Ma olen tunne-ihminen,
mies olen mieli-alojen.
Niin herkkä kaikelle kaunihille,
niin altis tunteitten aaltosille.
Ei tarvis paljon, ennenkun
jo kirkkahin on mieli mun: —
vain säde pienoinen taivahalta
tai kukka kummulta kukkivalta.
Ja väleen taas poiss' ilo on,
ja sydän mer' on rauhaton:
vain kylmä tuuli tuoll’ ulkosalla
tai loukkaus pien', — oon jo pilven alla.
Vaan kaunista jos kuulla saan,
tai luoda katseeni ihanaan,
niin silloin suunniltain olen poissa,
niin henkeni silloin on haltioissa.
Lie paha, kun noin herkkä oon,
noin joudun usein aallokkoon,
vaan jäiseksi järki-ihmiseksi
mä tahtoisin sentään viimeiseksi.
Se onhan, kuni kivi, puu,
jonk' yht’ on, mitä tapahtuu;
sen kivirinnass' ei tunteet tyrsky,
sen laskelmiin vaikuta tyyn' ei, myrsky.
Ei! Tunnen syväst’ ennemmin,
jos siin' on myötä kyynelkin,
kuin tahtoisin olla vain järjen jäätä,
vain arvoja laskevaa kylmää päätä!
Ma olen tunne-ihminen,
mies olen mieli-alojen.
Niin herkkä kaikelle kaunihille,
niin altis tunteitten aaltosille.