V.

Eräänä päivänä keisari Klaudiuksen hallitessa oli sataviisikymmentä

tuhatta katsojaa, mikä määrä mahtui Circus maximukseen, kokoontunut

katselemaan troilaista leikkiä. Rooman jaloimpien sukujen poikien

piti näyttää keisarille, senaatille ja kansalle taitoaan pyöritellä

hevosta ja käytellä aseita.

Nuorten parvi ratsasti ympyrän sisälle ja tervehti Cesaria ja

senaattoreita. Sitten se jakautui yhtäsuuriin joukkoihin, jotka

merkin saatuaan vastakkain törmäten piirittivät toisensa kiertelevin

rivein, pakenivat ja ajoivat takaa, hajaantuivat taisteleviin parviin

ja kokoontuivat uudelleen yhdistettynä ryhmänä keisarin ja senaatin

eteen. Keskellä tätä vilinää, joka oli kuin

"parvi delfinien, mi merten aavoilla telmii,

leikkinä aallot Carpatin lyö ja Libyan laineet",

nähtiin kymmenvuotias poikanen, ihanan Agprippinan ihana poika

Lucius Domitius Ahenobarbus. Kruununperillinen, hento Britannikus,

oli myöskin mukana ritarileikissä, jonka nuorta Julusta hänen

piti esittää; mutta katsojain silmäykset, kättentaputukset ja

ihastushuudot eivät tulleet hänen osakseen, vaan Lucius Domitiuksen,

jonka kauneus, notkeus ja väsymättömyys hurmasi kaikkia. Myöskin

painui päivä häipymättömästi hänen mieleensä ja vaikutti koko hänen

elämäänsä. Rooma oli, silmästä silmään, täyttänyt pojalle yleisen

ihailun huumaavan maljan; nuorukaisena ja miehenä, diadeemi otsalla,

halasi hän yhä uudelleen kohottaa tuon maljan huulilleen.

Nero -- kuten häntä nimitettiin silloin, kun keisari pian senjälkeen

teki hänet pojakseen ja kruununperillisekseen -- oli nyt kansan

lemmikki ja näytti ansaitsevan tämän aseman. Kaikki, jotka olivat

hänen lähellään, olivat ihastuneet hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja

iloiseen, hyväntahtoiseen, melkein naisellisen hentoon luonteeseensa.

Opettajat ylistivät hänen rikkaita sielunlahjojaan ja ahkeruutta,

jolla hän viljeli niitä. Innokkaimmin hän antautui niihin

oppiaineisiin, jotka vaativat kuvittelukykyä. Harvoin hänet nähtiin

toimettomana: vapaahetkensä kirjasta ja ruumiinharjoituksista hän

vietti maalaamalla, muovailemalla, kaivertamalla ja harjoittamalla

runotaidetta.

Ne miehet, joille hänen kasvatuksensa oli uskottu, kirjailija Seneka

ja sotapäällikkö Afranius Burrus, huomasivat kuitenkin, ettei

ollut epäilemistäkään, että nuo loistavat lahjat olivat yhtyneet

turmiollisiin puutteisiin. Ne kaunopuheliaisuuskokeet, joilla tuo

mietelauseita laativa Seneka tahtoi istuttaa totuuden rakkautta

poikaan, osoittautuivat vaikutuksettomiksi: jos tämä oli joutunut

syylliseksi johonkin rikokseen, koetti hän kekseliäällä valheella

suoriutua pulasta, ja ellei se onnistunut, niin hän vaiensi nuhteet

suuteloilla ja parannuslupauksilla, joita ei kai milloinkaan

täytetty. Vanha Burrus, äreä poikaa ja töykeä keisaria kohtaan,

voitti hänen kunnioituksensa, mutta ei hänen luottamustaan. Seneka

taas, jonka olento yhdisti hienoon ja arvokkaaseen ulkomuotoon

jotakin tunteellista, pääsi lähemmäksi nuorukaisen sielua ja

oli hänellä Neron opastajana kaunopuhujataidossa runsaasti

tilaisuutta opettaa tälle stoalaista ihannetta, jota molemmat

opettajat kannattivat ja joka kieltämättä oli omiaan herättämään ja

vahvistamaan siveellistä tahtoa. Useasti kyllä sai oppilas kuulla,

että "hyvää on tehtävä sen itsensä vuoksi palkkaa ajattelematta" ja

että "pahetta on kartettava, vaikkapa se voisikin paeta jumalien

ja ihmisten katseita". Tuo järkähtämätön hyve, jota ei kukistuva

maailmanrakenne, vielä vähemmän rahvaan vimma ja tyranniuhka, voi

säikyttää, esitettiin usein kyllä puhujalavalta vilkkaalle pojalle,

jonka sielu saattoi kuvastella kaikkea jaloa, mutta kuvastimen

tavoin, kuvan jättämättä edes pintaankaan pienintä jälkeä. Jos hän

nautti miehen esittämisestä, jota kohtalo ei voinut masentaa, niin

johtui se siitä, että tuo hahmo olisi näyttänyt komealta pronssissa

tai koturnissa.

Mutta Senekan opeissa oli myös jotakin, joka vieroitti nuorukaisen

niistä. Itse hän oli hellätuntoinen muiden kärsimyksille ja

hyväntahtoinen kaikkia kohtaan, niin kauan kuin tämä ei ollut

vaivaloista; mutta nyt hän kuuli nimitettävän "niitä silmiä

heikoiksi, jotka kyyneltyivät toisten valuessa vettä", ja hän

kuuli sitä verrattavan nauruun toisten nauraessa, haukotukseen

toisten haukotellessa. Sillä samat stoalaiset, jotka julistivat

ihmiskunnan veljeyttä, antoivat vähän taikka eivät ollenkaan arvoa

helläsydämisyydellä sellaisenaan: he eivät kiinnittäneet huomiota

tuohon kauniiseen luonnonlahjaan, ainoastaan siveelliseen ansioon.

Mutta sille, joka ei saavuta jälkimäistä, voi olla turmiollista oppia

halveksimaan edellistä. Vielä enemmän on oppilasta täytynyt loukata

Senekan arvostelut taiteesta. Hän, kuten Cicero, kuten niin moni

muukin roomalainen, kuuluivatpa he nyt stoalaiseen kouluun tai eivät,

saattoi lausua, että taltta ja sivellin olivat Kreikan poikasille

sopivia leikkikaluja, mutta tuskin Rooman miehille, ja ne jotka

kannattivat tätä mielipidettä, lausuilivat kernaasti Virgiliuksen

sanoja:

Pronssin henkivän -- hellällä kädellä muovatkoon toiset:

marmoriin vangitut hahmot päästäkööt toiset (niin luulen),

hienommin lauseensa laatikoot, mitta tarkempi olkoon

taivaan kierrosta heillä, tähtien synnystä enteet.

Roomalainen, oi muista! sa synnyit herraksi kansain,

taitosi ompi se, -- piirille maan sa tarjoat rauhan,

lyödyille armon sa annat, uhmaajan asehet riisut.

Neron koko elämä osoittaa, että hän ei kyennyt aavistamaan mitään

jumalallista tai edes mitään korkeampiarvoista elämälle muussa kuin

kauniissa muodoissa. Sellaiset lausunnot eivät voineet senvuoksi

muuta kuin ärsyttää häntä. Ne ilmaisivat, että roomalainen kätki

helleeniläistyneen ulkokuoren alle vielä barbaarin, ja Nero teki

elämänsä päämaaliksi karkoittaa sen sieltä. Hän kai luuli siten vain

täyttävänsä sen, mitä kaksi vuosisataa jo oli yrittänyt. Ja tässä hän

osoitti, ellei tahdonvoimaa, jota häneltä puuttui kaikessa muussa,

niin kauneudenkiihkoa, jota kiihoitti hänen luottamuksensa omaan

taiteilijakykyynsä ja hänen unelmansa voitoista kilpaleikeissä, joita

pindarolaiset laulut ylistivät.

* * * * *

Italian taidesuojissa on ainakin neljä antiikista teosta,

jotka esittävät Lucius Domitiusta hänen poika- ja ensimäisinä

nuorukaisvuosinaan. Huomattavimmat ovat kaksi Napolin Museo

nazionalessa. Pieni toogapatsas näyttää meille hänet noin

kahdeksanvuotiaana. Kummalliset kasvot osoittaa meille tämä kuva:

piirteet kokonaisuudessaan todistavat vieläkin hennompaa lapsuutta,

jota vastoin otsalla ja silmissä on jo jotakin uneksivaa, mikä

viittaa kesken kypsyvään tunne-elämään. Sen vieressä nähdään

rintakuva Nerosta viisi- tai kuusitoistavuotiaana. Yksikään ei

ole iloisemmin luonut katsettaan maailmaan kuin tämä nuorukainen.

Kaikissa piirteissä elämänriemua, jota haaveellisuus hänen silmissään

pikemmin kohottaa kuin tukauttaa. Otsa niin kirkas, posken syvennys

niin raikas, suu niin hymyävä, koko olento niin naivi ja täynnä

luottamusta tulevaisuuteen, joka on toteuttava hänen ruusuiset

unelmansa, että vain epämieluisesti myöntää itselleen, että nämä

kasvot eivät ole läheskään niin luottamusta herättävät kuin

luottavaiset, ja että tuo pieni pysty ylähuuli kielii esteetisestä

herkkusuusta ja jotakin vielä sen lisäksi. Aseta tämän Neropatsaan

viereen jokin niistä monista, joita on olemassa Markus Aureliuksesta

poikana! Silloin huomaa pimeyttä toisen poikasen hymyn takaa; valoa

toisen miettiväisen ja surumielisen totisuuden takaa.

* * * * *

Nero nousi niin sanoaksemme koulunpenkiltä valtaistuimelle.

Hän oli jo ollut jonkun aikaa naimisissa Klaudiuksen tyttären

Oktavian kanssa, mutta ei vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta,

kun pretoriaanit, senaatti ja kansa tervehtivät häntä keisarina.

Viehättävien ominaisuuksiensa takia hän oli suuremmassa määrin kuin

yksikään edeltäjistään, ehkä suuremmassa kuin yksikään seuraajistaan,

kansan uskollisuuden esineenä. Tämän tunteen totisuutta ja voimaa

todistaa se kestävyys, jolla siinä pysyttiin, surumielisyys, joka

henkii kautta sen vihan ja ylenkatseen, jotka vihdoinkin tulivat sen

sijaan, kukkaset, joita tuntemattomat kädet vuosikausia siroittelivat

hänen haudalleen, ja kauan kulkevat tarut siitä, että hän oli elossa

ja jälleen tulisi takaisin sovittamaan kunniakkaalla hallituksella

nuoruutensa hairahdukset ja rikokset.

Maailma riensi nyt riemuiten nuorta Cesaria vastaan ja kilvan

kiirehti näyttämään hänelle kaikkea sitä iloa ja kauneutta, mikä

odotti, että hänen kätensä poimisi ne. Hän näki edessään Rooman

elämän Backuskulkueen, sen nautinnonhaluisen kilvoittelun ja yleiset

juhlat, joita vietettiin valloitettujen maailmanosien aarteilla.

Hän näki myös stoalaisen ihanteen, josta hän opetushuoneessa oli

kuullut niin paljon, mutta ainoastaan muutamien tasavaltalaisten

synkillä kasvoilla, muutamien sotilaitten ankarassa katseessa

ja muutamien viisasten juroissa olennoissa, jotka olivat

vastahakoisina katselijoina ja joita sellaisina kärsittiin, koska ne

muinaisroomalaisen hyveen heikot varjot, joita he heittivät näyttämön

ylle, taittuivat esteetisen vaikuttavasti vasten orgian loistoa.

Voiko ihmetellä, ettei keisari-nuorukaista haluttanut asettua heidän

joukkoonsa, vaan tahtoi hän olla tuon evoe'a huutavan kulkueen

Dionysos ja tehdä valtikan tyrsukseksi, joka saattaisi helleenisen

poljennon huumaukseen ja antaisi telmeelle kreikkalaisen viehkeyden?

Tämän backanaalin osanottajista ei runoilijoiden suunnattomasti

ylistämä muinaisroomalainen hyve ollut muuta kuin lapsi, jonka

entisajan pakollinen kehnous oli synnyttänyt jumalien pelosta.

Mutta miksi olisivat isät kukistaneet maailman, elleivät siksi,

että jälkeläiset nauttisivat siitä? Mitä jumaliin tuli, niin

heidän temppelinsä olivat jäljellä mahtavina suojamuureina

Kreikan taltantuotteiden ympärillä, ja temppelitapojen mystiika

houkutteli enemmän kuin koskaan, sittenkuin naiset olivat huomanneet

suloisemmaksi tehdä syntiä, pyhät tunnehuumaukset kun saattoivat

sovittaa epäpyhiä; mutta jumalat itse eivät nähneet nyt vaivaa

maailman menosta ne kun Epikuroksen luvalla joivat nektariaan

Olympossa.

Isien tapaa ei saanut kunnioittaa edes vanhentuneena elämänmuotona;

se tehtiin naurunalaiseksi kuin vanhanaikainen ja mauton puku. Kuului

asiaan halveksia sen hyviä ominaisuuksia. Saattaa liioittelematta

sanoa, että käytöstapa oli sopusoinnussa sellaisen yhteiskunnan

kansalaisvelvollisuuden kanssa kuin cesarinen Rooma oli.

Itsenäisyyttä ja kunniaa ei ollut ulkopuolella vanhainroomalaisten

ahdasta piiriä, ja kaikki tiesivät, että nuo samat miehet olivat

tyytymättömiä asiain kulkuun ja tahtoivat, vaikkakaan eivät

voineet toivoa, vapauden palauttamista. Eräällä epikurolaisella,

Tigellinuksella, Neron suosikilla, oli kylliksi ajatuksenselvyyttä

näkemään ja kylliksi hävyttömyyttä lausumaan, että se innostus

yleiseen hyvään, jota stoalaisuus teroitti mieliin, uhkasi uutta

valtiomuotoa, ja että parhain kansalainen nykyään oli se, joka ei

välittänyt mistään muusta kuin leivästä ja huvituksista.

Huvituksiin antauduttiinkin kokonaan. Orgia oli kuumeentapainen, ja

siihen oli syynsä olemassa. Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen

hallitessa oli murhaaminen jatkunut melkein taukoamatta. Ylhäistä

hänen juhlissaan vartioi pyöveli. Toisena päivänä tyhjennettiin malja

Cesarin pöydän ääressä ja toisena vietiin kuolemaan. Tämä oli niin

tavallista. Isku saattoi kohdata milloin tahansa. Senvuoksi eläköön

elämän narrinpeli, eläköön kuoleman! Samoinkuin irstailut "l'ancien

régimen" aikana matkivat barokkityylissä elämää Roomassa tähän

aikaan, niin on ranskalainen "après nous le déluge" vapaa käännös

kreikkalaisesta sanantavasta, joka silloin oli kaikkien huulilla:

"kuolemani jälkeen kaaos!" Kerran kun Nero kuuli sen, huusi hän: "ei,

kaaos minun eläissäni!"

Tällaiseen maailmaan astui nuori ruhtinas, ja itsestään seuraa,

että sen kaikkein huonoimmat ainekset kilvan ryntäisivät tuon

kokemattoman kimppuun etsiäkseen hänen vikojansa, kehittääkseen ne

paheiksi ja saadakseen vaikutusvaltaa niiden palvelijana. Lähin

seurustelupiiri, joka liittyi hänen ympärilleen, kuvasteli ajan

henkeä ja hänen omaansa. Siinä nähtiin epikurolaisuuden ensimäiset

johtajat: Markus Salvinus Oto, suurpiirteinen hekumoitsija; Kajus

Petronius, hekumoitsija elegansissa, ja Tigellinus, hekumoitsija

saatanallisuudessa. Siinä nähtiin myöskin runoilijoita ja

taiteilijoita, ja alussa oli kaikessa esteetinen tunnelma. Jalompia

aineksia ei puuttunut kokonaan: niiden joukkoon on, kaikista

heikkouksista huolimatta, luettava Lukanus, Pharsalian runoilija,

ja tuskinpa on luultavaa, että tämä seura, vaikuttipa se kuinka

vahingollisesti tahansa Neroon, oli huonompi kuin ne muut, jotka

viettivät hurjia juhliaan Rooman palatseissa tai upeitten huviloiden

pylväskäytävissä ja yrttitarhoissa.

Seuran sieluna oli Kajus Petronius, hovin _arbiter elegantiarum_,

sen kaikkivaltias makutuomari ja juhlienjärjestäjä. Nero ihaili

häntä kauan, saattaapa sanoa, naivisti. Hänen seurustelutapansa

oli lumoava, hänen olentonsa ja eleensä olivat täydelliset, hänen

arvostelujaan kirjallisuudesta ja taiteesta ei kukaan vastustanut.

Ajan maku oli ruumiillistunut tässä Rooman kultaisen nuorison

esikuvassa. Hänen esiintymisensä luonteva ja siloitettu vallattomuus

oli sekin sopusoinnussa päivän tunnussanan kanssa: luonnollisuutta

elämässä, luonnollisuutta taiteessa, ja näytti se olevan hienostuneen

luonteen ilmaisumuoto, jonka varma käyttäytymisaisti saattoi viskata

jäykemmät ja juhlallisemmat muodot, joissa seuraelämä ennen oli

liikkunut, romuläjään, johon vanhat periaatteet olivat viskatut.

Jos tämä on sama Petronius, joka on kirjoittanut "Satyrikonin"

-- teoksen, jota 16:nnen vuosisadan ranskalaiset epikurolaiset

niin innokkaasti lukivat -- ja jos hän seurustelussa näyttäytyi

samaksi kuin kirjoituksissaan, niin hän ei ollut hienostuneesta

kyynillisyydestään huolimatta mahdoton hyvään, ja silloin hän on

tähdännyt terävän pilkkansa etupäässä oman koulunsa mauttomampia

ilmiöitä vastaan. Petronius ja hänen ystävänsä nimittivät itseään

epikurolaisiksi, mutta hylkäsivät punnitsevan ja laskevan

epikurolaisen kohtuuden ikävänä ja siis sopimattomana muistuttimena

elämän juhlassa inhimillisestä puutteellisuudesta. Vastoin stoalaisia

he tahtoivat näyttää, että ne, jotka tekevät elämän huvinäytelmäksi,

voivat kehittää yhtäläistä kuntoa ja kuoleman halveksimista kuin

ne, joille elämä on velvollisuudenkoulu. Oto Lusitanian maaherrana,

Petronius Bitynian prokonsulina olivat kunnioitettavia hallitsijoita.

Moni epikurolainen, joka oli heittänyt juhlaseppeleen ja tarttunut

aseisiin, oli taistelutantereella osoittanut miehuutta, joka olisi

ansainnut Burruksen ja Domitius Korbulon ylistyksen. Ja koitti

viimein päivä, jolloin Petronius, samoin kuin Oto, saattoivat

näyttää, että epikurolainen jätti elämän näyttämön yhtä levollisena

kuin stoalainen.

Sellaiset olivat ne elämän esikuvat, jotka määräsivät Neron

maailmankatsomuksen. Nauti tämä maailma, ja kaunista nautinto

taiteella ja sulostuta se osanotolla! Tämä oli parhaimmassa

tapauksessa se käsitys, johon he kohosivat. Uskottiin täydelleen,

että jokainen tätä korkeampi päämaali oli houretta, että

sivistyksellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin hienostaa viettejä

ja monistaa nautintokeinoja, ja että kieltäymyksen hyve oli

yhteiskunnalle yhtä tarpeeton kuin se oli yksityiselle raskas.

Yhteiskunnan muodostaa inhimillinen seurusteluhalu ja sitä ylläpitää

itsekkäisyys. Ne edut, joita se tuottaa, ovat sellaisia, että

eivät edes yhteiskuntaa tukevat, saati sitten sitä kuluttavat

jäsenet tahdo elää ilman niitä. Ja kun yksityisen tulee, kuten

vaalipaikalla, panna henkensä alttiiksi kokonaisuuden puolesta,

ovat kunnianhimon kiihko ja mieskurin tavat kyllin voimakkaita

viemään legioonia samoihin urotöihin, jotka muinoin isänmaallisuus

ja velvollisuudentunne synnyttivät. Näitä oppeja julistettiin

silloin Palatinuksen keisarilinnassa, eikä niiltä ole, sittenkuin

se hävitettiin, milloinkaan puuttunut suojaa yltään. Senekan

stoalaisilla puheharjoituksilla ei ollut Neroon muuta vaikutusta,

kuin että ne ärsyttivät häntä äänettömiin vastaväitteisiin; varsinkin

huomatessaan, että opettaja filosoofivaipan alle kätki liian

himokkaan mielen tämän maailman tavaraa kohtaan, ei hän ryhtynyt

taisteluun hänen korkeitten periaatteittensa kanssa. Senekan ja

toisten jaloa elämänviisautta ylistävien tahdonheikkoutta Nero

epäili teeskentelyksi. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän piti

kaikkia teeskentelijöinä, jotka eivät sanoissa ja töissä käsittäneet

oppia lihan vapauttamisesta: hän arvioi ihmisten rehellisyyden ja

luotettavaisuuden sen röyhkeyden määrän mukaan, jolla he ilmaisivat

paheensa. Uusi Dionysos, jota himojen pantterivaljakko veti, tahtoi

nähdä ympärillään ihmiskunnan, joka oli heittänyt yltään teeskentelyn

viimeisen repaleen ja alastomana kuin menaadit seurasi hänen

riemuvaunujaan.

* * * * *

Nero ei tuntenut vallanhimoa sellaisenaan, mutta sitä paremmin

aseman arvon, joka lupasi hänelle riemusta runsaan elämän ja hänen

helleeniläistyttämissuunnitelmiensa toteuttamisen. Hallitustaakan

tahtoi seitsentoistavuotias keisari ottaa niin kevyesti kuin suinkin,

epäillen sekä kykyään että haluten iloisempia askareita. Ja niin

juhla seurasi juhlaa Palatinuksella tai keisarillisissa huviloissa

tai kullatuissa aluksissa, joiden kultakoristeiset, purppuraanpuetut

soutajat, jotka olivat valitut Aasian kauneimpien nuorukaisten

joukosta, kuljettivat sävelien soidessa Cesaria ja hänen hilpeätä

seuraansa Tiberiä alas ja pitkin Bajen ja Napolin paratiisin-ihania

rantoja. Neron toisena hallitusvuotena muuttuivat nämä huvittelut

öisiksi retkeilyiksi ja koirankuriksi Rooman kaduilla ja matkoiksi

Milvius-sillan luona oleviin ulkoravintoloihin, huvituksiksi, jotka

synnyttivät tappeluita ja muita suuttumusta herättäviä mellakoita,

jollaisessa kerran tapahtui, että valhepuvussa oleva keisari sai

perusteellisen selkäsaunan eräältä kansalaiselta, jonka vaimoa

hän oli solvannut. Jos mies olisi vaiennut, olisi Nerokin tehnyt

samoin; mutta hän oli kyllin epäviisas ja lähetti keisarille

anteeksipyyntökirjeen, ja kun siihen vastattiin, että hän oli Cesarin

epäsuosiossa, seurasi hän viittausta ja päätti päivänsä. Tuollaiset

tapaukset eivät kuitenkaan järkyttäneet toivoa, että vuosia

seuraava vakaantuminen tekisi Nerosta erinomaisen ruhtinaan. Kansa

piti vilkkaasta nuorukaisesta, joka tahtoi nähdä kaikki iloisina

ja siroitteli aarteensa joka suunnalle. Vakavat henkilöt hänen

ympäristössään kiinnittivät huomionsa niihin yksinäisiin vaelluksiin,

joita hän mielellään teki kauniissa seuduissa, pitäen niitä

merkkinä siitä, että hän kohta kyllästyisi meluaviin huvitteluihin.

Hän ei vetäytynyt myöskään kokonaan asemansa velvollisuuksista.

Senaatin neuvotteluissa hän oli usein läsnä ja harjoitti hyvällä

arvostelukyvyllä tuomarintointaan. Hallituksen periaatteita koskevat

lupaukset, jotka hän oli tehnyt, täytettiin. Hovi ja valtio, jotka

olivat sekoitetut Klaudiuksen hallitessa, eroitettiin; senaatti

sai jälleen ratkaisuvaltansa; veroja vähennettiin ja erinomaisia

lakeja säädettiin. Trajanuksella oli tapana sanoa Neron viidestä

ensimäisestä hallitusvuodesta, että ei ole ollut parempia kuin

ne. Kunnia sellaisen miehen sellaisesta arvostelusta langennee

ensi sijassa Senekan ja Burruksen osalle, jotka olivat keisarin

neuvonantajia kuten ennen hänen opettajiaan; mutta osa siitä on kai

kuitenkin tuleva sille, joka turvautui heihin ja itse kauan turvasi

heitä heidän vihollisiltaan ja kadehtijoiltaan. Älköön unohdettako,

että nuorukaista ympäröivät ystävät, jotka huvituksen ja esteetisen

haaveilun naamarilla peittivät kunnianhimoisia ja ahnaita aikeita

ja alati yllyttivät häntä kysymyksillä: sinäkö olet se, jonka tulee

totella Senekaa ja Burrusta, vai heidänkö tulee totella sinua? Oletko

koulupoika vai keisari?

Niistä laeista, joita säädettiin, mainittakoon petroninen, joka

kielsi orjanomistajan ilman laillista tuomiota luovuttamasta orjaa

taisteluun petoeläimien kanssa. Huomaamme eräästä kohdasta Senekan

kirjoituksissa -- ja tästä ovat Rooman historioitsijat vaienneet

-- että Neron huolenpito epävapaasta yhteiskuntaluokasta ulottui

paljon pitemmälle: hän perusti erityisen viran orjien suojaksi heidän

isäntiensä puolelta tulevaa mielivaltaa, ilkeyttä ja julmuutta

vastaan. Keisarin halu antaa kaikille turvattu sija ihmiskunnan

suuren juhlapöydän ääressä toimi tässä yhdessä Senekan oppien ja

niiden jalojen pyrkimysten kanssa, jotka roomalaisen lainopin alalla

olivat stoalaisen koulun tunnusmerkkeinä.

Tunnettuahan on, että ihmisteurastusta Rooman amfiteatterissa

jatkui jonkun aikaa kristittyjen keisarien hallitessa ja että

Honorius vasta kielsi sen, sittenkuin eräs itämainen munkki oli

joutunut siellä osoittamansa säälin uhriksi, mikä kiihoitti hänen

katseluhaluisten uskonveljiensä raivoa. Älköön silloin salattako

sitä kunniaa, joka tulee Nerolle senvuoksi, että hän tahtoi ja

uskalsi riistää kansalta sen luulotteleman oikeuden amfiteatterin

verisiin huvituksiin ja muutti gladiaattorileikit viattomiksi

aseharjoitusnäytöksiksi! Koko hänen elinaikanaan ei arenalla surmattu

ketään, ei edes kuolemaan tuomittua rikollista. Tämä oli lempeyttä,

jota Rooman historioitsijat, samoin kuin heidän aikalaisensa,

pitivät vähäpätöisenä tai ihan arvottomana, ja minkä yksi heistä

vain sivumennen mainitsee; mutta meidän aikamme pitäisi voida toisin

tuomita. Flavilaiset keisarit antoivat jälleen roomalaisille heidän

lempihuvituksensa ja suuressa amfiteatterissa, jonka he rakensivat

Neron kultaisen talon lammen yli, vuoti veri virtanaan Tituksenkin

hallitessa, hänen, jota nimitettiin "ihmissuvun hekumaksi", ja

jonka kuvapatsaan juurelle Villa Borghesessa antiikinen taiteilija

on asettanut mesileivän merkiksi hänen sielunsa suloudesta. Neron

ansiota tässä asiassa ei erikoisesti vähentäne se, että hänen

vastenmielisyytensä näytelmiä kohtaan, joissa palkattu roskaväki,

sotavangit, orjat ja rikolliset kiihoitettiin toisiaan vastaan

ärsyttääkseen katselijain petomaista vaistoa, oli oikeastaan vain

nurja puoli hänen rakkaudestaan helleenisiin leikkeihin, missä

vain vapaasyntyiset ja moitteettomat miehet ja nuorukaiset saivat

esiintyä ja missä kansa sai iloita niistä neron, voiman ja kauneuden

kukkasista, jotka joka olympiaadi puhkesivat sen elämänpuun latvaan.

Sanaa majesteettirikos, jolla alhaiset ilmiantajat Tiberiuksen,

Kaligulan ja Klaudiuksen päivinä olivat pitäneet Roomaa pelossa

ja tuottaneet turmion niin monelle, ei kuultu Neron hallitusajan

ensi puoliskolla. Kielet olivat päästetyt valloilleen, ja

niiden hillittömyys kohdistui usein itse keisariin. Toreilla ja

kylpypaikoissa saatettiin yhtä hyvin kuin yksityisissä piireissä

lukea ja laulaa pilkkalauluja, joita nimensä maininneet tekijät

olivat sepittäneet Nerosta. Saattoipa niitä esittää hänelle

itselleenkin, ja ainoa tapa, millä hän kosti niiden kirjoittajille,

oli se, että hän mittasi heille samalla mitalla ja antoi ystäviensä

levittää kautta kaupungin niitä häväistyskirjoituksia, joita hän

oli sommitellut panettelijoita vastaan. Suetonius huomauttaa hyvin

merkillisenä asiana, että Nero koko elinaikanaan ei ollut ketään

kohtaan niin ystävällinen kuin niitä, jotka olivat ahdistaneet

häntä pilkalla ja häväistyksellä. Suetonius on kuitenkin hiukan

liioitellut; sillä sittenkuin syytökset majesteettirikoksesta

jälleen olivat tulleet käytäntöön -- mikä tapahtui vastoin keisarin

tahtoa -- näyttää hänen ympäristönsä pakottaneen hänet toiseen

käsitykseen arvonsa pyhyydestä, ja silloin saattoi olla vaarallista

ärsyttää Cesaria. Runoilija Persiuksen laulujen julkaisija meni

varovaisuudessa niin pitkälle, että muutti sanat: "Kuningas

Midaalla on aasin sievät korvat" viattomammaksi kysymykseksi, eikö

frygialaisen ruhtinaan kohtalo koskenut kaikkia lukijoita. Totta

on kuitenkin, että Nero elämänsä synkimpänä aikanakin saattoi

kärsivällisesti kestää kuulemansa soimauksen, jos kukaan rohkeni

antamaan hänelle sellaista.

Kaikissa maissa, joihin kreikkalainen sivistys oli ennättänyt, oli

nyt kolme vuosisataa tunnettu melkein sairaloista kaipuuta ainiaaksi

kadonneen muinaishelleenisen elämän ihanuuteen. Kuninkaat haaveksivat

vanhan Hellaan tasavaltalaisista, ottivat arvonimiensä joukkoon sanan

filhelleeni ja pitivät kunnianaan saada nimensä Ateenan porvarien

luetteloon korvaukseksi siitä, että olivat kaunistaneet kaupunkia

temppeleillä ja muistopatsailla. Järkiperäinen Cicero tunsi jalkainsa

alla pyhän maan polkiessaan Attikan mannerta. Voimakkaimmin oli

tämä kaipuu kuitenkin vallannut Rooman kauneutta haaveksivan nuoren

imperaattorin. Nero ymmärsi, että huolimatta helleenisyyden kaikista

voitoista myytin, tarun, historiankirjoituksen, kaunopuheisuuden

ja runouden aloilla, huolimatta innosta, joka kehoitti katsomaan,

ostamaan ja jäljittelemään Kreikan maalauksia ja marmoriteoksia,

oli kreikkalainen sivistys Rooman elämälle vielä samaa kuin

helleeniset rakennusmuodot monelle Rooman palatsille: se oli

dekoratiivinen, mutta ei konstruktiivinen elementti. Taide ei ollut

Roomassa kansan luonnonvietin ilmestys, vaan huvitus, toisinaan

myöskin "sivistyneiden" tutkimuksen esine; se oli ja pysyi siellä

ulkomaalaisena taimena, jota ylhäiset hoitivat samalla huolenpidolla

kuin afrikalaisia kasvia puistoissaan. Apelles, vaikkakin oli

keksinyt sananparren: "suutari, pysy lestissäsi", uskoi, että rahvaan

arvostelu taiteen tuotteista oli pätevämpi kuin taiteilijain.

Roomassa taas rahvas oli _profanum vulgusta_, jonka yläpuolella

oli tuntijain luokka, joka antoi itselleen nimen _Sapientes viri,

sapiens_ sanan alkuperäisimmässä merkityksessä. Sama ilmiö, jonka

kohtaa kaikkialla, minne taide on tuotu eikä voi siellä oikein

koteutua.

Nerolla oli nyt se nuoruudenrohkea usko, että hän kansaa esteetisesti

kasvattamalla saattoi tehdä Roomasta Ateenan. Näyttämön, arenan,

luentosalien ja vastaperustettujen kymnaasioiden piti tehdä tämä

ihmetyö. Julkiset leikit aateloitaisiin korkeampien säätyjen

esiintymisellä niissä; itse tahtoi keisari, kilpaillen muiden kanssa

kauneuden voitonseppeleistä, taittaa niskat muinaisroomalaiselta

ylpeydeltä taiteen harjoittajia kohtaan. Hänen vanha neuvonantajansa

varoitti häntä kiirehtimästä tätä yritystä ja onnistui vähäksi aikaa

hillitsemään hänen intoaan; mutta se kävi sitä voimakkaammaksi,

kun pato oli murrettu, ja upotti hänet ja hänen valtaistuimensa

pyörteisiinsä.

Roomalaisten ruumiinharjoitusten tarkoituksena oli yksinomaan

kartuttaa sotaista kuntoa. Mutta Nero tahtoi yhdistää niihin sen

kreikkalaisen voimistelun, joka muodosti jäsenet kauniiksi ja

antoi ryhdille ja liikkeille suloa. Vanhainroomalaisten harmi

tästä kaikuu vielä Tacituksen vuosikirjoista. Antaakseen kansalle

käsityksen siitä aistista, jolla helleenit suorittavat asetanssinsa,

kutsui hän kreikkalaisia nuorukaisia Roomaan, antoi heidän esittää

pyrriike-tanssin ja palkitsi heidät Rooman kansalaisoikeuksilla.

Itse hän antoi kansan katsella ruumiinharjoituksiaan Marskentällä,

antoi voimistelujuhlanäytöksiä Septa Juliassa (Via latan varrella

Kapitoliumin pohjoisrinteen alla) ja perusti omalla kustannuksellaan

komeita kymnaasioita Antiumiin, Bajeen ja Ravennaan.

Rooman teatteri oli alhaisella kannalla. Klassilliset taideteokset,

niin kreikkalaiset murhenäytelmät kuin roomalaiset mukailut

attikalaisista huvinäytelmistä, viettivät kituvaa elämää

pantomiimien, koreiden ja tuhmien tenhonäytelmien, Laureoluksen

kaltaisten rikosnäytelmien ja karkeiden realististen ilveilyjen

rinnalla. Jos sellaisessa kappaleessa sattui tulipalo, niin

rakennettiin talo, varustettiin se kallisarvoisilla talouskaluilla ja

sytytettiin tuleen, ja kansa katseli huvikseen, kuinka näyttelijät

kaikin voimin ryöstivät liekkien keskellä. Nero, joka saattoi nauttia

moisesta, tahtoi kuitenkin elvyttää dramaatisen taiteen, ja luuli

voivansa tehdä sen siksi, mikä se oli ollut helleenien keskuudessa.

Tätä tarkoitusta varten hän perusti juvenaaliset leikit, joissa

draama oli pääasiana, ja hän esiintyi itse laajalle, mutta vielä

suljetulle piirille näyttelijänä.

Nuo tähän saakka niin ra'at ja kamalat gladiaattorinäytökset oli

hän, kuten äsken mainittiin, kesyttänyt vahingottomiksi leikeiksi,

joissa Rooman etevimpien sukujen jälkeläiset näyttivät taitavuuttaan

aseiden käytössä. Eräässä tilaisuudessa nähtiin Neron amfiteatterissa

Marskentällä neljänsadan senaattorin ja kuuden sadan ritarin ottavan

osaa miekkaleikkeihin. Nerolle kai kangasti kauan tämä päivä

roomalais-helleenisen aikakauden aamuruskona. -- Mutta kuinka Tacitus

jyrisee, ja kuinka monilla kömpelöillä vastalauseilla Kassius Dio

turhaan koettaa saada meidät itkemään Rooman alennusta sinä päivänä!

Viidentenä hallitusvuotenaan otti keisari sen askeleen, jota hän

luultavasti piti ratkaisevana Rooman helleeniläistyttämiseen,

pannessaan toimeen Neron leikkien nimellä jäljittelyn Olympian

leikeistä. Neronit vietettäisiin kuten nämäkin joka viides vuosi

ja kuuluisi niihin kilpailuja runotaiteessa, kaunopuheisuudessa,

musiikissa, voimistelussa, ratsastuksessa ja ajotaidossa. Kaikin

voimin koetettiin, että näistä leikeistä olisi muodostunut Rooman

kansan suuruudelle arvoinen juhlatilaisuus. Keisari kilpaili itse ja

voitti latinalaisessa kaunopuheisuudessa ja runoudessa, samoin myös

sitransoitossa. Kaikki esiintyjät ja katselijain suuri joukko olivat

kreikkalaiseen pukuun puetut, ja näytti jonkun aikaa jälkeenkinpäin

siltä, kuin se poistaisi roomalaisen vaateparren jokapäiväisestäkin

käytännöstä.

Neron helleeniläistyttämissuunnitelmalla näytti olevan mitä parhain

menestys. Sitä kohtaan, jota meidän päivinämme katsottaisiin

taiteen sovelluttamiseksi elämään, oli innostus, liian kuuma

ollakseen kestävä, vallannut ylhäiset. Kaikki, sanoo Kassius

Dio, harjoittelivat sitä, mihin luulivat kelpaavansa. Miehillä,

aviovaimoilla, tytöillä ja pojilla oli erityiset harjoituskoulunsa,

ja ne, jotka eivät voineet esiintyä muutoin, liittyivät näytelmien

kuoroihin.

Mutta pinnan alla kävi syvimmän harmin virta näitä keksintöjä

kohtaan, joissa Kreikka kosti Roomalle tappionsa. Uusi Hion

Tiberin varrella ikäänkuin näki muuriensa vielä kerran aukenevan

Pallas Ateenalle tulevalle petokselliselle uhriannille. Toogaa

kantavat Laokoonit kirosivat mutisten danaoiden pahoja lahjoja,

Rooman Kassandrat ennustivat maailman loppua, ja vastustajaryhmä

muodostui, joiden nurina kuului niiden suosionosoitusmyrskyjen

halki, jotka seurasivat hovin makua. Niille, jotka moittivat

keisaria, vastattiin näillä kysymyksillä: "Eivätkö puhujien ja

runoilijoiden voitonpalkinnot ole omiaan kannustamaan neroja

kilpailuun? Eikö jumalainen tietäjä Apollo seiso laulajan ja

sitransoittajan koristuksissa sekä Rooman että Kreikan temppeleissä?

Eikö nelivaljakkoisen biigan ajaminen ole kuninkaallinen taito, jota

muinaisajan ruhtinaat harjoittivat, runoilijain laulut ylistivät ja

joka oli jumalille pyhitetty?" -- Se seikka, että nurisevain täytyi

vastata myöntävästi näihin, ei jäähdyttänyt heidän suuttumustaan.

* * * * *

Jos nuori keisari oli unelmoinut elämänsä autuaalliseksi, niin hän

pian sai luopua tästä harhaluulostaan. Ei ole epäilemistäkään,

että hän nousi valtaistuimelle toivoen jättävänsä jälkimaailmalle

kerran muiston ihmisystävällisestä ruhtinaasta, ja silloin voi

kuvitella hänen tunteitaan, kun hän, tuskin vielä diadeemin

kantajana, sai kuulla, että kuolemantuomioita oli jo pantu täytäntöön

hänen nimessään, ja että vielä useampia oli tekeillä, ellei hän

kiireellisesti puuttuisi asiaan. Se oli Agrippina, Neron äiti,

joka tahtoi vihkiä poikansa hallituksen vihollistensa verellä.

Hänet saatiin estetyksi ja hänen täytyi luopua aikeen täytäntöön

panosta; mutta tästä hetkestä saakka jatkui sekä äänettömästi että

julkisesti katkeroitunut taistelu vaikutusvallasta Neroon toiselta

puolen hänen, toiselta Senekan ja Burruksen välillä, ja kaunis

kun Agrippina vielä oli, niin väitetään, että hän ei kammonnut

häpeällisimpiäkään keinoja turvatakseen tämän vaikutuksen itselleen.

Tuntiessa inhimillisten tunteitten sofistiikan näyttää uskottavalta,

että hän kuvitteli mielessään tarkoittavansa yksinomaan poikansa

parasta. Hän oli tuntenut Lucius Domitiusta kohtaan tämän poikana

ollessa kiihkeätä hellyyttä ja kieltämättä osoittanut parhaimmalla

mahdollisella opettajain valinnalla toivovansa, että poika kasvaisi

siveellisesti voimakkaaksi. Ei hän myöskään laiminlyönyt, kun keisari

oli suostunut ympäristönsä houkutuksiin, lisätä omia sanojaan

opettajain nuhteisiin, jotka tämä, ollen vielä monessa suhteessa

poikamainen, vastaanotti häpeästä punehtuen ja luvaten parannusta.

Mutta hillitön kunnianhimo oli kuitenkin äidin kaikkien tekojen

vaikuttimena. Niinpä kutsuttiin senaattorit kuriasta keisarin

linnaan, jotta hän, kätkeytyneenä erään esiripun taakse, voisi

seurata heidän neuvottelujaan. Eikä hän aina kärsinyt esirippuakaan

itsensä ja valtion asioiden välillä. Eräässä Neron juhlallisessa

armenialaisten lähettiläitten vastaanotossa astui Agrippina esiin

jakaakseen valtaistuimen keisarin kanssa: läsnäolijat seisoivat

hämmästyksestä liikkumattomina, mutta Seneka, ainoa joka ei

kadottanut mielenmalttiaan, pyysi ruhtinasta rientämään äitiään

vastaan ja -- sanoo Tacitus -- esti siten häpeällisen kohtauksen. Kun

Nero, joka aina oli tuntenut vastenmielisyyttä puolisoansa Oktaviaa

kohtaan, rakastui erääseen kauniiseen vapautettuun orjattareen,

Akteen, ja sanottiin hänen tahtovan korottaa tämän valtaistuimelle,

ja kun Pallas, äidin suosikki, erotettiin hovivirastaan, ja ne Neron

ystävät, joita hän piti vaarallisimpina vastustajinaan, näyttivät

saavuttavan yhä suuremman vaikutusvallan häneen, muuttui Agrippinan

rakkaus vihaksi. Nyt hän ei kehoittanut, rukoillut eikä hyväillyt

enää; hän paljasti pojalle ne rikokset, joilla oli valmistanut tälle

tien valtaan, ja uhkasi kertoa sen kaikille. Hän uhkasi tarttua

Britannikuksen, oikean vallanperijän käteen, mennä hänen kanssaan

pretoriaanien leiriin ja rukoilla näitä säälimään hyljättyä keisarin

poikaa.

Tämä uhkaus lienee vienyt nelitoistavuotiaan Britannikuksen hengen.

Keisarillisella aterialla ojennettiin hänelle, niin väitetään,

juoma, jonka vaikutuksesta hän yhdellä erää menetti puhelahjan

ja hengityskyvyn. Hämmästyneet vieraat rauhoittuivat Neron

vakuutuksesta, että se oli kaatumataudin kohtaus, jota poika oli

pienestä pitäen potenut, ja lyhyen keskeytyksen jälkeen oli iloinen

mieliala jälleen palannut pitoihin. Mutta kaupungilla levisi huhu,

että Britannikus oli kuollut myrkkyyn. Kuiskailtiin, että Nero oli

syyllinen, ja näiden kuiskijain joukossa oli monta, jotka eivät

pitäneet asiaa niin erittäin paheksuttavana, "sillä veljesriidathan

olivat niin tavallisia ruhtinassuvuissa, ja valtion etu saattoi

vaatia, että kasvava valtaistuimellepyrkijä ajoissa poistettiin".

Oppi "raison d'État'sta" ja "kahdesta moraalista" oli, kuten näkyy,

syöpynyt roomalaisten lihaan ja vereen. Oltiin tietävinään, että

myrkynsekoittajatar Lokusta oli kutsuttu vankilasta Neron luo

myrkkyä valmistamaan; oltiin tietävinään sen centurioonin nimi,

joka oli noutanut Lokustan; niin, toreilla ja kylpylaitoksissa ja

partureissa tiedettiin niin monta sivuseikkaa tähän tapaukseen,

ikäänkuin syyllinen itse olisi kierrellyt ja tuttavallisesti kertonut

tiedonsaaneille kaikki, mitä kahden kesken oli tapahtunut tässä

salaperäisessä asiassa.

Tässä olemme joutuneet kohtaan, missä tämän teoksen kirjoittajan

tulisi nöyrästi luopua kynästä ennemmin kuin väittää kuuluisia

historioitsijoita vastaan ja saattaa itseään epäilyksenalaiseksi

siitä, että hän on koettanut pestä puhtaaksi yhden historian

onnettomimmista neekerilapsista. Kuitenkin olkoon kysymys sallittu,

eikö ole liiankin mahdollista, että julilais-klaudilaisen suvun

flavilaisen jälkeläisen liehakoiminen yhdistyneenä siihen

vaikutukseen, minkä kauhu, viha ja pöyristyttävien uutisten

tavoittelu tekevät mielikuvitukseen, on kutonut Neron kuvan ympärille

taruja, jotka teräväjärkisyys ehkä vielä kykenisi osittain erottamaan

todellisuudesta. Eikö asian laita ole niin, että roomalaiset

aikakirjain kirjoittajat, silmälläpitäen Neron myöhempää elämää,

ovat luulleet, että hän jo nuorukaisena, poikana, ei ainoastaan ole

kyennyt kaikkeen, vaan on ollut osallisena kaikkein pahimmassa,

mikä on pantu hänen äitinsä syyksi. Eivätkö flavilaisen ajanjakson

historiankirjoittajat ole Tacituksen tiedonlähteitä? Ja mitä tämä

ylevämielinen ajankuvaaja kertoo vain empien ja huhuna, eikö se

ole jo varmaa Suetoniukselle ja muille? On todennäköistä, että

Burrus kuoli siihen pitkälliseen kaulatautiin, josta sekä Tacitus

että Suetonius kertovat, mutta eikö viimeksimainittu lausu, samoin

kuin hänen jälkeensä Kassius Dio, vähääkään varomatta, että Nero

lähetti vanhalle opettajalleen myrkkyä? Eivätkö he sano, että Nero

potkaisi kuoliaaksi toisen puolisonsa, Poppea Sabinan, vaikkakin

Tacitus tietää kertoa, että keisarin muutamien salaisten vihamiesten

väittäessä tätä toiset vakuuttivat, että Poppea oli kuollut myrkkyyn?

Ja itse ei Tacitus usko, että Nero tahallisesti olisi aiheuttanut

hänen kuolemansa, "sillä hän toivoi lapsia ja rakasti vaimoaan

intohimoisesti". Kuvauksissa Britannikuksen kuolemasta on monia

ristiriitaisuuksia. Kiinnittämättä huomiotani siihen seikkaan, ettei

Subrius Flavus eikä Julius Vindex, syyttäessään Neroa niin monesta

muusta rikoksesta, syytä häntä veljenmurhasta -- seikka, joka ei ole

suuriarvoinen, kun näiden miehien sanat ovat luultavasti esitetyt

roomalaisten kirjailijain tavallisella vapaudella -- uskallan

kuitenkin olla sitä mieltä, että äidinmurha on Neron ensimäinen rikos.

Tällä en ole tahtonut väittää mahdottomaksi Neron syyllisyyttä

Britannikuksen kuolemaan. Olen vain tahtonut tuoda esiin Kassius

Dion toisessa yhteydessä olleen lausunnon siitä, että "mahdollinen

kerrottiin todellisena ja todennäköinen totena".

Neron julmuus on käynyt sananparreksi. Mutta se julmuus, joka

nauttii toisten tuskasta -- hekumoitsijain ja hysteeristen naisten

julmuus, joiden hermoja tuskan ja veren näkeminen kiihoittaa --

oli Nerolle vierasta: hän kuoli liian nuorena ja terveydeltään

liian murtumattomana langetakseen siihen. Hänen harteilleen ei voi

myöskään sälyttää jonkun Kaligulan roistoluonnetta, joka murhasi

senvuoksi, että hänellä oli siihen valta. Yhtä vähän häntä voidaan

syyttää julmuuden tavallisimmasta lajista, jonka töitten maksuhalu

ja kostontunne synnyttävät, ja joka kaikkina aikoina on päässyt

valtaan lainsäädännössä, sitä suuremmassa määrässä mitä raaempi tai

pelkurimaisempi aika on ollut. Hän oli päinvastoin pitkämielinen ja

anteeksiantavainen, milloin vain saattoi vaaratta ja uhrauksitta

olla sitä. Mutta herttainen luonne ilman siveellisten periaatteiden

tukea on aivan liian epäluotettava elämän koettelemuksissa. Sen

näkee parhaiten niin sanotuista luonnonkansoista, joissa julmuus

voi äkkiä puhjeta esiin kesken ihmissielun kauniiden ominaisuuksien

naiveja ilmauksia. Ja huolimatta kaikesta mässäämisestään

ylenmäärin hienostuneen sivistyksen muodoissa oli ja pysyi Nero

"luonnonihmisenä". Kun itsesäilytysvaisto heräsi, kun hän näki, että

hänen elämäänsä uhattiin tai elämän nautinnon ehtoja, menetti hän

tajuntansa; kuvitteluvoima, joka voi tehdä odotetut onnettomuudet

pahemmiksi kuin tapahtuneet, valtasi hänet, ja jos hänen ympäristönsä

silloin oli sellainen, että se kiihoitti häntä sensijaan että

olisi ehkäissyt, niin hän iski armotta. Ajan tunnuslauseena oli

sitä paitsi kaikin keinoin etsiä nautintoa ja karttaa tuskaa.

Mutta epikurolaisuuden villi-ihmiselle, jonka käteen oli asetettu

maailmanvaltikka, oli kärsimysten syiden poistaminen melkein samaa

kuin niiden välttäminen. Jos hän epäili astua askeleen toisesta

toiseen, niin oli olemassa peloittavia, rohkaisevia ja hyväileviä

ääniä, jotka vannottivat hänen tekemään niin ja tuntuivat olevan

oikeassa, sillä sittenkuin hän oli astunut rikoksen Rubikonin yli,

riensi kaikki riemuiten häntä vastaan. Ja se arvokas levollisuus,

jolla stoalainen kävi kuolemaan, se ärsyttävä kevytmielisyys,

jolla epikurolainen jätti elämän juhlan, olivat yhtä paljon omiaan

uskottelemaan tyrannille, että kaikki, elämä ja kuolema ja tuomio

elämästä ja kuolemasta, oli leikkiä.

Neron vuosikausia kestänyt tuska Agrippinan vehkeilyjen vuoksi johti

useasti hänen ajatuksensa etsimään keinoa, miten päästä äidistä

vapaaksi; mutta äidinmurhaan hän ei olisi ehkä milloinkaan kypsynyt,

ellei olisi joutunut Poppea Sabinan, Rooman kauneimman naisen,

demoonisen vallan alaiseksi. Vain Neron luonteen kevytmielisyys

voi selittää sen, että hän, jota alati vireillä olevat juonittelut

ympäröivät, joka oli keskipisteenä äidin ja diadeemia tavoittelevan

rakastajattaren välisessä hurjassa taistelussa, siinä taistelussa,

jota hänen opettajansa ja neuvonantajansa, jotka koettivat palauttaa

häntä velvollisuuden tielle, ja irstailevat seurakumppanit kävivät,

jotka juonittelivat kaikkia niitä ja sisällisesti toisiaan

vastaan -- että hän huolimatta kaikesta tästä saattoi antautua

niin sydämellisesti kuin hän sen teki pilaan ja juhliin ja

taiteenharjoituksiin ja helleeniläistyttämisunelmiin. Mutta koitti

päivä, jolloin tämä taistelu kävi hänelle sietämättömäksi, jolloin

hän ei kauemmin voinut kuunnella Poppean soimauksia siitä, että hän

oli "holhouksenalainen raukka, toisten tahdon orja", eikä voinut

vastustaa tämän naisen rukouksia, hyväilyjä ja kyyneleitä, vallankin

kun tällä oli ystäviä, jotka peloittivat keisaria kansan vihalla

"Agrippinan hallitusta" kohtaan, sekä kun tämä saattoi lähettää Neron

luo viettelijän, hänen entisen opettajansa Anicetuksen, joka hänen

lapsuutensa ystävyydestä takoi aseen hänen elämänsä aiheuttajaa

vastaan, ja, kun hetki oli tullut, esitti suunnitelman, miten

Agrippina voisi kadota kuplankaan ajan virralla ilmaisematta millä

tavoin.

Jos Rooman valtiosanomalehti _Acta Diurna_ olisi vielä saatavissa,

voisi vuoden 59 kokoelmasta lukea, että "eräs murhamies, Agerinus

(eräs Agrippinan uskotuista palvelijoista), oli tavattu Cesarin

luona miekka kädessä, ja että hänen hallitsijattarensa, tuntien

tunnonvaivaa aikomansa rikoksen johdosta, oli itse sovittanut

syyllisyytensä". -- Toisin sanoen: Agrippina oli kuollut, ja

kaikki hyvät kansalaiset olivat velvolliset uskomaan, että hän

murhayrityksen jälkeen poikaansa vastaan oli itse lopettanut

elämänsä. Toisin tietävät kuitenkin roomalaiset historioitsijat

kertoa.

Nero ja hänen hovinsa oli läsnä Minervajuhlassa Bajessa. Agrippina

kutsuttiin sinne, ja keisari antoi hänelle panna kuntoon Baulin

maatilan lähellä Misenoksen nientä. Äiti tuli, Nero oli häntä

vastaanottamassa ja toimeenpani hänen kunniakseen juhlan, joka kesti

myöhään yöhön. Hänet saatettiin senjälkeen erääseen upeaan laivaan,

jonka piti viedä hänet Bauliin. Laiva oli niin rakennettu, että se

vaivatta saatettiin upottaa. Tähtikirkas yö ja ilman ja meren tyyneys

olisivat kuitenkin tehneet haaksirikon epäillyttäväksi; ryhdyttiin

senvuoksi toiseen toimenpiteeseen ja lastattiin hänen hyttinsä

yläpuolella oleva katto niin kovin, että se murtui. Eräs mukana oleva

hovinainen murskaantui; toinen hovinainen, joka istui ruhtinattaren

jalkojen juuressa, joutui laivan vyörähtäessä veteen, ja soutajat

iskivät airoilla hänet kuoliaaksi; mutta itse Agrippinan onnistui

pelastua murhamiesten käsistä uimalla, ja hänet nostettiin erääseen

vastaantulevaan veneeseen. Ensi tiedon saapuessa suunnitelman

epäonnistumisesta lähettää pelästynyt Nero Anicetuksen sotamiesten

kera Bauliin. Ne murtautuvat Agrippinan makuuhuoneeseen ja surmaavat

hänet kepiniskuilla ja miekanpistoilla.

Sanoessaan jäähyväisiä äidille oli Nero sulkenut hänet syliinsä ja

suudellut hänen suutaan ja poveaan. Tacitus, joka kertoo tämän, ei

tiedä, tuleeko hänen nähdä siinä huippuunsa kehitetyn teeskentelyn,

vai "pidättikö perikatoonsa rientävän äidin viimeinen näkeminen pojan

sydämen sen koko hurjuudella hänessä kiinni". Viimemainittu otaksuma

tuntuu meistä olevan täydellisesti sopusoinnussa Neron luonteen

kanssa. Psykoloogisesti niin hienoa huomautusta ei tapaa, paitsi

Tacituksella, milloinkaan keisarillisen Rooman henkisesti köyhillä

historiankirjoittajilla.

Kun rikos oli tehty, valtasi kauhu Neron. Ne rauhalliset hetket,

joita hänen myöhemmän elämänsä varrella saattoi olla, olivat vain

aselepoa alati vaanivien tunnonvaivojen välillä. Joskin epikurolaiset

opit, irstailevat huvitukset ja haaveilu kauneudenmaailmasta,

joka ei sisältänyt muuta kuin kauneutta, olivat tukauttaneet

hänen siveellisen luonteensa sen idulla ollessa, niin oli hänen

kuvitteluvoimansa sitä elävämpi. Hän näki unissaan ne äidin rinnat,

joista lapsi oli saanut ravintonsa, ja jotka nuorukainen oli

lävistänyt. Hän kutsutti noitia itämailta manaamaan ja sovittamaan

murhatun varjoa; mutta tämä karkoitti unen hänen vuoteeltaan ja

levon hänen valveillaolostaan. Läheisimmiltään hän ei voinut salata

niitä tuskia, joita kärsi: hän kertoi itse, että näki nukkuessaan ja

valveilla ollessaan raivottaria käsissä palavat soihdut ja heiluvat

ruoskat. Tehdessään taidematkansa Kreikkaan, ei hän uskaltanut saapua

eleusilaisiin mysteerioihin, sillä hän tunsi, että hän olisi paennut

airuen huutaessa: "syylliset ja rikolliset pysytelkööt kaukana!"

Bajeen hän ei palannut milloinkaan: niiden rantojen näkeminen, joilla

rikos oli tehty, oli hänelle sietämätöntä. Poppea Sabina, joka oli

luullut, että ensimäinen este hänen ja keisarillisen korkeuden

välillä oli poistettu, huomasi pettyneensä odotuksessaan, ja täytyi

hänen vielä vuosikausia, vaikkakin Neron lumoutunut sydän oli hänen

tukenaan, taistella saavuttaakseen päämaalinsa.

* * * * *

Nero antoi mielellään kuvata itseään Apollona, runotaiteen, laulun

ja sitransoiton jumalana. Itsestään on selvää, että aikakauden

parhailla kreikkalaisilla mestareilla oli tehtävänä ikuistuttaa

hänet sellaisena pronssiin ja marmoriin. Mutta tuntuu siltä kuin

heidän imartelevat talttansa eivät olisi tyytyneet tähän tehtävään:

ne eivät tahtoneet esittää vain Neroa Apollona, vaan myöskin

Apolloa Nerona. Jumalan ihannekauneus ei saanut häiriytyä; mutta

taiteilijat sellaiset kuin Zenodoros saattoivat henkiä tähän

kauneuteen vivahduksia keisarin kauniista piirteistä. Täten lienee

tämä aika synnyttänyt omituisen Apollotyypin, joka kahden tai kolmen

taideteoksen muodossa on tullut meidän aikamme osaksi. Parhain näistä

taideteoksista on samalla oivallisin, mitä meillä on myöhemmän

antiikin ajoilta: maailmankuulu Belvederen Apollo.

Tämän kirjoittajalle on tällä kuvapatsaalla esteetisen ja

taidehistoriallisen merkityksensä rinnalla vielä toinenkin.

Rohkenen uskoa, että se on maan povesta noussut todistaja Neron

taistelusta omantunnontuskiensa kanssa. Hän on tahtonut omin silmin

saada varmuuden siitä, että verivelka on sovitettavissa, ja tässä

hiljaisessa aikomuksessa hän on antanut jonkin etevän taiteilijan

luoda tai ehkä delfiläisen mallin mukaan tehdä Apollon Katharsioksen.

Patsas kaivettiin neljännentoista sataluvun loppupuolella Antiumista,

Neron syntymä- ja lempikaupungista, erään huvilan sorasta, jonka

otaksutaan olleen hänen omansa. Kuvasta puuttui silloin vasen

käsi ja oikean kaikki sormet, ja niiden mukana olivat myöskin sen

tunnusmerkit kadonneet. Senvuoksi on oltu näihin päiviin saakka

epätietoisia ja arvailtu jos johonkin suuntaan, mitä jumala on

esitetty toimivan. Tavallisin selitys on, että taiteilija on

ajatellut sitä hetkeä, jolloin Apollo, puolustaakseen pyhäkköään

Delfissä gallialaisten saaliinhimoisilta joukoilta, personallisesti

kävi egidi kädessä heitä vastaan ja ajoi heidät salamalla ja myrskyn

pyörteellä pakoon. Overbeck, joka hyväksyy tämän mielipiteen,

kuvittelee, että jumala tässä teossa on asetettu Versaillesin

Artemiksen ja Kapitoliumin Ateenan väliin. Mutta nykyään on

Karl Bötticher, tuntuu minusta, näyttänyt toteen, että kuvan

riippuvassa oikeassa kädessä on ollut delfiläinen lustralikimppu,

jonka solmupunoksesta hän on löytänyt jäännöksen tukena olevasta

puunrungosta. Mutta lustralikimppu oli pytolaisen Apollon lisämerkki

hänen asemassaan _verivelan sovittajana_.

Tässä kuvassa on jotakin varhaisaistittua häikäisevää ilmestystä.

Vasen käsivarsi uhkaavasti tai torjuen ojennettuna rientää jumala

majesteettisessa vihassa jotakin vastaan, joka sopimattomasti on

lähestynyt hänen pyhää ympäristöään. Karl Bötticher ajattelee

sitä kohtausta Aischyloksen "Eumenideissä", jolloin Orestes,

äidinmurhaaja, raivottarien vainoamana, on syöksynyt Apollon

temppeliin ja syleillyt sen alttaria; hän kuvittelee edelleen, että

jumala sinä hetkenä näkee omantunnontuskien jumalattarien tunkeutuvan

pyhäkköön, ja että hän närkästyneenä, jousi vasemmassa kädessä, käy

niitä vastaan ja ajaa ne temppelistä ja senjälkeen lustralikimpulla

päättää sen teon, jolla Oresteen verivelka sovitetaan.

Tämä ei nyt ole niin aivan yhtäpitävä Aischyloksen kuvauksen kanssa,

mutta yhtyy kuitenkin siihen samassa pääkohdassa, mikä olikin

kylliksi taiteilijalle. Mikään kuva ei voinut paremmin kuin sellainen

muistuttaa uudelle Orestekselle, että sovitus jumalallisten valtojen

kanssa oli mahdollinen, eikä mikään ollut enemmän omiaan hänen

synkkinä hetkinään loistamaan rauhan toivona.

Aischyloksen mukaan ei kuitenkaan edes itse Apollo kykene lepyttämään

eumenidejä: hän voi ainoastaan uuvuttaa ne joksikin aikaa. Tämä

jumalan haltioima runoilija, joka helleenin kauneudentuntoon

ja filosoofiseen vaistoon yhdistää heprealaisten tietäjien

suurpiirteisen olemuksen ja syvän siveellisen totisuuden, on tuntenut

ja tahtonut ilmaista, että uskonnolliset tavat ja temppelipalvelukset

voivat lieventää tunnonvaivoja, mutta eivät sovittaa syntiä, eivät

tehdä ehjäksi rikottua. Apollo itse kehoittaa Orestesta pakenemaan

Pallas Ateenan luo ja siellä, areopagin edessä, alistumaan Jumalan

tuomioon ihmiskunnan oikeuden ja kohtuuden tunnossa. Eumenidit

seuraavat häntä sinnekin ja laulavat tuomioistuimen kynnyksellä

sen sydäntäjärkyttävän kuoron, jota Schiller on tarkoittanut ja

vapaasti jäljitellyt ihanassa balladissaan "Die Kraniche des Ibycus".

Areopagin jäsenet kuuntelevat kanteita ja vastauksia, ja kun on

näyttäytynyt, että heidän äänensä ovat langenneet tasan vapauttamisen

vaakakuppiin ja tuomitsemisen, niin ratkaisee viisas ja lempeä Pallas

asian Oresteen hyväksi. Mutta hän antaa tunnonvaivoillekin arvonsa ja

antaa juhlallisessa soihtukulkueessa saattaa ne armon jumalattarien

hahmossa siihen temppeliin, jonka kansa on pyhittänyt näille

jumalattarille areopagin rinnalla.

Nerokin tunsi, että hän nyt oli asetettu saman tuomion alaiseksi, ja

hän pelkäsi kohdata ihmisten katseita. Mutta ah! ne eivät näyttäneet

vaativan mitään sovitusta. Totuuden, joka on paradoksissa "kansan

ääni on Jumalan ääni", näyttää historia joskus hirvittävästi

kieltävän. Niin roomalaisessa kansanäänestyksessä vuonna 59, ja niin

ranskalaisessa vuonna 1852, joka tältä näkökannalta ja katsomatta

niihin keinoihin, joiden kautta se syntyi, lienee hirvittävin

tapahtuma uudemmassa historiassa. Senaattorit, sotilaat, Kampanjan

kaupunkien hallitukset ja raadit riensivät kilvan keisarin luo

rohkaistakseen häntä onnitteluillaan. Siitä huolimatta pelkäsi

Nero palata Roomaan. Tosin vakuuttivat hänen ystävänsä, että

"kansan uskollisuus oli kasvanut Agrippinan kuoleman kautta"; mutta

milloinkaan hän ei kai voinut kuitenkaan aavistaa sitä näytelmää,

joka vartosi häntä. Senaatti virkapuvussaan on häntä vastassa;

parvekkeilla, joita on rakennettu pitkin pääkatuja, riemuitsee naisia

ja lapsia; kansalaiset tunkeilevat hänen vaunujensa ympärillä,

kiitosuhrit palavat temppeleissä, ja näin kulkee äidinmurhaaja

voittokulun pitäjänä ylös Kapitoliumille. Senaatti kokoontuu kuriaan

ja julistaa Rooman nimessä, että Agrippinan kuolema oli onni

valtiolle.

Yksi ainoa isistä häpesi yhtyä tähän julistukseen. Hän oli stoalainen

Trasea Petus. Hän toteutti Tigellinuksen sanan: stoalaiset ovat

yhteiskunnalle vaarallista sukua.

Mutta ei edes se aulius, jolla Rooman senaatti ja kansa ottivat

Neron verivelan harteilleen, kyennyt palauttamaan hänen

sielunsa tasapainoa. Vuodesta 59 alkaen huomaa useimmissa hänen

suunnitelmissaan ja yrityksissään jotakin pingoitettua ja

kuumeentapaista. Hänen huvituksensa käyvät hillittömämmiksi, hänen

lapsuudesta saakka tuntemansa, tähän asti tukautettu, ei milloinkaan

taltutettu kaipuunsa huumautua kansan suosiosta teatterissa ja

arenalla vastustamattomaksi ja rajattomaksi. Mutta vielä huomaa hänen

sisimmässään taistelun paremman ja huonomman välillä. On selvää,

että hän jonkun aikaa äidinmurhan jälkeen on tahtonut sovitusta --

ei yleisen mielipiteen kanssa, joka näytti olevan hänen puolellaan,

ei Olympon jumalien kanssa, jotka hän kielsi ja joita hän pilkkasi,

mutta sen jumaluuden kanssa, joka ilmeni hänen järkytetyssä

sydämessään. Kahtena seuraavana vuonna hän koetti uskollisesti

täyttää ruhtinaan velvollisuuksia, ja nämä vuodet voidaan vielä

lukea niihin kultaisiin, joita Trajanus ylisti. Valtakunnan hallinto

meni tasaista menoaan, hyviä lakeja säädettiin, keisari osoittautui

ystävälliseksi ja tuomarina lempeäksi ja armeliaaksi. Vuonna 61

sairastui hän hengenvaarallisesti ja huomautti kuolemaa odottaessaan,

että jalo Memmius Regulus oli kelvollisin valtiota ohjaamaan. Vielä

vuonna 62 saattoi se mies, josta sanottiin, että hän ei milloinkaan

ollut poikennut oikeuden tieltä eikä milloinkaan imarrellut, Trasea

Petus, senaatissa nimittää Neroa erinomaiseksi ruhtinaaksi.

Mutta samana vuonna kuultiin ensi kerran Neron hallitessa sana

majesteettirikos. Niitä verisiä komparunoja uutta Orestesta vastaan,

joita aamuisin luettiin kuvapatsaitten jalustoista ja basilikojen

muureista, ei Nero ollut ottanut huomioonsa. Mutta nyt tapahtui, että

entinen kansantribuni, sittemmin preettori Antistius, suuressa ja

ylhäisessä seurassa esitti pilkkalauluja, joita hän oli sepittänyt

keisarista. Kielen, emme voi sanoa sanan, vapaus oli tähän saakka

ollut rajaton, ja vaikkakin kaikki tiesivät, että Cesar muutamia

tunteja myöhemmin tietäisi koko tapauksen, luuli Antistius

olevansa turvassa ja olisi ollutkin, ellei Kossutianus Kapito,

Tigellinuksen arvoinen vävypoika, olisi ilmiantanut häntä senaatille

majesteettirikoksesta. Silloin asian täytyi kulkea kulkuaan. Laki

määräsi kuolemanrangaistuksen, mutta Trasea Petus äänesti maanpakoa,

ja tämä tuli senaatin päätökseksi.

Samana vuonna kuoli Burrus, ja iäkäs Seneka vetäytyi syrjään,

väsyneenäkö hovielämään ja valtion asioihin, vaiko Poppean ja

epikurolaisten suosikkien juonien kukistamana, sitä on vaikea

sanoa. Keisari kiitti opettajaansa siitä tuesta, jota oli häneltä

saanut nuoruusvuosien liukkaalla tiellä, ja otti häneltä hellät

jäähyväiset. Tästä hetkestä saakka oli Nero kokonaan Poppean ja

Tigellinuksen vaikutuksen alaisena. Tämä nimitettiin Burruksen

jälkeen pretoriaanien ylipäälliköksi.

Poppea Sabinalla oli nyt poistettavana kunnianhimonsa tyydyttämisen

viimeinen este: Neron yhtä kunnioitettava kuin onneton puoliso

Oktavia; ja tämän suoritti Poppea ja hänen rikostoverinsa Tigellinus

mitä häpeällisimmillä keinoilla. Mahdollista on, että Nero uskoi sen

väärän syytöksen aviorikoksesta, joka sepitettiin Oktaviaa vastaan;

joka tapauksessa hän tahtoi uskoa, saadakseen siteen tämän kanssa

rikki, ja se, että hän suvaitsemalla otti osaa tähän iljettävään

vainoamiseen, joka päättyi hänen puolisonsa surmaamiseen, todistaa

intohimon orjaa sen kaikessa kurjuudessa. Hänen ratansa kallistui

nyt äkkipikaa kohti perikatoa: kuusi jäljellä olevaa vuotta hänen

elämästään -- hän oli tähän aikaan nelikolmatta vuotias -- on

demoonisten juhlien, hurjien irstailujen huumausta, jotka koettelevat

kaikkea, mitä perinpohjin turmeltunut kuvitteluvoima ilvehtien johtaa

mieleen, rajatonta taiteilijavoittojen kilvoittelemista ja hillitöntä

murhaamista, todellisten tai luuloteltujen vaarojen kiihdyttäessä

itsesäilytysvaistoa. Yksi keskeytys orgiassa tapahtui, silloinkuin

Poppea lahjoitti hänelle tyttären. Mutta isänilo, kuumeentapainen

sekin, muuttui hurjaksi suruksi lapsen kuollessa, ja suru viskasi

hänet uusiin, mahdollisesti vielä mielettömämpiin irstailuihin.

* * * * *

Runsailla lahjoilla varustettu kansanheimo, joka astuu

sivistyksen radalle, halukkaana oppimaan toisilta, itsenäisenä

opin käsittämisessä, kehityksessä ja sovelluttamisessa, iloisena

nuoruudenvoimansa tuntemisesta, itse kauniisti muodostuneena

ja sellaisen luonnon ympäröimänä, joka herättää väri- ja

muotokauneusaistia, tahtoo kernaasti koko ympäristölleen antaa sen

terveyden ja sopusoinnun leiman, minkä se tuntee omassa henkisessä

ja ruumiillisessa olemuksessaan. Niin syntyy taide, ja siihen iloon,

jonka sen ensimäiset naivit ilmestykset jo herättävät, yhtyy kansassa

tunne siitä, että minkä se tuntee kaikkein korkeimmaksi, mitä se

palvelee jumalallisena, mitä se kunnioittaa tapana ja lakina ja mitä

se rakastaa hyvänä ja jalona, ansaitsee ennen kaikkea tulla, mikäli

mahdollista, kauneissa muodoissa katseltavaksi. Kansa tahtoo nähdä

toden totena ja kauniina, hyvän hyvänä ja kauniina; sen kauneuselämä

yhdistyy sen elämään jumalanpelossa ja valtiossa ja saa, kiitokseksi

siitä, että se kaunistaa uskon- ja isänmaanelämää, korkeita

vaikutuksia, arvokkuutta ja ihanteellisuutta niiltä. Kumpikaan ei

ole toisensa palvelija; ne ovat yhdenvertaisia sisaria ja syleilevät

toisiaan kuin kariitit. Ne kasvavat kansan kera, ja niinkuin se

rakastaa uskoaan ja isänmaataan, rakastaa se taidettaan ja ymmärtää

sitä kaikissa sen vaiheissa, sillä ne seuraavat toisiaan kehityksessä

kautta lapsuusvuosien, nuoruuden ja miehuuden. Hitaasti, mutta

raikkaimmalla pojanmielellä pyrkii taide eteenpäin sitä kohtaavien

teknillisten vaikeuksien kautta, sillä kansassa ei ole yhtään

luokkaa, joka olisi noussut yläpuolelle suuren yleisön kantaa, ei

mitään korkeampaa esteetistä sivistystä, joka, parempaan tottuneena,

hymyilee kotimaiselle yksinkertaisuudelle ja pilkkaa tottumattoman

käden kömpelöä, mutta hellää vaivannäköä kauneusaistin palveluksessa;

mutta jokaisen edistysaskeleen, jonka käsi tekee, jokaisen voitetun

teknillisen vaikeuden joukko näkee ja ihailee niitä. Siten on

helleeninen taide kehittynyt ja itse asiassa jokainen, joka on

elänyt omaa elämäänsä ja syvemmin vaikuttanut. Yksinkertaisimmassa

talonpoikaismaalauksessa, joka ilmaisee sielun ensimäisiä jälkiä,

on enemmän toivoa kauneudenkeväästä kansalle kuin kaikkein

tunnollisimmassa jäljennöksessä kaikkein suurimman ulkomaalaisen

mestarin taulusta.

Niin tulivat roomalaiset ja tekivät itsensä Kreikan herroiksi

ja oppivat vähitellen ihailemaan taidetta, joka jo kauan sitten

valmiissa ja täydellisessä muodossaan näytti muodostavan oman

maailmansa, joka ei ollut kaivannut siveellisten voimien

myötävaikutusta syntyäkseen ja kukoistaakseen. He anastivat

sen tuotteet voitonsaaliina ja nautintokeinoina ja käänsivät

ylenkatseellisesti selkänsä omien maanmiestensä ja lähimpien

naapuriensa muotoaistin vähäpätöisille ilmaisuille. Mutta niin

totta kuin se on, että eri ajoilla ja eri kansoilla on toisiltaan

oppimista, niin totta lienee myöskin se, että ulkoapäin tuotua

taidetta, joka tukauttaa toisen sen oraalla ollessa, joka tahtoo

versoa kotimaisista taipumuksista, ei voida kokonaan merkitä

henkiselle voittopuolelle, niin kauan kuin ei ole osoittautunut, että

se korkeamman sivistyksen kasvitarhasta voidaan istuttaa kylmään

maahan, totuttaa ilmaan, että se voi sisältyä kansan henkiseen

talouteen kuten ulkomaalaiset viljalajit sen ajalliseen. Mutta tämä

on ylen harvinaista. Kreikkalaiset taideteokset täyttivät Rooman

ja Italian; torit, basilikat, temppelit, kylpylaitokset, kodit

upeilivat täynnänsä niitä, suvut kasvoivat niiden keskuudessa, ja

kuitenkin pysyivät roomalaiset oikeastaan vieraina helleenisen

taiteen hengelle. Ulkoapäin tuodussa taiteessa on jotakin, joka

työntää kansantunnon luotaan: joukko tuntee hämärästi, että

tällä maahantuonnilla on tehty vääryyttä sille itselleen ja

sen kehittymättömille taipumuksille. Muutamissa käy tämä tunne

epäilyksi siitä, että taide on siveellisen yksinkertaisuuden

vihollinen; useimmat käsittävät sen rikkaitten ja ylhäisten

leikkikaluksi. Ja kun terävää silmää tarvitaan huomaamaan sen

epäilemättä jalostavaa vaikutusta, niin ei käy kieltäminen,

että se laajentaa kuilua kansankerrosten välillä, antaa niiden

kehityksen huipulle ja sisällykselle erilaisuuden, joka ei

ole terve, muodostaa jumaloitsijainsa keskuuteen jonkinlaisia

tuntijoita ja herkuttelijoita, jotka eivät juuri ole kauniimpia

ilmiöitä kuin tavalliset herkkusuut, ja toisinaan veltostuttaa

myöskin halun yhteiskuntaelämän työhön. Eikä voi myöskään kieltää,

että sillä on jonkinlainen taipumus muuttua _ars voluptariaksi_,

vedota esteetisestä halusta hekumaan, niin että tarvitaan, joita

meidän päivinämme onneksi on, voimakkaita poliisimestareita

kauneudenmaailmassa, jotta se voitaisiin pitää kurissa. Helleenisessä

taiteessa ilmeni tämä taipumus heti, kun se oli tehty ylhäisten

makedoonialaisten palvelijaksi.

Innossaan sovelluttaa taidetta elämän kaikkiin aloihin ei Nero itse

ollut muuta kuin yksi noista esteetisistä mässääjistä, jotka syntyvät

ja kukoistavat niillä ehdoilla, joihin ylempänä on kosketettu, ja

kauneus oli ja pysyi hänelle kukkaseppeleenä ilojen maljan ympärillä.

Siitä ei hänellä ollut mitään voittoa korjattavana sisälliselle

ihmiselleen. Sievillä muodoilla leikkivä mielikuvitus ei vahvista

sitä, joka kadottaa velvollisuudentunteen silloin, kun velvollisuus

näyttää kovalta, ja hyväntahtoisuuden, kun se vaatii uhrausta.

Sen nälkävesan vaiheet, jonka kreikkalainen taide synnytti Roomassa,

ovat, huolimatta museoiden rikkaudesta, vielä hämärät, eivätkä

suinkaan ole käyneet selvemmiksi niiden kokeitten kautta, joilla

ennen vuotta 1870 tahdottiin uudemman cesarismin kunniaksi muuttaa

nälkävesa puun latvaksi. Senvuoksi ei voi niin varmasti sanoa,

millainen vaikutus Neron ajalla oli Rooman taiteeseen; mutta että

se on ollut merkillinen, se pidettäköön sitä kernaammin tiettynä

asiana, kun keisarillisen Rooman taidehistoria on enemmän kuin mikään

muu tekemisissä niiden mielitekojen ja oikkujen historian kanssa,

jotka seurasivat toisiaan hovissa ja joita etevimmät taiteentuntijat

ja mesenaatit uskollisesti noudattivat. Selvää on, että maku Neron

aikana oli toinen kuin Augustuksen. Ankarampi tyyli ja kohtuus,

jotka Augustuksen aikakausi otti vielä huomioon, väistyi sen halun

tieltä, joka tahtoi hämmästyttää jättiläismäisyydellä ja hurmata

sirolla ja ärsyttävällä luonnollisuudella. Hadrianuksen aikana oli

vallalla oppinut valikoimisfilosofia, joka asetettiin idealismin

edelle; Antoninien aikana idealismi, joka muodostui jäykäksi ja, jos

niin saan sanoa, stoalaiseksi. Tuo henkisesti yhä köyhemmäksi käynyt

ja kaavamainen idealismi pakenee senjälkeen realismin tieltä, joka

toisinaan lähestyy raakuutta. Taide, ylhäisten orja, joutui, kuten

soveliasta olikin, yhä enemmän ja enemmän heidän orjiensa valtaan.

Septimius Severuksen aikana on teknillinenkin taitavuus alentunut,

ja Konstantinien aikana puhkeaa ilmoille barbaria, jonka henkinen

tyhjyys ja teknillinen puutteellisuus turvautuu tyyliin, joka ei

kykene barokin vallattomuuteen, mutta ennustaa sen mahtipontisuutta.

Nerosta itsestään taiteilijana ovat vanhojen arvostelut

erilaisia. Ruhtinaalle oli kunniaksi harjoittaa runotaidetta,

historiankirjoitusta ja kaunopuheisuutta; hänen oli sallittu käyttää

sivellintä ja talttaa; ei pantu pahaksi, jos hän pienemmässä

ystäväpiirissä lauloi sitran säestyksellä; mutta vanhatroomalaiset

ajattelivat kauhulla imperaattoria, joka tanssi ja puhui näyttelijän

naamiossa, ja jos hän teki sen julkisesti, niin ei kielessä löytynyt

sanoja hänen tuomioonsa. On silloin enemmän kuin todennäköistä, että

ne, jotka näkivät hänen esiintyvän teatterissa, eivät koettaneet

puolueettomasti arvostella hänen kykyään näyttelijänä, laulajana ja

sitransoittajana, ja että tämä mielentila ei myöskään vaikuttanut

edullisesti heidän arvosteluihinsa hänen kelvollisuudestaan muiden

taiteitten aloilla. Tacitus ei hylkää kokonaan hänen runoelmiaan,

mutta moittii niitä voiman ja kokonaisuuden puutteesta. Suetonius

puolustaa Tacitusta vastaan Neron oikeutta niihin runoihin, jotka

kävivät hänen nimellään, eivätkä hänen pahimmat vihollisensa edes

ole tahtoneet asettaa häntä Baviusten ja Meviusten joukkoon.

Sama Suetonius huomauttaa, että "Nero harjoitti sangen suurella

menestyksellä maalausta ja kuvanveistotaidetta". Hajanaisista

lausunnoista selvenee myös, että se into, jolla hän oli harjoittanut

ääntään ja tutkinut draamallista tekniikkaa, oli kantanut hedelmiä.

"Naupliuksen pahoista töistä sinä laulat erinomaisesti, mutta omia

hyviä lahjojasi sinä et käytä", sanoi hänelle kerran eräs kyynillinen

filosoofi kadulla. Luultavasti ei maailma pitänyt tyhjää narrinpeliä

hänen kanssaan peittäessään hänet kilpaleikkien voitonseppeleillä.

Sellainen olisi ollut sietämätöntä hänen ympäristölleen, ja olisi

kai hän itsekin huomannut sen lopulta. Uskottavampaa on, että hänen

taiteensa oli kyllin kehittynyt, jotta taidetuomarit voivat antaa

jotakuinkin hyvällä omallatunnolla hänen keisarillisen arvonsa lahjoa

itseään, pahemmin pelkäämättä hänen epäsuosiotaan.

Sittenkuin keisari monta vuotta oli esiintynyt laulajana ja

valjakonohjaajana suuremmille, mutta suljetuille piireille, sai

suuri yleisö vuonna 64 ensi kerran nähdä maailman herran julkisella

näyttämöllä polvillaan katselijain edessä ja pyytäen hyväntahtoista

tuomiota miehiltä, joilla oli kehittynyt maku. Tämä tapahtui

Napolissa, kreikkalaisessa kaupungissa. Tietysti tulvivat kaikki

kuulemaan häntä; kättentaputukset ja riemuitsevat suosionosoitukset

johtivat hänen mieleensä hänen poikana saavuttamansa loistovoiton

Circus maximuksessa. Vanhainroomalaisten nurkumiseen diadeemin

häpäisemisestä vastasi hän antamalla lyödä rahan, jossa nähtiin Nero

Cesar Augustus sitransoittajan puvussa.

Kaksi vuotta senjälkeen lähti hän taidematkalleen Kreikkaan, joka

oli huumaava korybanttiretki ja hävitysretki samalla kertaa, telmien

triumfista triumfiin kautta ylellisten juhlien ja häpeällisten

irstailujen, yli teiden, joille siroiteltiin kultaa ja ruumiita.

Ryöstävä ja murhaava Tigellinus järjesti kaiken yhdeksi ainoaksi

suunnattomaksi bakkanaaliksi, häikäiseväksi ja kauhistuttavaksi.

Siitä mielettömästä loistosta, joka pantiin liikkeelle, voi saada

käsityksen, kun tietää, että Nero arkioloissa, tavallisilla

huviretkillään johonkin Rooman naapurikaupunkiin, kuljetti mukaansa

pienen parven kullalla koristettuja edeltäratsastajia, ajajia ja

juoksijoita ja tuhatvaunuisen kuormaston, jolla oli tulipunaisiin

puetut ajajat ja hopein kengitetyt vetäjät. Hellaan kaupungit olivat

koristetut häntä vastaanottamaan; kansaa tulvi pyhiin leikkeihin

todistamaan hänen voittojaan kilpaleikeissä. Yksin "claqueen",

joka oli seurannut keisaria Italiasta, kuului tuhansia nuoria

miehiä, joilla kaikilla oli koristuksena ritarisäädyn kultainen

sormus. Keisarinnakin oli mukana. Ei kuitenkaan Poppea Sabina,

joka sitä ennen oli kuollut, ja jonka tomua Nero oli kunnioittanut

ruumispuheella, jossa hän -- kuvaavaa hänen elämänkatsomukselleen --

ylisti yksinomaan ja ainoastaan Poppean kauneutta, kiinnittämättä

huomiotaan niihin parempiin ominaisuuksiin, joita tällä

mahdollisesti oli ollut tai koristamatta häntä niillä hyveillä,

joita muistopuhujat, elleivät muut, löytävät puheenesineestään. Uusi

keisarinna oli eräs nuorukainen. Se hämmästyttävä yhdennäköisyys,

joka tällä -- Sporus oli hänen nimensä -- ja Poppealla oli, oli

Nerolle kyllin suuri syy pukeakseen hänet naisenpukuun, julkisesti

vihittääkseen itsensä tähän nuorukaiseen ja näyttääkseen hänet

roomalaisille keisarinnana. Sporusta ympäröi Kreikanmatkalla koko

se hovikunta, joka kuului Cesarin puolisolle, ja häntä seurasi

kuormavaunuja täynnä kallisarvoisia naisten juhlapukuja. Eräs

filosoofi, jolta Nero kysyi, mitä tämä piti keisarinnasta, vastasi:

"ah, kunpa jumalat olisivat antaneet sinun isällesi sellaisen

puolison eikä ketään muuta!" -- Koko retki oli kuin halujen

vapauttamisen tahallinen symbooli maailmassa, joka oli karkoittanut

kaiken siveellisen paatoksen murhenäytelmissä dramatiseerattuihin

myyteihin ja salli sen tapahtua tunnehuumauksen vuoksi. Roomaan

palatessaan vastaanotettiin Nero kuin voittokulun pitäjä. Ja

siihenhän oli syynsä. Cesarin personassa Hellas oli voittanut

Rooman, mutta ainoastaan siksi, että Rooma samassa personassa oli

voittava Hellaan. Eneaan jälkeläinen oli kostanut Ilionin häviön,

ja se maailmanhistoriallinen taistelu, joka syntyi Ledan munasta,

oli päättynyt maailmanhistorialliseen sovitusjuhlaan, kun keisari,

voitettuaan olympisen oliviseppeleen, julisti "Kreikan vapauden".

Kappale Rooman kaupunginmuurista revittiin, jotta voittokulkue

olisi saanut tilaa. Etunenässä kulki 1800 miestä kantaen yhtä monta

seppelettä, jotka Nero oli voittanut laulajana ja näyttelijänä.

Sitten peitsimiehiä kantaen pronssitauluja, joissa kerrottiin,

missä ja mikä kuuluisa taiteilija missäkin laulussa tai osassa oli

kullakin seppeleellä voitettu. Sitten Augustuksen triumfivaunuissa

Nero itse kultakuteisessa purppuratunikassa ja tähtiä täyteen

siroitetussa kreikkalaisessa vaipassa, kutreilla Olympian olivi ja

kädessä pytiläinen laakeri. Triumfivaunujen jälkeen pretoriaanit

loistavissa asetamineissaan ja viimeksi ritarisääty valtapuvussaan

ja senaattorit purppurapäärmeisessä toogassa. Talot kukkaisin

koristettuina, kaupunki yöllä lukemattomien soihtujen valaisemana

ja kaikuen huutoja: terve Olympionikos! terve Pytionikos! terve

Nero-Apollo! Nuo kahdeksantoistasataa voitonseppelettä ripustettiin

egyptiläiseen obeliskiin Neronsirkuksessa, jotta alkuajan

sivistys, kreikkalais-roomalaisen sivistyksen äiti, myöskin

saisi kunnianosoituksensa. -- Se on sama obeliski, joka nyt on

Pietarintorin suihkukaivojen välissä. Se on elonsa varrella nähnyt

paljon, ja mitä se tulee vielä näkemään?

Neron taiteilijaura oli, sekin, okainen. Kertaakaan hän ei esiintynyt

pelvotta. Astuessaan esille hän oli kalpea ja vapisi, ja vasta

katselijain rohkaisevat huudot antoivat hänelle uskallusta. Häntä

kiusasi se epäily, että riemu kohdistui enemmän keisariin kuin

taiteilijaan, ja saavutettujen voittojen jälkeen hän toivoi tappiota,

voidakseen uskoa tuomareitten puolueettomuuteen, mutta kun joskus

sattui, että hänet voitettiin, kadehti hän onnellista kilpailijaa.

Hänen lempiosiaan olivat molemmat äidinmurhaajat Orestes ja

Alkmeon. Kuinka on selvitettävissä se, että hän siten pakotti

kuvitteluvoimansa siihen tuskan maailmaan, josta hän muutoin tahtoi

vapahtaa itsensä? Nauttiko hän eläessään toisen personassa ne tuskat,

jotka hän oli niin syvästi tuntenut omassaan? Tahtoiko hän uskottaa

jälkimaailmalle, että hän, joka kernaasti näytteli Orestesta,

ei voinut olla sellainen todellisuudessa? Tai tuottiko hänelle

lievitystä tunnustaa syntinsä toisen nimessä? Psykolooginen ilmiö

on, että rikolliset, kun luulevat olevansa turvassa, puhuvat sen

laatuisista rikoksista, joihin ovat syyllisiä. Murha tahtoo tulla

ilmi, sanoo vanha sananlasku. Ehkäpä tällä on jokin samantapainen

aiheensa.

* * * * *

Ne kaksi vuotta, jotka olivat lähinnä ennen Kreikan taidematkaa,

kuuluvat Neron elämän turmiollisimpiin. Vuonna 64 oli se palo, joka

hävitti suuremman osan maailmankaupunkia: vuonna 65 tuli Pison

salaliitto ilmi, jonka Rooma sai maksaa jaloimmalla verellään.

Nero, joka oli Antiumissa tulipalon syttyessä, saapui sen pahimmin

raivotessa pääkaupunkiin. Mecenaksen tornista Esquilinus-vuorella,

josta Horatius on kertonut, katseli hän palon komeutta ja lauloi,

demoonisesti hurmautuneena tulimeren ihanuudesta, laulua Ilionin

häviöstä.

Todennäköisesti hän oli itse runoillut tämän laulun: tiedetään

ainakin, että hän on kirjoittanut epoksen, jota nimitetään Troicaksi.

On vahinko, ellei kirjallisuudelle, niin kuitenkin Neron luonteen

tuntemiselle, että runo on hävinnyt. Sen on täytynyt olla laadultaan

jotakin erikoista, sillä kun ruhtinaalle muutoin oli kunniaksi, että

hän luettiin runoilijain joukkoon, pidettiin Troican luomista Neron

häpeänä. Juvenalis huomauttaa eräässä satiirissaan, että Orestesta on

kuitenkin tuomittava lempeämmin kuin Neroa, sillä

-- -- -- -- lavall' laulanut ei Orestes,

tehnyt Troicaa ei. -- -- -- --