syyttää Neroa siitä, että "hän ylisti Troijan kuningasta Priamusta
onnelliseksi, tämä kun oli nähnyt omaistensa ja valtionsa häviön".
Toisin sanoen: Troica lienee ylistänyt sellaista autuutta ja liian
selvästi näyttänyt, että runoilijan haltioituminen ei ollut syntyisin
Apollosta, vaan jostakin esteetisestä Tyfonista, jolle suuren
hävityksen ylevyys merkitsee enemmän kuin sen aiheuttama kurjuus.
Ja ollen riippumaton siveellisistä hellätuntoisuussyistä, lienee
Troican tekijä sitäpaitsi kuvannut Zeusin ja Ganymedeksen, Ankisen
ja Afroditen, Pariksen ja Helenan rakkaudenseikkailut kaikissa
yksityiskohdissa niin elävin värein, että hänen aikansakin, joka
saattoi sietää uskomattoman paljon siltä alalta, piti sitä liian
voimakkaana. Minkälaisen kyvyn roomalaiset myönsivät hänellä olevan
tuntea "puhtaasti esteetisesti" ja pitää kauneudenaistin vapaana
"häiritseviltä vaikutuksilta", sitä todistaa tuo muutoin valheellinen
huhu, että hän nähdessään murhatun äitinsä ruumiin ei lausunut muuta
kuin ihastuksensa tämän kauneudesta. Tätä huhua vastustivat hänen
vihollisensakin ja kumosivat sen. Mutta varmaa on, että jos Nero
esteetisellä teoriallaan on uusromantikkojen edeltäjä, niin hän
oli mies sovelluttamaan oppiaan voimakkaammin kuin itse Schlegel
"Lucindassaan".
Kuten tiedetään, epäilivät monet roomalaiset, että Nero oli pannut
toimeen palon ja lähettiläittensä kautta estänyt sammutuksen. Epäily
perustui siihen vakaumukseen, että hän saattoi ostaa näytelmän kuinka
kalliista hinnasta tahansa, sekä vahvistui siitä, kun nähtiin hänen
käyttävän uuden keisarilinnansa hyväksi suuria aloja palaneista
kaupunginosista. Mutta varmasti ei tämä palo, niin kaunis kuin se
olikin näytelmänä ja tervetullut Neron rakennussuunnitelmille,
ole kuitenkaan syvemmin karvastellut kenenkään mieltä kuin hänen,
sillä lukemattomat taideteokset, ja niiden joukossa monet arvoltaan
määräämättömät, muinaisen Hellaan ylistetyimpien taiteilijain
maalaukset ja patsaat, olivat hävinneet liekeissä. Kuitenkin kävi
mieliala keisaria kohtaan niin uhkaavaksi, että hänen ystävänsä
näkivät sopivaksi johtaa epäilyn toiselle taholle ja viitata
kristittyihin. Ja enemmän kuin mahdollista on, että syytöksen
tekijät uskoivat sen todeksi. Kristittyjen uskokunnasta oli
hirvittäviä valheita liikkeellä. Vielä miespolvea myöhemmin, jolloin
roomalaisilla oli ollut aikaa paremmin tutustua heidän oppeihinsa,
saattoi niin oikeamielinen mies kuin Tacitus, joka hyvin tunsi
historioitsijan velvollisuuden perustaa arvostelunsa tietoihin eikä
huhuihin, nimittää tuota uutta uskoa iljettäväksi taikauskoksi ja
lukea sen siksi "kelvottomaksi ja häpeälliseksi, mikä kaikilta
tahoilta virtaa pääkaupunkiin ja saa siellä tunnustajia". Siihen
aikaan vallitsi suuri mielten jännitys kristittyjen ja heidän
juutalaisten veljiensä välillä, ja on arvailtu, että Poppea Sabina,
joka lienee ollut jonkun verran Mooseksenuskoon taipuvainen, teki
tämän syytteen. Mutta uskokaamme mieluummin, että hän suojeli
juutalaisia, niin että niitä, joihin kristityt muutoin sekoitettiin,
ei sotkettu vainoon! Epäily ja syyte kristittyjä kohtaan selitettiin
luontevasti sillä toiveella, joka heillä oli, ja jonka he kai myöskin
varomattomasti lausuivat mätänevän Rooman valtakunnan häviöstä ja
Kristuksen pikaisesta tulosta. Moni kristinuskoinen odotti siihen
aikaan joka aamun sarastaessa tuhatvuotisen valtakunnan ensimäisen
päivän valkenemista. Oli kristittyjä, sanoo Tacitus, jotka
tunnustivat rikoksen. Hän ei kerro kuitenkaan niistä keinoista,
joilla sellainen tunnustus puserrettiin esille. Ja nämä ilmiantoivat
uskonveljiä laumoittain, jotka todistettiin ja tuomittiin "ellei
juuri palonsytyttämisestä, niin kuitenkin ihmissuvun vihaamisesta".
Tigellinuksella, Kajus Petroniuksen kadehtijalla ja kilpailijalla
taidetuomarina ja juhlanjärjestäjänä, oli jo kauan sitten ollut
etusija Neron suosiossa ja oli hän saattanut keisarilliset huvitukset
toiseen ajanjaksoon. Hienostuneet orgiat olivat väistyneet
helvetillisen hekumakultin tieltä, joka ei pysytellyt suljettujen
ovien takana, vaan uhrasi kaikkien nähden ja kutsui kaikki
uhrijuhlaan. Se oli Tigellinus, joka pani toimeen nuo hurjat yöjuhlat
Tiberillä ja Agrippinan lammella, joissa tuhansien soihtujen valossa
kiihoitetut ja valloilleen päästetyt himot viskasivat kaiken ikäiset,
jokaisen säädyn ja sukupuolen toisensa helmoihin. Se oli Tigellinus,
joka järjesti tuon häpeällisen hääjuhlan, jossa keisari, puettuna
morsiusharsoon, vihittiin erääseen nuorukaiseen, Pytagorakseen,
ja "missä saatiin nähdä kaikki, minkä yö muutoin, naiseenkin
yhtyessä, peittää pimeyteen". Ja luultavasti se oli sama Tigellinus,
joka ylinnä valvoi ja johti niitä juhlia, joita nyt vietettiin
Janikuluksen alapuolella Neron sirkuksessa ja puutarhoissa,
missä tuomitut kristityt, neulottuina tervattuihin säkkeihin ja
paaluihin ripustettuina, olivat soihtuina. Hän oli kyllä huolehtinut
siitä, että palaneen ihmislihan käry häviäisi suitsutusastioitten
liekkeihin, jotka levittivät arapialaisten sulotuoksujen hajua.
Sellaisia asioita olivat roomalaiset tottuneet pitämään tärkeinä.
* * * * *
Palo antoi keisarille toivotun tilaisuuden toteuttaa suurenmoisia
rakennussuunnitelmia. Rooma kohosi entistään kauniimpana. Talojen
korkeutta vähennettiin, avonaisia pihoja tehtiin, ja pitkin leveitä
katuja, jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesta, oli molemmin
puolin katettuja pilarikäytäviä. Ja nyt hän saattoi myöskin toteuttaa
houreensa keisarilinnasta, jonka veroista ei maailma milloinkaan
ollut nähnyt. Palatsi nousi uskomattoman nopeasti -- uskomattoman,
kun muistaa, että kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöten tuli
todistaa cesarista rikkautta ja helleenistä makua ja osoittaa mitä
huolellisinta työtä. Tacitus, joka poikavuosinaan lienee nähnyt
_kultaisen linnan_ ("domus aurea"), sanoo, että "sen jalokiviä ja
kultaa ei ihailtu niin paljon, sillä sellainen oli siihen aikaan
tavallista ja halpaa ylellisyyttä, vaan niittyjä ja lampia ja niitä
suunnattomia aloja ja maisemia, jotka aukenivat metsikköjen välistä".
Niityillä oli laitumella oivallisten kotieläinten laumat; lehdoissa
lauleli upean kirjavia lintuja ja kuljeskeli mitä erilaisimpia kesyjä
petoja. Kultaiset laivat ja rakennukset, jotka esittivät kaupunkeja,
kuvastelivat suurimmassa lammessa. Palatsin edustalla, ulkonevalla
etupihalla, jonka kolmikertainen pilarikäytävä oli tuhannen jalan
pituinen, oli kullan- ja hopeansekaiseen pronssiin valettu kuva
Nero-Apollosta, 120 jalkaa korkea, kreikkalaisen Zenodoroksen teos,
joka oli aikakauden suurin kuvanveistäjä ja Pliniuksen mukaan tuon
jo silloin kuolevan pronssiinvalamistaidon mestari. Ne linnan
seinäpinnat, joissa ei ollut mitä upeampia freskoja ja stukkatureja,
olivat kullalla, jalokivillä ja helmillä kirjailtuja, lattiat
kallisarvoisimmalla mosaiikilla, jota tuskin voi kuvitellakaan
mielessään muistamatta, että erään Vesuviuksen rinteellä olevan
maaseutukaupungin porvaristalosta on voitu löytää sellainen
lattiamosaiiki kuin Aleksanterintaistelu. Ruokasalien katot olivat
katetut norsunluulevyillä, joiden aukeamista sulotuoksujen vihma
levisi vieraitten yli. Suurin ruokasali oli ympyränmuotoinen, jonka
katto -- luultavasti tähtikuvioilla koristettu -- liikkui öin päivin
yhtä rinnan taivaanlaen kanssa. Linnan kylpylaitokset varustettiin
johdoilla, jotka toivat osaksi merivettä, osaksi vettä Rooman ja
Tivolin välillä olevista rikkilähteistä. "Nyt alan vihdoinkin
ihmisiksi asua", lausui Nero linnaa vihittäessä.
Tuo suunnaton rakennus oli kuin kaupunki itsessään. Se vanhojen,
uudelleen rakennettujen keisaripalatsien ryhmä, joka peitti
Palatinus vuoren, muodosti kultaisen linnan toisen sivustan. Yli
sen notkokohopaikan, jota nimitetään Veliaksi, ja joka Rooman
torin etelälaidasta ulkonee Palatinuksesta, oli linna rakennettu
Esquilinusvuorelle ja käsitti siellä useampia kortteleita.
Esquilinuksen ja Coeliuksen välinen laakso lankesi myöskin sen
alueelle. Tavallinen sisäänkäytävä -- tai oikeammin: läpikäytävä --
oli sillä kohdalla, mihin sittemmin Tituksen riemuportti pystytettiin.
Tuskin valtaistuimelle päässeinä kiirehtivät Flaviukset tuhoamaan
tätä ihmetyötä. Se oli Rooman ihanimman osan raastamista,
raakuutta, jota ei edes viha Neroa kohtaan olisi antanut anteeksi,
ellei tekoa olisi tehty imartelevaksi huomaavaisuudeksi kansaa
kohtaan. Roomalaiset olivat valittaneet, että Nero tahtoi tehdä
maailmankaupungin yksin vain omaksi asunnokseen; he saattoivat nyt
sanoa, että Flaviukset olivat pyhittäneet kultaisen talon maan
qviriitien huvituksille. Yli sen suuren lammen, joka oli kantanut
Neron välkkyviä laivoja, rakennettiin amfiteatteri, jota sittemmin
nimitettiin Kolosseumiksi, ja jonka muurit vieläkin hämmästyttävät
maailmaa. Sen osan palatsin päätypuolesta, joka oli Coeliusta kohti,
kätki Titus erään ulkonevan, useampia kerroksia korkean, mahtavien
holvien tukeman rakennuksen taakse. Palatsin muut osat, joita ei
revitty perustuksia myöten, peitettiin mullalla ja saivat olla niiden
suurenmoisten termien pohjana, jotka Titus lahjoitti roomalaisille.
Kuinka nämä olisivat voineet valittaa kultaisen linnan hävitystä, kun
he ylellisten kylpyjen nautinnoista vaelsivat amfiteatterin hermoja
tärisyttäviin leikkeihin ja niistä takaisin termien pylväskäytäviin,
juodakseen ja keskustellakseen niiden varjossa, kuvapatsaiden,
solisevien suihkukaivojen ja tuoksuvien ruusujen keskellä Suburran
ihanuuksista.
Neron jättiläispatsas sai jonkun aikaa olla paikoillaan, mutta se ei
esittänyt enää Neroa, vaan auringonjumalaa. Kun Hadrianus rakennutti
kultaisen linnan etupihan raunioille Venus- ja Rooma-temppelinsä,
veti jättiläispatsaan sellaisenaan 24 elefanttia sille paikalle
mainitun temppelin ja amfiteatterin väliin, missä nyt näkee jätteen
sen jalustasta. Kommodus antoi häveliäästi kuvalle omat säännölliset,
mutta yksinkertaiset ja tuhmat kasvonpiirteensä. Ei tiedetä,
milloinka Zenodoroksen patsas hävitettiin; mutta luultavasti se
tapahtui aikakaudella, joka antoi vähemmän arvoa taideteokselle kuin
kullan- ja hopeansekaiselle pronssille.
Flaviuksien ei kuitenkaan onnistunut jälkimaailmalta kokonaan tuhota
Neron palatsia. Termien alaisia jätteitä on etsitty ja löydettykin,
ja kun uudemman ajan suurin taiteilija astui alas kultaisen talon
nyt maanalaisiin käytäviin, sai hän sieltä vaikutuksia, jotka
loivat uuden käänteen dekoratsioonimaalauksen historiaan. Se oli
Rafael, joka Giovanni da Udinen seuraamana teki tämän löytöretken.
He näkivät silloin rikkaammassa väriloistossa sen, mitä siellä
vieläkin voi nähdä, vaikka yhä enemmän kosteuden vioittamana ja
oppaan tulisoihdun mustaamana: dekoratsiooneja, joihin tyhjentymätön
mielikuvitus oli leikkien tuhlannut rikkauksiaan, ja kun he jälleen
nousivat päivänvaloon, toivat he hengessään mukanaan suunnitelmat
niihin seinämaalauksiin, jotka Rafael sitten piirsi ja Giovanni da
Udine valmisti Vatikaanin Damaskuspihaa kiertäviin kaarikäytäviin
-- taideteoksen, joka enemmän kuin mikään muu renessansin luomista
osoittaa, että se suoranaisesti yhtyy antiikiin.
Se sisäänkäytävä, jonka kautta Rafael raivasi itselleen tien Neron
käytäviin, täyttyi pian jälleen soralla, ja taru syntyi, yhtä
perusteeton kuin arvotonkin tuolle jalolle taiteilijalle, että tämä
itse oli antanut tukkia aukon estääkseen toisien tekemästä samoja
tutkimuksia. Vasta vuonna 1812 päästiin jälleen niiden kaivamisten
kautta, jotka Napoleon toimeenpani, kultaisen linnan yhteen osaan.
Suurempi jälelläoleva osa vartoo vielä lapiota.
Pimeys käytävissä, joihin valo tuli ylhäältä, on tavalliselle
matkustajalle vaikea este maalausten tutkimisessa. Eräässä käytävässä
näkee kotkia siivet levällään ja nokassa julilaista ruhtinashuonetta
esittäviä ympyräkuvia. Holvissa löytyvien maalauksien joukossa on
maisemia, tauluja jumaluustarustosta, kuten Venus ihaillen poikansa
kauneutta, ja myytillis-historiallisia, kuten Faustulus paimen
naarassuden kasvattipoikien edessä.
Tituksen kylpylaitoksen toisella puolen, Esquilinus vuorella ovat
niin sanotut Sette Sale't, holvit, jotka alkujaan olivat kultaisen
linnan kylpylaitosten vesisäiliöitä ja palvelivat sittemmin termejä
samassa tarkoituksessa. Eräästä Sette Salen ja noiden termien välillä
olevasta maanalaisesta kammiosta, eikä siitä käytävästä, jonka opas
mainitsee, löydettiin vuonna 1506 Laokoonryhmä.
Neron muista rakennussuunnitelmista ei tullut mitään. Niihin
kuului Korinton kannaksen kaivaminen, jonka työn hän itse aloitti
taidematkallaan Hellaassa ensimäisellä lapionpistolla. Toista
suunnitelmaa -- ulottaa Rooman muurit mereen saakka ja puhdistaa
Tiber, niin että suuret laivat olisivat voineet laskea maihin
Aventinuksen alapuolelle -- ei ennätetty alkaa, eivätkä siihen
flavilaiset jälkeläisetkään ryhtyneet, jotka tahtoivat painaa unhoon
kaiken, mikä koski Neroa, paitsi hänen rikoksensa.
* * * * *
Kun ne summat, jotka menivät Neron rakennusyrityksiin ja
ylelliseen hovielämään, olivat kyllin suuret tyhjentämään Rooman
valtakunnankin aarrekammiot, ryhdyttiin niitä täyttämään jälleen mitä
epähurskaimmilla keinoilla. Kansan rakkaus nuorta keisaria kohtaan
oli vuosi vuodelta vähentynyt, tyytymättömyys ja harmi kohonnut
vuosi vuodelta, ja aika näytti tulleen, jolloin ne, jotka tahtoivat
nähdä hurjan orgian päättyvän, saattoivat toivoa hyökkäykselleen
menestystä. Ne, jotka vihasivat Cesaria, tekivät sen eri syistä
ja kuuluivat erilaisiin piireihin, mutta löysivät toisensa ja
saattoivat yhtyä yhteistoimintaan. Itse näytti keisari päättäneen
yleisen mielentilan sen ihastuksen mukaan, jolla kansa Roomassa ja
Italian muissa kaupungeissa ympäröi häntä, ja sen innon mukaan,
jolla ylhäiset riensivät hyväksymään ja matkimaan kaikkea, mihin
hän ryhtyi. Mutta Tigellinus näki hiukan pintaa syvemmälle ja oli
kauan vaatinut, että keisari, turvatakseen itseään ja ystäviään,
ottaisi käytäntöön sen ilmiannoille perustuvan hirmujärjestelmän,
joka oli ylläpitänyt edellisiä hallituksia. Aina vuodesta 61 alkaen,
josta saakka Tacitus laskee Neron olleen Tigellinuksen vallassa, oli
tämä punaisen-epikurolainen pretoriaanipäällikkö koettanut saada
etenkin stoalaisia epäluulon alaisiksi ja aina toistanut, että
heidän filosofiansa "antaa ihmisille ylpeyden, joka tekee heidät
rauhattomiksi ja kunnianhimoisiksi." Näiden epäluulojen ensimäisiksi
uhreiksi joutui kaksi korkeasukuista roomalaista: Sulla ja Rubellius
Plautus. Vallitsevaa ajansuuntaa ei mikään voi paremmin kuvata kuin
ne syyt, joilla Tigellinus puolusti Plautuksen raivaamista tieltä:
hän on ottanut meidän tasavaltalaiset isämme esikuvakseen, hän on
omaksunut stoalaisen filosofian, hän on rikas eikä antaudu kuitenkaan
yksityisen elämän huvituksiin, hän välittää valtiosta ja harrastaa
yleisiä asioita! Sullan surmasi Massiliassa salamurhaaja. Plautus,
joka silloin oleskeli Aasiassa, oli eräältä vapautetulta orjalta,
jonka oli onnistunut päästä perille ennen Neron lähettilästä, saanut
tietää, että hänen pyövelinsä olivat odotettavissa. Keskustelu
filosoofien Ceraunuksen ja Musoniuksen kanssa vahvisti hänen
päätöksensä, jonka mukaan hän mieluummin alistui tyrannin tahtoon
kuin etsi pelastuksensa kapinasta. Kun sotamiehet, joiden tehtävänä
oli toimeenpanna kuolemantuomio, astuivat hänen taloonsa, näkivät
he hänet riisuutuneena ja tekevän voimisteluliikkeitä. Hänen päänsä
hakattiin poikki ja lähetettiin Roomaan. -- Kaksi vuotta myöhemmin
surmasi eräs Augustuksen jälkeläinen, Torquatus Silanus itsensä,
mieluummin kuin odotti varrottua ilmiantoa valtiopetoksellisista
salahankkeista.
Sellaisia oli epäilemättä tekeillä. Mutta Neron hallituksen
vihollisilla ei ollut miestä, joka olisi voitu asettaa etunenään. He
sopivat lopulta Kajus Kalpurnius Pisosta. Vaikkakin Piso oli nerokas,
synnyltään ylhäinen, rikas ja seurustelutavaltaan miellyttävä,
ei hän kuitenkaan ollut se, jonka vastustajaryhmän parhaimmat
ainekset saattoivat ihastuksella nostaa kilvelle. Häneltä puuttui,
sanoo Tacitus, siveellistä vakavuutta. Epikurolainen oli hänkin,
ja vanhatroomalaiset huomauttivat, että hän, samoinkuin Nero, oli
häväissyt itsensä näyttelijätaidolla. -- Salaliittoon otti osaa
muutamia Rooman parhaista miehistä, muutamia myöskin sen kaikkein
huonommista. Kun muutamilla oli päämaalina isänmaan pelastus, niin
toisilla oli yksityisen kaunan tyydyttäminen. Niinpä halpamielisellä
hekumoitsijalla Klaudius Seneciolla, joka oli kuulunut Neron
lähimpään ystäväpiiriin ja vielä seurusteli hovissa, sekä
Quintianuksella, jota keisari oli ärsyttänyt eräällä pilkkalaululla.
Nämä tahtoivat saada toisen miehen, eivät toista järjestelmää
valtaistuimelle, ja he saivat enemmistön puolelleen. Vähemmistö,
johon kuului useita Burruksen ankaran koulun käyneitä henkivartioston
upseereja, olisi toivonut, että itse järjestelmä muuttuisi ja joku
stoalainen saisi diadeemin: joko nuori, yleisen mielipiteen suuresti
kunnioittama filosoofi Lucius Silanus tai kaikkine vikoineen arvossa
pidetty vanha Seneka. "Häpeä" -- lausui eräs salaliittolaisista,
kaartintribuni Subrius Flavus -- "on sama, jos sitransoittaja
raivataan tieltä ja traagillinen näyttelijä tulee sijaan." Flavus oli
ehdottanut Senekaa keisariksi.
Antiikin käsityskannan mukaan oli tyranninmurha urotyö, ei rikos.
Käsityskanta oli muodostunut helleeniläisissä vapaavaltioissa, missä
kansalainen, joka oli polkenut lakia, oli joutunut lainsuojattomaksi
eikä hänen surmaamisestaan ollut rangaistusta. Roomassa ei nyttemmin
voitu sovelluttaa tätä käsityskantaa, sillä keisarin valta oli
laillisella pohjalla. Mutta ihmeellistä on, että Rooman historiassa
nähdään vielä kauan myöhemmin eri tilaisuuksissa ilmenevän tunteen
siitä, että keisarikunta oli oikeudenloukkaus, jolle ei aika
milloinkaan voinut antaa kantavuutta; vielä miespolvien kuluessa
tiesi halvinkin legioonasotamies, joka taisteli valtakunnan rajoilla,
että valtiomahti oikeuden mukaan oli etsittävä siitä epämääräisestä
käsitteestä, jota nimitettiin _Rooman senaatiksi_ ja _kansaksi_.
Salaliittolaisilla oli sitäpaitsi valittavana vain keisarinmurha tai
sisällinen sota, ja hehän saattoivat teeskennellä syyksi cesarista
oppia "raison d'État'sta", valitessaan edellisen sekä varmempana
että vahingottomampana. Ja niin sovittiin lopullisesti päivästä ja
paikasta. Nero surmattaisiin sirkuksessa Ceresjuhlaa vietettäessä.
Erään liittoutuneista tuli jonkun tekosyyn nojalla lähestyä keisaria,
heittäytyä rukoilevana hänen jalkainsa juureen, tarttua hänen
sääriinsä, kaataa hänet maahan ja pidättää häntä, kunnes hänen
seurueeseensa kuuluvat liittoutuneet upseerit olivat ennättäneet
syöstä esiin ja surmata hänet miekoillaan. Kun Nerolla, huolimatta
kaikista irstailuista, oli suunnattomat ruumiinvoimat -- ihmeteltiin
sitä, että hän kreikkalaisissa leikeissä ei ollut esiintynyt
painijana ja nyrkkitaistelijanakin -- tarjoutui voimistaan kuuluisa
konsuli Lateranus ensimäiseksi hyökkääjäksi. Sillä aikaa tuli Pison
Cereksen temppelin luona, joka ei ollut kaukana sirkuksesta, odottaa
Fenius Rufusta -- pretoriaanipäällikköä, joka hoiti virkaa sillä
aikaa kuin Tigellinus, hänen kanssaveljensä arvossa, johti hovin
huvituksia -- jotta tämä olisi seurannut häntä pretoriaanileiriin,
missä hän olisi ottanut vastaan henkivartiajoukkojen
kunnianosoituksen.
Mutta melkein viime hetkellä ilmiantoi eräs vapautettu orja
suunnitelman. Ensimäisten joukossa, jotka hänen ilmiantonsa
perustalla laahattiin kuulusteluun, oli eräs nainen, Epikaris.
Hirveimmät kidutukset, joita kesti kaksi päivää ja aina
kuolemaan saakka, eivät voineet puristaa häneltä sanaakaan
salaisuudesta. Miehet sitävastoin eivät kestäneet pyövelin
kidutuskoneiden näkemistä: he tunnustivat rikoksensa ja ilmaisivat
monta liittoutunutta. Kauimmin salattiin kahden yllämainitun
pretoriaaniupseerin nimet: Fenius Rufuksen ja Subrius Flavuksen,
mikä lisäsi näiden molempien turmaa, sillä Rufus valittiin Neron
kanssa johtamaan tutkimusta, ja Flavus oli virkansa puolesta
määrätty olemaan läsnä. Syytetyt ehkä toivoivat vielä, että Rufus
ja Flavus tekisivät hyökkäyksen. Ja Flavus oli mies tekemään sen.
Käsi miekankahvassa kysyi hän viittaamalla päämieheltään, eikö
hän paljastaisi miekkaansa ja pistäisi kuoliaaksi Cesarin; mutta
Rufus antoi kieltävän merkin. Se ankara tapa, jolla Rufus piti
tutkintoa, ärsytti liittoutuneet ilmiantamaan hänet: hänet otettiin
kiinni tuomioistuimelta ja eräs sotamies sitoi hänet. Flavuskin
mainittiin ja hän tunnusti. Kun Nero kysyi, kuinka Flavus oli voinut
unhoittaa uskollisuudenvalansa, vastasi tämä: "Minä vihasin sinua,
ja kuitenkaan sinulla ei ollut yhtään uskollisempaa sotilasta, niin
kauan kuin ansaitsit rakkautta... minä aloin vihata sinua, kun
sinusta tuli äitisi ja puolisosi surmaaja, kun sinusta tuli ajuri,
ilvehtijä ja murhapolttaja." Kun Flavus mestauspaikalla näki haudan,
joka oli kätkevä hänet, ja huomasi, että se ei ollut niin syvä ja
avara kuin laki määräsi, huomautti hän: "ei edes tässäkään noudateta
sotasääntöjä", ja kun pyöveli kehoitti hänen rohkeasti kurottamaan
kaulansa, sanoi hän: "kunpa sinä voisit iskeä yhtä rohkeasti!"
Piso ennätti ennen kuolemantuomiota ja leikkasi poikki suonensa.
Lateranus surmattiin orjien mestauspaikalla. Kaupunki täyttyi
ruumiista; syyttömät saivat surmansa syyllisten kanssa. Cesarin
epikurolaisuus sai nyt sopivan tilaisuuden tehdä stoalaisuuden
vahingottomaksi, vaikkakaan ei voitu todistaa muuta, kuin että yksi
ainoa stoalainen, runoilija Lukanus, oli ottanut osaa salaliittoon.
Heihin kuului kourallinen miehiä, Stoan roomalaisia ystäviä; mutta
vapauden muistoja vaalittiin heidän keskuudessaan, eikä ajan
hylkiöistä kehnoinkaan voinut kieltää, että nämä miehet muodostivat
roomalaismaailman ytimen ja olivat paremman tulevaisuuden ainoana
ankkuripohjana. Ensimäinen isku oli kohdistettu Senekaan; Poppea ja
Tigellinus johtivat tässä Neron kättä. Senekan vaimo tahtoi kuolla
yhdessä miehensä kanssa, ja nuo iäkkäät puolisot aukaisivat yht'aikaa
suonensa. Kun veri valui liian hitaasti, otti Seneka myrkkyä, ja kun
tämäkään ei vaikuttanut, astui hän kylpyyn ja kuoli sen höyryyn.
Hänen viimeiset sanansa ylistivät Jupiter vapauttajaa. Hänen vaimonsa
elämä pelastettiin vastoin tämän tahtoa.
Senekan viimeiset sanat johtavat ajattelemaan muutamia rivejä eräässä
hänen kirjoituksessaan: "Niin, kiitos olkoon kuoleman, ei syntyminen
ole mikään rangaistus; sen avulla minä voin onnettomuuden uhatessa
pysyä levollisena ja itsenäisenä. Minulla on tuki olemassa. Ei ole
vaikeata palvella, kun herraansa kyllästyneenä voi yhdellä ainoalla
askeleella saavuttaa vapauden."
Jos nämä rivit tiesivät hänen omaa kohtaloansa, niin löytyy toisia,
jotka ennustivat Neron. "Jumala koettelee, vartuttaa ja karkaisee
sitä, jota hän rakastaa. Mutta veltot, jotka näyttävät olevan
hänen lemmikkejään ja joita hänen kätensä näyttää suojelevan
onnettomuuksilta, hän säästää tuleville vastuksille."
Senekan aika tunsi hyvin hänen vikansa; kun Subrius Flavus
nimitti häntä siitä huolimatta tahrattomaksi mieheksi, niin hän
käytti ajan mittaa ja vertasi Senekaa muihin. Hänen sielunsa
virheitä kuvasi ja liioitteli kerran itse Forumin puhujalavalta
eräs Rooman taitavimmista panettelijoista. Mutta se kunnioitus,
jonka hänen aikalaisensa antoivat hänelle sitä kernaammin, mitä
parempia itse olivat, painakoon jälkimaailman vaakalaudalla
enemmän kuin rahan-alttiin asianajajan herjaukset ja Kassius Dion
yhtä vihamieliset kuin arvostelua vailla olevat hyökkäykset.
Filosoofi meidän aikamme merkityksessä hän ei ollut: siihen
häneltä puuttui logiikan terävyyttä, vaikkakin hän inhimillisen
tutkimuksen tulevaisuudesta on lausunut hämmästyttäviä aavistuksia.
Hän oli maailmanmies ja valtiomies ja tahtoi olla stoalainen
elämäntaiteilija. Jokainen mies, jonka katse oli tähdätty
korkeampaan päämaaliin sellaisena aikana kuin Senekan oli, ja joka
kehoitti nuoria pyrkimään siihen, ansaitsee jo senvuoksi meidän
kunnioituksemme, eikä ole kadottanut myötätuntoamme siksi, että hän
taistelussa hengen ja lihan välillä maksoi, kuten kaikki, veron
heikkoudelle.
Museoissa on monta antiikista rintakuvaa, joille on annettu
Senekan nimi, useimmille, ehkä kaikille, väärin. Epäjärjestyksessä
oleva, otsalla riippuva tukka ja himmeä katse on niiden kaikkien
tunnusmerkkinä, niin erilaisia kuin ne muutoin ovatkin. Ne, jotka
ovat antaneet nimen näille kuville, näyttävät vain ajatelleen
stoalaista filosoofia ja sekoittaneet hänet kyynilliseen. Seneka oli
nuorena ollessaan kaunis mies ja naisten suosikki; hänen ulkomuotonsa
vanhempina päivinä kerrotaan olleen hienon ja arvokkaan.
Lukanus oli ollut Neron nuoruudenystävä. Miten keisarin herttainen
ulkokuori oli häikäissyt runoilijaa, sen näemme tämän Pharsalia
runosta, missä tekijän ihailu ruhtinasta kohtaan taistelee hänen
tasavalta-ihastuksensa kanssa. Mutta myöhemmin ystävien väli kävi
kylmäksi. Troican tekijä kadehti Pharsalian tekijää, ja kateuteen
yhtyivät epäluulot tasavaltalaista ja stoalaista kohtaan. Oikeuden
edessä valtasi Lukanuksen hetkeksi arkuus ja hän ilmiantoi oman
äitinsä ja monta ystävää salaliittoon osallisina. Hän katui tätä
hetkeä. Kun veri virtasi hänen avatuista suonistaan ja hän tunsi
jalkojensa kylmenevän, alkoi hän laulaa lauluaan "kuolevasta
soturista" ja kuoli laulu huulillaan.
Kolmas stoalainen, vanha sotapäällikkö ja lainoppinut Kassius
Longinus, ajettiin maanpakoon senvuoksi, että hänellä esi-isiensä
kuvien joukossa oli Kassiuksenkin, Julius Cesarin surmaajan kuva.
Hänen nuori, tavoiltaan puhdas oppilaansa, Lucius Silanus, jonka
muutamat liittoutuneista olivat tahtoneet tehdä keisariksi,
tuomittiin maanpakoon, mutta Neron lähettiläät surmasivat hänet
Kampaniassa. Heidän johtajansa kehoitti Silanusta aukaisemaan
suonensa; mutta tämä sanoi, että "hän ei tahtonut riistää murhaajilta
näiden kunniakasta tehtävää" ja ryhtyi aseettomana taisteluun
sotamiesten kanssa, jotka lävistivät hänet miekoillaan. -- Maanpakoon
ajettiin myöskin stoalaiset Musonius Rufus ja Helvidius Priskus sekä
useita filosoofeja. Musonius oli siihen aikaan Stoan ensimäinen
mies. Makedonialainen Stobeus on kokoelmissaan säilyttänyt yhden
hänen ajatelmistaan: "jos vaivannäöllä teet hyvää, niin vaivannäkö
on katoava, hyvä pysyvä; jos huvia tuntien teet pahaa, niin paha on
pysyvä, mutta huvi katoava".
Itse hyveellekin, kuten Tacitus sanoo -- Trasea Petukselle tuli vuoro
kuolla. Hän oli hovin pahin silmätikku; sekä etäisissä leireissä että
Roomassa luettiin valtionlehteä, jotta olisi nähty, mitä Trasea _ei_
ollut tehnyt, mihin senaatin päätöksiin hän _ei_ ollut ottanut osaa:
senmukaan tuomittiin niiden arvo. [Lähempiä tietoja tästä lehdestä
saa lukija Albert Lysanderin Rooman kirjallisuuden historiasta,
joka vahinko kyllä on jäänyt keskeneräiseksi.] Tämä oli epähurskas
tapa lukea tätä hurskasta lehteä, mutta syy ei ollut sen, vaan
Trasean. Senlisäksi tuli toinen rikos, jonka hoviepikurolaiset olivat
keksineet, nimittäin se, että "Trasean ja hänen ystäviensä jäykän
ja synkän olennon tarkoituksena oli moittia Neroa ja tämän ystäviä
kevytmielisyydestä". Keisarille kerrottiin myöskin, että kansa teki
vertauksen: Katon suhde Cesariin on sama kuin Trasean suhde Neroon.
Kun Petus sai kuolemantuomion, oli hänen luonaan useita Rooman
ylhäisiä miehiä ja naisia koolla; itse hän keskusteli filosoofi
Demetriuksen kanssa sielun kuolemattomuudesta. Hän otti levollisesti
jäähyväiset surevalta ystäväpiiriltä ja aukaisi suonensa. Kun veri
alkoi valua, sanoi hän kvestorille, joka oli tuonut kuolemantuomion:
"Katso, nuorukainen, ja suokoot jumalat, että se, minkä näet, ei
olisi sinulle enne! Mutta sinä olet syntynyt aikana, jolloin voi
olla hyödyllistä karaista sieluaan mielenlujuuden näkemisellä."
Hän kääntyi senjälkeen Demetriuksen puoleen, joka oli jäänyt
jälelle, ja jatkoi tämän kanssa keskeytynyttä keskustelua ihmisen
katoamattomuustoiveitten perusteista.
Kahta vuotta myöhemmin, Neron oleskellessa Kreikassa, valitsi
Tigellinus keisarin kunniakkaan sotapäällikön, Domitius Korbulon,
uhriksi. "Se on minulle oikein", sanoi Korbulo ja syöksyi miekkaansa.
-- Kaunis rintakuva Kapitoliumin museossa säilyttää tämän sankarin
piirteitä jälkimaailmalle.
Niin kävivät stoalaiset kuolemaan. Kajus Petronius, Neron entinen
helmaystävä, piti huolta siitä, että saatiin inhottava irvikuva
heidän erostaan elämästä. Tigellinus oli mitä löyhimmillä perusteilla
syyttänyt häntä osallisuudesta Pison salaliittoon. Neron koko
entinen ihailu Petroniusta kohtaan oli nyt siirtynyt, sen hän tiesi,
hovin uuteen juhlainjärjestäjään. Tigellinus oli kaikkivaltias;
keisarilla, jonka sielu ei voinut olla intohimoisen rakkauden tai
sokean ystävyyden sidettä vailla, oli tapana sanoa: "En voi elää
ilman Tigellinusta, eikä Tigellinus ilman minua." Petronius päätti
senvuoksi olla odottamatta oikeudenkäynnin tulosta. Hän kutsui
ystävänsä juhlaan, aukaisi suonensa ja sitoi ne monta kertaa,
jatkaakseen iloista seurustelua, jossa maljan ääressä laulettiin
kevytmielisiä lauluja ja kerrottiin Rooman ylhäisen maailman
uusimmista rakkausseikkailuista. Palvelijoiltaan hän otti jäähyväiset
antamalla osittain lahjoja, osittain selkäsaunoja. Sitten hän
teki testamenttinsa ja luetteli siinä Neron kaikki rikokset ja
paheet. Sittenkuin hän oli sulkenut sen ja pitänyt huolta, että se
tuli lähetetyksi keisarille, astui hän pöydän iloihin ja niistä
kuolinvuoteelle.
* * * * *
Mitä salaliitot Roomassa eivät olleet saaneet aikaan, sen tekivät
kapinat maakunnissa. Julius Vindex, Gallian maaherra, oli
ensimäinen, joka kohotti kapinalipun; sitten Galba Espanjassa ja
Rufus pohjois-Germaniassa. Sanoma Vindexin luopumisesta tuotiin
Nerolle tämän katsellessa erästä voimisteluleikkiä Napolissa, eikä
se tuntunut tekevän häneen mitään vaikutusta. Hänen ajatuksensa
askartelivat niinä päivinä niin vilkkaasti eräässä uudessa
keksinnössä musiikin alalla, vesiuruissa, että hän kerran keskellä
yötä kutsui muutamia senaattoreja luokseen, jotta ei aina aamuun
saakka olisi salannut heiltä sitä uutista, että oli keksinyt
tavan, millä antaa uruille vahvemman ja kirkkaamman äänen. Vasta
uudistettujen kehoitusten jälkeen hän palasi Roomaan. Uudet sanomat
lännestä ja pohjoisesta aukaisivat vihdoinkin hänen silmänsä näkemään
vaaran suuruuden. Ja nyt vaihtelivat hänen sielussaan hetkittäin
tuskan ja hänen tavallisen kevytmielisyytensä tunteet. Milloin
hänen piti käydä uskollisten italialaisten joukkojensa kanssa
kapinallisia vastaan; milloin hänen mielikuvituksensa ilvehtien
loihti hänen sieluunsa, että hän yksin ja aseettomana kävisi
kapinallisia legioonia vastaan, jotka Cesarin nähdessään laskisivat
aseensa ja antaisivat hänelle jälleen rakkautensa; milloin hän
ajatteli elää yksityishenkilönä taiteellaan kaipaamatta kadotettua
valtaa. Lopulta hän päätti lähteä liikkeelle mukanaan ne sotavoimat,
jotka olivat hänen käytettävinään. Varustukset tehtiin kaikessa
kiireessä, ei kuitenkaan niin nopeasti, että niitä kuvapatsaita
ja maalauksia ja soittokoneita, jotka hän otti myötänsä kaikille
matkoille, ei olisi nytkin voitu ottaa mukaan. Mutta hän ei huomannut
ympäristönsä sileistä kasvoista, senaattorien alamaisesta olennosta
eikä sotamiesten silmistä, että kaikki pitivät häntä jo hukkaan
joutuneena. Galban lähettiläät olivat lupauksilla ja rahoilla
sahanneet poikki hänen asemansa viimeisenkin tuen. Keisarillinen
näyttelijä oli katoava kuin laskuluukun kautta Hadekseen. Hän
herää tai herätetään eräänä myrskyisenä yönä, eikä löydä ketään
läheisyydestään. Palvelijat poissa, palvelus poissa, hovimiesten
huoneet tyhjinä, ei ainoatakaan vartiaa palatsin ympärillä. Käy
ukkonen ja sataa. Hän kiirehtii takaisin makuuhuoneeseensa ja
etsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy. Viimein näyttäytyy
muutamia varjoja. Sporus, hovivirkamiehet Epafroditus ja Faon ja
vielä eräs neljäs, jonka nimeä ei mainita. He ilmoittavat, minkä
Nero jo on arvannut: että pretoriaanit Tigellinuksen johtamina ja
germaanialainen henkivartiosto ovat luopuneet hänestä. Hän tahtoo
silloin lähettää noutamaan gladiaattori Spekulusta kuollakseen hyvin
tähdätystä miekanpistosta; mutta nuo neljä uskollista tempaavat hänet
mukaansa, heittävät kauhtanan hänen ylleen, sitovat liinan hänen
silmilleen ja nostavat hänet hevosen selkään. Ratsastajat karauttavat
niiden katujen halki, jotka johtavat Nomentanuksen portille.
Portin oikealla puolella oli muurilla ympäröity pretoriaanileiri,
nykyinen Campo Militare. Sieltä kuuluu myrskyn halki huutoja ja
riemua. Kapinan ystävät senaattorien joukossa ovat kiirehtineet
sinne, julistaneet Neron isänmaan viholliseksi ja kehoittaneet
sotilaita huutamaan Galban keisariksi. Muutamat yökulkijat, jotka
tulivat pakenevia vastaan, huomauttivat: "nuo ajavat takaa Neroa".
"Mitä uutta kaupungista?" kysyvät toiset, joita he tapaavat portin
ulkopuolella. Keisarin hevonen säikkyy maantien vieressä makaavan
ruumiin hajua; liina putoaa Neron kasvoilta, ja salaman valossa eräs
erotettu pretoriaani tuntee hänet ja tervehtää häntä nimeltä. Vanhat
kirjailijat lisäävät, ehkäpä tehdäkseen asian vaikuttavammaksi, että
sattui maanjäristys, joka lisäsi yön kauheutta.
Vajaan ruotsalaisen neljännespeninkulman päässä kaupungista, pyhän
vuoren toisella puolen, nykyisillä Tenuta Serpentanan mailla, oli
Faonin huvila, pakolaisten päämäärä. He poikkesivat maantieltä
oikealle eräälle syrjätielle, joka rämeisen, ruokojen ja pensaiden
peittämän tantereen yli johti maakartanon takapuolelle. Pensaikossa
he laskeusivat satulasta ja päästivät hevoset vapaiksi. Välttääkseen
orjien huomiota, päätettiin tunkeutua huvilaan murtamalla aukon
puutarhamuuriin. Muuria murrettaessa kätkeytyi keisari erään
lammen kaislikkoon ja virvoitti itseään mutaisella vedellä. Faon
oli näyttänyt hänelle toisen piilopaikan, jonka vielä voi tuntea
Suetoniuksen kuvauksesta: holvinmuotoisen kolon, joka johtaa
soranottopaikkaan, mutta Nero oli kieltäytynyt "elävänä laskeutumasta
hautaan". Huvilan puutarhassa odotettiin nyt tuskallisesti, mitä
lähinnä seuraavat tunnit toivat mukanaan. On selvää, että Faon ja
Epafroditus, ottaessaan keisarin mukaansa uskoivat muutoksen hänen
edukseen mahdolliseksi. Lähettiläs toisensa jälkeen lähetettiin
kaupunkiin kuulemaan, mitä siellä tapahtui. He palasivat tuoden
mukanaan yhä pahempia uutisia.
Erilaiset kuvaukset Neron viimeisistä hetkistä kumoavat toisensa
niissä kohdin, joissa ne tahtovat syyttää häntä pelkuruudesta. Hän
ei osoittanut kuolemanpelkoa, mutta nähdessään kaiken menetetyksi,
suututti häntä se, että oli niin kauan antanut toivon pettää itseään.
Kuitenkin -- ajatus siitä, että hänen ruumistansa runneltaisiin,
kauhistutti tätä mielikuvitusten ihmistä. Useampia kertojahan pyysi
ympärillä olevien pitämään huolta siitä, että kukaan ei tekisi
väkivaltaa hänen kuolleelle ruumiilleen. Useampia kertoja hän valitti
myöskin sitä, että maailma menetti nyt suuren taiteilijan. ["Qualis
artifex morior!"]
Itse määräsi hän, että hauta oli kaivettava, ja otti siihen mitan
ruumiinpituudestaan. Hän katseli, kuinka hauta luotiin auki ja pyysi
innokkaasti muutamia marmorisiruja asetettavaksi sen ympärille. Tätä
tehdessä saapui sanoma, että ratsumiehiä lähestyi, jotka etsivät
Neroa. Kohta kuultiin heidän karauttavan huvilan portille johtavaa
tietä. Nojaten Epafrodituksen käsivarteen vei hän silloin tikarin
kurkkuunsa. Hän kykeni vielä tällä hetkellä näkemään kohtalonsa
sellaisena kuin näyttämöllä näytellessään murhenäytelmän viimeistä
kohtausta, ja hänellä oli kylliksi mielenmalttia lausuakseen
Homeroksen säkeen:
Korvissa kaikuvi vauhkojen ratsujen kavioiden kapse.
Sitten hän työnsi tikarin kaulaansa.
Nero eli vielä ratsastajien tunkeutuessa huvilaan. Eräs centuriooni,
joka näki hänet pitkällään ja vertavuotavana maassa, riensi painamaan
vaippansa hänen haavaansa, tukkiakseen verenvuodon. "Liian myöhään!"
sanoi kuoleva, ja lisäsi liikutettuna: "tämä on uskollisuutta". Ne
olivat hänen viimeiset sanansa.
Hänen rukouksensa kuolleen ruumiinsa puolesta kuultiin, ja hänelle
suotiin myöskin arvokas hautaus. Neron molemmat imettäjät ja hänen
ensimäinen rakastajattarensa Akte, jotka saivat riemuhuutojen
juuri Galballe kaikuessa osoittaa suruaan, laskivat hänen uurnansa
Domitiusten sukuhautaan Puutarhakukkulan rinteelle.
* * * * *
Galban hallitus ei kestänyt seitsemää kuukautta, ja kun Oto oli
hänen ruumiinsa yli raivannut itselleen tien valtaistuimelle, oli jo
sellainen muutos tapahtunut roomalaisten mielialassa, että joukko,
tahtoessaan lausua uuden ruhtinaan tervetulleeksi, nimitti häntä
Neroksi. Oto itsekin lienee pannut Neron nimen itäisiin maakuntiin
meneviin kirjelmiinsä, missä Neroa aina oli rakastettu. Neron
patsaita pystytettiin jälleen toreille ja julkisiin rakennuksiin.
Vielä kaksikymmentä vuotta Neron kuoleman jälkeen saattoi
seikkailija, joka sanoi olevansa Lucius Domitius Ahenobarbus,
saada kannatusta idän kansojen keskuudessa; vain vaivalla saatiin
parttilaiset luovuttamaan hänet.
Tätä kiintymystä niin rikollisen ja moitittavan keisarin muistoon
tuskin voidaan selittää, kuten on tahdottu tehdä, joukkojen
kiitollisuudella siitä huolenpidosta, jolla hän oli huolehtinut
leivästä ja näytelmistä. Viljanjakamiset olivat yhtä runsaat ja vielä
säännöllisemmät hänen edeltäjäinsä ja jälkeläistensä aikana. Ja mitä
julkisiin huvituksiin tuli, piti joukko hänen esteetisiä hankkeitaan,
hänen laulu- ja sitransoittokilpailujaan, hänen kreikkalaisia
näytelmiään ja voimisteluleikkejään huonona korvauksena niistä
verisistä gladiaattoritaisteluista, jotka hän oli lakkauttanut.
Kansa muisti, uskon minä, tuon elämäniloisen ja kauniin nuorukaisen,
jolla oli ollut niin lupaavat taipumukset, eikä unohtanut hänen
hallituksensa ensimäisiä ja onnellisia vuosia noiden myöhempien, niin
synkkien ja onnettomien vuoksi. Ja se kai tunsi olevansa osallinen
hänen vikoihinsa ja rikoksiinsa, niin osallinen kuin on mahdollista
olla heittämättä yksityisen edesvastuuta sen historian syntipukin
niskoille, jota nimitetään "Ajaksi".
Joukon, kuten hovinkin, juhlaministeri Neron myöhemmillä päivillä,
Tigellinus, oli ja pysyi kansan vihan esineenä. Se näki tässä
miehessä Neron pahan hengen ja huusi hänen kuolemaansa. Galba oli
suojellut kavaltajaa; Oto ei voinut tai ei tahtonut sitä. Kun
Tigellinus näki sen kohtalon, joka uhkasi häntä, pani hän toimeen
irstaat juhlat ja leikkasi orgian kestäessä kurkkunsa poikki
partaveitsellä.
* * * * *
Neron ulkonäöstä poika- ja nuoruusvuosina on ylempänä puhuttu. Niistä
monista kuvista, joita on olemassa hänen miehuusvuosiltaan, lienee
Kapitoliumin museossa oleva paras. Eloisa pää on hiukan sivulle
kääntynyt -- sama asento, jota Karakalla sittemmin matki -- ja silmät
ovat alas luotuina, ikäänkuin Cesar jumalien pöydästä heittäisi
taiteentuntijan katseen maahan ja näkisi siellä jotakin, joka
herättää hymyn hänen herkutteleville huulilleen. Kasvonpiirteitten
epikurolaista ilmettä lisää täyteläinen, ei kuitenkaan Vitelliuksen
lailla paisuva kaksinkertainen leuka, jonka alta nousee poskia kohti
kapea, hyvin hoidettu partakiehkura.
Vatikaanissa on pieni patsas, joka esittää Neroa sitransoittajana.
Se on hätäisesti valmistettu teos, mutta se itseensätyytyväisyys,
jolla laulaja suorittaa esitystään, on saatu onnistuneesti esille,
ja silmät ilmaisevat sitä kaukonäköisyyttä, josta Plinius puhuu,
ja jota ehkä Suetoniuskin tarkoittaa sanalla "hebetior". Saman
ilmeen katseessa, mutta siihen yhtyneenä jotakin tuskallista ja
huonotuulista, huomaa Louvren tunnetussa rintakuvassa, jonka
sädediadeemin ympäröimä otsa on matala ja posket ulkonevat. Se on
niin sanottu karaktääripää, jolla myöhempi taiteilija on pikemmin
tarkoittanut kuvata keisaria sellaiseksi kuin jälkimaailma on
kuvitellut hänet, eikä sellaiseksi kuin hän oli. Sama huomautus
koskee toista niistä kahdesta Nero-patsaasta, jotka ovat Firenzessä.
Eräs karrikatyyriprofiili, jonka ehkä joku vahdissa oleva pretoriaani
on huvikseen kaivertanut, löydettiin muutama vuosi sitten eräältä
Palatinuksen muurilta. Profiili on kaikesta liioittelustaan
huolimatta sattuvasti Neron näköinen.
Suetonius sanoo, että hänen kasvonpiirteensä olivat enemmän
kauniit kuin miellyttävät. Hänen hiuksensa olivat, kuten kaikkien
Domitiusten, vaaleanruskeat, hänen silmänsä harmaansiniset. Hän oli
keskikokoinen ja lihomiseen hyvin taipuva. Näytelmätilaisuuksissa --
kun hän nimittäin istui katselijain joukossa eikä itse esiintynyt --
käytti hän tahkottua smaragdia silmälasina. Tämä "lornetti", ainoa
mikä tunnetaan antiikin ajoilta, on antanut uudemmalle optiikalle
paljon miettimisen ja väittelyn aihetta. Kirjeissään kreikkalaisten
ja roomalaisten kivenhiomistaidosta on Lessing omistanut muutamia
rivejä tälle aineelle.
"Johanneksen Ilmestyskirjasta" löydämme kaiun niistä tunteista,
jotka Rooman kristittyjen hirveä vainoaminen herätti heidän
uskokunnassaan. Suuri Babylon, kaupunki seitsemällä vuorella, on
epäilemättä Rooma, ja harvat ovat kai ne historiallisesti asioita
tarkastelevat, jotka vielä epäilevät sitä, että peto, "jonka luku
on ihmisen luku, nimittäin 666", on Nero. Jos kirjoitetaan Cesar
Nero heprealaisilla kirjaimilla ja lasketaan yhteen niiden lukuarvo,
niin saadaan tulokseksi 666. Ennustukset Antikristuksesta lienevät
jossakin yhteydessä Suetoniuksen kertomien ennustuksien kanssa siitä,
että Nero, jos hän menettäisi Rooman valtikan, perustaisi Jerusalemin
kuningaskunnan tai suuremman itämaisen vallan, valloittaisipa lopulta
jälleen maailmanvaltaistuimenkin. Keskiajankin tarut kertovat
hänestä. Sanotaan, että kummitukset ja perkeleet oleskelivat Neron
haudan ympärillä Monte Pinciolla ja peloittivat roomalaisia, kunnes
onnistuttiin ankaralla manauksella karkoittamaan ne. Mutta haudalle
kasvoi aikojen kuluessa suunnattoman suuri saksanpähkinäpuu, jossa
joukko korppeja piti hirvittävää melua. Arvattiin, että ne olivat
noita poismanatuita demooneja, ja arvaamista vahvisti se huomio,
että puun latva yöllä muuttui basalttikuvuksi. Paavi Paskal II
(1099-1118) oli suuresti huolissaan melun johdosta eikä tiennyt
mitään apua siihen, ennenkuin madonna ilmestyi hänelle ja antoi sen
yksinkertaisen neuvon, että puu oli hakattava poikki ja poltettava.
Kiitollisena tästä neuvosta ja totellen madonnan viittausta
rakennutti hän silloin tämän kunniaksi Neron haudan ylle ensimäisen
Santa Maria del Popolon kirkon. -- Todellinen munkkimielikuva!
* * * * *
Roomalainen keisariaika on kaikista varjopuolistaan huolimatta
viehättävä. Meidän sivistyksemme, niin roomalaisesta eroava kuin se
onneksi oikeastaan onkin, on kuitenkin niin paljon sukua sille, että
me helpommin voimme ymmärtää Juliusten, Flaviusten ja Antoninusten
aikakauden ihmisiä ja tuntea paremmin heidän tunteitaan kuin niiden,
jotka ovat eläneet tuhannen vuotta lähempänä meitä. Valtioelämän
kuihtuminen cesarismin aikana teki tilaa rikkaammalle elämälle
sosiaalisella alalla. Milloinkaan ei kai mikään aikakausi ennen
meidän päiviämme ole tehnyt niin monta koetta tällä alalla ja
tehnyt sitä niin riippumatta juurtuneista käsityksistä. Ne kaksi
pääsuuntaa, jotka käyvät alituista taistelua niin historian kuin
yksityistenkin povessa, ja joita silloin nimitettiin stoalaisuudeksi
ja epikurolaisuudeksi, mutta jotka esiintyvät kaikkina aikoina eri
nimisinä ja eri vivahteisina, filosoofisessa ja teoloogisessa asussa
-- eivät ole kai milloinkaan esiintyneet niin selväpiirteisinä
toistensa rinnalla ja toisiaan vastaan kuin cesarisessa Roomassa,
eikä missään kai tarjoudu rikkaampaa alaa moraalipataloogisille
kokeille kuin siellä. Epikurolaisuus ja stoalaisuus saivat molemmat
tilaisuuden, käsissään maailman ohjakset, koetella edellytyksiään
ja sovelluttaa johtopäätöksiään. Lihan evankeliumi ja kaiken
siveellisyyden hylkäävä taide teki sen Neron aikana; stoalaisuus
Antoninien.
Ehkä muutamista lukijoistani tuntuu, että olen kuvannut Neron liian
valoisasti. Se kai johtunee siitä, että ottamatta lukuun puhtaasti
yksilöllistä, jonka hyvin voi tuntea, mutta ei suoranaisesti kuvata,
koska kuvauksen esineeltä puuttuu vertailukohtia ja kielenä sanoja
siihen -- lukuunottamatta tätä en ole voinut löytää Neron luonteesta
muita aineksia kuin niitä, joita löytää tuhansista kaltaisistamme. Ne
ovat siellä, ja ne vaikuttavat enemmän tai vähemmän vahingollisesti,
koska se siveellinen ilmakehä, jossa ne ovat, estää niiden
kehittämästä tuhoamisvoimaansa. Tahdon heikkous ja nautinnonhalu ovat
sangen tavallisia ilmiöitä; kauneudentunto ilmenee myöskin elämässä
ympärillämme, vaikkakin suhteellisesti heikommassa määrässä kuin
kreikkalais-italialaisten kansojen keskuudessa, ja se on oikeutettu
ja onnea tuottava valta siellä, missä se toimii yhdessä siveellisten
voimien kanssa. Mutta missä asian laita ei ole niin -- missä se
yksinvaltiaasti esiintyy ihmisessä, joka on saanut vallan toimia
mielensä mukaan, ja ympäristössä, jonka voitto on tämän ihmisen
heikkouksien hyväkseen käyttäminen, ja aikana, jolloin taide on
alennettu aistillisten nautintojen palvelijaksi ja ilma on täynnä
itsekkäitä oppeja, jotka omaksutaan ihastuksella, koska ne lupaavat
vapautusta taikauskon orjuudesta -- siellä voivat nämä ainekset,
räjähdysaineitten lailla, joihin sytyttävä isku on sattunut, puhjeta
vulkaaniseksi hävitykseksi. Kaligulan ja Domitianuksen kaltaiset
olennot ovat ihmiskunnan kunniaksi harvinaisia ja ovat ne kai
useimmiten vankiloissa tai hourujenhuoneissa; mutta Neroja _in petto_
löytynee useampia kuin aavistetaan. Ja tämä on ehkä se oppi, mikä
voidaan saada tästä kuvasta.
Rooman muurien sisäpuolella oli samana päivänä sellaisia
miehiä kuin Sofonius Tigellinus, Nero, Seneka, Trasea Petus ja
Paavali tarsolainen, inhimillisen luonteen vivahteluja hekkuman
saatanallisesta palvelijasta aina orjantappurakruunun ihanteen
palvelijaan saakka. He ovat samana hetkenä saattaneet polkea Forumin
kivitystä. Ja kun hoviepikurolaiset, jotka tekivät kauneuden yhtä
riippumattomaksi siveydestä kuin myöhempi aika tahtoi tehdä uskonnon
järjestä, viettivät hurjia juhliaan Palatinuksella, vaelsi sen ajan
Ghettossa köyhä teltantekijä Kilikiasta, armeliaasti katsoen näitä
lihan orgioita, siksi, että hän tunsi sen vallan omissa jäsenissään,
ja syventyen lunastuksen syvään salaisuuteen: synnin hävittämiseen
ja eksyneitten ihmisten palaamiseen todellisen kauneudenihanteen,
luomisen esikoisen, henkisen ruumiin yhteyteen.
* * * * *
Eräässä Kapitoliumin museon salissa nähdään suunnattoman suuri
patsas, joka esittää erästä Rooman keisaria. "Mutta sehän on Kristus,
jolla orjantappurakruunun sijasta on diadeemi", kuulin kerran erään
naisen huudahtavan. Hän lausui tässä sen, mitä moni lienee tuntenut
tätä kuvaa katsellessaan. Sielun aateli ja hyvyys säteilevät näistä
kasvoista: ne hymyilevät meitä vastaan, ja kuitenkin tahtoo näyttää
siltä kuin tuo hymyilevä olisi mitannut inhimillisen tuskan syvyyden.
Mutta ei ainakaan pintapuolisesti katsottuna hänen elämänsä osoita
mitään vaellusta Golgatalle. Tämän miehen henkinen majesteetti ei
kätkeytynyt orjan muotoon, ja jos purppuraviitta milloinkaan on
sulkenut sisäänsä sisällistä sopusointua ja elämäniloa, niin oli se
hänen, sillä hänen ratansa oli kauttaaltaan levollinen ja onnellinen,
ja... sielun rauha oli viimeinen sana, joka kuultiin hänen
huuliltaan. Mutta taiteilija, joka muovasi hänen kuvansa, lienee
tiennyt, mitä äänettömiä kärsimyksiä tuotti epärehellisenä aikana
olla rehellinen mies, henkisen pelkuruuden aikana olla henkisesti
rohkea mies, olla ruhtinas, kun on ihanteellisia päämaaleja, ja
pyrkiä vanhurskauteen ympäristössä, jonka itsekkäät tarkoitukset
odottavat epähurskaudelta edistymistään.
Sen kuvan läheisyydessä, joka esittää Antoninus Piuksen piirteitä,
nähdään marmorihahmossa kaunis mietiskelevä pojanpää ja sen vieressä
suurempi patsas, joka näyttää, kuinka vuodet ja surut poistaessaan
nuoruuden kauneuden, voivat lahjoittaa toisen katoamattomamman. Nämä
molemmat taideteokset esittävät Markus Aureliusta, joka seurasi
Antoninusta cesarin valtaistuimelle.
Se taulu, jonka keisariajan Rooma muodostaa, tarjoaa yli neljän
vuosisadan kehysten sisällä harvoja välivaloja. Se muistuttaa
maalausta, jonka mestari, tottuneena Italian ilmaan, vain
säästäväisesti käyttää ylimenovärejä, himmeitä valoja ja
puolivarjoja. Valo ja pimeys taistelevat siinä melkein taukoamatta
keskenään, ja eri värit rajoittavat toisiaan vähentymättömän
selkeästi ja varmasti. Rooman cesaristen aikakirjojen ensimäiset
vuosisadat esiintyvät joko räikeissä luomavarjoissa tai säteilevässä
valossa. Niiden aikojen miehet ja naiset tekevät samoin. Kaikkien
luonne kuvastuu jyrkkänä. Kaikki ovat määränneet kantansa, valon tai
pimeyden.
Ei senvuoksi, että siihen aikaan ei olisi ollut joukottain ihmisiä
kuten nytkin, jotka pelosta tai periaatteitten puutteesta olisivat
tahtoneet olla ulkopuolella taistelua; mutta siksi, että ei kukaan
huomatussa asemassa oleva voinut tehdä sitä. Kun nämä lukemattomat
arat tai vakaumusta vailla olevat ihmiset olivat kuulleet ylhäältä
ratkaisevan sanan ja siten saaneet tietää, kuinka oli puhuttava ja
toimittava, jotta pysyisi vallan ja armon suojassa, niin heidän
joukostaan kohotettiin pahin rääkynä miehiä kohtaan, joilla oli
omatunto, ja voimakkaimmat ihastushuudot kaikuivat, kun pyövelin
miekka oli katkaissut rehellisen miehen pään.
_Comme il faut_ opinioonilla -- kaikki mitä keisari sanoi
ja teki, oli "comme il faut" -- oli hirvittävä valta siihen
henkiseen roskaväkeen, joka etsi hetken varmuutta ja tulevaisuuden
mahdollisuuksiaan esiintymällä sen kätyrinä. Se roskaväki kihisi
hovin vastaanottohuoneissa ja senaattorien saleissa, toreilla
ja pylväskäytävissä, se osasi keskustelukäytöstavan ja osoitti
epäilynalaiset. Jos huomattiin ajatuksen varjokin, jonka "hyvä
käytöstapa" oli julistanut pannaan, silloin kävi hälinä kautta
kätyririvien yhteiskunnan vaarasta ja Jupiterin häpäisemisestä. Se
että harvoin puuttui epäilynalaisia, on paras todistus siitä, että
aika ei ollut kokonaan mädäntynyt.
Mutta keisari on kuolevainen ja valtaistuin voi tulla vapaaksi,
eikä jälkeläistä tiedetä. Kun sellaista sattuu, tapahtuu _comme il
faut_ opinioonissa äkillinen muutos. Tuo niljainen hirviö, joka
paisui ja laajeni, kunnes se oli karkoittanut kaiken kunnon ja
kunnian julkisesta elämästä ja kaiken rehellisyyden ja luottamuksen
seurustelupiireistä; se vetäytyy silloin aivan hiljaa mahdollisimman
pieneen kokoon salaisimpaan soppeen, odottaakseen siellä huomiota
herättämättä seuraavaa houkutussanaa.
Toissapäivänä oli Domitianus maailman hallitsija. Minne ikinä
Roomassa meni, tapasi hänen nimellisiään riemuportteja, hopeapatsaita
ja kultapatsaita, joilla oli hänen kasvonpiirteensä. Näistä ei oltu
voitu saada kylliksi. Rooman vanhan muistorikkaan torin tila oli
pieni; mutta _comme il faut_ opiniooni oli laskenut ja todistanut,
että siellä kuitenkin oli tilaa kaikkein tärkeimmän ja oikeutetuimman
kunniapatsaan pystyttämiselle: kuva Domitianuksesta hevosen selässä,
ratsastajapatsas, jonka suunnattomassa suuruudessa tulisi voittaa
kaikki sellaiset patsaat maailmassa. Ja taideteos saatiin aikaan ja
paljastettiin riemulla.
Toissapäivänä vielä paistoi syyskuunaurinko kullatun
imperaattorikuvan otsalle. Toissapäivänä vielä ylistettiin
kaikissa ylhäisissä päivällispöydissä Falernon ääressä keisarin
viisautta, joka oli antanut lain raskaan käden langeta stoalaisten
filosoofien yli, näiden kiihoittajien, jotka kuvailemalla mahdottomia
yhteiskuntaihanteita olivat levittäneet vaarallisia käsityksiä kansan
keskuuteen ja huutamalla hyvettä ja itsenäisyyttä olivat panneet
nuorten hulluttelijain päät pyörälle ja vietelleet heidät ihailemaan
murhamies Brutusta, hyveilveilijä Katoa, korupuhuja Senekaa.
Mutta eilen oli tapahtunut jotakin. Domitianusta ei ollut enää.
Ken olisi aavistanut sitä? Itse hovimiehet hänen ympärillään...
Parthenius, hänen uskottunsa... ehkä keisarinnakin... He ovat tehneet
sen pelastaakseen itsensä kuolemasta... Kyllin: hänet oli surmattu ja
hän makasi verilätäkössä sänkykamarissaan.
_Comme il faut_ opiniooni oli eilen aamulla mykistynyt. Päivemmällä
alkoi se jälleen saada ääntä, mutta sen ääni oli matala. Ihmiset,
jotka vuosikausia olivat hautoneet kätkettyä vihaa ja käyneet siitä
mielipuolisiksi, olivat, sanoman saapuessa tapahtumasta, heittäneet
kaiken varovaisuuden ja alkaneet raastaa Domitianuksen riemuportteja
ja patsaita. Eikä kukaan estänyt heitä. Ehkä olisi senvuoksi
hyödyllisintä yhtyä riemuun tyrannin kuoleman johdosta. Mutta ehkä on
hyödyllisempää säästää muutamia tunteja ilohuutoja.
Senaatti on valinnut Nervan keisariksi. Vanhan Coccejus Nervan,
josta oli tehty se huomio, että hän vaikeni, kun juhlatilaisuuksissa
purettiin närkästystä stoalaisia lavertelijoita ja roskaväen
ystäviä kohtaan. Ajatteleppa, jos stoalaisilla nyt olisi toiveita?
Täytyy olla valmistunut sellaisen mahdollisuuden varalle.
Comme-il-faut-opinioonin jäsenet muistavat, että heillä itsekullakin
on palatseissaan ja huviloissaan pieniä hyvin lukituita piilopaikkoja
taideteoksille, joita ei aina voida näyttää. Siellä on muun muassa
patsaita Zenosta, stoalaisen filosofian perustajasta, Kleanteksesta,
Athenodoruksesta ja Katosta, Kornutuksesta ja Musonius Rufuksesta.
Esille ne nyt ja sellaisille paikoille, että ne pistävät jokaisen
vieraan silmään! Odotahan vielä kuitenkin hiukan! Mitä sanovat
kaartinsotilaat? Kerrotaan levottomuudesta pretoriaanileirissä.
Ehkäpä sotamiehillä onkin toinen keisariehdokas, saman kaltainen ja
suuntainen kuin Domitianus! Paras panna Zeno ja Kornutus jälleen
lukkojen taakse. Nyt vaeltavat pretoriaanit uhkaavin joukoin
Palatinuksen kukkulalle. Onko Nerva hukassa? Ei, kaartilaiset
ovat hyväksyneet senaatin vaalin, mutta sillä ehdolla, että
sotamiehille ystävällisen Domitianuksen murhaaja jätetään heidän
käsiinsä. Kuitenkaan ei olla vielä varmoja siitä, ettei käännettä
tapahdu. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy kuulustella niiden
comme-il-faut-opinioonin jäsenten mielipidettä, jotka samalla ovat
suurimman tunnustuksen saavuttaneita pelkureja ja viekastelijoita,
ja joilla on herkin vainu, niiden, jotka eivät milloinkaan kiirehdi
eivätkä myös lyö laimin oikeata hetkeä.
Ne ovat nyt puhuneet. Ne ovat suun täydeltä pilkanneet ja kironneet
Domitianusta ja hurskaasti kiittäneet korkeampia valtoja siitä, että
despooti sai ansaitun palkkansa. Ne lausuilevat nyt tekoinnolla
Musonius Rufuksen kauniita mietelauseita ja toistavat, melkein
kyyneleet silmissä, Virgiliuksen säettä:
Kato, kätkeä ken voi nimesi, taikka sun, Kossus?
Asema ei siis enää ole epäselvä. Ja ilmanmuutos yhteiskunnan
kukkuloilla näyttää pysyväiseltä, kun Nerva valitsee Ulpius
Trajanuksen ottopojaksi ja jälkeläiseksi, miehen, joka on kasvanut
aseitten keskellä ja sotilaan vilpittömällä vastaanottavaisuudella
kuunnellut stoalaisten saarnoja muinaisroomalaisesta miehuudesta
ja alttiudesta yleiselle hyvälle. Tästä lähin, ja niin kauan
kuin tätä ilmaa kestää, on siis _comme il faut_ pysyä vapaana
epikurolaisuudesta, joka tähän saakka oli kuulunut "hyvään tapaan";
leimata nautinto-oppi ihmiselle arvottomaksi ja yhteiskunnalle
vahingolliseksi, merkitä sen kannattajat hekumoitsijoiksi ja
ateisteiksi, jotka älkööt astuko taloon, joka on _comme il faut_,
lähettää poikansa Zenon oppilaiden kouluihin eikä milloinkaan
kyllästyä ihailemaan stoalaista ihannetta, miestä, joka sanoo
ilkeälle tyrannille totuuden ja pysyy levollisena maailman pylväitten
horjuessa.
Muutos, joka tapahtui Nervan astuessa valtaistuimelle, ei ollut
laadultaan hetkellinen. Rooma sai kultakauden, joka kesti yli 80
vuotta. Jos saamme nimittää "maailmaksi" niitä Europan, Aasian ja
Afrikan osia, jotka olivat Rooman valtakunnan rajojen sisäpuolella
ja olivat osallisia kreikkalais-roomalaisesta sivistyksestä, niin
voi sanoa, että maailmaa ei oltu milloinkaan paremmin hallittu eikä
se ollut milloinkaan ollut onnellisempi kuin tällä aikakaudella.
Vanhemman ja uudemman ajan valtioiden ruhtinasluettelot voivat
tuskin näyttää sen vastinetta, joka alkoi Nervalla ja päättyi Markus
Aureliukseen. Se että erinomaiset ominaisuudet menevät perintönä
isältä pojalle, pojanpojalle ja pojanpojan pojalle, on harvinaista
valtaistuinportaiden sekä ylä- että alapuolella. Nervan, Trajanuksen,
Hadrianuksen, Antoninus Piuksen, Markus Aureliuksen loistavaa
sarjaa ei voi ottaa todistukseksi tästä harvinaisesta ilmiöstä,
sillä tässä oli jokainen edeltäjä adopteerannut jälkeläisensä.
Vallanperimyksen määräsi valinta, eikä veri. Adoptiivikeisarikunnan
ajatus kesti suurenmoisesti kokeensa, mutta siitä oli vähän hyötyä
jälkimaailmalle, sillä kestävää laitosta siitä ei milloinkaan
voi tulla. Tässä riippui se siitä satunnaisuudesta, että
neljällä keisarilla peräkkäin ei ollut miespuolista jälkeläistä.
Viidennellä oli poika. Tämän pojan valtaistuimelle nousuun loppui
adoptiivikeisarikunta, sekä myöskin roomalaisen maailman kultakausi.
Aina siihen saakka oli _comme il faut_ opinioonin raskaana
velvollisuutena ollut nimittää hyvää hyväksi ja huonoa huonoksi.
Huvitti kyllä siihenkin aikaan useita kunniallisten miesten ja
naisten tahraaminen. Mutta ajattele kuitenkin aikaa, jolloin
sellainen ei kuulunut tunnustettuun hyvään tapaan, ja jolloin sitä
paitsi uskalsi nimittää _un chat un chat et Rollin un fripon!_
Ajattele edelleen aikaa, jonka keisarilliset hallitsijat olivat
kasvatetut tasavaltaisten periaatteitten mukaan! Kun keisari
Markus Aurelius merkitsi päiväkirjaansa, mitä hän piti suurimpina
hyväntekoina, joita hän oli poikavuosinaan saanut nauttia, niin
kiitti hän myös lämpimästi sitä miestä, "joka opetti minut tuntemaan
Thraseuksen, Helvidiuksen, Katon, Brutuksen; joka antoi minulle
käsityksen siitä, millainen vapaa valtio on, missä on sääntönä
kansalaisten luonnollinen tasa-arvoisuus ja samat oikeudet heille
kaikille; joka antoi minulle käsityksen hallitsijavallasta, joka
ennen kaikkea kunnioittaa kansalaisten vapautta". -- Ja kun hän
samassa päiväkirjassa rakkaudella kuvasi jaloa kasvatti-isäänsä,
niin hän kirjoitti muun muassa: "Minä kiitän jumalia siitä,
että kasvatuksestani piti huolta ruhtinas ja isä, joka puhdisti
sieluni itserakkaudesta ja ylpeydestä ja näytti minulle, että
keisaripalatsissakin voi elää melkein yhtä yksinkertaisesti kuin
vaatimaton kansalainen, osoittamatta senvuoksi vähemmän aatelia ja
voimaa, kun tulee olla ruhtinas ja käsitellä valtion asioita."
Kokemus näyttää vahvistavan, että kasvatus, joka herättää nuoressa
mielessä sellaisia elämänihanteita, voi olla hyödyksi niille, jotka
ovat kutsutut valtion peräsimeen. Jos se kasvatus luo tasavaltalaisia
valtaistuimelle, niin se on siten luonut ainoan pettämättömän
parannuskeinon joukkojen tasavaltalaisuutta vastaan.
Se jyrkkä vastakohta -- päivänvalo yön pimeyden vieressä -- jonka
Antoninien aikakausi muodosti Juliusten ja Flaviusten rinnalla,
ei perustunut mihinkään ihmeeseen eikä uudestaluomiseen, vaan
ainoastaan siihen, että ne yhteiskunta-ainekset olivat nyt vallalla,
jotka ennenkin olivat olleet olemassa ja muodostaneet yhdistävän
langan Gracchusten ajan ja keisarikunnan välillä, mutta jotka ennen
olivat muodostaneet "epäluulonalaiset", "valtiolle vaaralliset",
"jumalattomat", -- sillä jumalattomuudestakin heitä oli syytetty,
ja sen olivat tehneet epikurolaiset, jotka eivät uskoneet muuhun
kuin atoomeihin ja atoomiyhteyksiin ja atoomiyhteys ihmisen
määräykseen olla nauttiva eläin! He olivat keisariajalla käyneet
niin hurskasnaamaisiksi, nämä epikurolaiset siitä saakka kuin
kävi hyväksi tavaksi tehdä vanhoja roomalaisia ja Zenon oppilaita
ajometsästyksen esineiksi. He, epikurolaiset, eivät olleet --
lukuunottamatta varomatonta Lucretiusta -- milloinkaan käyneet
roskaväen uskon kimppuun, vaan osoittaneet sitä kohtaan kaikkea
valtion turvallisuudelle tarpeellista kunnioitusta, sekä myöntäneet
jumalillekin hienomman atoomiyhdistyksen muodossa olevan olemassaolon
ja varanneet heille taivaallisen asunnon, missä he häiritsemättömässä
iäisessä rauhassa voivat
"juoda
kuohuvia maljojansa,
katseen kylmän tomuun luoda,
jossa kulkee mainen kansa",
jotavastoin stoalaiset tahtoivat ravita kansaa uskontoa hävittävillä
aatteilla korkeimmasta olennosta, kaikkialla läsnäolevasta
maailmanhengestä, jossa ihmissuvulla olisi orgaaninen yhteytensä, ja
yhteiskuntaa tuhoavalla puheella vapaudesta, tasa-arvoisuudesta ja
veljeydestä, vieläpä orjankin kutsumuksesta inhimillisiin oikeuksiin
ja velvollisuuksiin. -- Alas nuo korupuhujat, jotka kaikessa
hullunkurisuudessaan ovat vaarallisia! se oli ollut sotahuuto
Juliusten ja Flaviusten aikana. Noilla vaarallisilla korupuhujilla
oli valta Antoninien aikana. Ja ne eivät osoittautuneet lainkaan
vaarallisiksi. Eivät edes pahalle, huolimatta kaikista heidän
kauniista kokeistaan edistää hyvää.
Kolmekymmentäviisi vuotta oli kulunut Antoninien aikakautta, kun
eräs kalpea, kaunis kymmenvuotias poika -- hän, joka myöhemmin
tuli tunnetuksi Markus Aureliuksena -- sai eräältä opettajaltaan
kreikkalaisen kirjan ja kehoituksen lukea se. Kirjan oli kirjoittanut
muuan Arrianus ja sisälsi se erään entisen orjan oppeja ja
mietelauseita. Tästä orjasta oli myöhemmin vapaana miehenä tullut
stoalaisen filosofian opettaja ja hänen nimensä Epiktetos oli käynyt
hyvin kuuluisaksi.
Kirja teki syvän vaikutuksen pojan mieleen. Se ei olekaan
kummallista. Muuan kristitty erakko, pyhä Nilus, sattui myöskin erään
kirjan kautta tutustumaan Epiktetokseen. Luultavasti hän ei tiennyt
alkaessaan lukea teosta, että se oli pakanan kirjoittama; mutta hän
käytti sitä sitten, sanoi hän, todellisen kristinuskon oppikirjana.
Epiktetos on tälläkin vuosisadalla vahvistanut ja lohduttanut
erästä jaloa miestä: neekeriorjaa Toussaint l'Ouverturea, Haitin
vapaudensankaria, Bonaparten kostonhimon uhria.
Epiktetos oli frygialainen orja, keisari Neron tunnetun
suosikin Epafrodituksen oma. Hänen herransa, joka oli kaikkien
roskaväkiluonteitten lailla taipuvainen ryömimään ylempiensä edessä
ja katkeroittamaan alempiensa elämän, pahoinpiteli häntä kerran
mitä väkivaltaisimmalla tavalla. "Jos lyöt minua niin kovaa, niin
murskaat ehkä jalkani", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi lyömistään
ja murskasi hänen toisen jalkansa. "Sanoinhan, että niin kävisi",
virkkoi vain kidutettu pyövelilleen. Sittenkuin hän oli vapautettu
orjan siteistä, perusti hän koulun ja saavutti maineen stoalaisena
tapainopettajana. Hän ei saarnannut kapinaa, vaan kärsivällisyyttä ja
alistumista; mutta siinä välinpitämättömyydessä maallista loistoa ja
ylhäisyyttä kohtaan, jota hän teroitti mieliin, ja siinä äänettömässä
ylenkatseessa, jota hänen esitelmänsä henkivät kaikkea halveksittavaa
kohtaan yhteiskunnan kukkuloillakin, piili vaara yhteiskunnan
olemusta kohtaan, niin arveltiin, ja Domitianus karkoitti
filosoofin Roomasta. Hän eli senjälkeen Nikopoliksessa Epiruksessa.
Domitianuksen kuoleman jälkeen hän sai oppilaita kaikista maailman
ääristä, ja sittenkuin keisari Hadrianus oli lahjoittanut hänelle
ystävyytensä, pidettiin hyvään tapaan kuuluvana ihailla häntä. Hänen
kuoltuaan myytiin hänen tavattoman kehnot huonekalunsakin korkeista
hinnoista. Hänen huono savilamppunsa huudettiin 3,000 drakmista.
Kirja, joka sisälsi Epiktetoksen oppeja, teroitti kymmenvuotiaan ehkä
jo synnynnäistä sisäisen puhtauden tuntoa. Tämä tunne hallitsi sitten
Markus Aureliuksen koko elämää. Hän oli tuskallisen tarkka siitä,
että hänen sielunsa nerous liikkuisi lumivalkeiden verhojen sisällä.
Poika luki stoalaisista kirjoituksistaan:
"Terveys, kunnia, halu, rikkaus, sairaus, häpäisy, tuska, köyhyys
ovat ulkonaisia etuja tai ulkonaisia vastuksia, joilla tai joita
ilman voi saavuttaa täydellisen onnen, sillä sen antaa alistuminen
Jumalan tahtoon."
"Kaikki ihmiset ovat jumalallista syntyperää ja senvuoksi
samanarvoisia. He ovat kaikki määrätyt olemaan järjellisiä olennoita
ja ovat samojen henkisten ja luonnollisten lakien alaisia. Koko
ihmiskunta on yksi kansa, koko maailma yksi valtio, jonka hallitsija
on Jumala ja jonka hallitusmuoto on iankaikkinen maailmanlaki. Kun
olemme päässeet niin pitkälle, että emme milloinkaan napise tätä
lakia vastaan, silloin olemme saavuttaneet todellisen vapauden
ja järkähtämättömän sielunrauhan, silloin emme ajattele itseämme
muutoin kuin koetellaksemme itseämme, ja silloin täytämme ilolla
velvollisuutemme ihmiskuntaa ja isänmaata kohtaan, kaikkia veljiämme
ja sisariamme kohtaan."
Kuinka usein ovatkin sellaiset sanat olleet "helisevää vaskea ja
kiliseviä kulkusia"! Mutta jos niiden arvo senvuoksi alentuisi, niin
minkä arvon saisivat silloin vuorisaarnan totuudet?
Kun poika luki isänmaansa aikakirjoja, huomasi hän, että stoalaiset
opit olivat todellakin antaneet jotakin elämälle. Kuolevan vapauden
viimeisten kouristusten aikana, sen paheitten hirvittävän karnevaalin
aikana, joka kulkee Rooman keisarihistorian ensimäisen vuosisadan
halki, oli miehiä -- ja ne kuuluivat Stoan kouluun --, jotka
näyttivät hänelle inhimillisen luonnon aatelin ja muuttumattomasti
kuolemaan saakka noudattivat velvollisuudentunnon käskyjä. Elävä
esimerkki vaikuttaa enemmän kuin sana. Tuleva keisari oli vasta
kaksitoistavuotias, silloinkuin hän lupasi itselleen, että hän
koettaisi elää kuten stoalainen filosofia opetti ja niinkuin
todelliset stoalaiset olivat eläneet. Elinajaksi sitova lupaus
tulee tavallisesti liian aikaisin pojan huulilta. Tällä kertaa
se pidettiin. Peljättävä on lupaus, joka velvoittaa kääntymään
pois kaikesta maallisesta ilosta ja etsimään vain (käyttääksemme
kristillistä lausumatapaa) Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta!
Markus Aurelius uskoi, kuten stoalaiset yleensä, että sielunrauha
olisi pidetyn lupauksen hedelmä. Niissä kuvissa, joita museoissa on
hänestä, on hänen kasvonpiirteissään tuskallisen surumielisyyden
leima. Mutta hänen otsansa on päivänpaisteinen. Hyveen _palkkana_
hän ei ollut vaatinut sitä rauhaa, joka voi sulostuttaa kärsimystä.
"Vaatia hyveestä palkkaa", kirjoitti hän kerran, "olisi samaa kuin
silmä vaatisi palkkaa siitä, että se näkee, ja jalka siitä, että
se käy. Ihmisen tulee tehdä hyvää sisällisestä tarpeesta, kuten
viiniköynnös synnyttää rypäleensä vaatimatta korvausta siitä".
Markus Aurelius oli 40 vuotta vanha noustessaan valtaistuimelle.
Filosoofi osoittautui kelvolliseksi ruhtinaaksi. Hän paransi
lainsäädännön ja oikeudenkäytön, laajensi valtakunnan kulkuneuvoja,
edisti tieteitä, lisäsi hyväntekeväisyyslaitoksia, käytti Rooman
aseita voitokkaasti sen vihollisia vastaan, antoi senaatille
laajennetut oikeudet, oli ankara lahjomista ja mielivaltaista
vallankäyttöä kohtaan, ja hänen sanottiin olleen kaikkien
sorrettujen turva. Hänen "sanottiin" olleen ja hän tahtoi olla
sitä; mutta kuinka paljon vallitsevasta sorrosta tulee ruhtinaan
tietoon? Mitä suurempi valta hänellä on, sitä vähemmän hän
tavallisesti saa tietää. Ollen varovainen lahjoja antaessaan,
jotta ei olisi niillä vahingoittanut, lahjoitti Markus Aurelius
kuitenkin hallitsijarahoistaan loput, joita hän ei yksinkertaiseen
elintapaansa tarvinnut.
Hän alkoi jokaisen aamun rukouksella ja lopetti päivän
itsetutkimuksella.
Ollen tunteellinen, herkkätuntoinen, johon näkemänsä kehnous
vaikutti tuskallisesti, täytyi jokaisen päivän, minkä hän eli,
tuottaa hänelle piinapenkin tapaista kidutusta. Mutta hän ei tahdo
tuntea katkeruuden varjoakaan ihmisiä kohtaan, jotka valmistavat
hänelle kärsimyksiä. Hänen kirjoittamistaan itsetutkisteluista
huomaa, että hän itsepintaisesti piti heitä vain heikkotahtoisina
veljinä, joita oikealle tielle viemään tarvittiin vahvauskoista
kättä, ja kun hän tunsi kiusausta tuomitsemaan ankarasti toista,
sanoi hän itselleen, että hän itse oli hairahtunut ja tarvitsi
anteeksi antoa. Kiittämättömyyttä hän oli usein saanut osakseen;
mutta, kirjoittaa hän, ei ole mitään oikeutta vaatia kiitollisuutta;
kun sitä saa, niin se on Jumalan lahja. Kiittämättömille täytyy
yhä tehdä hyviä töitä; pahansuoville ja vihollisille tulee antaa
anteeksi. Hänen ympäristössään ja laajoissa piireissä ulkopuolella
kävi kauhunhuudahdus, jota seurasi mitä ankarimpia soimauksia, kun
hän armahti kapinoitsijat, jotka olivat tahtoneet riistää häneltä
diadeemin. Sehän oli kavaltajien palkitsemista! Keisari vastasi, että
hänen kohtalonsa oli Jumalan kädessä; että Rooma voi saada paremman
ohjaajan, jos hän itse poistetaan, ja että ei ole mikään taito antaa
anteeksi, kun rikos ei ole suuri.
Epiktetoksesta Markus Aurelius eroaa siinä, että hän, edellisen
pitäessä ihmistä voimakkaana tekemään itsensä kohtalosta
riippumattomaksi, on sitä enemmän vakuutettu hänen heikkoudestaan.
Voittaessaan kiusaukset vihaan, kärsimättömyyteen, suruun,
levottomuuteen tai toivottomuuteen, jotka tahtoivat vallata hänet,
hän uskoi, että ei saanut siihen voimia itseltään, vaan kaiken voiman
yliluonnollisesta lähteestä.
On vaikeata uskoa terveeseen toimintakykyyn siinä, missä toivoa
puuttuu. Stoan oppilaat olivat säännöllisesti toimintavoimaisia
miehiä, jotka tunsivat velvollisuudekseen vaikuttaa yhteiskunnan ja
yksityisten hyväksi; mutta he varoittivat tekemästä sitä menestyksen
toiveesta. Toive voi pettää; mutta velvollisuus on joka tapauksessa
jäljellä. Pysyväistä yhteiskunnan parannusta ei voida saada aikaan
ilman yhteiskunnan jäsenten parannusta, ilman heidän mielenlaatunsa
ja ajatustapansa muutosta. Mutta kuka kuolevainen uskoo kykenevänsä
siihen? Markus Aurelius ei tahtonut kadottaa toivoa siitä, että
ainakin pienellä alalla sellainen toiminta oli mahdollinen. Mutta
hän näki myöskin toiveista luopuvan mahdollisuuden. "Tee ihmiset
paremmiksi, jos voit!" kirjoittaa hän; "ellet, niin muista, että
sinulle on annettu kärsivällisyys, jota sinun tulee käyttää heidän
hyväkseen. Lukemattomia vuosisatoja ovat kuolemattomat jumalat
kärsineet ihmisten mielettömyyksiä, vieläpä tehneet heille runsaasti
hyviä töitä. Mutta sinä, jolla on niin lyhyt elämänaika, oletko jo
väsynyt, joko kärsivällisyytesi on lopussa, vaikkakin itse olet
puutteellinen olento, joka tarvitset Jumalan kärsivällisyyttä? Jos
muistat, että meidän kaikkien tulee kohta kuolla, niin sinulle käy
helpommaksi rakastaa vihollisiasi. On olemassa vain yksi asia,
jolla on todellinen arvo: noudattaa totuutta ja oikeutta ja elää
suuttumatta valhettelevain ja väärämielisten ihmisten joukossa".
Markus Aureliuksen jumalanpelko oli epäilykselle altista uskoa.
Hänen kirjoittamiensa rivien välistä lukee, että sillä, millä
ennen kaikkea oli merkitystä hänelle: elämällä henkisessä
puhtaudessa, velvollisuuden täyttämisessä ja rakkaudessa, täytyi
olla hänelle pysyvä arvonsa, _joskin_ hänen uskonsa Jumalaan ja
ihmissieluun jumalallisesta lähteneenä olisi harhakuva. Hän oli
liian rehellinen ummistaakseen silmänsä niiltä mahdollisuuksilta,
jotka avautuvat mietiskelevälle mielelle, ja hän oli siveellisesti
liian herkkätuntoinen, rakentaakseen sen dogmien ja järjestelmien
horjuvalle pohjalle. Hän kieltäytyi, yksinäisessä taistelussaan
ihanteen puolesta, siitä mielen lohdutuksesta ja ajatuksen levosta,
jonka miellyttävän metafysiikan valitseminen ja siihen perehtyminen
antaa. Velvollisuutta ei saanut tehdä metafysiikasta riippuvaksi.
Kuinka syvästi hän tästä kieltäytymisestä kärsikin, niin hänen
päiväkirjamuistiinpanonsa, hänen teoksensa "Puheluja itseni kanssa"
ovat saaneet senkautta yleisinhimillisen arvon. Ne voivat ylentää ja
lohduttaa jokaisen mieltä, lahkoon ja kirkkoon katsomatta; ja ne ehkä
säilyttävät tulevinakin vuosisatoina paikkansa kirjojen joukossa,
joita kannattaa nimittää "sielun lääkkeeksi".