Kari oli puhdas poika, äitinsä kanssa kahden eleli. Ei kukaan osannut
Jorman mielestä niin laulaa ja soittaa kuin Kari. Kaikki Jorman laulut
oli hän oppinut ja uusiakin hän sepitteli, niin soinnukaita, ett'ei
aina isän vanhoista virsistä eroittaa tiennyt; vanhoillaankin oli niitä
vielä Jormankin pitänyt ruveta oppimaan, niin ne häntä viehättivät.
Puhdas oli poika sekä mieleltään että tavoiltaan ja taisi ja tahtoi
metsolaa miellytellä, niinkuin Kalevan miesten ennen oli tapana. Ei
hänkään taikoihin ja temppuihin luottanut, sanaan uskoi ja sanaa
viljeli ja Wäinön tietoa piti tiedoista korkeimpana.
Kun Jorma oli harjun selkää kappaleen hiihtänyt, kohahti yhtäkkiä
hiihtäjän edestä iso metso lentoon. Kuulostettuaan, minne se asettui,
lähti Jorma jälestä hiihtämään. Ollakseen oikein varma siitä, ett'ei
metso keksisi häntä ennen kuin hän metson, laskeutui ukko suksiltaan,
heitti pois tuuhean ketunhäntähattunsa ja hiipi metsästysintoa palaen
sinnepäin, minne metso oli lentänyt. Korpi oli sakeaa, puut korkeita ja
tuuheita ja tiheimpään kuuseen lentää Tapion kukko, katselee sieltä
maurottaa, pää kallellaan ja nokkaansa väliin hiaisten huomatessaan
puitten juurilla paarustelevan vaanijan, joka ei näe, vaikka hänet
nähdään. Liika laiska on lentoon lähtemään raskas lintu, puun maltoa
vain kiertää sitä mukaa kuin toinen puuta kiertää. Mutta jo on Jorma
saanut vihiä linnusta, ei pysäytä kulkuaan, vaan virittää salaa
jousensa, maahan painuu mättään taa ja tähtää, mutta ei ennätä
laukaista, kun suhahtaa ilmassa ja Jorman varma saalis vieraan nuolen
lävistämänä tulla rumistaa puusta alas.
Eihän ole Jorma kiivas mies eikä kiroisa, mutta kun ei ole vielä ennen
sattunut, että toinen hänen saartamansa riistan viepi, niin jo kirasee
hän metsään ja kysyy, kuka lempo se siellä hänen lintujaan ampuu.
Ei kuulu metsästä vastausta ja Jorma rientää anastamaan otusta, jonka
hän pitää omanaan, oli ampuja kuka tahansa.
-- Eläpä vie toisen lintua! kuulee hän tutunomaisen äänen sanovan ja
kun kääntyy jälelleen, näkee hän Karin astuvan esiin paksun puun
suojasta.
Jorma on olevinaan vihainen ja tiuskasee:
-- Minun on lintu.
Karikin on olevinaan tiukkana ja vastaa:
-- Sen on lintu, joka linnun ampuu.
-- Sen se on, joka löytää ja saartaa!
Mutta sitten he molemmat nauramaan ja kättelemään.
-- Lähdemme lintuun vielä, ehdotti Kari. Kierrämme vaaran ja menemme
toiselta rinteeltä kotiin.
Oli jo pimenemässä ilta, kun metsämiehet saapuivat Karin majalle,
kontit täynnä riistaa. Maja oli viettävällä, aukealla rinteellä ja
tuvan ovelle näkyi koko Korpiselkä ja Uhrivaara ja Panulan kylä
takaisine maineen.
Aina on Jorma tervetullut vieras Karilaan ja aina häntä siellä hyvänä
pidetään. Lämpimin käsin ottaa emäntä hänet vastaan, saunaan vie,
hyväksi kylvettää ja saunasta tultua pöydän päähän istuttaa. Myhäellen
katselee Jorma siinä eteensä katettua ruokapöytää, johon emäntä
kiidättää uunin arinalla hautuvia hutturoppeita toisen toisensa
perästä, niin pian kuin entiset tyhjenevät. Mutta kun vieras on veronsa
saanut ja pöytä pyyhitty, istuu emäntä takan viereen karsinanpuolelle
värttinänsä kanssa ja Jorma nostaa kanteleen seinältä eteensä pöydälle
ja sitä virittelee. Kari käy karhukeihäänsä aitasta ja alkaa sitä
lujitella ja kärkeä hijoa. Siinä on vielä terässä ja varressa
kuivunutta verta viimeisen karhun jäleltä ja siitä muistuu emännälle
jotain mieleen. Hän pistäkse ulos ja kun tulee takaisin, heittää hän
ovesta sisään kannannaisensa mytyn, suuren karhun nahkan, joka peittää
puolet pienen pirtin lattiaa.
On Jorma isojakin nahkoja nähnyt, mutta ei koskaan niin isoa ja komeaa.
-- Olet malttanut myymättä jättää?
-- Tätä nahkaa ei myydä, tämä on nuoren naisen vuoteeksi pyydetty. Ja
siitä emäntä selittämään, millä lailla se oli saatu.
Monena kesänä oli se näillä mailla maleksinut, välistä koto-ahollakin
kellehtinyt, vaan ei koskaan saatu sitä kierretyksi. Luultiin sen jo
niinkuin aina ennenkin ennen lumien tuloa makuilleen menneen, kun viime
talvena Kari näkee Panulasta tullessaan karhun jälet Uhrivuorelta
tulevan ja puhaltau jälkeen. Monta päivää ajattaa, kerran juoksee
Uhrivaarankin poikki, mutta pois hylkäsi Tapio koiransa ja tänne
kuletti. Kotiahon alle ajaessaan tekee Kari sen lupauksen, ett'ei myy
turkkia, vaan morsiusvuoteeksi pyhittää. Jo alkaa uupua Metsolan ukko,
siinä odottaa läähättäen suuren kiven kupeella, ja kun Kari keihäineen
kohti käy, niin suin päin syöksähtää rautaan, niinkuin olisi elämäänsä
kyllästynyt, ja hangelle kellahtaa.
-- Tuoss' on vielä haavan jälki rinnassa.
-- Tapion huomenlahja se on, siksi sitä ei myydä.
-- Hyvä on siinä nuorikon kanssa kelliä.
-- Kun tuon nyt tuoduksi saisi, huokasi Karin emäntä.
-- Anopiksi mielesi tekisi!
-- Olisihan rattosampi ollakseni, kun Kari metsiä kiertää ja saisinhan
kerran soudateltavani minäkin.
-- Mutta metsäonnesi sinä menetät, Kari, kussa naisen kotiisi kuletat.
Kateita ovat sinipiiat, eivät näyttäy, pois kaikottavat edestäsi
riistan ja harakan tiellesi ajavat, laski Jorma leikkiään.
-- Eivät aja sen edestä, joka ei metsäaamuna päivän nousuun
vuoteellansa virune, niin sanoi ennen isä vanha.
-- Ei sillä kuulu väliä olevan, kunhan mies puhtosena metsään menee ja
viljavirret hyvin helkytellä taitaa.
-- Puhdas on mies tämä Kari ja pulska ja virsikäs verraton.
-- Ei ole Jorman virsille vertojen vetäjää, kehahti Kari puolestaan.
-- Nähnettekö noita sinipiikoja ja metsän väkeä, vaikka aina kehutte?
arveli Karilan emäntä.
-- Monesti on nähty, hyvä emäntä. Olen Tapiotakin vilahdukselta saanut
silmätä. Talvella Tapion parhaiten näkee, kovana pakkasaamuna, kun
päivä vaarojen välistä kiiluu, silloin se suuren kuusen takana seisoo
ja partaansa sukii... Mielikki syksyllä näytäkse, kun lehtoisen vaaran
rinne koreimmillaan paistaa, punaisena ja keltaisena hohtaa, silloin se
vähää ennen auringon laskua samannäköisissä kirjavissa vaatteissa
vaaran rinteellä istuu. Silloin kun metsään menee, metsä niillä mailla
viljaa vilisee, on kuin kaiken metsän elävät mukanaan kulettaisi:
oravat kurahtelevat, teiret kukertavat, metso kotkottaa, metsäkana
kokkaa pekkaa panee ja palokärki huilauttelee.
-- Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä
kukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari... vetten vaiheilla ne näkee
tai luhtain ranteilla metsän rinnassa... sumuhameihin pukeutuvat, ja
jos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä
soittelet, niin karkeloon käyvät...
-- Mutt'ei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa.
-- Mikä lie siihen syynä, ett'eivät näe?
-- Eivät katsoa osaa, ei ole silmä siihen teroittunut, ei mieli
haltijoita kohtaan herkistynyt. Ystävinä ennen haltijoita pidettiin,
jotka hyvää soivat, nyt vihamiehinä kohdellaan, joita manataan ja
penätään ja taioilla ja tempuilla vangita ja sitoa koetetaan.
-- Vaan eikö ole tehonsa taioissakin?
-- Ei teho taika muihin kuin tyhmään kansaan, jolla Panu niitä
teetättää. Manaukset ovat tarpeen, aseet pitää olla puhtaat,
pyydystykset siistit ja mies hajuton, ja kun sitten metsän väen iloksi
laulaa tai soittaa, niin siinä on taikain taika. Muuta ei tarvita, kun
mies muuten kykenee. Mutta kymmeniä kujeita, satoja sotkuja vaatii nyt
Panu ja niitä opettaa ja on ne kaiken kansan uskoksi ylentänyt. Ei nyt
olekaan ylempää tietoa, ei korkeampaa viisautta muuta. Katsokaahan,
mitä teetättää jäniksen pyytäjällä. Minä kun vien langat metsään,
pyyhin havuilla, poltan pois pirtin hajun enkä paljaalla kädellä
koskettele. Kun olen ne virittänyt, loihdin näin:
"Minä laitan lankojani,
Liitän näitä liinojani,
Liitän liinani lumelle,
Lasken langat hangen päälle,
Jänön poika kyykelöinen,
Juokse noron notkokkeita,
Painekkeita painattele,
Juoskos kullaisna käkenä,
Hopeaisna möykkyränä
Vasten minun pyytöäni,
Kohen kultalankojani."
-- En sen enempää pakottele enkä pinnistele, annan vallan, menköön jos
tahtoo, ja useimmittain se menee. Mutta millainen on Panun opettama
taika? No, puhdistaa hänkin käskee pyydykset ja sitten panna tuvan
pohjoisnurkalle, joka on hyvä, mutta sitten kun metsään lähtee, niin
pitää kolmasti vasemmalla kantapäällään painaa ovea lähtiessään ja
sitten kirveellä tehdä tiehen kolme viisikantaa, joiden päällitse
astua. Sitten kun menee pyytäjä näreikköön, niin siellä pitää katkaista
kolme kolmikantaista näreen lehvää ja ne tielle viskata ja niiden
päälle polkea, jotta ne kolmeen askeleeseen tulevat. Sitten ottaa yhden
havun lehvä käteensä ja minkä langan panee polulle, sillä pyyhkii se
sen lankansa ja panee vyönsä alle sen havun lehvän niin kauvaksi kuin
toisen saa pannuksi. Sitten kun tulee kotiinsa, niin heittää aitan taa
sen havun lehvän. Kun menee katsomaan lankojaan ja jos on siellä jänis,
niin se pitää olla vyön alla se havun lehvä. Sitten pitää se jänis
pyyhkiä myötäkarvaan joka paikasta, ja ennenkun sitä liikuttaa, niin
pitää painaa lehvä siihen jäniksen tilalle, tyvipuoli päähän päin ja
vasemmalla kantapäällään polkea se havun lehvä. Sitten kun ottaa siitä
sen jäniksen, pitää vielä kerran taittaa kolmikantainen näreen oksa ja
panna molempiin korviin... ja tiesi hänen, mitä kaikkea sitten vielä
täytyy tehdä!
Ja Jorma nauroi niin makeasti, että vesi silmään kihosi. Mutta sitten
hän suuttui.
-- Ja näitä mielettömyyksiä niitä nyt körötellään Wäinön tietoja
ylemmä! Mutta eivät ole Wäinön tietojen veroisia, jolle Ilmatar-emo
viisautensa neuvoi ja hän sen meille säilytti. Mutta niitä nyt
halveksitaan, sanotaan: se on sitä joka miehen tietoa, mutta taika se
on salaperäistä ja voimallista, sillä ne henget hallitaan.
-- Kuka hänen tiennee, huokasi Karin emäntä, paljon on nykyaikana
tietoja, mitkä heistä oikeita lienevät. Kuka hänen tiennee sen
Kiesuksenkaan, paljon on hänelläkin palvelijoita.
-- En tiedä hänestä enkä hänestä kysy... vieras on minulle ja
muukalainen. Sen vain tiedän, että kun Wäinön tavoin haltijoita
palvelee ja pitää hänen tietonsa suurinna tietonaan, ei oikeista
tiedoista puutetta tule. Mutta mitä pajatan semmoisista asioista joka
kerta käydessäni... vanhan aatos entisiä latujaan hiihtää.
-- Pajata, taatto, pajata, harvoin käyt, mutta viisaita puhut. Hupainen
on sinua kuullaksemme.
Puhellessaan oli Jorma kannelta sormiellut ja säveliä juoksetellut.
-- Laulamme, Kari, ei ole viikkoihin taas virsikkäin oltu, virkkoi
Jorma.
-- Laulakaatte! kehoitteli Karin äiti.
-- Laulamme, kun, äiti, säestänet.
Pöydän nurkalle asettuivat miehet, liittivät sormensa sormien lomahan
ja kävivät laulamaan, Karin äidin, kantele polvellaan, heitä takan
ääressä säestäessä.
-- Mistä laulamme? kysyi Kari.
-- Laulamme Wäinöstä, joka venettä rakenti, mutta ei saanut valmiiksi,
kun kolmea sanaa puuttui.
Ja he lauloivat Wäinöstä, joka lähti sanojansa Tuonelasta hakemaan, ja
kun ei sieltä saanut, upposi Vipusen vatsaan ja sieltä ne toi. Innosta
tutisi Jorman harmaa parta Wäinön vaelluksia laulaessaan ja riemuiten
lopetti hän laulunsa Wäinön sanoilla:
"Jo nyt sain sadan sanoja,
Tuhansia tutkelmia,
Sain sanat salasta ilmi,
Julki luottehet lovesta!"
Mutta kun laulu oli lopussa, muistui hänelle mieleen entiset ajat ja
nykyiset ja huoaten hän virkkoi:
-- Sieltä hän ne haki ja sieltä hän ne sai viisauden sanat. Mutta sinne
ne taas katosivat, vainajain kera manalle menivät, eikä ole nuorisossa
nousevassa, kansassa kasvavassa miestä, joka tietojen oikeat ongelmat
uudelleen ilmi toisi. Ei ole eikä taida tulla. Pirstaleina on sanojen
sampo.
Pitkälle karstalle oli päre pihdissään palannut, uupumus valtasi mielet
ja uupumus miehet ja levolle laskeutuivat Jorma, Kari ja hänen äitinsä.
(Juhani Aho: Panu.)
TUHAT VUOTTA SIITÄ VIERRYT.
Tuhat vuotta siitä vierryt
Lie jo ammoin ummellensa,
Kun on joutui näille maille,
Vuoksen vuolahan vesille,
Mahtavan meren tiloille,
Kalevaisten kuulu kansa,
Heimo vanhan Väinämöisen.
Kaatui päivin kaskimaita,
Öisin huhdat tuprueli;
Kulki sauhut soita myöten,
Käry kankaita samosi,
Saatellen sanomat siitä,
Viestit vieden loitommalle,
Ett' on tullut toinen aika,
Aika Sampsa Pellervoisen,
Karjalan keväisen kylvön.
Uusi kansa metsät kaatoi,
Päivät raatoi, yöt lepäsi,
Punoi verkot puhtehella.
Onget aamulla väkäsi;
Käkesi kalalle käydä:
Lammet lahnoja vilisi,
Syvät järvet säynähiä,
Haukia matalat rannat,
Virrat vuolahat lohia.
Taikkapa katajan taittoi,
Josta jousen jännitteli,
Sata vuoli sulkanuolta,
Vasamoita viinen täyden,
Saalihille saadaksensa:
Korvet kaikui koppeloita,
Metsät mehtoja mekasti.
Pihalla jänöset juoksi,
Ketut keittiön takana.
Päivin pyyteli kaloja
Tai on metsän antimia.
Yönsä öitsi nuotiolla,
Tulen leimuvan lähellä,
Korven synkän kainalossa,
Joen varsia varaten.
Vienosti tohisi tuuli
Hyötyhongan latvuksissa,
Suloinen suvinen henki
Leikki miesten suortuvilla;
Taivas siinteli sinessä,
Reunat ruskoa punersi,
Käki kukkui kuusikossa,
Loitommalla laulurastas --
Lehdossa joen takana
Satakielinen liversi,
Lähellä lorisi lähde,
Puro pieni pulputteli.
Kaunis on kesäinen päivä.
Suloinen suvinen ilta,
Ihanin valoisa yöhyt
Suomen suurilla saloilla,
Sydämessä laajan luonnon!
Luonto laululle lumosi,
Vanhat virsille viritti;
Laulettihin, kuunneltihin
Noita saatuja sanoja,
Otettuja ongelmoita
Vyöltä vanhan Väinämöisen
Alta ahjon Ilmarisen,
Kaukomielen kalvan päästä,
Joukahaisen jousen tiestä.
Niit' ennen isot jo lauloi
Kirvesvartta vuollessansa,
Niitä emotkin opetti
Värttinätä väätessänsä,
Niitäpä vilu viritti,
Sade liitteli sanoja,
Virttä toista tuulet toivat,
Meren aaltoset ajoivat
Sille, joka puhde-illat
Istui yksin ikävöiden,
Kuullen luonnon suuren kieltä,
Metsän taruja tajuten.
Tai oli kisat kylässä,
Riemunpito raitiolla,
Kunne kulki kukkahuivit,
Tinarinnat riiaeli,
Kestihin on kekrijuhlan,
Kaiken kansan karkeloihin.
Soipa siellä soittoneuvot,
Koivukantelet helisi,
Soi surua, soi iloa,
Kaikui mieltä kaikenlaista;
Milloin lietona lirisi
Niinkuin laaksossa puronen,
Milloin leivona liversi,
Satakielen soittimella,
Nuoren joukkuen ratoksi,
Kassapäiden karkeloksi.
Siellä nuoret nuorten lailla,
Tuollapa tuvan perällä,
Päädyssä pisimmän pöydän
Loihe vanhat laulamahan,
Tietäjät runontekohon
Pärevalkean valossa;
Lauloi syntyjä syviä,
Virsiä Antero Vipusen,
Eikä sanat sanoen puutu,
Virret veisaten vähene;
Ennen kalliot kiviä,
Umpilammet lumpehia
Kuin on lauluja pitoset,
Virsilöitä Keyrin kestit.
(Kasimir Leino: Runoja.)
USKON VARMAAN.
Uskon varmaan, että Suomessa on ollut aika, jolloin sen kansa
kokonaisuudessaan harrasti kaunotaiteita ja niitä kokonaisuudessaan
harjoitti... omalla tavallaan... aikansa kaikkia taidelajeja yleensä ja
kutakin erikseen.
Se oli silloin -- niin ainakin tekee mieleni kuvitella -- kun
Kantelettaren tunnelaulut sepitettiin, kun Kalevalan sankarirunot
luotiin, kun lukemattomien loihtujen runous syntyi ja kasvoi, ja kun
kantele joka miehen polvella helisi.
Mikä omituinen viehätys kutsua eteensä noita aikoja! Kuvitella, että
jokainen mies ja nainen -- tai vaikka kymmenes tai olkoonpa vaikka
sadaskin -- oli runoniekka, lauluseppä tai ainakin laulaja ja soittaja;
-- ajatella, että joka kylässä, kenties joka talossakin oli luova
taiteilija, runojentekijä tai satujensanelija, ja että koko kylän väki
oli tähän taiteeseen innostunut ja sitä rakasti; -- että naisilla oli
omat lempirunoilijansa ja miehillä omansa, samoinkuin nuorukaisilla ja
neitosillakin, että ne olivat heillä aina mielessään ja että he
muistelivat, mitä olivat muilta kuulleet, ja lisäilivät omasta
itsestään sen, mitä eivät muistaneet.
Ja että joka tupa oli teatteri, jossa talvisin iltapimeän tultua
jokainen voi päästä kuulemaan parasta, mitä heidän taiteensa voi
tarjota. Ja se taide, se oli samaa, jota me vielä tänäkin päivänä
ihastuksella mainitsemme: Suomen kansan omaa, vanhaa runoutta ja
soittoa! Se oli köyhimmänkin kuultavata, se kykeni kaikkia
ilahuttamaan, kaikkien tunteita tulkitsemaan ja kaikkien huolia
huojentamaan!
Jospa voisi siirtyä ajassa takaisin ja päästä vaeltamaan entisille
"Kalevalan kankahille" kaikkea tuota kuulemaan ja näkemään!
Kuulemaan, kuinka yksinäinen tyttö kulkee metsäpolkua ja hyräilee
mielentilansa laulussa, joka syntyy hänen kulkiessaan, kuinka nuori
mies metsää kävellessään lepyttelee sen haltijoita omalla
sepittämällään loihdulla ja kuinka miniä käsikiveä vääntäessään pukee
runomuotoon vanhan kotinsa kaipuun. Näkemään, kuinka tupa kokoutuu
kansaa täyteen... kaikki eivät sinne mahdukaan... ja siellä sisällä
vanhat laulajat, sormet sormien lomassa, esittävät osia maailman
luomisesta, Väinämöisestä, Ilmarisesta, Kullervon kurjasta kohtalosta,
Sammon ryöstöstä ja Pohjolan häistä. Kuinka vanhain lopetettua astuu
esille uusia miehiä uusi-aiheisilla, vasta sepittämillään säkeillä,
kuinka heitä arvostellaan, kuinka he saavat suosiota ja hyvähuutoja tai
joutuvat ankarankin arvostelun alaisiksi.
Ja näitä iloja kestää, vuoroin yhdessä talossa, vuoroin toisessa,
kestää myöhään yöhön. Vihdoin väki hajautuu, lähtee kotiinsa, mutta
metsänpolkuja suurissa joukoissa kävellen tai tyyniä selkiä valoisina
kesäöinä soudellen keskustelevat he "taidekysymyksistään" ja vaihtavat
mielipiteitä siitä, mitä olivat kuulleet.
Aate synnyttää aatteen, ennen kuultu runo ja laulu antaa aihetta uusien
syntymiseen, vaatimukset nousevat, aisti kehittyy, eri suunnat
taistelevat keskenään uusissa laulujuhlissa ja kilpalaulajaisissa,
lyyrillinen runo ja kertomarunous voittavat vuorotellen alaa ja toisin
ajoin rakastetaan laulua enemmän kuin soittoa, suorasanaista enemmän
kuin runoa.
Minä uskon, että ne ajat ovat olleet olemassa.
(Juhani Aho: Tyven meri.)
VIIKINKEJÄ SUOMENRETKILLÄ SUOMALAISIA VIIKINKIRETKILLÄ
JUMALAN KAULAKORISTE.
Tore Hundin retki Perman maahan.
Sinä talvena oleskeli kuningas Olavi Sarpsborgissa ja hänellä oli
siellä luonaan paljon miehiä. Silloin lähetti hän Karlen asioilleen
pohjan puolelle maata. Karle meni ensin ylämaihin ja sitten pohjoisessa
vuorien yli, tuli Nidarosiin ja otti siellä kuninkaan tavaraa niin
paljon kuin hän niistä oli edeltäpäin ilmoituttanut, ja hyvän laivan,
joka hänestä näytti kelpaavan sitä retkeä varten, minkä kuningas oli
antanut hänen tehtäväkseen, nimittäin että hänen oli mentävä pohjolaan
Perman maahan. Oli sovittu niin, että Karle olisi yhtiössä kuninkaan
kanssa niin, että kummankin oli pantava tavarat tasan.
Karle ohjasi keväällä varhain laivansa pohjoista kohti Haalogalandiin.
Siellä liittyi hänen seuraansa hänen veljensä Gunstein, ja hänellä oli
kauppatavaraa omaan lukuunsa; siinä laivassa oli noin 25 miestä. He
lähtivät heti varhain keväällä pohjoista kohti Finmarkeniin. Tore Hund
sai kuulla tästä; silloin lähetti hän miehiä ja sanan veljeksille, että
hänellä oli aikomus kesällä lähteä Perman maahan ja sanoi toivovansa,
että matkustettaisiin yhdessä ja että kullakin olisi yhtä suuri osa
anastettavasta saaliista. Karle ja Gunstein lähettivät hänelle sen
vastauksen, että Toren oli otettava 25 miestä, samoinkuin hekin; ja
voitettava saalis oli jaettava tasan laivojen kesken, paitsi
kauppatavara, joka miehillä oli mukanaan. Mutta kun Toren lähettiläät
palasivat, oli hän jo antanut asettaa esiin suuren sotalaivan, jonka
hän omisti, ja laitattanut sen kuntoon. Hän otti siihen laivaan talonsa
miehet, ja laivassa oli lähes 80 miestä. Torella yksin oli tämän
miehistön johto ja samoin kaikki heidän matkalla voitettavansa saalis.
Mutta kun Tore oli saanut kaikki kuntoon, ohjasi hän laivansa pohjoista
kohti rannikkoa myöten ja tapasi Karlen Sandvärissä. Sitten jatkoivat
he matkaansa yhdessä ja saivat hyvän myötätuulen. Gunstein sanoi
veljellensä Karlelle, niinpiankun he ja Tore olivat kohdanneet
toisensa, että Torella hänen mielestään oli liika paljon miehiä. "Ja
minä luulen", sanoo hän, "että meidän olisi viisaampaa kääntyä takaisin
eikä lähteä matkalle näin, kun olemme kokonaan Toren vallassa, sillä
minä en luota siihen mieheen." Karle sanoi: "En minä käänny takaisin;
vaan onhan niinkin, että jos tiesin kotona Langössä, että Torella
tulisi matkallaan meidän kanssamme olemaan niin suuri miesjoukko kuin
hänellä on, olisi meilläkin ollut enemmän miehiä mukanamme." Veljekset
puhuivat tästä Torelle ja kysyivät, mikä oli syynä siihen, että hänellä
oli mukanaan paljoa enemmän miehiä kuin mistä oli ollut puhetta. Hän
vastasi näin: "Meillä on suuri laiva, jossa tarvitaan paljon väkeä;
minusta näyttää, ett'ei näin vaarallisella retkellä koskaan voi olla
liika paljon hyviä miehiä."
He kulkivat kesän aikana useimmittain niinkuin tuuli laivoja kuletti:
kun oli heikko tuuli, purjehti Karlen laiva paremmin, ja niin
laskettelivat he edellä; mutta kun tuuli oli terävämpi, pysyi Toren
venhe mukana; he olivat harvoin yhdessä, mutta tiesivät kuitenkin aina
toisistaan.
Perman maahan tultuaan laskivat he maihin kauppakaupunkiin [Vienanjoen
suussa, luultavasti sama, jolle venäläiset myöhemmin antoivat nimen
Cholmogory]. Siellä syntyi kaupanteko ja ne miehet, joilla oli tavaraa
mukanaan, saivat kaikki paljon nahkoja. Tore sai paljon oravannahkoja
ja majavan- ja soopelinnahkoja. Myöskin Karlella oli paljon tavaraa,
jolla hän osti paljon nahkoja. Mutta kun kaupanteko oli loppunut,
ohjasivat he laivansa pois Wienanjokea myöten; silloin irtisanottiin
sen maan miesten kanssa sovittu kaupparauha.
Mutta kun he tulivat merelle, pitivät he neuvottelun laivaväen kanssa.
Tore kysyy, onko miehillä halua nousta maihin ja voittaa saalista; he
vastasivat olevansa siihen halukkaita, jos oli hyvä toivo saaliista.
Tore sanoo, että saalista on voitettavissa, jos retki onnistuu. "Mutta
mahdollista on, että henki on vaarassa matkalla". Kaikki vastasivat
tahtovansa yrittää, olisiko saalista voitettavana. Tore sanoi, että
täällä oli tapa semmoinen, että kun joku varakas mies kuolee, jaetaan
irtaimisto vainajan ja hänen perillistensä kesken; hänen osalleen tulee
puolet tai kolmas osa, joskus vähemmän, ja se osa omaisuudesta vietiin
metsiin, välistä kumpuihin, ja sen päälle ajettiin multaa; joskus
rakennettiin sitä varten huoneita. Hän sanoo, että heidän olisi oltava
valmiina matkalle illan tultua. Sitten sovittiin, ett'ei kukaan saisi
erota toisista eikä myöskään jättäytyä jälkeen, kun johtajat sanovat,
että on lähdettävä. He jättivät miehiä vartioimaan laivoja, mutta itse
he menivät maihin.