istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja joka puolelta kullalla ja
hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella
samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä
päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia
tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä
valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne
olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt.
Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin
rahvastakin.
Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista
metsää osottaen: tuolla! tuolla! Hiljainen soitto alkoi kuulua; kaikki
paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin jalosti, että tässä
summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin tipahduksen kuullut, niin
hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin eräältä vieressäni seisovalta
mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan? Hän katsahti minuun kummeksien,
kun kysyin sitä, jonka kaikki maailma tiesi. Kuitenkin suhahti
korvaani: "Tähän odotetaan Suometarta; nuo neljä ovat sen sisaret,
mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän lapsuutensa ystävän kanssa,
jonka hän on löytänyt, jota kaikki toivoivat." Nyt selvisi minulle
kaikki.
Kohta lehahtikin kirkas, säteiden ympäröimä vaunu, neljän
valkeasiipisen hevosen vetämä, istuimen eteen, ja siitä astui
nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen
vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatettu aivan
samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella vaan, että
hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas seppele otsalla.
Molemmat riensivät niitä neljää kohti, vaan soittelo muutti vähän
luontoansa, se helisi niin, että kielten ääntä ei kukaan tainnut
kuulla.
Sisarukset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä
syleilyllä, ja syvä, rajaton ilo leimahteli heidän silmistänsä.
Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen
kasvoillani ja -- heräsin.
(A. Oksanen: Säkeniä.)
SUOMETTAREN KOSIJAT.
Oli ennen neiti nuori,
Läksi lehmien ajohon,
Ajoi lehmät suota myöten,
Löysi suolta sorsalinnun,
Tavin rannalta tapasi.
Kantoi sorsansa kotihin,
Syötti, juotti sorsaistansa,
Sorsa suorivi pesäsen,
Muni kultaisen munasen.
Hierelevi, hautelevi,
Muna muuttui neitoseksi.
Mikä neielle nimeksi --
Sorsatarko, Suometarko?
Ei ole sorsatar soria,
Suometar nimi soria.
Oli aikoa vähäsen,
Kului kuuta viisi, kuusi,
Neito kasvoi kaunihiksi,
Yleni ylen hyväksi,
Kolmet sulhaset käkesi,
Yheksiset ylkämiehet:
Kulki Kuu, ajeli Päivä,
Kulki kolmas Pohjantähti.
Tuli ensin Kuu kosija,
Tuli kullassa kulisten,
Hopiassa helkkäellen:
"Tuleppas minulle, neiti,
Lähe pois talosta tästä,
Hopeaisihin tupihin,
Kultaisihin kammioihin!"
Eipä neiti mennytkänä,
Tuon neiti sanoiksi virkki:
"Tok' en Kuulle mennekkänä,
Kuull' on kumma katsantonsa,
Muotonsa monennäköinen:
Milloin kaita kasvoiltansa,
Milloin liiaksi leviä;
öill' on kurja kulkemassa,
Päivällä lepeämässä,
Ei taia taloa tulla".
Tuli toinen, Päivä poika,
Tuli kullassa kulisten,
Hopiassa helkkäellen:
"Tuleppas minulle neiti,
Lähe pois talosta tästä,
Hopeaisihin tupihin,
Kultaisihin kammioihin!"
Eipä neiti mennytkänä,
Tuon neiti sanoiksi virkki:
"En mä Päivälle menisi,
Päivä se pahantapainen
Kesän vaivasi varilla,
Talven paahtoi pakkasella;
Heliällä hein'ajalla
Antoi ainaiset satehet,
Kallihilla kaur'-ajalla
Teki pouat ponnettomat."
Tuli poika Pohjantähti
Kullassa kulisematta,
Hopiassa helkkimättä:
"Tuleppas minulle, neiti,
Lähe pois talosta tästä,
Kultaisihin kammioihin,
Hopeaisihin tupihin!"
Neiti vasten vastaeli:
"Taianpa tähelle mennä,
Tähti se hyväntapainen,
Talossansa aina tarkka,
Koissahan ylen koria,
Otavaisten olkapäillä,
Seitsentähtisen selällä."
Vieähän Tähen hevonen,
Tallihin talutetahan,
Hienot heinät heitetähän,
Kauravakka kannetahan;
Tähti tuoahan tupahan,
Päähän pöyän laitetahan;
Tuoppi tuoahan olutta,
Mettä kannu kannetahan:
"Syöppä, juoppa, Tähti kulta!"
"En taho syöä, enkä juoa,
Kun en nähne neitoani;
Missäp' on minun omani,
Kussa Suometar soria?"
Suometar soria neiti.
Itse aitasta sanovi:
"Sulhoseni suotuseni,
Ylkäni ylimäiseni!
Anna aikoa vähäsen,
Aikoa isottomalle,
Emottomalle enempi;
Ei mua emoni auta,
Oma vanhin valmistele,
Auttavat kyläiset eukot,
Kylän vaimot vaatehtivat,
Kylmä on kyläinen toimi,
Valju vieraan vaatehtima."
(Kanteletar.)
UHRIVAARA.
Ison selän pohjukassa Savon ja Karjalan rajoilla oli Korpivaaran suuri
karjalaiskylä. Kahtaalta tulevat ylimaiden vedet muodostivat korkean
vuorisen niemen, jonka juuressa mantereen puolella kaitaa kannasta oli
Panulan kaikkia muita isompi talo. Kesällä meni kaikkien koskia myöten
kulkevain tie siitä sivu ja talvella toivat siihen kaikki suksenladut
ja porotiet. Kaikki liike, mikä Venäjältä ja Vienasta kulki Suomeen,
kävi tästä ohitse.
Korpivaaran kylä oli ammoisista ajoista ollut kaiken pohjoisen Karjalan
keskusta ja yhtymäpaikka. Siinä he keskinäiset kauppansa kävivät ja
siihen kokoontuivat jokavuotisia uhrejaan viettämään.
Tietäjäsuku, joka niemen talossa asui, oli niin vanha, ett'ei sen
alkujuurista vanhimmatkaan miehet tainneet selvää tehdä. Arveltiin sen
siinä asuneen satoja vuosia aina siitä alkaen kuin lappalaiset järven
rannoilta karkoitettiin ja karkoittajat vakinaisen asumuksen laativat.
Se oli rikastunut metsänkäynnillä ja turkisten kaupalla, mutta
maanviljelykseen ei vielä oltu suuremmassa määrin perehdytty, kun maat
olivat vuorisia ja soisia. Siellä täällä rusotti joku pieni kaski
vaaran rinteellä, mutta peltoa ei ollut ollenkaan, ei Panun talon
ympärillä eikä muuallakaan. Suurimman rikkautensa ja mahtavuutensa
olivat Panut kuitenkin hankkineet tietäjä-ammatillaan. Panulan isäntä
oli aina, niin kauvan kuin muistettiin, ollut taikuri. Kaikki olivat he
olleet kuuluja noitia, muutamat kuuluja kautta koko Karjalan.
Kotipuolessa kerrottiin lukemattomia taruja vanhain Panujen taidosta.
He osasivat sairaita parantaa paljaan sanan voimalla, ja jos
tarvittiin, myöskin terveet ihmiset tai eläimet sairaiksi saattaa.
Metsästys-, kalastus-, karja- ja kauppaonnea he jakoivat kaikille
tarvitseville, eikä kukaan viisas ja mielevä mies lähtenyt pitemmälle
matkalle käymättä vaaroja vastaan varautumassa Panunniemessä. Tulevia
asioita tiesivät he arpaseulan ja taikarummun avulla ilmoitella,
varkaita ilmiantaa ja varastettuja tavaroita takaisin tuottaa. Silmä
oli Panuilla terävä ja sen luonti niin voimakas, että kerrottiin
rohkeimpainkin sitä vavahdelleen. Mutta kuta kauvempana heistä
kerrottiin, sitä suurempia sanottiin heidän tehneen. Sanottiin heidän
osaavan oman haamunsa muuttaa, tekeytyä karhuiksi, susiksi, kotkiksi,
käärmeiksi, jopa ankeriainakin järvien poikki uiskennella. Lapin
kuuluisimpiin noitiin heitä verrattiin, vaikk'eivät voineetkaan loveen
langeten ja tainnoksiin heittäytyen antaa hengen ruumiista irrallaan
vaeltaa ja sen sinne aikansa oltua taas palata näkemiään kertomaan.
Mutta loihduissa ja sanainsa voimassa olivat he Lapin noitia etevämmät.
Monet olivat ne tarinat, joita kerrattiin Panujen ja lappalaisnoitain
välisistä taisteluista. Kerrankin olivat muuan vanha muinainen Panu ja
lappalainen olleet kalassa toinen toisella puolella järven. Lompsalo
oli lappalaisen nimi ja oli hänellä seita niemen nenässä, jossa kalasti
ja jota palveli. Mutta Panulla ei ollut seitaa eikä hän semmoisia
lähitienoillakaan suvainnut, kun tiesi sen pilaavan kalaonnea. Silloin
meni Panu salaa yöllä ja särki seidan. Lompsalon kalaonni katosi, mutta
nyt sai Panu kaloja niin runsaasti kuin tahtoi ottaa. Uuden rakensi
Lompsalo seidan ja paransi oman onnensa, pilasi toisen. Vielä senkin
repi vihollinen. Mutta silloin suuttui Lompsalo ja vaati Panun
taisteluun korkealle vuorelle, jossa oli sanan voimalla tapeltava,
loihtuja ja taikoja tehden. Panu suostui vaateeseen ja varasi parhaat
sanansa ja tietonsa terävimmät. Mutta Lompsalo pukeutui porohäräksi ja
aikoi sillä tavalla yllättäen säikäyttää luonnon Panulta. Mutta Panu
seisoi jo vaaran laella valmiina ja kun näki poron juoksevan vuoren
rinnettä ylös, huusi hän: "Sinä olet Lompsalo!" Silloin muuttui
Lompsalo siitä manauksesta takaisin omaksi itsekseen ja tunnusti
itsensä voitetuksi, eivätkä lappalaiset sen kerran perästä rakentaneet
seitojaan sinne, missä panulaiset liikkuivat.
Isästä poikaan kulki tieto ja oli yhä karttumaan päin, sillä he
hankkivat sitä muiltakin tietäjiltä läheltä ja kaukaa, anastamalla
heidän haltijansa joko väkivallalla tai ostamalla ottaen. Ei ollut
tietäjän toimi perinnöllinen, mutta valittiin kuitenkin aina heimon
yhteisissä käräjissä isänsä seuraajaksi Panulan vanhin poika, jolle isä
parhaat ja salaisimmat tietonsa antoi perinnöksi. Mutta vaikka vanhin
poika sai parhaat tiedot, pirahteli siitä muruja nuoremmillekin, jotka
suvun kasvaessa eroilivat emätalosta ja rakensivat itselleen talonsa
sen läheisyyteen, niin että vähitellen kasvoi kylä toisensa perästä
järven rannoille kalaisimpien lahtien pohjaan. Yhtä heimoa olivat
kaikki, mutta eivät etäisimmät talot enää pitkiin aikoihin olleet
sukulaisuuden polvekkeista osanneet lukua pitää. Mutta pikkutietäjiä
olivat kaikki panulaiset. Kannustaan osasi jokaisen talon
isäntä kotitarpeikseen päristää, osasi kysyä arvalta neuvoa
yksinkertaisimmissa asioissa ja loihtia ja vihoja parannella. Suvun
vanhemmilla miehillä oli vielä useammilla oma määrätty tehtävänsä
jokavuotisissa suurissa uhrijuhlissa; mutta ylimmäisenä uhripappina
toimi aina Panulan isäntä.
Muissakin asioissa oli hän kansansa ensimäinen mies ja sen johtaja.
Jokatalviset karhun tapot, suden ja hirven hiihdännät ja suuremmat
kaupparetket hän järjesti ja ohjasi. Käräjissä hän oli ylimmäinen
tuomari ja tuomion toimeenpanija.
Eikä missään talossa ollut soitto- ja laulutaito niin viljelty kuin
Panulassa. Siellä ne enimmät laulut taidettiin ja siellä oli parhaat
soittajat ja soittokoneet. Tuvan seinämällä riippui vanha kannel, jota
sanottiin samaksi, minkä Wäinämöinen heitti rannalle Suomesta
lähtiessään; toiset arvelivat sitä vain sen mukaan tehdyksi. Pitkät
talvipuhteet suurissa tuvissa laulettiin ja soitettiin ja kisailtiin,
sillä yhtä varakas kuin oli talo, yhtä vieraanvarainen se myöskin oli.
Mutta suurimman maineensa ja merkityksensä olivat panulaiset saaneet
siitä, että he uhripaikkaa hoitivat ja pyhää vuorta vartioivat.
Korpivaaran korkeimmalla kukkulalla oli tuuhean näreikön ympäröimänä
tasanen kenttä ja sen keskellä suunnattoman suuri koivu, mikä näkyi
peninkulmien päähän etäisimpien vaarojen harjanteille ja yli aavojen
ulappain. Koivun oksille ripustettiin jumalalle uhratut turkikset,
kalliit ostokankaat ja helyt kiitokseksi metsästyksen onnistumisesta ja
onnistuneista kaupparetkistä, mutta sen juuresta pulppuavan kiiltävän
lähteen pohjaan upotettu hopeakattila sai kullat, hopeat, vasket ja
tinat. Koivun alla oli kivinen alttari, jonka edessä teuraat tapettiin
ja jonka päällä ne pistettiin; alttarin ympärillä oli suuri kehä
tasaisia kiviä, joiden päällä istuen tietäjät uhriateriansa nauttivat,
mutta muu väki asettui niiden ulkopuolelle. Samain kivien päällä
istuttiin käräjätkin.
Paikka oli pyhä ja pyhitetty oli koko laaja niemi kärestään alkaen aina
siihen, missä metsä loppui nuolen ampuman päässä Panulan talosta. Ei
saanut niemen rannoilla kalaa pyytää, ei vaaran rinteillä metsällistä
ampua. Hiljaa, airoja kolistelematta soudettiin sen rantoja ja metsässä
ei saanut huhuta eikä tulta virittää muuta kuin uhritulen uhrien
aikana. Sillä vuori oli haltijain asuma ja Tapiolaisten käymäpaikka ja
he tahtoivat siellä häiritsemättä lepäillä. Sinne ajoi Tapio karjansa,
minkä tahtoi metsämiehiltä säilyttää. Kun hirvi ui lahden poikki tai
ilves jään yli niemeen juoksi, turvautuen sen rotkoihin ja louhuihin,
jotka yhdeltä puolelta veitsiviilo-kallioina veteen putosivat, tuli
ajomiehen jättää riista rauhaan ja avopäin astua pyhän puun juurelle
uhraamaan ja lepyttämään metsän haltijata siitä, että oli hänen
elukkaansa ahdistellut. Siellä kukutteli Mielikki kaunisäänisimpiä
käkösiään ja sinne vihelteli Tellervo pikku-karjansa: oravat, teiret ja
pyyt. Mutta kun talon väki sattui simasuulle, ajoi se vuoren rinteiltä
linnut lentoon ja pani kiirettä neljän jalan juokseville, joita silloin
kaikki läheiset metsät vilisi. Itse olivat jumalat vuoren asunnokseen
pyhittäneet. Vanha tarina näet kertoi, että kun ensimäinen Panu tähän
asettui ja kysyi arvalta, mihin haltija tahtoisi uhrilehdon asettaa,
niin vastasi arpa ja neuvoi valjastamaan nuoren poron, joka ei ennen
ollut pulkan edessä ollut, ja ajamaan sillä, kunnes pysähtyi. Kuhun
poro pysähtyy, siihen tehköön Panu karsikon. Valjasti Panu poron varsan
ja hyppäsi pulkkaan. Hihnaton varsa kiiti kuin myrskytuuli ulos järven
jäälle, laukkasi niemen vartta ja sen nenän ympäritse ja kun oli
kierroksen tehnyt, heitti tiukan mutkan ja kiisi jyrkimmästä kohdasta
vaaran rinnettä ylös. Jo luuli ajaja tuhonsa tulleen ja viimeisen
päivänsä valenneen; kivet kipenöitsivät ja kaarna puista sinkoili.
Mutta päästyään vaaran korkeimmalle kukkulalle pysähtyi poro korkean
koivun alle, särpäsi vettä sen lähteestä ja kaatui kuoliaana sen
partaalle. Siitä tiesi Panu vaaran ja niemen pyhitettäviksi ja pyhitti
tässä lähteen ja koivun, ja uhrasi joka vuosi poron varsan sillä
sijalla, missä haltijat olivat omansa ottaneet.
(Juhani Aho: Panu.)
UHRITOIMITUS.
Kevään tullen, kun kirret kankailta sulavat, kun mahla puun suoniin
kihahtaa ja lehti luomensa aukasee, herää haltija eloon talvisesta
unestaan, virkoo kuin perhonen ja pyrkii siivilleen. Ja silloin on
sillä nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen ja silloin se vaatii uhrinsa
ja otollisin mielin sen vastaanottaa. Silloin on suurien kevätuhrien
aika.
Laumoittain on Karjalan saloilta rientänyt kansaa pyhää uhrivuorta
kohti, jonka korkea koivu ja kuusiset rinteet näkyvät kauvas yli
soitten, järvien ja toisten matalampain kukkulain. Toiset ovat tulleet
järviä soutaen ja ylävesistä koskia alas viiletellen, toiset jalkaisin
vanhoja uhripolkuja, jotka hiekkaisia harjanteita noudattelevat ja
pitkospuita myöten suosalmekkeiden poikki oikasevat.
Yhtä mittaa, öin ja päivin, toitottelevat tulijain tuohiluikut saloilta
ja vesiltä, pajupillit soivat ja leppätorvet lurikoivat. Täynnä ovat
talot vieraita, tuvat, aitat, saunat ja ullakot.
Runsain uhrein ovat he tulleet, isoja uhrieläimiä suuremmat suvut
tuoden, pienempiä pienet, eikä kukaan ole tyhjin käsin tullut, sillä
hyvä on ollut vuosi ja suuret saaliit, ja on haltijalle annettava
osansa.
Taitavasti oli Panu, suuri tietäjä ja heimonsa johtaja, metsästyksen
järjestänyt. Eivät miehet yksitellen hiihtäneet, eivätkä taloittainkaan
erän ajoon lähteneet, vaan kaikki heimon miehet yksissä tuumin ja
yhteisen neuvonpidon mukaan. Miehissä otukset saarrettiin, nopeasti
kävi ajo, kun ajajat vaihtuivat, toiset jälkeen rientäen, toiset
vastuuseen ja huonoimmat hiihtäjät kaadetun riistan kotiin kantaen.
Eivät karhut päässeet käsistä karkaamaan, uupuivat hirvet ja turkki
nujerrettiin susien, ahmain ja ilvesten selästä. Ei ollut hätää
eläessä, kun semmoinen mies heimon asioita johti.
Kaikki saapuivat nyt Panulaan härkineen, lehmineen, hiehoineen,
lampaineen ja lintuineen, ja ne, jotka eivät voineet elävätä uhrattavaa
kaukaisista kotipaikoistaan kulettaa, toivat muuta tavaraa, jolla
vaihtoivat uhrieläimiä lähempänä asuvilta, niin että oli kuin markkinat
Panulan tanhualla. Kaikki uhrattavat elukat vietiin heti tultuaan
pyhälle vuorelle laitumelle, sillä niin vaati vanha taika, että
uhrinaudan piti saada haltijain omaa heinää maistaa ja heidän omista
lähteistään juoda, ennenkun se teurastettavaksi vietiin. Nuoret pojat,
kirjavilla nauhoilla koristetut, pantiin pyhää karjaa paimentamaan.
Paljon oli työtä Panulla uhripäivän aattopäivinä. Panulan suuressa
tuvassa otti hän vastaan sairaita, jakoi lääkkeitä, paranti, teki
taikoja, kyseli arpaa ja sen vastauksia tulkitsi, möi taikakaluja ja
kannuksia ja opetti uusia taikoja: uusia kalataikoja ja uusia
karjataikoja tämän kesän varalle. Aamusta varhaisesta myöhäiseen iltaan
hän tuvan peräpenkillä istui, ollen tuvan luukut sulettuina ja tuli
takassa palaen. Ja yksi oli väijyvä vihollinen ja paha haltija, josta
sanoi kaiken pahan tulevan: "Ristin-Kiesus, papin peikko, sitä vastaan
kun varainnet, et muita vaaroja varanne".
Vaan jo rusottaa kevätaamu ihana. Yön lyhyen ovat laulurastaat
uhrivaaran viidakoissa vihellelleet, aamun koittaessa yltyvät kaikki
Mielikin käköset koivujen latvoissa kukkumaan. Hiirenkorvalla
heloittavat koivut Uhrivaaran rinteillä, tyyni on taivas ja tyynet ovat
vedet, keväistä voimaansa yli rantainsa tulvehtien. Ei ole uhrikansa
hennonut silmää ummistaa. Kantelot rannoilla helähtelee, kirjavissa
vaatteissaan parveilevat nuoret pihoilla ja penkereillä, siellä täällä
syttyy risukokko palamaan ja toitahtaa tuohitorvi tulien äärestä.
Talonsa pihalla järjestää Panu uhrikulkuetta liikkeelle lähtemään.
Eläimet ovat illalla kytketyt ja pihaan tuodut ja asetetaan
kulettajineen ja ajajineen eturiviin. Uhrikarjan jälkeen asettuu Panu
heimojen vanhimpain kanssa ja heidän jälkeensä muut miehet, kaikki
puhtahimpiinsa valkeihin sarkakauhtanoihin puetut, jalassa uudet ennen
käyttämättömät virsut. Yhdet heistä uhrikaluja kantavat: patoja,
kattiloita ja hahloja, kuppeja, roppeita ja vakkasia, lusikoita ja
kapustoita, jotka kaikki eri uhriaitassa Panulan pirtin perässä
säilytetään ja sieltä vain uhrien aikana otetaan esille, toiset
soittokaluja ja kannuksia. Mutta aseita ei ole muilla kuin Panulla ja
hänen apulaisillaan uhrintoimittajilla, sillä ei saa kynttä terävämpää
eikä hammasta purevampaa asetta kukaan pyhälle uhrivuorelle mukanaan
viedä. Mutta jälkijoukossa, erillään muusta, ovat naiset ja
tyttölapset, jotka saavat vain loitolta seurata.
Vaan on heilläkin uhrinsa, joita aikovat miehillä haltijain
hyvitykseksi annattaa: on millä kesy kana tai muu lintu, millä
elättijänis, millä käsin tehtyjä antimia minkinlaisia.
Yhä enemmän kirkastuu taivaan ranta päivän nousun pohjolassa. Jo
heittää päivätär ensimäiset säteensä ylös aamupilviin ja ruiskauttaa
sieltä niitä kimppusen pyhän koivun latvaan korkean uhrivaaran
harjalla... hehkuu taivas, helottaa koivun latva ja vaaran rinteet,
kirkastuvat vedet ja maat...
Helähtää vanhan Jorman kannel saattueen etupäässä, yhtyy siihen
kanteleita jälkijoukosta ja toisia joukon keskestä; alottaa Jorma
ikivanhan uhrivirren vapisevalla äänellään, joka pian peittyy miesten
karkeiden ja naisten kimeiden äänien alle, ja kohta laulaa koko
uhrikansa:
"Kuule meitä, metsän joukko,
Tapio talon isäntä,
Metsän kultainen kuningas,
Mielikki metsän emäntä,
Kaunotar valio vaimo
Sekä kaikki korven kansa!
Ukko pilvien pitäjä,
Hattaroiden hallitsija,
Ahti aaltojen alainen,
Vellamo veden emäntä,
Edellämme astukatte,
Kupehella kulkekatte,
Tulkatte ottamaan omanne.
Uhrit kaikki kallihimmat,
Lahjat suuret suotuisimmat."
Ulos Panulan pihasta kulkee jono, läpi uhriportin, joka on koristettu
lehvillä, yli alavan niittykannaksen, jonka kahden puolen tyynet vedet
välkkyvät, ja alkaa siitä nousta uhrivuorelle leveää polkua, joka
milloin lehtoon katoo, milloin kulkee aukean ahon laitaa, milloin vie
harvan, viileän hongikon läpi. Kuta korkeammalle kohotaan, sitä
jyrkemmäksi käy tie ja viepi viimein pystynä törmänä ylös kukkulan
laelle.
Tuohesta punotulla köydellä on uhrikenttä sitä ympäröivine puineen
erotettu eri pyhätöksi, jonka sisälle miehet astuvat, mutta naiset ja
tyttölapset jäävät ulkopuolelle. Maahan kumartuu Panu haltijan kuvan ja
pyhän puun eteen ja kaikki muut miehet seuraavat hänen esimerkkiään.
Panu nousee, lähestyy haltijan kuvaa, heittää hopearahoja kourallisen
jumalan maljaan ja rukoilee, sill'aikaa kun muut miehet vielä
polvillaan maassa odottavat:
"Annan kullat kuppihisi,
Hopeat pikarihisi,
Nämä on kullat kuun ikuiset,
Päivän polviset hopeat,
Aartehet on uhrikansan,
Kullat kansan karjalaisen --
Sulle tuovat tuomisensa.
Antimensa ensimäiset."
Uhrikentän keskellä, haltijan kuvan edessä on kivinen arina vuoresta
itsestään yhdeksi paadeksi lohennut, jonka päälle on pinottu puita
viisikannan muotoiseen kuvioon, tuohia keskessä ja tuohia halkojen
välissä; puut ovat ukon kaatamista hongista pilkotut ja tuohet kiskotut
pyhältä vuorelta. Uhriarinan edessä lepää ristiin pantujen puiden
varassa pitkä riuku, johon nyt hahlat kiinnitetään ja hahlain
koukkuihin kattilat uhrilihain keittämistä varten. Keskelle riukua
uhrikiven kohdalle ripustetaan koko heimon yhteinen suuri uhrikattila
ja kahden puolen sitä kylien, talojen ja yksityisten kattilat ja padat.
Uhritoimitus alkaa. Kattilat ja padat kannetaan vettä täyteen suuren
koivun alla olevasta uhrilähteestä, tulet viritetään niiden alle ja
uhrielukat talutetaan nuora-aitauksen takaa esiin.
Ensin tuodaan koko heimon yhteinen uhri, Panulassa kasvatettu nuori
härkä, vanhaa rotua, jota polvi polvesta on tietäjän talossa kasvatettu
ja jonka sukuperä on yhtä vanha kuin Panujen. Se asetetaan keskelle
kenttää, vastapäätä uhrikiveä ja haltijan kuvaa. Panu asettuu sen
eteen. Ilpo, hänen ystävänsä ja apumiehensä, on toisella puolella
kaulaa, kädessä teurastuskirves ja toisella puolella on Patva, heimon
miehistä vanhin, puukko kädessä, ja vähän syrjemmällä seisoo Panun
poika Jouko, hopeinen vedellä täytetty malja kädessä.
Kääntyy Panu taas puolittain haltijan puoleen ja sanoo:
"Otollinen uhri ollos,
Kelvollinen kaiken kansan,
Jos vähän värähtelevi,
Päältä vettä puistanevi."
Ottaa Panu maljan Joukon kädestä ja heittää sen sisällön jääkylmää
vettä uhrielukan selkään. Elukka pudistaa nahkaansa ja otollinen on
uhri, kelpaa sille, jolle se tarjotaan, ja heimonsa puolesta puhuu
Panu, uhrieläintä osoittaen:
-- Hyväksi katsoit, haltija, uhrimme halvan, kuitenkin parhaan, minkä
antaa taidamme kiitokseksi kaikesta, minkä meille soit... paljon soit,
suuret annoit... vierasten vihoista varjelit, kirot kiersit, kiukut
käänsit, katehet vitahan väänsit. Kalaonnen ison annoit, metsäonnen
sitäkin isomman, kauppaonnen kaikista isoimman. Siitä sinua kiitämme ja
siitä sinulle uhrit kannamme. Anna onnea vastaistakin... riista eteemme
aja, kalat ainaisille apajille kutemaan kuleta, karjamme kasvata ja
varjele... yhä isommat uhrit, yhä uhkeammat elukat sinulle
teurastamme... katso, kuinka komea on elukka edessäsi, kuule, kuinka
tuolla toiset vuoroansa vartovat... kuule malttamatonta mylvintää...
sinun eteesi polvilleen pyrkivät, sinun jalkaisi juureen verensä
vuodattavat!
Panun rukoillessa soivat yhä kanteleet ja kun hän viimeiset sanansa on
sanonut, tempaa hän kirveen Ilpon kädestä ja iskee sillä uhrihärkää
otsaan, joka siitä maahan lyykähtää ja niitten jalkainsa sijoilla
henkensä heittää. Patva sysää puukon sydämeen ja Jouko jouduttaa astian
vuotavan veren alle. Kiireesti nyhtäistään nahka uhrieläimen päältä ja
pyhään puuhun ripustetaan. Lihat paloitellaan luuta rikkomatta ja
parhaat niistä suurimpaan uhrikattilaan pannaan. Mutta sydämen ja
keuhkot sijoittaa Panu uhripaaden päälle, valelee halkoja verellä ja
sytyttää tuohet kitkavalkealla, jonka puut ovat orrella vuoden
kuivaneet. Ja hyvänmielen hymähdys karehtii huulilta huulille, kun savu
otollisen uhrin merkkinä kohoo kohtisuorana ilmaan ja kohotessaan pyhän
koivun latvuksia pyyhkäisee.