-- Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät

KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA I

Toim.

Juhani Aho

Porvoossa,

Werner Söderström Osakeyhtiö,

1913.

SISÄLLYS:

Alkusana.

Esihistoriallisia haaveita:

Isien puu. (Juhani Aho: Lastuja III.)

Suomen synty. (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)

Kansatieteellinen unelma. (A. Oksanen: Säkeniä.)

Suomettaren kosijat. (Kanteletar.)

Uhrivaara. (Juhani Aho: Panu.)

Uhritoimitus. (Juhani Aho: Panu.)

Yhteiskasken kaadanta. (Juhani Aho: Panu.)

Metsänkävijä. (Juhani Aho: Panu.)

Tuhat vuotta siitä vierryt. (Kasimir Leino: Runoja.)

Uskon varmaan. (Juhani Aho: Tyven meri.)

Viikinkejä Suomenretkillä -- Suomalaisia viikinkiretkillä:

Jumalan kaulakoriste. (Snorre Sturlason: Olavi pyhän taru.)

Tyttären kosto. (Ynglingataru.)

Gunhild ja lappalaiset. (Harald Haarfagerin taru.)

Ruotsill' oli vastus suur'. (Ruotsin vanha riimikronikka.)

Viikingit suomensukuisten kimpussa. (Egil Skalle-Grimssonin taru.)

Muuan meritaistelu. (Saxo: A.H. Snellmannin suom.)

Karsikossa. (Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)

Eräs kostoretki. (Santeri Ivalo: Karjalan kirja.)

Yngvar Virossa. (Ynglingasatu, suom. A.V. Koskimies.)

Suomalaisten vanhat jumalat:

Epäjumalat monet tässä. (Agricola.)

Suomalaisten pakanalliset jumalat. (Kaarle Krohn: Oma Maa.)

Vainajia palvelemassa. (Juhani Aho: Panu.)

Asunnossa autuaitten, kirj. Juhani Aho.

Ukon vakat. (Kansan suusta Kurkijoelta.)

Kristinuskon sarastus:

Piispa Henrikin surma. (Kantelettaren y.m. mukaan.)

Eerikki Pyhän ristiretki. (Ote Eerikin legendasta.)

Piispa Henrik ja Lalli. (E.F. Jahnsson: Lalli.)

Ristilaiva ja lappalaiset. (J.W. Calamnius: Joukahainen.)

Ensimäinen lehti suomeksi kirjoitettua Suomen historiaa.

Palanen ajantietoa. (Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)

Legenda. (Eino Leino: Yökehrääjä.)

Pyhän Henrikin ylistysvirsi. (Suom. kokoelmasta Piae Cantiones.)

Pyhän Henrikin ihmeitä.

Pyhän Henrikin sarkofaagi. (J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)

Muinaisuuden mustan yössä. (Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)

Hävisivätkö haltijat? (Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)

Jumalan kaulakoriste ja Pyhä Olavi. (Juhani Aho.)

Tarina Turun synnystä. (Jalmari Finne: Ylioppilaita.)

Paavin ensimäinen Suomea koskeva kirje.

Viron valloitus:

Entiset päivät. (Neussin kansanrunokokoelma.)

Assamalan tappelu. (Kalevipoegin mukaan.)

Kohtauksia liiviläisten ja virolaisten käännyttämisestä.

(Otteita Henrik Lättiläisen kronikasta.)

Tuomas piispa:

Ristiretkelle värväys. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki

ja hänen morsiamensa.)

Pyhän Henrikin luut siirretään Nousiaisista Rantamäelle.

(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)

Saarnaveljiä roviolla. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja

hänen morsiamensa.)

Tuomas piispa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

Tuomas piispa ja hämäläiset. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

Tuomas piispa väärentää paavin kirjeen. (Santeri Ivalo:

Tuomas piispa.)

Ristisotaväki Turussa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

Tuomas piispan ristiretki. (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)

Takaisin pakanuuteen. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)

Tuomas piispa Visbyssä. (Larin Kyösti.)

Alkulause.

Historia on tietystikin etupäässä tieteen kirjoittama ja sen

kirjoitettava. Vasta sitten, kun kansalla on sen tekemiin tutkimuksiin

perustuva esitys menneiden aikain tapahtumista, on sillä olemassa

ajantietonsa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Ennen tieteellisen tutkimuksen aikaa on kansoilla kuitenkin ollut

itsestään se tieto, minkä ne ovat saaneet tarustostaan, runoudestaan.

Se on sitä tietoa, minkä mielikuvitus kutoo muistotiedon pohjalle.

Vielä sittenkin, kun varsinainen historia on vallannut tarun ja runon

paikan, on rinnan sen kanssa kehittynyt mielikuvituksen ja runon

sepittämä historia, käyttäen niitä aiheita, joita tiede sille tarjoo.

On niinkuin menneisyyttään rakastava kansa ei tyytyisi vain

täsmällisiin tosiasioihin, vaan kaipaisi sitä elämää ja henkeä, minkä

runous antaa kaikelle, jota se koskettaa.

Siitä tarpeesta on syntynyt m.m. historiallinen romaani, joka pyrkien

pysymään todellisuuden pohjalla kuitenkin siitä yhtämittaa vapautuu

liikkumaan aloilla, jotka eivät ole varsinaisen historian

yletettävissä. Historiallinen romaani loihtii eteemme ihmisiä,

intohimoja, taisteluita, selittää aatteellisia ja sielullisia

virtauksia kuvin ja kohtauksin tavalla, jolla tiede ei kykene eikä

pyrikään sitä tekemään. Ellei olisi olemassa Walter Scottia, Victor

Hugota, Shilleriä, Tolstoita, Sienkiewicziä, Mereshkovskia, Rydbergiä,

Heidenstamia y.m., puuttuisi meiltä syvin ymmärryksemme, voimakkaimmat

vaikutelmamme, kauneimmat näkemyksemme maailman menneisyydestä,

ihmiskunnan entisestä elämästä, sen tavoista ja sielunelämästä.

Meidän oma nuori kirjallisuutemme on jo ehtinyt niin pitkälle, että se

jo on luonut historiallisen romaanin tyydyttämään mielikuvituksellisen

historiallisen esityksen tarvetta. Muistakaamme vain Vänrikki Stoolin

tarinoita, Välskärin kertomuksia, Daniel Hjortia ja mitä näköaloja

ne ovat avanneet historiaansa harrastavalle suomalaiselle.

Suomenkielisessä kirjallisuudessa on meillä Yrjö Koskinen, Ivalo,

Wilkuna ynnä muutamia muita, jotka ovat tätä vainiota viljelleet.

Eräistä, varsinkin esi-historiallisista ja muista vanhemmista

historiallisista ajanjaksoista on meillä jo jotenkin laajoja ja

tyhjentäviä esityksiä.

Ja mitäs muuta kuin Suomenkansan historiaa sen laajemmassa

merkityksessä on suurin osa nykyistä suorasanaista

kaunokirjallisuuttamme, mikäli se kuvaa kansamme elämää ja sen

taisteluja varsinkin karua luontoa vastaan viljelyksen puolesta. Jos

kaikki se, mikä Suomenkansaa jo on kuvattu, sen luonnetta selitetty,

sen tapoja esitetty, sen henki- ja tunne-elämää valaistu, olisi

asianmukaisesti ryhmitettynä muutamin silmäyksin nähtävissä,

olisi nykyisestä Suomesta olemassa hyvinkin monipuolinen

kulttuurihistoriallinen kuvasarja.

Jo useita vuosia sitten heräsi allekirjoittaneessa ajatus teoksen

sommittelemisesta, jossa Suomi, sen kansa, luonto, elämä eri aloilla

menneistä ajoista nykyisimpiin saakka olisi esitettynä semmoisena kuin

sen ovat nähneet ja miksi sen ovat kuvanneet sen kaunokirjailijat. Tämä

esittäminen tulisi -- niin suunnittelin -- tapahtumaan siten, että

kaunokirjallisuudesta ja tyylinsä puolesta sitä lähellä olevasta muusta

kirjallisuudesta: legendoista, runoista, romaaneista, novelleista,

näytelmistä ja keveästi kirjoitetuista tutkielmista valikoitaisiin mitä

meillä kunkin alan kuvaamiseen on edustavinta. Siitä tulisi siis

jonkunlainen kaunokirjallinen maamme kirja, kansamme kirja, lukemisto

kotia ja koulua varten -- miksi sitä nyt sitten tahtoisikin nimittää.

Tuuma on nyt sikäli toteutumassa, että olen jotakuinkin valmiiksi

suunnitellut ensimäisen osan tätä teosta, sen historiallisen osan.

"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta" tulee siis sisältämään otteita

historiallisesta kaunokirjallisuudestamme. Siinä koetetaan, melkein

yksinomaan kirjailijain omin sanoin, esittää Suomenkansan historia

siinä valossa, missä he ovat sen nähneet ja mitä he tähän saakka ovat

siinä nähneet mielikuvituksensa silmillä.

Teoksen sisällön kuvattuihin aikoihin ja tapauksiin nähden määrää

tietenkin olemassa olevan ainevaraston laajuus ja laatu. Koetetaan

noudattaa sitä johtolankaa, että aikaa valaiseva ja historiallisesti

mahdollisimman asiallinen kuvaus asetetaan etusijaan puhtaasti

mielikuvituksellisen rinnalla.

Teos on aijottu etupäässä historiallista lukemista harrastavalle

suurelle yleisölle, mutta uskallan samalla myöskin toivoa, että se

kelpaisi käytettäväksi kouluissa historian opetuksen ohella,

koettaessaan tarjota opettajalle tilaisuutta keveämmän historiallista

mielikuvitusta herättävän ja vireillä pitävän lukemisen osoittamiseen

siitä huvitetuille oppilaille.

Helsingissä syyskuulla 1912.

_Juhani Aho_.

ESIHISTORIALLISIA HAAVEITA

ISIEN PUU.

Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka peninkulmittain

kääkkyrä-petäjiä ja vaivaskoivua kasvaa, kohoo kohoamistaan

ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut,

haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään

lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu,

sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Mutta kukkulan

korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt

ja päivät hiljaista hummataan koivujen kuningatar, tuuhea-oksainen puu,

jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavottaa.

Se on Haltijan pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen hän

kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimäiset pälvet

paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina

mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään

harhailtuaan ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen

kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman

hiljaisuuden vallitessa; -- kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui

tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi

aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.

Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alatse, ulvahti susi suota

pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava

kotka.

Ikäviä aikojaan haikaili Haltija lehtojaan kasvatellen, tietämättä,

kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo

kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut ja oravat iloaan

pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltijasta

huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle

kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla,

tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota

hän odotti.

Oli hän jo itse mielestään yhdeksän ijäisyyttä odottanut, kun tuli

vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi:

hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt,

vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen

katseli Haltija häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä

mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä

ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria

lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:

Koivutar ihana impi,

Metsän hieno haltijatar,

Käy avuksi esittäissä,

Toveriksi tarvittaissa,

Laita kulta kuontaloihin,

Pane vaski vartaloihin,

Kehreä punanen lanka,

Sinilanka siuahuta,

Vetele jokien poikki,

Lävitse salon sinisen,

Siihen juosta joukkojesi,

Viiletellä viljojesi --

Antanet urholle apusi,

Uhrin kannan koivullesi,

Esilahjat lehdollesi.

Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki,

kuletti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.

Poishan tämäkin loittoni, heitti Haltijan siihen yksikseen olemaan,

mutta kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan,

eivätkä ne milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.

Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltija, koivunsa oksia soitteli ja

elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita

ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran

lahjaksi kelpaisivat.

Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla

koivun suonissa kihisi ja Haltijan päätä elämän halu huimasi, näki hän

kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan.

Heidän haastelustaan kuuli hän, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen

kaskimaita katselivat, vaikk'eivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät

vaiko tästä kauvemmaksi kulkisivat.

Silloin loihti koivun Haltija kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui

kukkumaan kaikki käkensä ja hymyyn menivät totisten miesten huulet sitä

kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun alle

yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo usvia

anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla

heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella

Koivuttaren kukkulan, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana

ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat

konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat.

Haltija seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän

pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he

samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin

pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa

kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan

sortuivat. Haltijata pelotti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä.

Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden heittivät,

Haltijan koivun. -- Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat, --

kuuli hän heidän hartaasti sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla

heidän ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten

hänen luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin

hänelle sen soivat.

Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltijan ja kaskenkaatajain

välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa

metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä polttivat he kaatamansa

kasken komeana uhritulena Haltijan puun ympärillä. Mutta ennenkun

kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä

muutamia ja kumpikin hiljaa hymisten lauloivat:

Koivutar korea impi,

Maitten neito mairueni,

Anna meille oiva ohra,

Kaura kaunis kasvattele,

Varjele vilulta vilja,

Pane korret korttumahan,

Sekä varret varttumahan,

Tuhansin neniä nosta,

Saoin haaroja hajota,

Kunpa antanet apusi,

Kannan lahjat lehdollesi,

Uhrin puullesi parahan.

Haltija antoi mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän

tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä

halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjonen

pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin

siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan -- ja oli se hänestä

riittävä palkkio.

Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti ja ajan

ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului

kauvaksi soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä

erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen

haltija, joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja

naisia ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei

enää siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä

puu lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat

kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea

anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan

ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa

Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää

pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja

paimentorvet vastailivat toisiaan vaaralta vaaralle.

Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois ja koivun ympärille haudataan.

Mutta koivun Haltija ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy ijäti yhtä

nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia

uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee

soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin

puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltijan puuta kukaan kaada. Sillä

semmoinen on taru, että jos "isien puu" maahan hakataan tai siitä

oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta

jos sen seista annetaan ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan,

ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä haltija

sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.

Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin

kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he yönsä vaivoista

väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun

heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno

riemu hänen rintansa, ja hymy sydämmessä piiloutuu hän puunsa

tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset

tunteensa tulkitsee.

(Juhani Aho: Lastuja III.)

SUOMEN SYNTY.

Kulki kuuluisa Kaleva,

Poikinensa polkutteli,

Etsien elinsijoa,

Asuinmaata arvaellen.

Kaukoa Kaleva kulki

Päivän puolelta iteä,

Päässyt päätänsä pakohon

Ihmisiltä ilkeiltä,

Jotk' olivat joutunehet,

Tullehet tulille niille,

Kussa lasna laaksoloissa

Kuunteli kevätkäkeä.

Paljo maita matkusteli,

Paljo maita, paljo soita,

Paljo synkkiä saloja,

Korpimaita kauhe'ita.

Ei löynnyt elinsijoa,

Asuinmaata armahinta

Viikon vierevän ohessa,

Eikä viikon, eikä toisen,

Yhen kuun kuluajalla;

Missä maat ylen matalat,

Kussa kankahat katalat,

Muut paikat pahannäköiset:

"Ei siinä sijoa mulle,

Ei oloa onnellista."

Niin tuli Nevan joelle,

Laatokan lahen perälle.

Siirtyi siitäkin edemmä,

Pääsi vielä päiväyksen;

Näki maat, metsät ihanat,

Saavutti sataiset järvet.

Salot, saarimaat tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle,

Etäämmälle ennähytti,

Keksi vuoret, keksi vaarat,

Keksi kukkulat komeat,

Lehot, laaksot, lempeimmät.

Katselevi, kuuntelevi;

Niin kuuli kevätkäkösen

Laulelevan laaksomailla

Kuni muinenkin kotona,

Elonmailla entisillä.

Sanan virkkoi, noin nimesi,

Itse lausui ja pakisi:

"Tuotapa minäkin toivoin,

Ikävöin ikäni kaiken,

Käen kullan kukkumata,

Hopean helähtämätä."

Meni mielehen ajatus,

Tuli tuo ikuinen tuuma:

"Lietkö suotu, maa suloinen,

Maa ihana arvattuna

Asunnoksi armahaksi,

Onnelliseksi oloksi.

Ollet _suotu_ onnekseni,

Arvattu asuakseni,

Niin sun _Suomeksi_ nimitän,

_Suomen_ maaksi mainittelen."

Siitä sai nimensä Suomi,

Sai nimensä suomisesta,

Kalevasta kansa juuren,

Suuresta sukuperänsä,

Mainiosta maan eläjät.

Vieläkin kevätkäköset

Laulelevat laaksomailla,

Yhet laaksot, yhet laulut,

Yhet armahat asunnot,

Ei ole yhet asujat,

Yhet korvat kuulemassa --

Jo on kauankin Kaleva

Ollut poissa poikinensa.

(Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)

KANSATIETEELLINEN UNELMA.

Tulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä

vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen

lahden pohjassa.

Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään

suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin,

kuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja

kohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni

johtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven

rasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat

torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui

taivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat

minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.

Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin

seitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei

ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän

katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan

kerääjä on?

_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?

_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.

_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka

kulkivat maata maailmaa?

_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä

maataksemmekin!

Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä

olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni

rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä

kädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä:

"Sinä tiedät, missä Altain vuoret ovat, ne, joiden kukkuloilla on

raitis ja kirkas olla, ja joiden laaksoissa lounastuulet kukkasia

tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimestä? Koska tiedät, niin

niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyötyivät, jonka

pintaan kumpujen oli ilo kuvastella. Sen järven rannalla oli eräs äiti

lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat eivät kuulu

tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: _Tja, Erma, Unus, Kri,

Uometar_. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät

niin, kuin ei mikään heimo enää elä. Lammen vedet olivat useammin

tyynet, mutta jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään,

niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla.

Silloin istuutuivat sisarukset aina venheeseen, pieneen solakkaan

ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti

heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppanina eräs

nuorukainen, heidän veljensä metsätoveri. Mistä hän oli kotoisin, ei

kukaan tietänyt. Kun ei vaan liene tullut yläisistä taivoista, niinkuin

muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka

nuorukainen, jonka suonissa juoksi raitista verta, jonka käsivarret,

ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä

säihkyi tulta, ikäänkuin revontulten kauneimmat välähdykset. Noiden

tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin,

ja tytöt puolestaan rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset

viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset

tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan,

marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden

huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla

istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve

kulta tultuasi!' Kerran eräänä iltana viivähtivät he niin kauan

kukkakummuillansa, että äidin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja

sitten kysyttyään, missä niin myöhään olivat olleet, sai hän

vastaukseksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauneinta virttänsä, ja siitä

emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin,

mainittu nuorukainen heidän kerallansa.

"Mutta kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi kuin niiden

olisi vavistava laulaessansa siitä, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna

sisarukset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kun havaitsivat,

että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he

huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko

kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle

uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei

ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella

nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen

mieleen. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimeksen varjo kylmä.

Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa he eivät kärsineet nähdä. Poissa,

poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin

silloin sanoi Uometar: 'Voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! --

Mitä me sillä voitamme? -- lähtekäämme ystävätämme etsimään, kenties

tuolla lännen saloilla...'"

-- Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja

lauloivat virren äidillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä

kiehuen, kauan katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimein kokonaan

katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja

näin kului paljo aikaa, mutta ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran

he olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja

jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmuja, ikäänkuin

verta olisivat tihuneet. Siinä sanoi Tja: "Eikö olisi parempi, sisaret,

että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme

ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä

tienotta rakasti hän enemmän kuin muita?" Ja kun toiset sisaret

sanoivat siihen suostuvansa, niin virkkoi hän taas: "Mutta ennen

erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti johtuisi mielemme,

ja..."

"Minkä otamme siksi merkiksi, eihän meillä ole mitään, joka siksi

sopisi?"

"Muistatteko hänen nimensä?"

"Aina, aina!"

"No niin, hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme

toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi...

Mutta minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö

niin?"

Tarinoija taukosi tähän. Sitten alkoi taas.

"Niin päätettyänsä erosivat sisarukset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin

itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin

ennen, nyt nimitettiin heitä, milloin nämä sisaret tulivat puheeksi,

nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän

muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä

nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään,

omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Hän

kulki monta saloa, monen suon poikki; nousi kallioille, ja laskeutui

niiltäkin, niin ahkerasti etsien ystävätänsä, että hieno valkea

hamehensa paljon raiskautui, kun ei malttanut oksiakaan edestänsä

väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.

"Niin tuli hän viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä hän ei

vielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja

petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut

myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille

sanoneet: voi kuin on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen

poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka

kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat!

Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeeseen tehdä.'

Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli hän toisinaan

iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävänsä. Siitä kului

aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.

"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen

lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maihin päästyä nousi siitä

keskikokoinen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi

vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei

tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan

ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä,

milloin taivasta sormellansa osoitellen. Kummako oli, että toinen näitä

viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mutta

tulijavaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kieltään, jota Suometar ei

tajunnut, vaan sitten näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkyi, ikäänkuin

olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!

"Ja opettamaan hän rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren

pienessä majassa oli ennen kaikki somassa järjestyksessä, ehkä

huonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen

aikaan. Mutta tullut vaimo, joka näytti tässä emäntänä rupeavan

elämään, muutteli kaikki toisin. Rahit eivät olleet hänestä hyvät;

niiden sijaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren

majaa sanottavan: 'tupa' oli muka paljoa siistimpi. Aittaa sanoi

'puodiksi', sukaa 'kammaksi'. Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle

viittoili, asetti hän perinurkkaan, ja käski hänet sitä monta kertaa

päivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin

hänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs, oli

täytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.

"Kun nyt oli kaikki oman päänsä mukaan asetellut, alkoi vaimo

Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen

oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kun piti päiväkaudet

istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti aina Suometarta,

kun pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui monesti, sillä eukko

itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt tytölle jättäen. Tosin

kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta silloin katsahti hän

aina taivaalle, ja lävistys lakkasi; tosin lankeilikin hän puutaakan

alle toisinaan, sillä puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä

hän ei mitään välittänyt, hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän

meni siellä käydessänsä aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka

metsä, istuihe kivelle ja ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen:

'Missähän lienet tänäkin iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö

sinut koskaan?' Ja silloin puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään,

ja kyyneleet juoksivat hänen kasvoillensa, mutta muuttuivat maahan

päästyänsä simpsukoiksi. Mutta hänen mielensä keveni, ja keveämmältä

tuntui taakkakin hänen kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se

vaimo, emäntä, porstuan portahilla seisomaan, ja näki tytön itkettyneet

silmät. 'Missä olet näin kauan viipynyt, mikä sinull' on siellä

metsässä itkettävä, kun aina tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy

laatuun, ja varokin, ett'en täst'edes kovemmin senkaltaista

uppiniskaisuutta rankaise! Mene pian kotaan!' Tyttö meni, mutta kyynel

vierähti nytkin hänen kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. --

"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä

monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle,

kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä johtui hänelle mieleen useammin

kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat

kumminkin molemmat kodassa vierekkäin, sillä vanhempi vaimo opetti

Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat

sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella

aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä

säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyvän. Kuka ei tiedä, että kirkas

tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja savu

nousi lakeisesta niinkuin lakehen pyrkivä patsas korkeassa kirkossa.

"Silloin aukeni tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen

sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan

kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, jättämättä

avonaiseksi muuta kuin kasvot ja vähän kaulaa, josta keltainen

helmirihma kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha,

nenä näytti terävältä. Suomettaren emäntä katsahti tulijata ja hänen

kasvonsa nähtävästi vaalenivat, niin että Suometar luuli hänen

hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan, sävähti tytön

itsensäkin sydän. Tulleen tunnusteli jo ennenkin nähneensä, mutta

missä? Viimein johtui hänelle mieleen, että tämä oli sama ihminen,

jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä kerroin, nähnyt

ympärillä olevassa metsässä puiden takaa kurkistelevan. Silloin ei se

kumminkaan ollut yrittänytkään lähemmäksi. Mutta mikä kumma hänet nyt

tänne toi?

"Hän ei vastannut tervehdykseen, eikä istunutkaan, vaikka käskettiin.

Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se oikealla asialla nyt ole', sanoi

vanhempi kodan asujoista, ja nyt muistui hänen mieleensä, että tämä

akka oli jo ennenkin tullut häntä vastaan, että siitä yhdynnästä oli

paljo onnettomuutta seurannut, että... ja nyt alkoi päivä mustua hänen

silmissänsä. Kuitenkin oli hänellä vielä siksi älyä, että kysyi

häneltä, mitä asioitsi."

"Tytärtäni läksin käymään, vastasi kysytty ilkeästi nauraen.

"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on?" huusivat sekä vaimo että

Suometar yksin ajoin.

"Sinä!" vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi

pakottaen, kuin ikään voi.

"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona."

"Missäs se kotisi on?"

"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on."

"Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?"

"Oli, oli."

"Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka

kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka...?"

"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen

ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta

juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme... voi, voi sitä riemua!

Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin

tiedät, elääkö äitini vielä? -- sano, sano!"

"Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot.

Montako sisarta teitä oli?"

"Viisi."

"Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä

auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikeaa ole: riihen puintia, kasken

polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa on --"

Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän

vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itsekseen,

vaikka ei mitään virkkanut.

"Äitisi lähetti minut sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin

äidiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet juoksivat

hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi kokonansa, ja

antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja kun nyt

lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisenä, mutta mielensä

alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä minulle:

'Minusta tuntuu, etten enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä,

kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle niin

rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, sangen

paljo on jo aikaa kulunut siitä kuin oli eronnut sisaristansa, jotka

tässä teidän armoillanne elävät, ja sitten eivät hekään ole hänestä

mitään kuulleet.' Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä usko, että

armoilla tulet elämään, niinkuin äitisi, horiseva eukko, sisaristasi

virkkoi minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa kertoa! Ei, meillä on

toisenlainen elämä."

Suometar ajatteli itseksensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! Jonka

joukkoon minä en lähtisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona!

Mikä onnettomuus niille raukoille lienee tullut? Joko siskoni lienevät

yhteisen etsittävämme unhottaneet?

"Entä Vap...?" kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kun

katsahti vaimoon. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut, silmät

kiilahtelivat niin kummasti, ja valkeat hampaat välkkyisät sen suussa

niin oudosti, että Suometar säikähti ja katsoi anovilla silmillä

emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut. Tämä yritti jotain

sanoa, mutta toinen, joka näki Suometarta ei hyvällä saavansa, töytäsi

emännän päälle, ja...

Siitä nousi sitten suuri tora ja taistelu, jossa ne kaksi mökissä

elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta

yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä,

pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi

venheellensä, työnti sen lahden laineille ja -- meni iäksi matkaansa.

Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.

Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin

voiminsa ei mitään voivansa. Hän pakeni pihalle, istuihe kannolle ja

ajatteli eloansa. Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman

vaimon paettua, hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut häntä

säästävä, sillä se oli sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen

mökkiinsä asumaan (äidin ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen

omia valheitansa), mutta itse joka päivä sanonut käyvänsä häntä

katsomassa, ja sitä paitsi alituisen vartijan kotoansa uhannut

lähettää, jonka heti piti Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei

totteleisi, ja katsomaan, ett'ei päivätyöstä mitään tekemättä jäänyt.

Selvästi näki poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea

ollut kadonnutta ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt

aivan mahdottomaksi, ja mahdotonta oli häntä edes ajatellakaan. Kuta

enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan,

pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että

viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot,

ja vedet alkoivat hiljaa, mutta kuumasti lähteistään kiehua,

norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan

tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto,

niinkuin kaukana metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä, joiden

suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuulleet. Ne

lauloivat:

Elä itke, armas impi,

Elä, vaivainen, valita!

Mi apu itkusta sinulle,

Mikä kyynelten kylystä!

Rintasip' on raukenevi,

Povesi pakahtunevi,

Niistä pilvistä polojen,

Niistä huolen hattaroista!

Paljon kestit, kestä vielä,

Kestä kuormasi kovuutta,

Kanna kaihoa katala,

Sieä suuren survimista,

Suuren niskan nakkeloa,

Sieä syytönkin sysintä.

Näetkö, kuten tulevi,

Kutenka kohottelekse

Kultaisen ruson kipinät,

Nep' e'ellä ääntelevät,

Eelläpä helähtelevät

Tietä kirkkahan tulijan,

Matkoa ison jumalan;

Se sun auttavi akasta,

Päästävi pahan parista;

Sill' on ankarat aseensa,

Väkevät varustimensa,

Se on Luojan lähettämä,

Valon valvova isäntä,

Koston kultainen kuningas!

Siitäp' on apu sinulle,

Turva kaiketi tuleva.

Elä itke, armas impi,

Elä, vaivainen, valita,

Mi lepo itkusta sinulle,

Mikä kyynelten kylystä!

Tämä laulu vaikutti Suomettareen kummallisesti, ja lohdutuksen

virvoittavan nesteen tunsi hän siitä sydämehensä valuvan. Kyyneleet

pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin, posket

helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli kuulakampi.

Yksi ainoa asia vielä huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo oli

hänestä niin tuttua, ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut,

oli hän jo ennenkin kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta

missä, milloin, unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei

kotonsa laaksoissa ennen lasna ollessansa olisi...? Kuitenkin meni hän

sangen toivovalla mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen

emäntänsä mieliä palvella, kunnes toivottunsa, kunnes ikävöitynsä

tulisi.

Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan.

Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan

hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen

kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar

lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti hän aina illan suloisuuden,

siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain

kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumaton toivonsa

antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa hän keksi puiden keskitse

vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta

hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä: 'kukahan se kuitenkin

lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin

astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä, joita

niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väijyisikö hän minua kukkiani

anastaaksensa? Vaan -- sen silmä loistaa niin lämpimästi, niin

uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on mielestäni tuntunut

ikäänkuin hän minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei koskaan ole puheille

antautunut -- minä menen kuin menenkin, eihän tuo mikään peto olle.'

Kiireesti astui hän nyt lopun matkaa, ja tuli lähteelle. Vieras ei

paennut, nousi vaan seisoalleen ja tervehti, ja kohta he olivatkin

hyvin hyvät ystävät, sillä seuraava puhelu syntyi heidän välillänsä.

_Nuorukainen_. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat, kuinka

kauniit! Onko nämä sinun?

_Suometar_. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvastin on

minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat

ystäväni.

_Nuor._ Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni monesti

havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.

_Suom._ Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset, kun aina olen

suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun kävelevän; useasti

on mieleni askeleistasi vavahtanut, kun pelkäsin, että olisit... Mutta

nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi kumminkin tärkeä lienee, kun

niin aina täällä oleksit, täällä meidän korvessa, joita ei muut rakasta

kuin...?

_Nuor._ Niin, vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.

_Suom._ Korvenko humina? eikös teidän puolella ole...?

_Nuor._ Ja korven kukka kaunis katsoani.

_Suom._ Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat vaan

sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu syy

sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?

_Nuor._ Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen kirkasta vettä

juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä kuunnellut.

_Suom._ Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta puhuessasi

et aina noin myhähteleisi, kun nyt näen tekeväsi. Mutta salkkusi, mitä

siinä on?

_Nuor._ Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.

_Suom._ Mistäs ne olet saanut?

_Nuor._ Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin tämän lähteen

kukkareunoiita, ja...

_Suom._ Kuka niitä on tänne saattanut, enpähän minä ole yhtään nähnyt?

_Nuor._ Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon kätköön kadonnut,

ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä, miltä ne näyttävät?

(Aukaisee salkkunsa.)

_Suom._ Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja simpsukoista

kudottu! Mutta mitä sanoit -- nämä minun poskiltani...? Mahdotontahan

se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan... kyynel maahan herahtanut,

mutta helmiä, niistä en tiedä mitään!

_Nuor._ Ja ennenkun tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat näiksi

kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.

_Suom._ Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä vyö; kuka

sen on tehnyt?

_Nuor._ Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen kutominen on

minun tekemäni.

_Suom._ Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet

välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet

asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita

valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat, ja

noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä sanoisin

noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita reunoilla

olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikö se kävisi laatuun?

_Nuor._ Hyvin kyllä; mutta vielä paremmin sopii se, kun se vyö on

itselläsi. Sinä hämmästyt. Mutta vähemmin kummastunet, jos muistat,

että niiden helmien, joista se on tehty, sanoin sinun omiasi olevan.

Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin vakavassa

asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi, muuta

palkintoa en sinulta ansaitse kuin sen, että omin käsin saan sen

vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöntä aikaa, jolloin hän solmitsee vyön

hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neidon ympärille, ja sitä

tehdessään, melkein tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)

_Suom._ (Katsahtaa häneen ujostellen, mutta kiiltävin silmin.) Mutta

mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän vyölläni?

Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?

_Nuor._ Sitä et tarvitse pelätä, siitä, vyöstä on sinulle vaan suuri

turva. Mutta estääkseen pahain ihmisten liian suurta ilkeyttä antoi

Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne eivät uskalla

tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.

_Suom._ No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle minua

tulla, että voisi..?

_Nuor._ Ei milloinkaan, niin kauan kun se vyö on ympärilläsi. Kun sinä

tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, mutta kun perään menet,

niin lymyää hän oven suuhun.

_Suom._ Suuri ja sanomaton on velkani sinulle, enkä arvaa, millä

konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen,

mutta...

_Nuor._ Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on laukussani

enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen sinulle toisia

kapineita, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen toisemme

tässä lähteellä, näiden kukkien hiemuhajuissa. Jää hyvästi siksi!

Panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin. Mikä

kumma ukolle on tullut, kun ei virka mitään! arvelin itsekseni, ja

viimein jo rohkenin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä onkin satusi,

vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei vastannut ennen kuin

vähän ajan perästä: "Jo se loppui; voisi kyllä häneen lisätäkin, mutta

taatto vainaja ei sanonut enemmältä, enkä min' ole häntä muiltakaan

kuullut tätä edemmä."

"Mutta eihän tässä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä sitäkään

kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään. Kumminkin

sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi ollut:

poikkinainen satu Suomettaresta."

"Ka, pane nimi, miksi katsot, mutta enempätä min' en osaa sitä; ehkä

muilta sattuisit lisää saamaan", vastasi ukko ja panihe tilalleen.

Minun täytyi häntä seurata.

Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen luikareina lattialle

pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli rautaan

asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja -- sammui.

Mutta minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt

olin kuullut, oli johdattanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin.

Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, ne viisi sisarta ja

niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt

läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne

joutunut, kun eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko hän

mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin iäti

hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, mutta tätä en

voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi

sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäytä.

Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tytöille mahdollista häntä koskaan

tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät sitten

Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut suurta

lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen holhoajattarensa

aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, paljoa kovemman. Kuinka olisi

hän tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?

Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja

ne valvottivat minua, niin että levotonna heittelime tilallani.

Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin

päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.

Nukunta ei estänyt ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota

valvoessani olivat rakastuneet kulkemaan. Minä olin olevinani suurella

summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät

tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta

täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän

kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetut, miehet sinisillä

kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka puolipäivän

säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan näyttänyt

väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin eriskummallista ja juhlallista

odottavan.