mutta veljekset Karle ja Gunstein viimeisinä. Tore käski miesten kulkea
hiljaa, ja "ottakaa kaarnaa puista, niin että toiselta puulta voi nähdä
toisen". He tulivat suurelle aukeamalle, mutta aukeamassa oli korkea
pystyaita ja portti, joka oli lukossa. Aidan sisässä oli kuuden sen maan
miehen määrä olla vartioimassa joka yö, kaksi vuorollaan kolmannen osan
yöstä. Kun Tore ja muut tulivat aidan luo, olivat vartijat menneet
kotiin, mutta ne, joiden heidän jälkeensä oli valvottava, eivät vielä
olleet saapuneet vartioimaan. Tore meni aidan luo ja kurkotti kirveensä
sen selälle ja vetihe ylös; sillä tavalla nousi hän aidan yli toiselta
puolelta portin. Silloin oli myöskin Karle tullut aidan yli toiselta
puolelta. He tulivat samaan aikaan portille, ottivat sulkupuun pois ja
avasivat portin. Miehet tulivat silloin aituuksen sisään. Silloin sanoi
Tore: "Tässä aituuksessa on kumpu, joka on luotu kullasta ja hopeasta
ja mullasta; käykööt miehet siihen käsiksi; mutta aituuksessa seisoo
permalaisten jumala, jonka nimi on Jomale; kukaan älköön rohjetko
ryöstää häntä." Sitten menivät he kummun luo ja ottivat niin paljon
tavaraa kuin jaksoivat ja kantoivat sitä vaatteissaan; paljon multaa
seurasi mukana, niinkuin ymmärrettävää on. Sitten käski Tore miesten
lähteä pois, ja hän sanoi näin: "Menkää nyt, veljekset, Karle ja
Gunstein, edeltä, mutta minä lähden viimeksi." He kääntyivät kaikki
menemään portista ulos. Tore palasi takaisin Jomalen luo ja otti
hopeamaljan, joka oli hänen polvillaan; se oli täynnä hopearahoja. Hän
kaatoi hopean takkinsa helmaan, mutta ripaan, joka oli maljan päällä,
pisti hän käsivartensa ja meni porttia kohti. Miehet olivat silloin
kaikki päässeet ulos aituuksesta; silloin huomasivat he, että Tore oli
jäänyt jälkeen. Karle kääntyi takaisin lähteäkseen häntä etsimään ja he
kohtasivat toisensa portissa; Karle huomasi Torella hopeamaljan. Sitten
riensi Karle Jomalen luo; hän näki, että sen kaulassa oli raskas
koriste. Karle heilautti silloin kirveensä sitä kohti ja iski poikki
niskasta nauhan, johon koriste oli kiinnitetty. Isku oli niin voimakas,
että Jomalen pää putosi alas;, siitä syntyi niin suuri rysähdys, että
se oli kaikkien mielestä merkillistä. Karle otti koristeen; sitten he
lähtivät pois. Mutta samalla hetkellä, kun rysähdys oli tapahtunut,
tulivat vartijat aukeamaan ja puhalsivat heti torviinsa. Sitten kuului
torventoitotusta joka taholta. He riensivät metsän rantaan ja metsään,
mutta kuulivat takaa aukeamalta päin huutoa ja melua; permalaiset
olivat tulleet sinne. Tore Hund kulki miehistään viimeisenä. Kaksi
miestä kulki hänen edellään säkkiä kantaen; siinä oli jotain tuhkan
tapaista. Tore otti sitä käteensä ja kylvi sitä jälkeensä; joskus
heitti hän sitä miesten päälle. Niin he tulivat metsästä niittymaille.
He kuulivat permalaisten sotajoukon rientävän heidän jälkeensä huutaen
ja ilkeästi ulvoen. He syöksivät heidän jälkeensä metsästä ja samoin
molemmin puolin heitä; mutta eivät missään permalaiset tai heidän
aseensa tulleet heitä niin lähelle, että siitä olisi ollut haittaa, ja
siitä he päättivät, ett'eivät permalaiset heitä nähneet. Mutta kun he
tulivat laivoille, astuivat Karle ja Gunstein ensiksi laivaan, sillä he
olivat matkalla olleet ensimäisinä, mutta Tore jäi maihin kauas
jälelle. Niinpiankun Karle ja hänen miehensä tulivat laivaansa,
purkivat he teltat, ja irroittivat köydet, joilla laiva, oli
kiinnitetty maihin; sitten nostivat he purjeensa ja laiva eteni
nopeasti merelle.
Mutta Toren ja hänen miestensä lähtö tapahtui myöhemmin; heidän
laivansa ei ollut niin helposti hoidettavissa. Mutta kun he pääsivät
purjehtimaan, oli Karlen laiva jo tullut kauvas maista. Niin he
molemmat purjehtivat Gandvikin [Valkea meri] poikki; yö oli vielä
valoisa. He purjehtivat siis yötä päivää, kunnes Karle eräänä iltana
laski maihin muutamien saarien luona; he laskivat purjeen, ankkuroivat
ja odottivat veden laskeutumista, sillä heidän edessään oli suuri
akanvirta [Svjatoi Nosin (pyhän niemen) luona]. Silloin tuli siihen
Toren laiva; hekin ankkuroivat. Sitten työnsivät he venheen vesille;
siihen astui Tore ja hänen kanssaan muutamia miehiä, ja he soutivat
Karlen laivaan. Tore nousi laivaan. Veljekset tervehtivät häntä
ystävällisesti. Tore pyysi Karlea antamaan hänelle koristeen: "Minusta
näyttää kohtuulliselta, että minä saan ne kalleudet, jotka siellä
otettiin, sillä minun ansioni oli, että pääsimme pakoon ilman
mieshukkaa; mutta sinä, Karle, olisit saattanut meidät pahimpaan
onnettomuuteen." Silloin sanoo Karle: "Kuningas Olavi omistaa puolet
saaliista, minkä minä voitan tällä retkellä; aion luovuttaa koristeen
hänelle. Mene hänen luoksensa, jos mielesi tekee; mahdollisesti antaa
hän sinulle koristeen, joll'ei itse tahdo sitä pitää, sillä minä otin
sen Jomalelta." Silloin vastaa Tore ja sanoo tahtovansa, että on
noustava maihin saareen saalista jakamaan. Gunstein sanoo, että nyt on
veden vaihtumisen aika ja että on lähdettävä purjehtimaan. Sitten
vetävät he ylös peräköytensä. Mutta kun Tore näki sen, astui hän
venheeseensä; he soutivat laivaansa. Karlen miehet olivat nostaneet
purjeensa ja olivat jo tulleet kauas, ennenkun Toren miehet olivat
saaneet purjeensa ylös.
Nyt kuljettiin niin, että Karlen laiva purjehti aina edellä, ja
molemmin puolin purjehdittiin mikä suinkin voitiin. Sillä tavalla
tehtiin matkaa, kunnes tultiin Geirsväriin [nykyinen _Gjesvär_,
kalastuskylä luoteeseen päin Mageröstä, lähellä Nordkapia]; se on
ensimäinen valkama pohjoisesta päin tultaessa. Sinne saapuivat molemmat
laivat eräänä iltana ja asettuivat satamaan. Toren laiva oli
sisäsatamassa, mutta Karlen oli sataman ulkopuolisessa osassa. Mutta
kun Toren miehet olivat laittaneet telttansa, lähti hän maihin yhdessä
useiden miestensä kanssa, ja he menivät Karlen laivaan; he olivat
laittautuneet valmiiksi. Tore huusi laivaan ja pyysi johtajia tulemaan
maihin. Veljekset lähtivät maihin, mukanaan muutamia miehiä. Silloin
rupesi Tore puhumaan samaa kuin ennen, pyytäen heitä tulemaan maihin ja
kantamaan jaettavaksi sen mitä sotaretkellä oli saatu. Veljekset
sanoivat, ett'ei se ollut tarpeellista, ennenkun oli saavuttu kotiin.
Tore sanoo, ett'ei ole tapana jättää jakamatta, kunnes on tultu kotiin,
ja niin panna koetukselle ihmisten rehellisyyttä. He vaihtoivat siitä
muutamia sanoja, ja kumpainenkin puoli pysyy kannassaan. Silloin lähti
Tore pois, mutta kun oli tullut jonkun matkan päähän, käännähti hän ja
käski väkensä odottamaan siinä. Hän huutaa Karlelle: "Tahdon puhutella
sinua kahden kesken", sanoo hän. Karle meni häntä vastaan. Mutta kun he
kohtasivat toisensa, iski Tore keihään hänen ruumiiseensa niin, että se
meni sen läpi. Karle kuoli kohta, mutta Tore miehineen palasi
laivaansa. Gunstein ja hänen miehensä näkivät Karlen kaatuvan; he
juoksivat heti luo ja ottivat ruumiin ja kantoivat sen laivaansa. He
ottivat heti teltat alas ja vetivät pois lautaportaan ja työnsivät
laivan maista; sitten he nostivat purjeen ja menivät menojaan. Tore ja
hänen miehensä näkivät sen, he purkivat telttansa ja laittautuivat pian
valmiiksi. Mutta purjetta nostettaessa meni taaki rikki ja purje putosi
alas poikkiteloin laivaan; se viivytti kauan Toren miehiä, ennenkun he
toisen kerran saivat purjeen ylös.
Gunsteinin laiva oli ehtinyt pitkälle, ennenkun Toren laiva pääsi
liikkeelle. Toren miehet sekä purjehtivat että soutivat, ja samoin
tekivät Gunsteinin. He kulkivat molemmat niin kiihkeästi kuin suinkin,
yötä päivää. Kesti kauan, ennenkun he yhtyivät, sillä niinpiankun
tultiin saarien salmiin, oli Gunsteinin laivan helpompi päästä tieltä,
mutta kuitenkin pysyttelihe Toren laiva perässä, niin että kun
Gunsteinin miehet tulivat Lengjuvikiin [nykyinen Lenvik], pujahtivat he
siellä maihin ja juoksivat pois laivastaan; mutta vähää myöhemmin
tulivat Toren miehet sinne ja juoksivat heidän jälkeensä ja ajoivat
heitä takaa. Muuan nainen sai autetuksi Gunsteinia ja piilotetuksi
hänet, ja niin on sanottu, että hän oli hyvin taitava tekemään taikoja.
Toren miehet menivät takaisin laivaan ja ottivat kaiken tavaran, joka
oli Gunsteinin laivassa, ja panivat kiviä sijaan; he siirsivät laivan
lahden ulapalle, hakkasivat reikiä siihen ja upottivat sen. Sitten
purjehti Tore miehineen kotiinsa Björköhön. Gunstein ja hänen miehensä
kulkivat ensin hyvin salaisesti, siirtyivät eteenpäin pikku venheissä
ja olivat liikkeellä öiseen aikaan, mutta pysyivät paikoillaan
päivällä; sillä tavalla he kulkivat, kunnes tulivat Björköhön ja
pääsivät pois Toren alueelta. Gunstein meni ensin kotiinsa Langöhön,
mutta viipyi siellä vain vähän aikaa. Sitten lähti hän etelään päin
eikä pysähtynyt, ennenkun tuli Trondhjemiin, ja tapasi siellä Olavi
kuninkaan ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Perman retkellä.
Kuningas oli pahoillaan heidän matkastaan, mutta pyysi Gunsteinia
jäämään luokseen ja sanoi, että hän tulee antamaan tuomionsa hänen
asiassaan, niinpiankun saa siihen tilaisuuden. Gunstein suostui siihen
ja jäi nyt Olavi kuninkaan luo.
* * * * *
Eräänä päivänä kutsuu Olavi kuningas puheilleen Finn Arnenpojan ja
vielä useita muitakin miehiä, joita hänellä oli tapana pitää läsnä
neuvotteluissaan. Silloin ryhtyi Olavi kuningas puhumaan ja sanoi: "Se
päätös on nyt vakaantunut mielessäni, että minä keväällä aion vaatia
sekä väkeä että laivoja ja sitten koko saamallani sotajoukolla lähteä
Knut mahtavata vastaan. Nyt sanon sinulle, Finn Arnenpoika, että sinun
on mentävä lähettiläänäni pohjoiseen päin, Haalogalandiin."
Finnin matkalta on mainittava, että hänellä oli pursi ja siinä noin 30
miestä. Finn lähetti miehiä Björköhön Tore Hundin luo vaatimaan
sotaväkeä sieltä niinkuin muualtakin. Mutta kun kuninkaan lähettiläs
tuli Toren luo, valmistautui tämä matkalle ja otti talonsa väestä
miehistön samaan laivaan, joka hänellä edellisenä kesänä oli ollut
Perman retkellä; sen varusti hän omalla kustannuksellaan. Finn kutsui
Vaaganiin kaikki ne haalogalantilaiset, jotka olivat pohjoisesta päin;
niin kokoontui sinne keväällä suuri joukko ja ne odottivat kaikki
siellä Finnin saapumista; myöskin Tore Hund oli tullut. Mutta kun Finn
saapui, soitatti hän koolle kaiken sotaväen käräjiin ja niissä
käräjissä näyttivät miehet aseensa. Mutta kun se oli toimitettu, sanoi
Finn: "Sinulta kysyn, Tore Hund, minkä tarjouksen aiot tehdä kuningas
Olaville siitä, että tapoit Karlen, hänen miehensä, ja siitä, että
ryöstit kuninkaan tavaran Lengjuvikissä? Minulla on kuninkaan valtuus
siinä asiassa; mutta nyt tahdon kuulla sinun vastauksesi." Tore
katsahti ympärilleen ja huomasi, että molemmin puolin seisoi monta
täysin asestettua miestä; hän tunsi Gunsteinin ja monta muuta Karlen
sukulaista. Silloin sanoi Tore: "Tarjoukseni on pian tehty, Finn, minä
jätän asiani kuninkaan tuomittavaksi, mitä hän minulta vaatii." Finn
vastaa: "Näyttää eniten luultavalta, että sinulle ei suoda niin suurta
kunniaa, sillä nyt on sinun jätettävä asiasi minun tuomittavakseni, jos
tahdot saada sen sovituksi." Tore sanoo: "Silloinpa olen sitä mieltä,
että asia on joutunut hyviin käsiin enkä minä aio vetäytyä pois."
Sitten luettelee Finn sovinnon ehdot, että Toren oli suoritettava
kuninkaalle kymmenen naulaa kultaa, ja Gunsteinille ja hänen
sukulaisilleen toiset kymmenen naulaa, ja ryöväyksestä ja tavaran
menettämisestä kolmannet kymmenen naulaa. "Mutta sinun on maksettava
nyt heti", sanoo hän. Tore sanoo: "Tämä on suuri rahasakko." -- "On
toinenkin ehto, se, että muutoin on kaikki sovinto lopussa", sanoi
Finn. Tore sanoo, että Finnin oli annettava hänelle sen verran aikaa,
että hän ehtii lainata seuralaisiltaan. Finn vaati häneltä suoritusta
heti paikalla ja mainitsi sitä paitsi, että Toren olisi luovutettava se
suuri kaulakoriste, jonka hän oli ottanut kuolleelta Karlelta. Tore
sanoi, ett'ei hän ollut ottanut mitään kaulakoristetta. Silloin astui
Gunstein esiin ja sanoi, että Karlella heidän erotessaan oli ollut
koriste kaulassaan, "mutta kun me otimme hänen ruumiinsa, oli se
poissa." Tore sanoi, ett'ei hän ollut huomannut koristetta, mutta jos
meillä on jotain koristetta, niin kai se on kotona Björkössä. Silloin
laski Finn keihään kären Toren rintaan ja vaati koristetta esille; Tore
otti silloin koristeen kaulastaan ja antoi sen Finnille.
Sitten meni Finn laivaansa ja purjehti pois. Tore lähti myöhemmin
satamasta; mutta kun hän sai purjeensa pystyyn, ohjasi hän ulos merelle
ja purjehti Englannin merelle ja tuli Englantiin, jossa Knut kuningas
otti hänet ystävällisesti vastaan. Silloin kävi selville, että Torella
siellä oli paljon irtainta; hänellä oli siellä kaikki ne tavarat, jotka
hän ja Karle olivat ottaneet Permanmaalta. Finn Arnenpoika saapui
joukkoineen Olavi kuninkaan luo ja kertoi matkastaan ja sanoi vielä
luulevansa, että Tore oli lähtenyt pois maasta ja mennyt Englantiin,
"ja minä luulen, että hän tuottaa meille vielä paljon vahinkoa."
Kuningas sanoi: "Minäkin luulen, että Toresta on tuleva meille
vihamies, mutta minä luulen aina paremmaksi, että hän on meistä kaukana
kuin meitä lähellä."
(Snorrc Sturlason: Olavi pyhän taru.)
TYTTÄREN KOSTO.
Oli suuri sotilas nimeltä Agne, kuuluisa ja mahtava kuningas ja kaikin
puolin tarmokas mies. Eräänä kesänä purjehti hän sotajoukkoineen
Suomeen, nousi maihin ja hävitti maata. Suomalaiset kokosivat suuren
joukon ja lähtivät taisteluun; heidän päällikkönsä nimi oli Froste.
Syntyi suuri taistelu, mutta Agne kuningas sai voiton; Froste kaatui ja
paljon muita hänen kerallaan. Agne kuningas kiersi Suomen maata,
valloitti sen ja otti suuren sotasaaliin; hän otti mukaansa Frosten
tyttären Skjaalvin ja tämän veljen Logen.
Mutta kun hän tuli kotiinsa länsimaille, laski hän maihin Stoksundissa
[Stoksund on nykyinen Tukholman Norrström Mälarin ja meren välillä] ja
pystytti telttansa metsäiselle rannalle.
Kuninkaalla oli kaulassaan kultainen koriste. Hän meni ottamaan
Skjaalvia omaksensa. Tämä pyysi kuningasta viettämään juhlaa hänen
isävainajansa muistoksi. Kuningas kutsui silloin luokseen monta
suurmiestä ja pani toimeen suuret pidot. Hänen maineensa oli kasvanut
paljon tästä retkestä. Pidettiin siis suuret juomingit.
Mutta kun kuningas oli juopunut, pyysi Skjaalv häntä varomaan
koristetta, joka hänellä oli kaulallaan. Kuningas otti koristeen ja
kiersi sen kaulaansa, ennenkun meni maata.
Makuuteltta oli metsän rinnassa suuren puun alla, joka suojasi sitä
auringolta. Kun Agne kuningas oli vaipunut uneen, otti Skjaalv paksun
nuoran ja kiinnitti sen koristeeseen. Hänen miehensä löivät samalla
teltan kannattimet alas ja nakkasivat nuoran puun oksaan ja kiskasivat
sitten niin, että kuningas jäi riippumaan melkein oksien tasalle, ja se
oli hänen loppunsa.
Skjaalv ja hänen miehensä juoksivat muutamaan laivaan ja soutivat pois.
Agne kuningas poltettiin sitten siinä, länsipuolella Stoksundia.
(Ynglingataru.)
Gunhild ja lappalaiset.
Erik Haraldin poika purjehti pohjoista kohti Finnmarkeniin ja aina
Perman maahan saakka, taisteli siellä suuren taistelun ja sai voiton.
Kun hän tuli takaisin Finnmarkeniin, saivat hänen miehensä käsiinsä
eräässä kodassa naisen, jonka vertaista kauneudessa he eivät olleet
nähneet. Hänen nimensä oli Gunhild ja hän sanoi, että hänen isänsä asui
Haalogalandissa ja oli nimeltään Assur Tote.
"Olen ollut täällä", sanoi Gunhild, "oppimassa taikatietoja niiltä
kahdelta lappalaiselta, jotka ovat taitavimmat täällä Finnmarkenissa.
He tahtovat molemmat naida minut. He ovat niin taitavia, että seuraavat
jälkiä myöten kuin koirat, sekä leudolla säällä että hankiaisella, ja
he hiihtävät niin hyvin, ettei mikään voi päästä heitä pakoon, ei
ihminen eikä eläin, ja he osuvat kaikkeen, mihin ampuvat. Niinpä he
ovat tappaneet jokaisen, joka on lähestynyt tätä paikkaa, ja jos he
vihastuvat, niin pyörii maa heidän silmäinsä edessä, ja jos mikä elävä
olento tulee heidän katseensa piiriin, niin se kaatuu kuolleena maahan.
Elkää nyt millään muotoa joutuko heidän tielleen, minä piilotan teidät
tähän kotaan. Koettakaamme, saammeko heidät hengiltä."
He suostuivat siihen, että hän piilottaisi heidät. Hän otti säkin, ja
miehistä näytti kuin siinä olisi ollut tuhkaa. Gunhild pisti kätensä
sen sisään ja kylvi sitä sekä kodan ulkopuolelle että sen sisään.
Hetken kuluttua tulivat lappalaiset kotiin; he kysyivät, ketä tänne on
tullut, mutta hän vastaa, ettei tänne ole tullut ketään. Se oli
lappalaisista merkillistä, kun he olivat seuranneet jälkiä kodalle
saakka eivätkä sitten löydäkään mitään.
Sitten tekevät he tulen ja laittavat ruokaa, mutta kun he ovat syöneet
kyllänsä, valmistaa Gunhild vuoteensa. Ja niin oli tapahtunut tätä
ennen kolmena yönä peräkkäin, että Gunhild oli nukkunut, mutta miehet
olivat valvoneet ja vartioineet toisiansa mustasukkaisuudesta.
Nyt sanoo Gunhild: "Tulkaahan tänne ja paneutukaa toinen toiselle
puolelle minua." He ilostuivat siitä ja tekivät niin. Hän kietoi käden
kummankin kaulaan. He nukkuvat heti, mutta hän herättää heidät, ja taas
he nukkuvat heti ja niin sikeästi, että hän tuskin saa heidät
herätetyksi; ja taas he nukkuvat ja silloin hän ei saa heitä ollenkaan
hereille. Hän nostaa heitä ylös, mutta he nukkuvat yhä.
Silloin ottaa hän kaksi suurta hylkeen nahkaa ja vetää ne heidän
korviinsa ja sitoo ne lujasti kainalojen alta. Sitten hän antaa merkin
kuninkaan miehille, he hyökkäävät esiin ja iskevät lappalaiset
kuoliaaksi ja vetävät heidät ulos kodasta.
Seuraavana yönä oli niin ankara ukkonen, etteivät he voineet purjehtia
pois, mutta aamulla menivät he laivalle, otettuaan Gunhildin mukaansa,
ja veivät hänet Eerikin luo. Eerik purjehti hänen kanssaan
Haalogalandiin; hän meni Assur Toten luo ja sanoi tahtovansa hänen
tyttärensä omakseen. Assur suostui siihen ja niin sai Eerik Gunhildin
ja vei hänet mukanaan etelään.
(Harald Haarfagerin tavu.)
RUOTSILL' OLI VASTUS SUUR'.
Ruotsill' oli vastus suur'
karjalaisista vaiva juur';
he meren yli tulit Mälariin,
tyynell' ja myrskyll' liikuit siin';
he Ruotsin saaristoon pujahdit
sotajoukoll' uljaall' useinkin.
Kerran johtui heille mielehen,
ett' he Sigtunan kaupungin polttaisit.
Ja he poltit sen niin täydellisest'
ei nouse se koskaan totisest.
Juhana arkkipiispa tapettiin siellä,
siitä moni pakana on hyvällä miellä,
kristittyin vahingost' iloita mahtaa
nyt Karjalan kansa ja Venäjän valta.
(Ruotsin vanha riimihronihka.)
VIIKINGIT SUOMENSUKUISTEN KIMPUSSA.
Sinä kevännä hankkivat Torolf ja Egil itselleen miehiä ja varustivat
suuren pitkälaidan. Kesän tultua he lähtivät sotaretkelle itäänpäin ja
hävittivät maita, olivat monessa taistelussa ja saivat paljon saalista.
He suuntasivat kulkunsa Kuurinmaahan ja solmivat puolen kuukauden
välirauhan asukkaiden kanssa. Heillä oli kauppakokous heidän kanssaan.
Kun se oli päättynyt, alkoivat he hävittää ja nousivat maihin eri
paikoissa. Eräänä päivänä laskivat he maihin suuren kymin suuhun.
Rannikko kasvoi suurta metsää. He päättivät tässä tunkeutua sisämaahan.
Väki jaettiin kaksitoistamiehisiin joukkueihin. He kulkivat metsän läpi
eikä siitä sitten enää ollut pitkä matka, ennenkun asuttu seutu alkoi.
Siellä he ryöstivät ja tappoivat, ja kansa pakeni, kunnes heille ei
enää tehty mitään vastarintaa.
Illan tultua Torolf puhallutti paluumerkin. Kaikki palasivat siitä,
missä sattuivat olemaan, takaisin metsään.
Kun Torolf tarkasti miehiään, eivät Egil eikä hänen miehensä olleet
mukana. Pimeni pimenemistään eikä häntä enää luultu voitavan löytää.
Egil oli, seuranaan kaksitoista miestä, mennyt toisen metsän läpi. Pian
näkivät he edessään laakeita tasankoja ja asuttuja seutuja. Vähän
matkan päässä oli talo. He riensivät sinne.
Perille tultuaan hyökkäsivät he erääseen taloon. Väki ei ollut kotona.
He ottivat kaiken irtaimen tavaran, minkä saivat käsiinsä. Talossa oli
monta huonetta, niin että heiltä kului aikaa siihen.
Tultuaan taas ulos ja vähän matkaa talosta, oli heidän ja metsän
välillä väkeä koolla. Kiireellä lähestyivät he heitä.
Korkea pystyaita kulki talosta metsän rantaan.
Egil käski, että muiden oli tultava hänen jälestään niin, ett'ei heidän
päälleen voitaisi tunkea kaikilta tahoilta. He tekivät niin. Etumaisena
kulki Egil ja sitten muut toinen toistaan niin lähellä, ett'ei riviä
voitu murtaa.
Kuurilaiset ahdistivat heitä kovasti, heittäen keihäitä ja ampuen
jousilla, mutta eivät antautuneet käsikähmään.
Kulkiessaan aitovartta näkivät Egil ja hänen miehensä yhtäkkiä toisen
aidan, joka tuli toisaalta ja yhtyi ensimäiseen. Siinä säkeytyivät he
molempain kulmaukseen eivätkä päässeet eteenpäin.
Kuurilaiset kävivät tässä heidän kimppuunsa, toiset pistellen keihäillä
ja miekoilla aidan läpi, toiset heitellen vaatteita heidän aseidensa
päälle.
Egil ja hänen miehensä haavoittuivat. Heidät vangittiin ja sidottiin.
Sitten vietiin heidät taloon.
Se oli mahtavan ja varakkaan miehen talo. Hänellä oli aikamiespoika.
He neuvottelivat siitä, mitä vangeille oli tehtävä. Talonpojan mielestä
olisivat he jokikinen olleet tapettavat. Hänen poikansa arveli
kuitenkin, että nyt oli jo niin pimeä, ett'ei olisi mitään iloa heidän
kiduttamisestaan. Hän pyysi, että odotettaisiin aamuun.
Sitten sysättiin heidät muutamaan huoneeseen ja kytkettiin kovaan. Egil
sidottiin käsistään ja jaloistaan paaluun. Huone lukittiin lujaan, ja
kuurilaiset menivät tupaan, söivät, olivat hyvin hyvillään ja joivat.
Egil ponnisti kaikki voimansa ja nytkytteli paalua, kunnes se irtautui
lattiasta. Sitten se kaatui.
Hän kiersihe siitä pois, päästeli hampaillaan irti kätensä ja longisti
sitten jalkansa auki. Sen tehtyään vapautti hän toverinsa.
Kun kaikki olivat päässeet irti, alkoivat he tarkastella, mistä olisi
paras päästä ulos. Huoneen sivuseinät olivat suurista hirsistä, mutta
pääty oli laudoista. He syöksivät niitä kohti ja murskasivat ne. Niin
olivat he tulleet toiseen huoneeseen. Senkin seinät olivat hirsistä.
Silloin kuulivat he syvällä jalkainsa alla miehenääniä. He haparoivat
ympärilleen ja löysivät lattiasta luukun, jonka avasivat. Sen alla oli
syvä hauta. Siitä kuului ääniä. Egil kysyi, mitä he olivat miehiään.
Se, joka vastasi, sanoi olevansa nimeltään Åke. Egil kysyi, tahtoiko
hän päästä pois haudasta. Åke sanoi hyvin mielellään tahtovansa. He
laskivat aukkoon ne nuorat, joilla olivat olleet sidotut ja vetivät
ylös kolme miestä.
Åke sanoi, että ne kaksi muuta olivat hänen poikiaan. He olivat
tanskalaisia miehiä ja olivat joutuneet vangeiksi sotaretkellä
edellisenä kesänä.
"Talvella oli minun hyvä olla", sanoi hän. "Minulla oli melkein koko
ajan tehtävänä talonpojan karjan hoitaminen, mutta poikani olivat
kovassa orjuudessa ja tyytymättömiä oloonsa. Keväällä teimme tiukan
päätöksen ja juoksimme tiehemme. Meidät saatiin kiinni ja sitten meidät
pantiin tähän hautaan."
"Sinä kai tunnet tarkoin tämän talon?" kysyi Egil. "Mitä tietä me
parhaiten voimme päästä ulos?" Åke sanoi, että siinä vielä oli yksi
lautaseinä.
"Murtakaa se, niin tulette eloaittaan, ja siitä pääsee estämättä ulos."
He mursivat lautaseinän ja olivat niin aitassa. Sitten menivät he ulos.
Oli pilkkosen pimeä. Egilin miehet olivat sitä mieltä, että olisi
riennettävä metsään.
"Koska tuntenet talon, niin näytä meille, missä täällä olisi jotain
ottamista", sanoi Egil Åkelie.
Tämä vastasi, että täällä kyllä oli irtainta tavaraa kuinka paljon
tahansa.
"Täällä on suuri ullakkohuone, jossa talonpoika nukkuu. Siellä on
aseita kuinka paljon tahansa."
Egil pyysi miehiään seuraamaan häntä sinne. Tultuaan portaille he
näkivät, että ovi oli auki. Siellä näkyi tulta ja palvelijat laittoivat
vuoteita. Egil käski muutamain miestensä pysähtyä alhaalle ja pitää
huolta siitä, ett'ei kukaan pääse ulos. Itse juoksi hän huoneeseen.
Siellä oli aseita suuret määrät. Ne hän antoi miehilleen. Sitten
tappoivat he kaikki, jotka olivat sisällä. Nyt saivat hänen
seuralaisensa täydet tamineet.
Åke meni paikkaan, jossa oli irtonainen lattiapalkki ja nosti sen ylös
ja kehoitti menemään allaolevaan huoneeseen. He ottivat tulta ja
menivät sinne. Sinne oli talonpoika kätkenyt kaikki aarteensa. Siellä
oli iso määrä kalleuksia ja paljon hopeaa. Miehet sälyttivät niitä
selkäänsä ja kantoivat ulos. Egil otti aika suuren simakannun ja kantoi
sen kainalossaan ulos. Kun he olivat tulleet metsään, pysähtyi Egil ja
sanoi:
"Tämä on kurjaa, sankareille arvotonta menoa. Me olemme varastaneet
talonpojan tavaran, hänen siitä mitään tietämättä. Semmoista häpeää ei
saa meille tapahtua. Palatkaamme takaisin taloon ja antakaamme hänelle
tieto siitä, mitä siellä on tapahtunut."
Kaikki panivat vastaan, he tahtoivat takaisin laivaan. Egil asetti
simakannunsa maahan. Sitten lähti hän juoksemaan taloa kohti.
Perille tultuaan näki hän palvelijain tulevan keittohuoneesta ja
kantavan ruoka-astioita tupaan. Keittohuoneessa näki hän kattiloita
kiehumassa suurella tulella. Hän meni sinne.