käynyt, pääsivätkö saarien
suojaan vai hukkuivatko soutajineen, saaliineen, siitä eivät ne
esi-isämme, jotka tänne pelastuivat, koskaan mitään tietoja saaneet.
Vaan sen venheen, jota he soutamalla pystyssä pitelivät, sen kiidätti
kaakkoismyrsky kauas oudoille, pohjoisille vesille, ja he antoivat sen
kulkea myötäiseen, ponnistellen vain, ett'ei aalto laitoja särkisi eikä
alusta täyttäisi.
Sitä myrskyä kesti päivän ja toisen ja kappaleen kolmatta päivää yhtä
painoa. Kovaa työtä saivat miehet tehdä, säilyttääkseen aluksensa
uppoamasta, ja heidän ruotsalaiset vankinsa ponnistelivat yhtä
sitkeästi -- henkihän siinä oli kysymyksessä kaikilla. Ja pelastumaan
he lopulta pääsivät. Myrsky taukosi vihdoinkin. Vaan kun silloin
sotavenhe, laitarikkona ja peräsimettä, vihdoin saatiin lasketuksi
kallioisen meriluodon kupeelle tuulen suojaan, niin olipa koko miehistö
ahdistuksesta ja valvonnasta niin väsynyt, että miehet hervottomina
retkahtivat lepäämään ja nukkuivat heti, mikä kivien koloon, mikä
satalaudan pohjalle. Siitä unesta eivät useimmat heistä heränneetkään.
-- Siihenkö kuolivat, viluko tappoi? utelivat kuuntelijat.
-- Ei, vaan viha, viha ja kosto, vastaili kertoja harvakseen. --
Myrskyssä henkensä puolesta tapellessaan olivat karjalaiset laskeneet
vankinsa irti auttajikseen, sama surmahan heitä kaikkia uhkasi.
Uupuneina nämäkin nyt suojaan päästyä heittäytyivät lepäämään -- vaan
he eivät nukkuneet. He ajattelivat poltettuja kotejaan ja
orjankohtaloaan. Mies nousi sieltä, toinen täältä, he nykäsivät
toisiaan, hakivat aluksesta aseita...
-- Ja surmasivat Karjalan miehet, niinkö?
-- Niin, ryöstäjänsä, vainolaisensa -- vapauttaan ajattelivat,
pelastustaan... Surmasivat makaajia monta, ennenkun näistä toiset
meluun heräsivät ja tarttuivat aseihinsa hekin.
-- Ja tappelu syntyi?
-- Raateleva, verinen tappelu, katkerampi kuin koskaan kauppakylän
rannassa, se riehui nyt aution meriluodon sateenmärillä kallioilla.
Karjalaisista oli monta nukkuessa nujerrettu, molemmankieliset olivat
nyt melkein tasaväkiset ja epätoivon vimma heitä kannusti. Kumman
heimon perujen oli päästävä luodolta poistumaan? -- siitä oli kysymys.
Nuo merihädästä pelastuneet, jotka äsken olivat yhdestä airosta
kiskoneet, säilyttääkseen venheensä ja henkensä ärjyvässä myrskyssä, he
nyt iskivät toisiaan armottomammin kuin koskaan myrsky, ja kun mies
kaatui toiselta puolen, niin jo kellahti toiseltakin. Niin tuhoisasti
he hävittivät toisiaan, että pian oli ainoastaan kolme, neljä miestä
kummallakin puolella pystyssä. Silloin vasta he oivalsivat, että he
eivät voita kumpaisetkaan, vaan hävittävät toisensa niin tyyten, ett'ei
kukaan pääse luodolta hengissä pois, -- silloin vasta he väsyivät ja
laskivat alas aseensa ja katselivat kauhulla niitostaan. Silloin
tehtiin rauha -- ja kerrottiinpa sen silloinkin tapahtuneen vasta sen
naisen ansiosta, joka Ruotsista ryöstettynä oli karjalaisten venhettä
soutanut.
-- Isoäiti-vainajan! Hänkö eriheimoiset sovitti? kyselivät henkeään
pidellen kuuntelevat naiset.
-- Hänestä tuli sitten karjalaisten sotavenheen päällikön puoliso -- se
mies oli isäni, ja hänkin oli taistelussa mukana...
Kertoja huoahti hetkisen, hymähti ja virkkoi:
-- Eipä se sovinto sentään aluksi kuulu niin aivan eheätä olleen --
pakko siihen ajoi, ei sydänten halu. Ja pakko ajoi taistelijat takaisin
laitarikkoon sotavenheeseen, taas yksissä voimin ponnistelemaan,
päästäkseen kuolemanpeittoiselta meriluodolta johonkin elämisen
ilmoille. Mutta katkeruus ja epäilys asui miesten mielissä, kun he nyt
harvoilla airopareilla kiskoivat raskasta alusta uudelleen aallokon
halki. Miehet eivät tienneet, missä olivat, minne soutivat. Sen he
aavistivat, että jossakin päivännousun puolella oli karjalaisten maa ja
päinvastaisella taholla ruotsalainen ranta. Mutta itään eivät
ruotsalaiset taipuneet soutamaan, koska heitä siellä odotti orjuus,
eikä karjalaiset taas länteen, koska heitä sieltä odotti kosto, eikä
kumpainenkaan puolue kyennyt toistaan pakottamaan. Suunnattiin
senvuoksi kulku yhä vain pohjoiseen, edelleen myötätuuleen, toivottiin
siten vihdoin jouduttavan jollekin puolueettomalle mantereelle.
Tätä retkeä kesti kauan. Vaan tämän jatkuvan sounnin varrella tapahtui
se ihme, että nuo raatelevain vihollisjoukkojen tähteet, jotka vielä
äsken meriluodolla olivat koettaneet tyyten lopettaa toisensa, nyt
vähitellen sulivat todella sovinnollisemmiksi ja ystävällisemmiksi
toisilleen. Kuta useampi päivä laski heidän näiltä oudoilta vesiltä
mihinkään saapumattaan, sitä selvemmäksi heille kävi, että kaikki
ajatus palaamisesta vanhoihin, kotoisiin asumapaikkoihin oli turha ja
mahdoton, ja sitä ilmeisempää heille oli, että heidän oli pakko koettaa
pelastua elämään yhdessä. Joka hetki he tarvitsivat toisiaan, siinä
edelleen syysmerellä kamppaillessaan, ja he oppivat nyt vähitellen yhä
enemmän luottamaan toistensa kuntoon ja tahtoonkin. Mutta ehkä sovinnon
syntymiseen sittenkin tehokkaimmin vaikutti lemmen liitto. --
Karjalaisten johtajan ja ruotsalaisen immen väliset kihlajaiset isäni
ja äitini aviojuhlat -- oli jo laivan kannella Sihtuunan simana juotu.
Nämä nuorikot eivät tietysti enää toisilleen turmiota tahtoneet ja he
juuri tasoittelivat, sitä myöten kuin toistensa kieltä oppivat
ymmärtämään, seuralaistensakin mielien särmäkkyyttä.
Kertoja vaikeni, ikäänkuin merkiksi, että siinä se suvun tarina nyt
olikin. Mutta nuoret kuulijat utelivat vielä:
-- Tänne Kemijoelleko sitten vihdoin päätyi venekunnan matka?
-- Tänne -- autiolle rannalle, jota ei kumpainenkaan heimo omakseen
tuntenut, tänne saapuivat soutajat vihdoin eräänä syyspäivänä. Ja kun
he eivät tienneet, missä päinkään siitä olivat heidän kotoiset maansa,
päättivät he ainakin ensi talveksi jäädä tähän asumaan. Vaan meren
rannalle, jonka levottomuuden ja epäturvallisuuden he kokemuksesta
tunsivat, eivät he jääneet, vaan soutivat ja sauvoivat venheensä leveää
virtaa ylöspäin niin pitkälle kuin koskilta pääsivät, ja kantoivat
myrskyltä säilyneet ryöstösaaliinsa siitäkin vielä kappaleen ylöspäin.
Vasta kun tapasivat tämän mielestään rauhaisan suvannon asumattoman
salon keskeltä, kävivät he kiireesti ensimäiset pirttinsä talven
varaksi kyhäämään -- yhdessä he metsässä ryskivät, yhdessä salvokset
pystyttivät, yhdessä myös veden ja metsän viljaa ravinnokseen pyytivät.
Ja siihen he jäivät toiseksikin talveksi ja kolmanneksi, jäivät, vaikka
kyllä pian havaitsivat, että siellä, täällä joen partaalla jo muidenkin
saunoja savusi. Ne eivät toki olleet niin lähellä, että pyyntimaat
olisivat sotkeutuneet, mutta sen nämä tulokkaat toki oivalsivat, että
heidän oli pysyttävä sovinnossa koossa, jos mieli kyetä uutta
asumustaan puolustamaan.
Siten syntyi kotikylämme -- nimi sille pantiin hävitetyn kauppakylän
mukaan, jonka tytär oli ensimäisen perhekunnan emäntä uudella rannalla.
Mutta pian perustivat toisetkin tänne perheitä, hakivat tyttöjä
naapurikylistä tai ryöstivät niitä etäämpääkin, ja uusia pirttejä
kohosi jokiahteelle. Ja lujasti he koossa pysyivät, aina valmiina
taistelemaan ympäröiviä uudisasukkaita vastaan, jotka heitä aluksi ja
kauankin vieroivat, yhdessä he kävivät tuntureilla kierteleviä
lappalaisia verottamassa, yhdessä he uhrinsa tällä mäellä toimittivat,
jossa nuo entiset taisteluveikot nyt hyvässä sovussa rinnakkain
lepäävät. Syntyi kuin yhteinen, hiljainen sopimus siitä, ettei tässä
kylässä enää muistellakaan, miten viha ja vaino oli alkujaan vallinnut
sen ensi eläjäin joukossa ja miten hätä ja pakko oli lopulta ajanut
heidät yhteen. Siksi siitä ei ole täällä puhuttukaan vuosikymmeniin --
nyt sen kotikylänne tarinan tunnette tekin, mutta teidänkin on
tarpeeton siitä joka päivä puhua.
Kertoja nousi kiveltä, ja kun nuoret miehet vielä hänelle kysymyksiä
heittelivät, katkaisi hän ne kokonaan, vastaten leikkisästi: