En ihaile yksin kevättä,
mi kukkien aueta antaa,
haat, vainiot verhoovi vihantaan
ja toiveita kauniita kantaa,
ja lintuset tuo
ja lauluja luo
ja nuoret ja lapset
ja harmajahapset
saa sykkimään intoa uutta.
En ihaile yksin kevättä,
vaan myöskin syksyistä aikaa,
kun niittyjen nukka jo talless' on,
ja marjamieslaulut ne raikaa,
kun peltoinen työ
jo poikk' elot lyö,
tai aamuisess' yössä
jo varstat on työssä,
ja aamut on raittiit ja armaat.
En ihaile vain myös nuoruutta,
elon kevättä herttaisinta,
min kasvoilla kaunihit ruusut on,
ja toiveita täysi on rinta,
ja min elontie
ylös, kauvaksi vie,
ja miltä myös valo
ja oikea, jalo
saa hehkumaan sydämen herkän.
Myös ihailen vanhuuden iltaakin,
myös rakastan harmajapäitä,
ikä joille jo hopeaa hapsihin loi,
kun koki he monia säitä,
ja joilt’ isänmaa
jo taltehen saa,
min kylvi he kerran
töin, taisteloin, — Herran
nyt lepoa rauhassa vuottaa.
Oi, Herra, niin monet vain kukkaset
hedelmöimistä ennen lyö halla,
niin monta myös elämää keväistä
on sammunut sortumalla!
Sa syksyjä suo,
jotk' iloa tuo,
ja nuorten äl’ anna
pois miehuutta panna
ja toiveita Suomeni sortaa!