Sua lemmin, armas, syvästi,
sun oon ma kokonaan.
Sua kaihoan, jos hetkenki
sa viivyt poissa vaan.
Sua kaihoan, ja koti, oi,
niin tyhjäks, tyhjäks käy,
jos äänesi ei mulle soi,
jos hetkeks' ei sua näy.
Ah, monestihan, armahain,
ma istuin ikkunaan,
ja kaihokatsein sua hain,
jos rahdun viivyit vaan.
Ja tunnit, minuutitkin, ne
oi, oli pitkät niin;
ja päivä — ijäisyydelle
se tuntui tunteisiin.
Sun äänes hellää kaikua
ja kuiskett', armahin,
ja suudelmaa ja katsetta
niin sulta kaihosin.
Kuin päivyt, kaste ruusullen,
niin olet mulle sa.
Sua läsnä elän, riemuitsen,
sua ilman kuihdun ma.