Atoomi olen pieni vain
ma kaikkeudessa maailmain.
En merkitse siin' enemp', en,
kuin maassa mullan matonen.
Atoomi olen pieni vain
rinnalla luotuin suurempain,
rinnalla taivaan planeettain,
tai valtamerten vaahtoovain.
Niin pieni olen, voimaton,
ja aikani niin lyhyt on: —
kuin tähdenlento, eloni
vain hetken kestää, sammuvi.
Vuoskymmenet kun vierii vaan,
ei mua muista ainutkaan.
Mun hautan' unhoituksiin jää,
sen risti ruostuu, häviää...
Ja sentään, vaikka atoomi
ma kaikkeudessa olenki,
on merkityksein on rajaton,
mun henken' ikihenki on!
On asemani arvokkain: —
ma luonnon kuninkuuden sain.
Ja valtioin on verraton: —
kaikk', kaikki allein pantu on!
Kaikk', kaikki maassa, meressä
mua palveleepi, ihmistä.
Ma tutkin tähdet, planeetat,
mua kantaa aallot vaahtoovat.
Ja jylhät luonnonvoimat saan
myös palveluuni taipumaan.
Kuningassauva siis mull' on,
oon luotu herraks luontohon!
Ja tässä viel' ei kaikkikaan:
mull’ ihmisellä, mulla vaan
myös hengenvaltakunta on,
ihana, laaja, rannaton!
Ja vihdoin, perustukset maan
kun pettää, raukee radoiltaan
planeetat, — mullen silloinkin
jää valtakunta ihanin!
Ja silloin koitoss' aamukoin
vast’ ymmärtää sen täysin voin,
kuink' ihmiskurjan pienen on
ijäinen arvo rajaton!
Ja silloin ymmärrän myös sen,
ett' aate, teko jokainen
ja sana, joka kuiskataan,
ei kuole seurauksiltaan! —
Vain pienen-pieni atoomi
mä kaikkeudessa olenki,
kuningaskruunun sentään sain,
ja henken' elää ijät', ain!