uhrielukat esiin vuorotellen siinä järjestyksessä kuin olivat
saattueeseen asetetut, tapetaan ja paloitellaan, sydän ja keuhkot
annetaan haltijalle ja lihat pannaan patoihin ja kattiloihin. Siinä
paloitellaan hiehoja, vasikoita ja lampaita, ja lopulta, kun sukujen ja
talojen uhrit ovat tehdyt, ojentelevat naiset sulkunuoransa takaa
kukkoja, kesyjä metsälintuja: metsoja, teiriä ja metsäkanoja
uhrattavaksi.
-- Tässä paras kaluni, tätä haltijalle hoidin ja kasvatin, antakoon
haltija paraansa minulle, -- kuiskaavat naiset uhrieräänsä antaessaan.
-- Mitä toivot haltijalta? kysyy Panu.
Mikä pyytää karjaonnea, mikä onnea lapsilleen, mikä itselleen.
Mutta ne, jotka eivät mitään nimitä, vaan sanovat: "haltija itse
tietää", ne itselleen sulho-onnea toivottavat.
Juhlallinen hiljaisuus on vallinnut isompien uhrien aikana ja alallaan
on totisena seisonut uhrikansa. Mutta kun naisten uhria aletaan
toimittaa, kun kukot kotkottavat, linnut siipiään räpyttävät ja padat
iloisesti porisevat, hilpenee juhlamieli ja kielet laukeilevat
kantimistaan.
Ilpotar, iso emäntä, joka seisoo etumaisena naisten joukossa
sulkunuoran takana, kutsuu Panua nimeltään ja ojentaa hänelle pienoisen
valkeavillaisen karitsan.
-- Anna, Panu, uhriksi erinomaiseksi tämä... anna, iso tietäjä, isolle
haltijalle tämä vähäinen villavuonani.
Aina oli Ilpottarella joku erikoinen uhrinsa loppu-uhriksi varustettu,
milloin valkea vuona, milloin musta, milloin jänösen poika.
Panu ottaa vuonan, mutta kysyy piloillaan:
-- Antaisin, jos tietäisin, onko uhrisi otollinen.
-- Kaada vettä koetteheksi, tokko pudistelekse.
Vuona lasketaan maahan ja pirautetaan vettä sen selkään. Se
kyyristäkse, ponnistakse ja potkasekse irti pitäjänsä kädestä. Syntyy
naurua ja hälinää, koetetaan ottaa kiinni karkuria, mutta se hyppii
sinne ja hyppii tänne, pelastuu käsistä ja karkaa piirin pensaikkoon,
ja katoo sinne.
-- Elävänä otti uhrin! huutaa riemuiten Ilpotar, -- elävänä otti, ei
henkeään hennonut ottaa!
Ja sitä kaikki muutkin sanomaan, että elävänä haltija hempeimmän
uhrielukan otti, ei tahtonut siitä muille osaa antaa. Eikä huoli enää
lisää uhrattavaa, vaan on kylläinen siihen, mitä jo on saanut.
-- Panuhan sen päästi! sanoo joku, mutta toinen kääntyy päin sanojaan
ja virkkaa: -- Entäpä jos päästikin, kun haltijain tahdon tiesi!
Padat ovat alkaneet kiehua yhä kiivaammin. Olutta ja makeaa mahlasimaa
lasketaan hopeamaljoihin tietäjämiehille ja heimojen vanhimmille ja
visakupposiin ja tuohisiin muille miehille suurista tynnöreistä, joita
on pyhän puun juurelle pinottu. Kohta ovat lihat kypsyneet ja
uhriateria alkaa. Suurimmasta uhrikattilasta nostelee Panu
lihakimpaleita astioihin ja nuoremmat miehet ja poikaset kantavat niitä
vanhempain eteen, jotka ovat istuutuneet uhrikentän vihreälle nurmelle.
Ei riitä astioita kaikille, mutta sill'aikaa kun toiset syövät,
laulavat toiset odotellessa ja kanteloitaan helkyttelevät:
"Hyvä on meidän ollaksemme,
Armas aikaellaksemme,
Kun on ruuat, kun on juomat,
Kun on hyvät haltijamme!
Haihdu huoli, poistu puute,
Kadotkosi köyhän kiusa,
Nääntyösi näihin nälkä,
Näihin juhlajuominkeihin,
Suuriin uhrisyöminkeihin!"
-- Nyt uhri viimeinen tehkäämme, savu viimeinen suitsuamaan pankaamme!
käskee Panu.
Huolellisesti oli kaikki luut syödyistä lihoista talteen pantu ja
koottiin nyt uhriarinan päälle. Sen tehtyä pinottiin pitkiä halkoja
kodan muotoiseksi suippopinoksi paaden ympärille ja sytytettiin. Miehet
seisoivat puolikehänä tulen ympärillä ja naiset sulkunuoran takana.
Panu kohotti kätensä taivasta kohti ja kiitti vielä kerran haltijoita
siitä että olivat uhrit otollisin mielin vastaanottaneet, pyysi heitä
muistossaan pitämään, mitä heille oli annettu ja uhrattu ja kuinka
miehet kaukaisenkin matkan takaa olivat tänne tulleet. Jos
palkitseisivat hyvällä onnella, metsän viljan onnella, veden viljan
onnella ja onnella kaikella muullakin, yhä upeammat uhrit ensi vuonna
tuotaisiin, yhä tarkemmin tahtoaan noudatettaisiin, minkä unessa ja
arvan avulla ihmisille ilmaisevat. Ei vieraihin jumaliin taivuttaisi,
pois heidän viettelyksensä torjuttaisiin ja haltijain pyhiä paikkoja,
lehtoja, vuoria ja karsikoita tarvittaessa puolustettaisiin. Vielä
kiitti Panu haltijoita hyvistä neuvoista ja viisaista tiedoista, joita
miesten mielissä herättävät ja siellä älykkäiksi päätöksiksi kypsyä
antavat, ja lausui lopuksi:
-- Niinkuin aurinko nousee, kuu kohoaa ja joet ja järvet äyräittensä
tasalle täyttyvät, niin te, hyvät haltijat, ilahuttakaa meitä viljan
paljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella ja kaikellaisella
yltäkylläisyydellä! Niinkuin pääsky visertelee ja käki kukkuu, niin
olkoon elämämme huoleton ja iloinen. Niinkuin lehto leikitsee ja tuuli
lehvissä lehahtaa, niin asukoon mielemme iloisena ja rinta riemuisena
sykkiköön! Ja niinkuin tuo savupatsas päivää kohti kohoaa ja ilmaan
haihtuu, niin kohotkoon toivomuksemme taivaan kaaren takaisten luo.
Sykkivin sydämin, riemuisin mielin ja suut ja silmät hyväksyvässä
hymyssä otti uhrikansa osaa tietäjän rukoukseen ja kiitokseen.
(Juhani Aho: Panu.)
YHTEISKASKEN KAADANTA.
Kiven päällä uhrivaaralla seisoo Panu uhrien päätyttyä, miehet ovat
kokoontuneet hänen ympärilleen ja hän puhuu heille näin asiasta, jota
on kauvan mielessään hautonut, mutta jonka ilmaisemiseksi hän vasta nyt
katsoo sopivan tilaisuuden tulleen: -- Karjalan miehet, miehet Panujen
heimon ja heimojen kaikkien muidenkin! Uhrattu on jumalille ja
puolellemme on haltijoita lepytelty. Ei ole miesmuistiin tällä vuorella
näin suuria lahjoja tehty eikä näin runsaita antimia annettu. Hyvitetty
on haltijain mieli, mielellä hyvällä on uhrit otettu vastaan, ihanan
ilman on Ukko antanut ja savun kohtisuorana taivaalle kohottanut. Siitä
olkoon mielemme iloinen!
-- Iloinen on siitä mielemme, Panu, että hyvin osasit uhrit otollisiksi
laatia! säestää Ilpo.
-- Aika on nyt käydä nuorison kisakentälle karkeloimaan ja vanhain
ilovirsillä virkisteleimään, sillä siitä käy haltijain mieli hyväksi ja
herttaisin silmin he ihmisten ilonpitoa pyhällä vuorella katselevat,
kuuntelevat. Mutta ennenkun huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme
totinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta.
-- Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme.
-- Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, tuon nyt tuleen
puhallan, kohentanette, kun tahtonette, -- kun ette, siihen
sammuttanette! -- Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken
vuosi. Hyvä oli Tapio lapsilleen, joita suosii ja joille mielensä
leppeänä asustaa. Mutta oikullinen on hän isäntä, emme tiedä taata
tuuliansa, milloin myötä puhaltavat, milloin vastaan. Yhtenä vuonna
ylenmäärin antaa, toisena kaiken viljan kadottaa. Hyvä on Tapio, mutta
vielä parempi sitäkin Pellervo. Kun kourallisen siementä maahan kylvät,
antaa välistä vuoden viljan. Katsokaa, miten Savon miehet Kontojärvellä
elävät ja hyötyvät. Kaskia kaatavat, polttavat ja kylvävät, viljan
Viipuriin soutavat, hyvät hinnat kotiin tuovat, äveriäinä elävät!
Miks'emme mekin, Karjalan miehet, viljaa Viipuriin vietäväksi kylväisi!
Hyötyvät ovat hongikot ja hikevät lehtomme vesien varsilla, niitä jo
Kontojärven kansakin himoiten katselee. Mutta ei ole apua joka miehen
pienestä puurojauhokaskesta, tuskin omaksi leiväksi riittää. Suuri
hakatkaamme kaski, koko heimon yhteinen kaski miehissä kaatakaamme;
yhdessä sen poltamme, vierrämme ja kylvämme, ja yhteen aittaan viljan
korjaamme ja sen miehiä myöten ja'amme. Se on tuumani!
Kun ei kukaan mitään virkkanut, jatkoi Panu:
-- Käykäämme kirveinemme jo huomenna metsään! Ennen juhlapäivät
haarikoita kallistellen vietimme, nyt ne kirveitä keikutellen
viettäkäämme, suuri aukeama korpeen hakatkaamme! Sanokaa mielenne,
miehet!
Kuului ääniä miesjoukosta:
-- Mitä Tapio sanonee, jos tanhuansa poltamme?
-- On Tapiolla tanhuvia! vastasi Panu, kädellään metsiä ja maita
osoittaen.
-- Vaan jos sattunee asumuksensa siihen, mistä metsän kaadamme? virkkaa
toinen.
-- Paikan olen katsonut ja siitä arvan mieltä kysynyt, eikä ole siinä
Tapiolla taloaan. Tuolla vastapäätä Lehtoniemen rinteellä, esi-isäin
vanhalla kaskipaikalla, siellä on kasken paikka parasta lajia.
-- Kyllä Panu paikat tietää ja osaa arvan ajatukset!
-- Osanneehan Panu, osannee, mutta syttyy tuleen salo, ryöstäkse kulo
käsistäsi, etkä tiedä minne karkaa.
-- Saataneehan tuli sammumaan ja onhan saloja palamaankin, paremmin
heinää kasvaa ja helpompi on metsän kävijän kulkea.
-- Heitämme sen asian Panun haltuun, lie hänellä taikoja tulellekin.
-- Mitä miehet arvelevat? kysyy vielä kerran Panu.
-- Ei ole tyhmä tuumasi, voipi kasvaa vilja runsas, mutta miten
kaukaisten paikkain miehet tänne tullemme kaatamaan ja polttamaan?
-- Niinkuin metsällekin tulette ja niinkuin me taas vuorostamme
hiihdämme riistan ajoon teidän saloillenne. Nyt kasken kaadamme, ensi
kevännä sen miehissä poltamme, kun taas uhreillenne tulette. Jos
Pellervo nyt meille onnea antaa, käymme toiste teidän korpianne
kaatamaan. Vuoron Karjalan kankaat viljelemme emmekä päästä vierasta
maillemme, emme halmeillemme. Hyödymme, rikastumme, ei köyhyys paina,
ei puutetta tule, vaikka Lappi metsän karjan veisi.
-- Hyvä on tuumasi, Panu! Minä tulen, vaikk'eivät muut tulisi!
-- Tulen minäkin!
-- Koetamme, sitten näemme! -- Emmehän tässä mitään menetä. Huomenna
olisi karkelopäivä nuorten ja meidän vanhain maljojen edessä istuminen.
Siirtäkäämme ilot ja karkelot ja juomingit tuonne vastaisen vaaran
rinteelle. Kirves kädessä siellä karkelemme, nuorukaiset ja neidot
kassaroita heiluttavat.
-- Ja Jorma kannelta soittaa!
Jorma ei ollut tähän saakka mitään virkkanut.
-- En minä haltijain uhripyhiä häpäise arkitöihin menemällä.
-- Vanha on Jorma ja viisas, mutta viisaampi on vielä haltija ja
paremmin etunsa ymmärtää. Yhtä uhria on kasken kaadanta, kun se
haltijan hyväksi koituu. Karjalan kansalle kun siitä kerran valta
kasvaa, kasvaa haltijainkin valta. Miksi ristinkansa niin hyvin elää,
miksi Kiesuksensa voimat varttuu? Anna meidän saada sama valta, niin ei
ole tarvis haltijamme väistyä. Kontokoskella on kirkko Kiesuksella,
missä meillä ennen oli uhripyhättö. Kaskensa siihen kaasivat ja siihen
jäivät. Olisi meillä ollut siinä heitä ennen kaski, ei olisi väistytty
eikä haltijamme ollut pakko perästä tulla.
-- Sanoin mieleni, kun kysyitte... pidän oman pääni, pitäkööt muut
omansa, virkkoi Jorma.
-- Koetammehan, koetamme!
-- Hyvä siitä sukeuu!
-- Lähdemme heti kaskea kaatamaan! huusivat herkkämieliset miehet
yhdestä suusta.
-- Teemme talkoot, ett'ei moisista ole ennen kuultu!
-- Tullette, jotka tahtonette osalle päästä. Niinkuin metsän viljan
ja'amme jousia myöten, niin ja'amme maan viljan kirveitä myöten.
-- Kaikki tulemme!
-- Heti lähdemme!
-- Hetikö lähtenemme, vaiko huomisaamuna?
-- Yöllä on viileä lehdossa liehua.
-- Olkoon päätetty!
Päätetty on Panun tuuma, hyvä tuuma, ja tyytyväisin mielin astui hän
alas kiveltä.
Kun Panu yön tultua palasi kylään, soivat siellä kanteleet ja pillit,
nuoriso karkeli Panulan tanhualla ja vanhat miehet kellettelivät
penkereillä maljain ja haarikkain keskessä olutta ja simaa
ryypiskellen.
Mutta kun Panun näkivät tulevan, ottivat he hänet ilohuudoilla vastaan,
ylistivät hänet ikihyväksi, kirveensä tempasivat ja olivat heti valmiit
kaskimaalle lähtemään.
-- Yön kun miehissä riehumme -- olivat keskenään tuumineet ja sen nyt
Panulle ilmaisivat -- niin on aamulla metsä jo maan tasalla ja huominen
päivä on karkelon ja ilon päivä koskematon!
Ja siitä kaikki kaskimaalle hankkiutumaan. Kirveet olalla he rantaan
riensivät ja siitä itsensä salmen yli soudattivat. Laulaen, soittaen ja
iloa pitäen siirtyi uhrikansa täysissä venheissä tyyntä järven pintaa
pitkin Lehtoniemen nenään, josta Panu heidät hakkauspaikalle opasti,
itse edellä kulkien.
Hyötyvää lehtoa, raitaa, pihlajaa, tuomia ja pajuja kasvoi niemen nenä
ja ranta kahdenpuolinen. Maan yletessä muuttui metsä koivikoksi, sitä
komeammaksi, kuta ylemmäksi tultiin kukkulalle, joksi maa niemen
keskikohdalla kohosi, mutta kukkulan takana maan puolella kohoili
kuusia ja honkia lehdon sisästä, ja etäämpänä alkoi havumetsä suureen
saloon yhtyen.
Kukkulan korkeimmalle kohdalle johdattaa Panu miehet; siinä suuren
koivun ympärillä, joka itse käen kukkumapuuksi pyhitetään, osoittaa hän
jokaiselle puun, mihin ensin kirveensä iskeä. Vuolasee Panu sitten
koivun alle palan hopeaa, toisen kultaa ja metsänväeltä ja Tapiolta
anteeksi anoo. Ei sano puita omin lupinsa ottavansa, ei arvan kysymättä
kaatavansa. Eikä ilmaiseksi ota eikä ainaiseksi, lainaksi lehdon ottaa,
uudet puut ja paremmat siihen sijalle kasvattaa. Siihen kun kaski
kaatuu, hyvä on teirien, riekkojen ja metsojen rytöjen alla pesiä ja
poikiansa piilotella. Kun laiho kasvaa, ei lopu jänöltä helpeinen
ruoho, ja kun ohra olkea työntää, tulkoon hirvi vasikoinensa osansa
ottamaan. -- Emme itse isoa osaa himoitse, emme suuren saaliin toivossa
koivujasi kaada, sinulle kaadamme, Tapio, sinun mieliksesi, Mielikki,
siinä on kukkaisella aholla kevyt impiesi ilakoida, kun itse tämän
koivun alla istut ja käkesi latvassa kukkuu.
Ei Panu ylen totisin suin puhunut, hymy parran alla piili ja ilo
silmissä säteili. Ja noin puhuttuaan puoli runoon iski hän kirveensä
koivuun ja samoin tekivät muut.
Iloiset tuli siitä illatsut ja iloiset öitsyt miesten paitahihasillaan
heiluessa ja naisten tullessa jälestä vastoja ja kerppuja taittaen ja
tyynenä, valoisana kesäisenä yönä työmiesten iloksi laulellen. Kaatui
vanhoja rosoisia koivuja, joiden ympäri ei miehen syli ylettynyt,
kaatui ikihonkia sikin sokin yhä kasvavaksi röykkiöksi, suunnattomaksi
kaskeksi kukkulalta alas niemen kärkeen päin ja korven puolelle päin.
Tuon tuostakin pyrähti lintuja lentoon tai lähti jänö tiehensä
hippasemaan, mutta ei ahdistettu lintuja eikä jänöä hätyytetty -- rauha
täytyi nyt Tapion karjalle antaa. Ja tuon tuostakin jätettiin joku
suurempi puu pystyyn käkien kukkumapuuksi ja kokkojen leposijaksi.
Ylinnä muita liehui Panu ja välkkyi hänen kiiltävä kirveensä muita
vinhemmin singotellen lastuja ympärilleen kuin myllyn ratas veden
pärskyä. Niin oli mielensä kiihkeä kuin sotilaan, joka voitollisena
temmeltää pakenevassa vihollislaumassa sen viimeistä vastustusta
murtaen. Hyvin olivat kaikki hankkeensa käyneet, kaikki häntä kuulivat
ja kaikki tottelivat.
Kun aamu valkenee ja aurinko nousee, on kaski kaadettu, metsä avattu,
iso aukeama lohkaistu suunnattoman salon niemeen. Siihen, minne ei
metsän sisään näkynyt muuta kuin taivasta palanen puiden latvojen läpi,
näkyy nyt vihertävä uhrivaara ja sen niemitse siintävät selät.
Istuivat miehet aamun tultua keskelle kaskea käkikoivun alle einettä
nauttimaan, jonka naiset olivat heille valmistaneet. Uuvuksissa olivat
jäsenet oudosta työstä, mutta mieli oli hilpeä työaloja tarkastaessa.
Kukahti silloin aamukäki pyhältä vuorelta. Paljastuivat kaikki päät ja
Panu virkkoi:
-- Onnen käki, Karjalan onnea kukkuu!
Kauan kukkui pyhän vaaran käkönen yhteen menoon. Mutta kun viimein
lakkasi, tarttui sen säveltä jatkamaan toinen käki koivun latvasta
keskeltä kaskea.
-- Onnen käki, kaskemme onnea kukkuu!
(Juhani Aho: Panu.)
METSÄNKÄVIJÄ.
Vinha ukko Jorma eleli omia aikojaan omassa salvamassaan metsäsaunassa
vähän matkaa Panulasta. Ilta- ja aamupuhteet hän verkkoja kutoi, ansoja
punoi, suksia valmisteli ja nahkoja muokkasi, eikä kellään ollut verkot
niin hienot, ansat niin näpsät, sukset niin sujakat ja nahkat niin
puhtaat. Päivät hän metsissä hiihti pyydystellen jäniksiä ja
metsäkanoja langoilla ja loukuilla ja kettuja raudoilla, ja läpi talven
oli hänen latunsa auki, kulkien ensin järven yli, sitten erään lahden
pohjasta metsään upoten ja noudatellen puron vartta, kunnes vei pienen
jyrkkärantaisen metsälammen luo, jossa oli hänen pyydysmaansa ja jonne
eivät muut kunnioituksesta vanhaa miestä kohtaan käyneet ansojaan
virittämään. Vaikka olikin Jorma-ukko useimmassa asiassa toista mieltä
kuin heimon johtajat, suosi häntä hänen sukunsa, sillä oikeat olivat
usein ukolla tuumat, aina hän nuorten iloissa soitteli ja lauloi,
opetti muillekin laulujaan ja jakoi tarvitseville saaliistaan sen, mikä
itseltä tähteeksi jäi.
Oli vielä varhainen aamuyö, kun Jorma majansa ovella asetti sukset
jalkaansa ja valmistautui pyydyksilleen lähtemään. Kontti selässään,
kupeellaan jousi ja kädessä sauva solahutti hän alas tuttua latuaan
järven jäälle. Ketterästi nouseskeli vielä vanhuksen jalka ja
säännöllisesti loksahteli suksi ennen tehdyn ladun kovaan pohjaan. Aamu
oli kirkas ja kylmä ja tähdet leimusivat taivaalla revontulten kanssa
kilvan. Kun mäen antama vauhti loppui ja sileä jää oli alla, hiljeni
hiihtokin ja verkkasata kulkua eteni iäkäs suksimies tarttuen tuumiinsa
kiinni, jotka näin aamusta päivin aina olivat virkeimmillään.
-- Paha on, kun ei nykykansa enää kallista korvaansa Wäinön
viisaudelle, joka sananparsiin puki ajatustensa aarteet ja soiton ja
laulun opetti. Pilkaten hänestä puhuvat, Panu itse kaikista pahimmin.
Hyvähän saattaa olla kaupan mies ja hyvässä kurissa pitää kansaa, mutta
ne sen taiat ja temput, jotka Wäinön tietojen rinnalle asettaa --
julkeata se on ja häpeä se on, ja kerran jumalat kostavat. Ei nykykansa
osaa jumalien kera seurustella eikä haltijain tahtoa tajua. Luulevat
Tapiota ja Mielikkiä ahneiksi pohatoiksi, jotka ihmisten tavaroita
himoitsevat, kultaa, hopeaa, ja herkkuisia uhreja kysyvät. Eivät ne
sitä kysy, kysyvät tuota, miten mieli on herkkä, miten heitä
sydämessäsi hyvittelet ja miten rinnassasi hellänä pitelet -- niille
näyttäytyvät ja mielihyvänsä hymähtävät. Eivät kaikille näyttäy, vaikka
mitä temppuja tekisivät ja mitä antimia tahansa eteensä levittäisivät.
Sille, joka osaa oikein katsoa, ilmaantuu haltija siinä, missä et
luulekaan. Vaan ei osaa nykykansa enää haltijata huomata.
Jorma oli hiihtänyt joen poikki ja läheni rantaa, joka korkeana
metsäisenä rinteenä kohosi hänen edessään muodostuen vähitellen
kaitaiseksi lahdeksi, minkä pohjassa oleva puro vei syvemmälle metsään.
-- Haltija on kuin otus metsässä, jatkoi hän mietteitään, saattaa olla
lähellä, saatat kulkea ihan ohitsensa etkä huomaa, ennenkun jo on
pakosalla, -- voi katsella sinua kuin metso puun mallosta ja säikäyttää
sinua pääsi päältä lentoon lähtiessään; jälkeensä lähdet, vaan et enää
saavuta.
Mutta mikä siinä on, ett'ei nykyisen kansan silmä näe haltijata niin
hyvin kuin niitä ennen nähtiin, jolloin heitä joka oksalla istui,
jolloin joka aholla iloaan pitivät? kysyi Jorma itseltään, kun latu vei
hongikkoon, jonka katon läpi tähdet tuikkivat. Paljon oli Jorma sitä
miettinyt... lie siinä syy, että silmä on huijennut metsänväen aarteita
liiaksi tähysteltäessä. Ei huolita Tapiosta, vaan hänen tavaroistaan.
Tapetaan kaikki, mitä eteen ilmaantuu. Siitä jumala työlästyy ja
riistansa arkiuttaa. Ei metsän ukko itsekään teurasta karjastaan
enempää kuin tarvitsee. Niin tehtiin ennen ja niin teki Jorma vieläkin.
Kun oli tarpeekseen saanut, nosti loukkunsa puun oksaan ja viritti
taas, kun tuli puute. Aina sai hän siten, mitä tarvitsi. Siinä se oli.
Mutta oli se siinäkin, että vaikka heimo tietäjänsä Panun käskemänä
suuria uhria suitsutteli, eivät metsämiehet Mielikin mieltä
lepytelleet, niinkuin esi-isäin oli tapana. Eivät puhtoisimpiinsa
pukeuneet, eivät lauluilla lumoilleet, vaan rumilla Lapin taioilla
pettääkseen pyysivät.
Mielikki rakastaa sitä, joka metsälle lähtiessään hienoimman paitansa
ja kauneimman kauhtanansa yllensä pukee ja uusimmat kenkänsä jalkaansa
vetää eikä haisevissa vaatteissa hänen siistityissä huoneissaan
värjöttele. Mutta enin kaikesta ihastuu salon emäntä metsämieheen, joka
hänen tyttäriensä iloksi virtensä virittää.
Eikä sitä kertaa hiihtänyt Jorma metsässä, ett'ei jotakuta vähää
hyräillyt:
"Mielikki metsän emäntä,
Metsän muori muoto kaunis,
Lyöte lykkyvaattehisin,
Antipaitoihin panete,
Sormet kullan sormuksihin,
Käet kullan käärehisin,
Pää kullan vipalehisin,
Tukka kullan suortuvihin,
Korvat kullan koltuskoihin,
Kaula helmihin hyvihin."
-- Eihän se minun ääneni enää metsässä kajahda, mutta tarkka on korva
metsän väellä, kyllä kuulevat, kun tahtovat...
"Tuo'os metsä tuonnempata,
Etsiös etempätäkin,
Saata tälle saarekselle,
Tälle kummulle kuleta,
Saata poikki salmistakin,
Vetele vesien poikki."
Aamu alkoi vähitellen kuultaa puiden läpi. Pakkanen oli kiihtynyt ja
tähdet liekehtivät niinkuin olisivat vilun käsissä hyppineet. Jorma oli
puron vartta noudatellen tullut lammille, josta puro lähti. Lampi oli
korkeiden harjujen välissä ja kasvoivat sen rinteet tuuheata
lehtimetsää ja toisin paikoin sakeata näreikköä. Puron niskassa oli
lumen alla patoja, sillä keväisin tulvaveden aikana oli purossa Jorman
paras kalastuspaikka ja lähellä sitä havumaja suuren kuusen alla, johon
hän oli talviteloilleen ripustanut pyydyksiään: vitsamertoja,
ongenvapoja, linturihmoja ja loukkujen lukkoja. Aina pistihe Jorma sitä
kautta kulkiessaan, ennenkun edemmä meni, katsomaan, olivatko kaikki
paikoillaan. Ja aina uhrasi hän puunsa alle palasen hopeaa, toisen
vaskea. Ei ollut nyt viimeisestään muuta muutosta tapahtunut kuin että
jänö oli käynyt puun juurella tepastelemassa ja kettu sen jälkiä
nuuskimassa. Päivä oli valkenemistaan valennut ja metsässä alkoivat sen
eläjät liikkeelle lähteä. Palokärki huuteli, oravat kurahtelivat ja
ylhäällä harjulla kukerteli teiri toverejaan houkutellen. Jorma nousi
suksilleen ja lähti pyydyksiään kokemaan. Lammin rannalle pajukkoon oli
hän laittanut riekkopihan risuista. Kaksi valkoista kanaa oli käynyt
lankaan. Ylempänä rinteellä olivat jänislangat maahan kaadettujen
haapojen ympärillä. Puolikymmentä lankaa oli Jormalla vireessä ja
kahteen oli käynyt. Mutta kokonainen karja niitä näytti vielä olevan
jälellä, tantereeksi oli lumi haapojen ympärillä polkeutunut. Jorma
myhäili siinä jänöjen yöllistä temmellystä, myhähteli hangen pinnalla
kelluvia papanoita ja siististi nakerrettuja haavan oksia, joissa näkyi
hampaitten sijat ja milteipä hennon turpasenkin jälki. Kohta olivat
kaikki hipleimmät ja hienoimmat oksat jyrsityt, uutta elämistä pitää
antaa... ja Jorma kaatoi maahan muutamia vereksiä haavan vesoja
lehdosta. Keskelle aukkoa oli jäänyt saareke haapoja ja pikku näreitä.
Tuuheimman näreen juuressa vilkkuivat nytkin nuo ruskeat silmät ja
mustat korvan päät, jotka siinä olivat koko talven näkyneet. Se oli
suuri, kesy jänis, joka ei koskaan käynyt pyydykseen, loikkasi aina
loukkujen yli ja liisi langat. Milloin tahansa olisi Jorma saanut sen
nuolella makuukseensa kolkatuksi, mutta ei kolkannut asentojänistä,
jolla oli siinä kotonsa; ja hän alkoi uskoa, että se on haltijan jänis,
kun ei pyydykseen mene, saattaa olla haltija itsekin, jota jos
hätyyttää, kaikoo muille maailmoille ja vie kaiken riistan mukanaan. Ja
varovasti, ett'ei pyhä elävä turhaa pelästyisi, vetäytyi Jorma
viidakkoon ruskeain silmäin häntä seuratessa ja mustakärkisten korvain
hörhällään seistessä.
Koettuaan pyydyksensä vei Jorma saaliinsa suuren majakuusen alle lammin
rannalle ja ripusti ne puun oksaan niin korkealle kuin yletti. Sen
tehtyään läksi hän Karin mökille hiihtämään.
Korkean hiekkaharjun selkää hän hiihteli, joka kahden suon välitse
kulki. Pitkät hoikat hongat pyrkivät rinteiden alta aina sen tasalle
kohoamaan. Alempana oli metsä sakeaa, mutta harjun selällä harvempaa ja
puitten välitse näkyi etäisiä vaaroja. Karin mökki oli siellä
vuoristossa korkeimman vaaran vierteellä, mistä savupatsas ilmaan
suitsusi.