Niin kuluvi päiväkullat,
aika armas rientelevi,
kuin tie orhilt' oivimmalta,
taival taivon tuuloselta.
Tuossa orhi tuskin korskui,
tuossa juoksi nopsajalka,
kuin jo kulkevi kylällä,
maita muita matkoavi.
Tuossa tuulonen tohisi,
aivan kohdalla kohisi, —
kaukana jo karkelevi,
virstain päässä viilettävi,
sohajavi, soittelevi
toisen kunnan kuusikoissa,
kodin toisen koivikoissa,
toisten veijojen vesillä. —
Niin kuluvi päiväkullat,
aika armas rientelevi!
Niin kuluvi päiväkullat,
aika armas rientelevi,
kuin kuluvi linnun matka,
kurjen kulku korkealla,
taikka taival koskivenhon
kosken kuohussa kovassa.
Väleen lintu liitelevi,
kurki siirtyvi sivutse,
ohi lentää leijahuttaa;
väleen väistyvi venokin,
puinen pursi puikahtavi,
sivu rantain siirrähtävi
kosken aalloissa kovissa,
vaahtovirran vilinässä
kohti valkamaa kotoista
taikka muuta satamata. —
Niin kuluvi päiväkullat,
aika armas rientelevi!
Niin kuluvi päiväkullat, —
anna, armias jumala,
ajan kultainen kuningas,
armaast' aikani kulua,
viikkojeni vierähellä!
Anna, armias Jumala,
korkeuksien kuningas,
ett’en armast’ aikoani,
päivieni päärlylöitä,
hetkieni helmilöitä
möisi, kuin möi Esau muinen,
epatto, esikoisuuden,
kallehimpansa, katala,
halpaan hernekeitoksehen,
ruumiin rokkaan ruskeahan!
Anna aikani paremmin,
hetkieni herttaisemmin
korkeampihin kulua,
kallehimpihin kaota!
Anna siunaust’ ajastani,
ajastani, toimestani
ees pisaran pienen verran,
taikka kortisen vähäisen
kallihille kansalleni,
suloiselle Suomelleni!
Vielä viimeksi, Jumala,
kun on aikani kulunut,
elon' ilta ehtinynnä,
suo'os silloin mun Sinussa,
aaltoraukan rauhattoman,
kyynelöivän kyyhkysrukan
löytää ikirauhan ranta,
iki-oksani ihana!