Mä matkalla viikkoja viivyin vain
mun armahimpani luota poissa,
vain viikkoja, mutta syvään sain
jo uiskella kaihojen aaltoloissa.
Ja koti se mielessäin kultaisna väikkyi,
ja tuntehet liikkui, ja tuntehet läikkyi, —
sun luoksesi, kultani, kaihosin niin.
Sain matkalla nähdä mä Suomeni maan
suloisimpia seutuja monta, monta,
ja ma tunsin katsoissa kauneuttaan
ihastusta niin suurta, niin verratonta,
mut kuvas se kultaisna mielessäin väikkyi,
ja tuntehet liikkui, ja tuntehet läikkyi, —
sun luoksesi, kultani, kaihosin ma.
Niin vierasta siell' oli, outoa,
jos kohtakin kansa ja maa oli omaa.
Ei tuntunut kotoinen tunnelma,
ei majaa niin ollut herttaista, somaa,
kuin kotoni pienoinen tarjoaa mulle,
miss' auki sun sylis on mulle, mun sulle,
Ja jossa niin hellyyttä, lämpöä on!
Oli outoa päivin ja illoinkin,
oli vierahan vuodekin lämpöä vailla,
Se tehtynä kylmin lie sydämin,
ei kätösten rakkaitten, hellien lailla.
Ja hetkiä useinkin vierähti, haipui,
mun silmäni ennenkuin unehen vaipui,
niin oudolta tuntui mun rinnassain.
Oi, koti! Mik' aarre, mi kalleus oot,
kun asuvi onni sun ortesi alla!
Sa tyyntä suot, lämpöä, riehahtakoot
kuin myrskyt tuoll’ ulkona maailmalla!
Oi, koti, min järjesti puoliso hellä,
ja jossa on rakkautta väsynehellä,
sa heijastus taivahan mailta oot!