HAUTAA KOHDEN, HAUTAA KOHDEN

Hautaa kohden, hautaa kohden

rientää elo ihmisen.

Haudan lepoon kulkee matka

kautta elon taistojen.

Haudan lepoon ihmislapsi

valkoliinoin kannetaan.

Nuori niinkuin harmaahapsi,

haudan lepoon lasketaan.

Haudan valjuun valkamahan

päättyy kaiken kansan tie.

Kuninkaat kuin mierolaiset

kuolo kaataa, tempaa, vie.

Ei niin suurta, mahtavata,

jot’ ei kukistaa se voi;

ei niin pientä, viatonta,

jolle ei sen kellot soi.

Hauta harmaa, multa musta, —

siin' on osas, ihminen!

Synnyt, kasvat, kukit, kuihdut,

kuni korsi, kukkanen.

Suunnittelit kenties suurta, —

kuolo ovelles jo lyö!

Elämälle sykki rintas, —

silmäs peittääkin jo yö!

Solmit siteit’, ihanoita

kuvia sun henkes loi,

vastaisuutta kirkkahaksi

sydämesi unelmoi,

tuonen tummat vaunut silloin

luoksesi jo kiirehtää,

lähdön hetki lyö, ja piiriin

armahitten aukko jää...

Suru sentään pois! Ei elo

kuolemassa sammukaan;

kuolon rannan tuolla puolla

kalleimmat taas kohdataan!

Onnellisest’ erooville

uusi aamu aukeaa,

autuaasti nukkuville

ylhääll' uus' on taivas, maa.

Miks siis surtais, hautaa kohden

vaikka kulku täällä käy?

Miksi surtaisiin, vaikk' onni

tääll' ei kestäväksi näy?

Miksi surtais, hetkiseksi

vaikka armaist’ erotaan,

kunhan kerran, kunhan kerran

kunniassa kohdataan?