IV.

Jos Klaudius eläisi jälkimaailmalle vain säätäneissään laeissa,

teettämissään rakennuksissa ja niissä patsaissa, joita hänestä vielä

on jäljellä, niin ne houkuttelisivat ehdottomasti imartelevaan

käsitykseen Kaligulan seuraajasta.

Klaudiuspatsaat Rooman museoissa hämmästyttävät. Epäsikiö, joksi

hänen oma äitinsä nimitti häntä, gladiaattorileikkien ystävä,

herkuttelija ja juoppo, oppinut hölmö, tahdoton mielipuoli -- kaikki

lausuntoja, joita on kerätty hänen niskoilleen -- onko mahdollista,

että hänellä on ollut mitään yhtäläisyyttä näiden kuvien kanssa,

joiden säännöllisistä julilaisista piirteistä säteilee surumielisyys

ja lempeys meitä vastaan.

Niin, päättäen siitä, mitä tiedämme Rooman muotokuvataiteesta,

olemme velvolliset siihen uskomaan. Tätä taidetta ei voi soimata

imartelemisesta. Se antoi, mitä roomalaiset siltä vaativat: jyrkkää,

heltymätöntä luonnonmukaisuutta, eikä se tehnyt poikkeusta Cesareihin

ja heidän perheisiinsäkään nähden, ei edes heidän naisiinsa.

Löytää melkein vastenmielisiä todistuksia siitä. Kypsyyden iän yli

ennättänyt keisarinna on esitettävä Venuksena. Mahdollista on, että

hän kernaasti luopuisi tästä kunniasta, ja että hän kernaasti olisi

kuin

"die alten, die sich klug verhüllen",

mutta hänellä on Cesarin puolisona velvollisuuksia arvoansa kohtaan

ja hänen täytyy alistua kohtaloonsa. Rakkaudenjumalatarhan oli

julilaisen suvun kantaäiti: senvuoksi käyvät hänen atribuuttinsa,

vaikkakaan ei hänen kauneutensa, perintönä jokaiselle perheenäidille

cesarisen lieden ääressä, samoinkuin paavi perii pyhän Pietarin

avaimet, perimättä ehkä hänen uskoaan. Ja niin on taiteilijan

ikuistutettava hänen alaston sulonsa, ja hän tekee sen niin

totuudenmukaisesti, että se pieni amoriini, joka sormi suulla seisoo

kuvan juuressa, ei voi kuiskata näille suloille muuta kuin: verhotkaa

itsenne!

Voihan sitäpaitsi sanoa, että hienoin imartelu oli pysytellä

todellisuudessa, jonka olisi pitänyt olla kyllin hyvä eikä tarvita

taiteen oikaisuja.

Sitä vaati joka tapauksessa varovaisuus, sillä kokkailijoita

ja irvihampaita oli yllin kyllin toreilla ja kokoussaleissa ja

kylpylaitoksissa, minne keisarilliset kuvat olivat asetetut. Imartelu

olisi herättänyt pilkkaa. Se syy, jonka vuoksi Sturleson kiittää

muinaisajan virsiä suurmiesten urotöistä, kun laulut olivat lauletut

heille itselleen, voidaan sovittaa myöskin keisarikuvien tarkkuuteen:

turhamaisuuteen perustuva, kaikille selvä poikkeaminen totuudesta --

"se olisi ollut pilkkaa, eikä ylistystä".

Ainoastaan niissä patsaissa ja kohokuvissa, jotka esittävät jotakin

keisaria jumalana, voidaan havaita ihannoimista, mutta sellaista,

joka tahtoo kirkastaa luontoa sitä korjaamatta.

Siis on uskottava, että Klaudiuksella on ollut nämä miellyttävät

piirteet. Kaikki eri talttojen luomat ja eriarvoiset kuvat

hänestä todistavat yhtäpitävästi sitä. Ja sitä eivät hänen

historioitsijansakaan kiistä vastaan. Tosin he ovat laskeneet pilaa

hänen turhantarkasta käytöksestään ja huojuvasta käynnistään,

mutta yksikään ei ole väittänyt häntä rumaksi. Suetoniuskin,

joka innokkaasti kokosi kaikkea, mikä voisi saattaa Klaudiuksen

muiston naurunalaiseksi, puhuu "käskevästä arvokkaisuudesta hänen

ulkoasussaan, (_autoritas dignitasque formæ_), hänen seisoessaan,

istuessaan tai levätessään."

Klaudiuspatsas Vatikaanin rotondassa on merkillinen taideteos.

Vanhentunut Hamlet! Se on ensimäinen vaikutus. Mutta Hamlet ja

Klaudius Cesar, Shakspearen hieno romantisen-moderni uneksija, ja

tuo saamaton, heikko, aistillinen ukko Rooman valtaistuimella --

tuollaisen vertailunhan täytyy synnyttää lukuisia vastaväitteitä! Se

on totta, mutta en luovu kuitenkaan siitä uskosta, että Shakspeare

oli lukenut Klaudiuksesta, ennenkuin hän kirjoitti Hamletin, että

Suetoniuksen kuvaus onnettomasta roomalaisesta ruhtinaanpojasta ja

Saxon satu onnettomasta tanskalaisesta olivat yhdistyneet runoilijan

mielikuvituksessa, silloinkuin se loi Hamletin. Surullinen nuoruus

hovissa, joka pakotti heidät teeskentelemään mielipuolisuutta, oli

heille molemmille yhteistä. Ja että Hamlet oli syvälle kätkeytyneenä

Klaudius Cesarin sieluun ja että Shakspearen terävä katse on

löytänyt hänet sieltä ja antanut hänen perhosena lentää ulos tuosta

muodottomasta kuoresta, sen on näkevinään Vatikaanin patsaasta, jonka

mestari, niin sanoaksemme, on veistänyt marmoriin sen kreikkalaisen

sanan, jolla Augustus osui Klaudiuksen luonteen pääpiirteeseen. Sana,

sovitettuna häneen, ei vaadi mitään selityksiä: kun kuulee sanan

_meteoria_, kuvittelee mielessään liitelyä äärettömissä avaruuksissa,

usman ja pilvien joukossa, empivän elämän tyhjien unelmien vallassa,

jota surullisuus tahdon heikkoudesta painostaa ja jota suuret aikeet

joskus ovat koskettaneet. Sellainen oli nuoren Hamletin elämä ja

sellainen Rooman vanhan imperaattorin. Sen lukee hämmästyttävän

selvästi jokaisesta piirteestä.

Hänen päänsä on hyvin muodostunut, jota vastaan kauneuden

näkökannalta tuskin lie muuta muistuttamista, kuin että kasvojen

soikea muoto on hiukan kokoonpuristunut. Leveällä otsalla lepää

raskasmielisyyden pilviä. Silmät, joiden katse on empivä, surullinen

ja hyväntahtoinen, ilmaisevat mietiskelevän ja kärsivän hengen, joka

tuntee itsensä jalosyntyiseksi, mutta kykenemättömäksi nauttimaan

vapaudestaan. Suu on hyvin muovailtu ja ilmaisee hienotunteisuutta,

jota ei olisi tässä odottanut, mutta joka selviää puolueettomasti

tarkastaessa Klaudiuksen luonnetta. Ryhti on ylevä, mutta

ponnisteltu, jäsen rakenne virheetön, lukuunottamatta liian kapeita

hartioita. Kokonaisuus tekee huolestuneen ja kuitenkin voittavan

vaikutuksen. On näkevinään onnettomuuden, jolla on oikeus vedota

osanottoon, ja heikkouden, joka on yhtynyt liian suureen hyvyyteen

herättääkseen ainoastaan surkuttelua ja ylenkatsetta.

Tämäkin patsas todistaa, että vanhaa puheenpartta antiikin

viileydestä sietää tinkiä. Kun esine oli sellainen, että paino

lankesi enemmän elämän särkymisen kuin sopusoinnun puolelle, luotiin

taideteoksia, jotka henkivät sitä lämpöä, jonka sielunvoimien

epätasainen toiminta synnyttää. Mutta antiikin teokset eivät ole

kaupaksi: ostajia kohtaan ne ovat kylmiä. Ne eivät antaudu millään

teennäisellä sielukkuudella, millään eleiden liioitteluilla,

millään laskoksien mutkikkaisuudella miellyttämään barbaarin makua.

Me yllätämme ne niiden tunnetunnustuksessa; mutta ne eivät tahdo

yllättää _tunnetunnustuksillaan_. Usein on huomautettu, että ne

näyttävät olevan olemassa itsensä vuoksi, kukkasen lailla, joka

kenenkään näkemättä puhkee kauneuteensa aarniometsän syvyydessä.

Se Klaudiuspatsas, josta nyt on puhuttu, kaivettiin esille Civita

Lavignassa vuonna 1865. Vatikaanin rotondassa on myös erinomainen

rintakuva samasta keisarista, ja Lateraanissa säilytetään toista

valtaistuinpatsasta, joka myöskin on hyvä teos. Kaikki ne

puhuvat hyvin perikuvastaan, ja kaikki ne näyttävät todistavan,

että niiden mestari on rakastanut tehtäväänsä. Tämä rakkaus,

jonka huomaa, ties mistä syystä, ei ole aina ryhtynyt Rooman

keisaripatsaiden taiteilijoissa yhteistyöhön silmän ja maun

kanssa. Tämän yhteisvaikutuksen huomaa Klaudiuskuvissa, Vatikaanin

ihanassa Nerva-patsaassa, muutamissa parhaissa Trajanus- ja

Antoninus-Pius-kuvissa, mutta muutoin harvoin.

Jos jätämme museot mennäksemme Kampagnalle, kohtaa Klaudius meidät

sielläkin. Kampagna sulkee syliinsä hänen muistonsa, ja se ja tämä

muisto kaunistavat toisiaan. Se surumielisyys ja se häviön suuruus,

jonka huomaa poloisen keisarin piirteissä, tavataan tässä luonnon

ja taiteen muodostamassa ryhmässä. Aqua Claudian holvikaaret

kulkevat halki Rooman erämaan, kuten järkähtämätön päätös joskus

halki usmaisten avaruuksien tämän Cesarin sielussa. Vuorilta,

jotka idässä saartavat Rooman taivaanrantaa, kulkevat Klaudiuksen

vesijohdon kaaret monipeninkulmaisen matkan ikuiseen kaupunkiin:

vanha kirjoitus Porta Maggioren yläpuolella kertoo, mistä kohdasta ne

tulivat Roomaan, ja ne viisi kaarta, jotka ovat jäljellä Palatinus

vuoren rinteellä Via di Gregorian puolella, lausuvat meille, minne

johto päättyi, tyhjennettyään lähderaikkaan juoksunsa moniin

marmorilampiin, jotka taide oli kaunistanut. Jos kulkee Via Appia

Nuovaa tai Frascatin tietä, näkee silmän kantamiin, pitempien tai

lyhyempien välimatkojen päässä, nämä suunnattomat kaaret, jotka usein

kohoavat sadan jalan korkeuteen ja jotka helposti erottaa suuruutensa

tähden samaan suuntaan kulkevista Aqua Marcian kaarista. Vaikeata on

uskoa, että tämän jättiläistyön on saanut aikaan heikoin kaikista

Cesareista; omituinen kohtalon leikki on, että juuri hänen nimensä

yhtyy muistomerkkiin, joka enemmän kuin mikään todistaa muinaisen

Rooman valtaa ja roomalaisen kansanheimon tahdonvoimaa.

Jos on jossakin niistä pienistä höyrylaivoista, jotka kyntävät

Tiberiä, matkustanut Ostiaan, kohtaa samallaisen ristiriitaisuuden.

Siellä missä nyt näkee muutamia kurjia hökkeleitä, oli muinoin

Rooman väkirikas ja upea satamakaupunki, ja tämän kaupungin ja

sen sataman, joka luettiin maailman ihmetöihin, oli kiittäminen

Klaudiusta kukoistuksestaan. Tiberin suu Ostian luona oli jo ennen

Julius Cesarin aikaa niin virran liejun ja meren hiekan sekoittama,

että suuremmilla aluksilla ei uskallettu purjehtia sinne. Yksi Julius

Cesarin suurista suunnitelmista oli tehdä Ostia jälleen Rooman

satamaksi; mutta hän ei olisi toteuttanut tätä ajatusta, vaikkakin

olisi saanut elää, sillä hän, jota vaikeudet muutoin kannustivat,

antoi yrityksen raueta, sittenkuin asiantuntijat olivat selittäneet

sen mahdottomaksi. Klaudius otti suunnitelman uudelleen esille.

Asiantuntijat epäsivät jälleen. Keisari antoi heidän esittää syynsä,

tutki niitä, hylkäsi ne ja määräsi, että oli ryhdyttävä työhön.

Muutamia vuosia myöhemmin oli Ostia satama, jonka suunnattomien

käsivarsien välissä Egyptistä ja Afrikasta saapuva viljalaivasto

löysi vakavan ankkuripohjan ja jonka aallonmurtajan yllä kohosi

majakka, joka kilpaili Alexandrian majakan kanssa.

Sabinilaisvuorten takana, eräässä Apenninien muodostamassa

kattilalaaksossa on Celanojärvi, muinaisajan Fucinus. Vuonna 1752,

jolloin vesi järvessä oli hyvin alhaalla, paljastuivat erään vanhan

kaupungin jätteet, ja niiden joukosta löydettiin patsaita keisari

Klaudiuksesta ja hänen toisesta vaimostaan, Agrippinasta. Mistä vain

joku Klaudiuspatsas on löydetty, siellä on vanha keisari elänyt

muistossa jonkin hyödyllisen yrityksen vuoksi. Niinpä täälläkin.

Fucinuksella ei ollut mitään näkyvää laskupaikkaa ja peitti se usein

ympäröivän seudun tulvallaan. Julius Cesar aikoi senvuoksi ehkäistä

veden korkeuden tunnelilla, jonka piti kulkea sen vuoren läpi, jota

nykyään nimitetään Monte Salvianoksi. Mutta Klaudiuksen osalle

oli tässäkin langennut ottaa esille ja toteuttaa Cesarin ajatus.

Yksitoista vuotta työskenteli 30,000 miestä vuoren murtamisessa.

Vuonna 54 jälkeen Kristuksen oli työ loppuunsuoritettu. Se, kuten

niin moni muukin, rappeutui keskiajalla. Yli tuhannen vuotta

Klaudiuksen jälkeen otettiin asia uudelleen esille, ja uusi tunneli

on nyt lahjoittanut maanviljelykselle Celanojärven ympäristöllä

viljavia maankaistaleita varmaksi omaisuudeksi. Vuonna 1875 juhli

Italia tätä suurtyötä lyömällä muistorahan sen alkuunpanijasta,

ruhtinas Alessandro Torloniasta.

* * * * *

Klaudius oli lapsena ja nuorukaisena sairaloinen. Hänen ruumiin- ja

sielunvoimansa kehittyivät niin hitaasti, että hän vielä

täysi-ikäisenä oli "lastenhoitajan" hallussa. Kodissa kohtelivat

kaikki häntä sydämettömästi, äitikin. Hänen kuultiin valittavan, että

hän oli synnyttänyt vaivaisen olennon maailmaan, ja jos hän tahtoi

merkitä jonkun tavattoman tuhmaksi, lausui hän aina: "hän on tuhmempi

kuin poikani Klaudius". Se kauneus ja nero, jolla hänen veljensä

Germanikus loisti, teki vertailun kautta Klaudiuksen aseman vieläkin

vaikeammaksi. Ainoa sukulaisista, joka osoitti hänelle hyvyyttä, oli

keisari Augustus. Niistä kirjeistä, joita tämä kirjoitti Livialle

(ja joista Suetonius on antanut meille otteita) huomaa muun muassa,

että keisari jonkun aikaa kutsui Klaudiuksen joka päivä pöytäänsä

toivoen voivansa vieroittaa hänet siitä ihmisarkuudesta ja siitä

tomppelimaisesta käytöksestä, joka teki hänet niin naurettavaksi.

Nuorukainen oli, paetakseen ivaa ja pilkkaa, vetäytynyt niin

näkymättömiin kuin suinkin ja valinnut seuralaisikseen muutamia

kunnioitettavia kirjatoukkia, joilla ei ollut rahtuakaan helleenisten

tiedemiesten maailmantottumusta, siroja eleitä ja kevyttä

seurusteluääntä. Näiden ystävien ohjaamana oli hän innolla antautunut

opiskelemaan. Titus Livius, erinomainen historioitsija, keisarin

helmaystävä, ilmestyi joskus tähän piiriin ja innosti Klaudiuksen

historialliseen kirjailemiseen, ellei muun, niin senvuoksi, että

nuorukaisen sielulla olisi ollut ylevää työskentelyä. Mutta keisari

huomasi pian sekä naurukseen että ikäväkseen, että nuori ruhtinas

ei ollut omistanut ainoastaan niitä tietoja, joita jollakin

Sulpicius Floruksella, jollakin Athenodoruksella oli tarjottavana,

vaan myöskin heidän turhantarkat eleensä. Mitä tehdä hänelle? Kun

keisari kirjoitti yhden näistä kirjeistä, oli juhla Mars Ultorin

kunniaksi tulossa, jonka hän oli säätänyt, ja siellä olisi pitänyt

koko keisarillisen huoneen olla läsnä. Mutta voitiinko Klaudius

parkaa ("_misellus_") ottaa mukaan? Voisikohan hän, vaikkakin oli

21 vuotias, käydä kypsyneestä ihmisestä? Eikö panisi itseään ivalle

alttiiksi, jos näyttäisi hänet niin häijyyn pilaan taipuvalle

kansalle kuin roomalaiset olivat? Kirjeenkirjoittaja myöntää, että

nämä kysymykset huolestuttivat häntä, ja että hän nyt kerta kaikkiaan

tahtoi saada ratkaisun siitä, onko Klaudius mahdollinen seuraelämään

ja valtiolliseen elämään vai eikö. -- Toisessa tilaisuudessa

kirjoittaa keisari, että hän on löytänyt sielun aateluutta tuon

hullunkurisen kuoren alla -- löytö, joka tuottaa kunniaa hänen

yhtä terävälle kuin hyväntahtoiselle katseelleen -- ja hän lausuu

ihmettelynsä siitä ajatuskulun yhtenäisyydestä ja lausumatavan

selvyydestä, joihin Klaudius kykeni pitäessään harkitun esitelmän,

kun hänen tapanaan taas arkioloissa oli lörpötellä.

Saman huomion oli Rooman kansa usein tilaisuudessa tekemään,

sittenkuin Klaudius oli noussut valtaistuimelle. Kun hän ei

puhunut valmistautumatta, eivät hänen puheensa senaatissa olleet

ainoastaan selviä, vaan myöskin runsasaineisia ja huomattavia

perinpohjaisuutensa takia; ja siitä huolimatta kului tuskin

päivääkään, jolloin ei forumilla tai yksityisissä piireissä voitu

toistaa jotakin hänen lausumaansa tuhmuutta tai hupsua sanankäännettä.

Sitä säälivää ystävällisyyttä, jota Augustus oli osoittanut hänelle

hänen nuoruutensa ilottomina päivinä, hän säilytti muistossaan

mitä suurimmalla kiitollisuudella. Se, että Augustus oli katsonut

välttämättömäksi sulkea hänet kaikista valtion virka-arvoista,

lukuunottamatta auguripapin tointa, ja testamentissaan muistanut

häntä ainoastaan vähäpätöisellä rahasummalla, ei vähentänyt

hänen kiitollisuuttaan. Jos Rooman valtakunnassa oli joku, joka

keisarikunnan perustajassa näki korkeamman olennon ja kiinnitti

vakavan merkityksen hänen korottamiseensa jumalien joukkoon, niin se

oli tämä hänen seuraajistaan.

Tiberiuksen hallitusaikana oli Klaudius vielä ankarammin

eristetty yleisistä toimista. Kun senaatti antoi hänelle paikan

ja äänestysoikeuden konsulinarvoisten jäsentensä joukossa, kumosi

Tiberius päätöksen selittäen avonaisesti, että hänen sukulaisensa ei

ollut täysijärkinen. Siihen ylenkatseeseen, jolla Tiberius kohteli

häntä, ja siihen pelkoon, jota hän tunsi, että tuo "mielipuoli"

tekisi Cesarin huoneen naurettavaksi, sekaantui kuitenkin toisiakin

tunteita. Hänkin oli havainnut Klaudiuksessa jaloa kuntoa; häntä

närkästytti, että ne harvinaiset taipumukset hyvään ihmiseen, jotka

hän luuli tässä löytäneensä, olivat yhtyneet niin auttamattomaan

heikkouteen, ja testamentillaan hän koetti turvata Klaudiukselle

itsenäisen ja huolettoman taloudellisen aseman. Mutta Kaligula ryösti

hänen omaisuutensa, ja Klaudius eli sitten köyhän oppineen elämää

sen kaikkine kieltäymyksineen. Onneton hän ei ollut kuitenkaan,

lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet kutsuttiin hoviin

ollakseen siellä Kaligulan pilkallisten sanansutkausten maalitauluna.

Hän löysi lohtunsa lukemisesta ja kirjailemisesta ja hänen leponaan

olivat ne tyhjät unelmat, joihin hän antautui, sittenkuin oli

lähimmästä ravintolasta tuodulla aterialla tyydyttänyt alati

suurenmoisen ruokahalunsa ja rakkautensa albaniviiniin. Silloin kun

hän ei oleskellut maalla, asui hän eräässä kehnossa talossa Rooman

laitakaupungilla, naapurien rakastamana, jotka kunnioittavalla

kohtelulla näyttivät tahtovan hyvittää sen pilkan, jota hän sai

kokea sukulaistensa puolelta. Kreikkalaisen kirjamaailman hän oli

perusteellisesti tutkinut; hänen historialliset tutkimuksensa

olivat tarkat ja laajat; hänen työskentelynsä kirjailijana

laveudeltaan suurenmoinen ja, hänen aikalaistensa lausunnoista

päättäen, sisällöltään kunnioitettava. Rooman historiaa hän

kirjoitti kaksikymmentäkolme nidosta; etrurilaisia tutkimuksia

hän kirjoitti kaksikymmentä kirjaa ja kartagolaisia kahdeksan.

Sitäpaitsi hän kirjoitti "Ciceron puolustuksen" tämän vastustajaa

Asinius Gallusta vastaan, teoksen lautapelistä, toisen latinankielen

oikeinkirjoituksesta, sekä lopuksi laajoja muistiinpanoja omasta

elämästään. Luettakoon auttamattomaksi vahingoksi tieteelle se, että

hänen etruriset ja kartagolaiset historiansa ovat joutuneet hukkaan,

sillä epäilemättä niissä olisi ollut suunnattomasti kirjatietoja

ja suuri määrä tunnontarkkoja tosiasioita, jotka ovat saadut jo

kauan sitten kuivuneista lähteistä. Klaudiuksella oli kokonaan

meidän päiviemme ammattioppineen luonne, joka rakkaudella syventyy

tutkimansa esineen pienimpiin yksityiskohtiin, eikä uskalla lausua

arvostelua mistään tutkimatta tarkasti kaikkea, mitä siihen saakka on

tutkisteltu ja lausuttu samasta aineesta.

Tämä ominaisuus oli ehkä hänen suurimpia onnettomuuksiaan valtakunnan

hallitsijana. Se teki hänet turhantarkaksi ja virkavaltaiseksi

holhoojaksi jokaisessa pikkuasiassa, jonka hän tiesi ymmärtävänsä,

ja houkutteli hänet hyvää tarkoittavaan, mutta naurua ja suuttumusta

herättävään sekaantumiseen määräystensä kautta talouskokeissa ja

muissa asioissa, joita ne virkamiehet, joita määräykset koskivat,

ymmärsivät ainakin yhtä hyvin kuin hän itse. Mutta vielä pahempaa

oli: sama hänen ominaisuutensa teki hänet aivan saamattomaksi

niissä joka päivä esiintyvissä kysymyksissä, joita hän ei tuntenut

käsittävänsä. Tuntien sen tylsyyden, millä hän sai vaikutelmat

kaikesta, mikä ei kiihoittanut hänen nautintoaan, ja tietäen

sen hitauden, jolla hän muodosti ajatuksiaan, ei hän luottanut

lainkaan arvostelukykyynsä välittömästi vaikuttavana, ja sellaisiin

kysymyksiin hänellä ei ollut muuta vastausta kuin holbergiläinen:

"kysykää hovimestariltani!" Vähimmän hän uskoi voivansa lukea toisten

ajatuksia ja aikeita, erottaa rehellistä epärehellisestä ja ystävää

vihollisesta. Tämän huolen hän heitti niille ympäristönsä ihmisille,

jotka kerta kaikkiaan olivat voittaneet hänen luottamuksensa. Ne

syytökset, joiden uhriksi suuri joukko senaattoreja ja ritareja

joutui hänen hallitusaikanaan, ovat kaikki tyynni asetettavat

tämän ympäristön syntiluetteloon. Kun keisarin kuoltua tutkittiin

hänen papereitaan, niin huomattiin, ettei hän itse milloinkaan

ollut vaatinut eikä aloittanut yhtään syytöstä. Tavallisesti hän

ei tiennyt langetetuista kuolemantuomioista mitään, ennenkuin

ne olivat toimeenpantuja, usein ei jälkeenkäänpäin, niin että

hän kutsui pöytäänsä ylhäisiä roomalaisia, jotka jo olivat

mestattuja valtiopetoksesta. Hän tunsi olevansa "kykenemätön

puolustamaan itseään", kuten Tacitus on sanonut; kun hän oppineista

tutkimuksistaan tai tärkeitten lakiehdotusten mietiskelyistään tai

askarteluistaan virkavaltaisessa töryssä herätettiin katselemaan

ympäröivää elämää, ja kun hän kuuli puhuttavan valtiolle

vaarallisista juonista ja uhkaavista salaliitoista, istui hän

neuvottomana ja epäillen, tokko voisi saada selville mikä oli totta

ja mikä valhetta, mikä todellista ja mikä kuvailtua kuulemassaan, ja

hän alistui niiden mielivallan alaiseksi, joiden "käytännölliseen

kykyyn" hän luotti ja joiden rakkaudesta ja ystävyydestä hän

luuli olevansa varma. Että tämä oli heikkous, turmiollinen ja

ruhtinaalle arvoton, sen hän tuskallisesti tiesi ja koetti tukauttaa

tuota tunnetta päivällispöydän huvitteluilla ja väsymättömillä

tutkimuksilla.

Hän teki kuitenkin uutteria yrityksiä kehittääkseen arvostelukykyään

käytännöllisen elämän tarpeissa. Senvuoksi hän asettui usein

tuomarinistuimelle, silloinkin kun oli esillä vähäpätöisempiä

oikeudenkäyntejä. Hänen yrityksensä olla tuomarina onnistuivat

milloin mitenkin. Toisinaan hänen onnistui kuunnella tarkkaavaisesti

niitä perusteita ja vastaperusteita, joita asian käsittelyssä

esitettiin, ja kun hän sitten oli jonkun aikaa harkinnut, saattoi

hän julistaa päätöksen, joka todisti älykkäisyyttä. Mutta yhtä

usein tapahtui, että mietiskelyt mahdollisesti etrurilaisesta tai

kartagolaisesta ajanlaskusta tai jostakin lautapelitehtävästä

hämmensivät hänen ajatuksensa, ja sen mukaiseksi tuli tuomiokin.

Sellaisessa tilaisuudessa viskasi toinen asianomaisista, eräs

helleeni, hänelle vasten kasvoja sanan tyhmyri. Keisari otti nöyrästi

vastaan syytöksen, tuntien että se oli hyvin ansaittu. Toisen kerran

hänen istuessaan tuomarina tunkeutui saliin suloisia ruuanhöyryjä

eräästä lähellä olevasta temppelistä, jonka papit olivat kautta koko

kaupungin tunnettuja herkkusuita. Klaudius unhoitti silloin sekä

oikeudenkäynnin että riitapuolet ja kiirehti tuomarinistuimelta

pappien ruokasaliin, missä hän istuutui ja nautti perusteellisen

aterian.

Yleensä voidaan sanoa, että hänen hermostonsa oli häntä voimakkaampi.

Hän oli ylen heikko aistiärsytyksiin nähden. Naisellinen kauneus,

jalo viini, herkullinen pöytä olivat kiusauksia, joihin hän lankesi

tuntematta muita kuin äänettömiä vastaväitteitä, jota vastoin hän

asioissa, jotka eivät vedonneet aisteihin, vaan mietintöön, osoitti

tahdonvoimaa, sittenkuin oli muodostanut niistä vakuutuksen.

Tämän ärtyisyyden perustalla on selitettävissä ne monet synnit,

joita hän teki hovitapoja vastaan, vieläpä säädyllisyyttä ja

maltillisuuttakin vastaan, jotka jokainen roomalainen tahtoi ottaa

huomioon ulkonaisessa esiintymisessä. Hän saattoi juhlallisissakin

tilaisuuksissa ja valtaistuimella osoittaa iljettävää, joskin

nopeasti ohimenevää ja aivan vaaratonta kiukkua odottamattoman

vastaväitteen johdosta; hän saattoi vuodattaa kyyneleitä, jos

hiukankin vedottiin hänen sydämeensä, ja nauraa kohti kurkkua, kun

jokin näytti hullunkuriselta, minkä seurusteluäly vaati sivuuttamaan.

Kun hänen herkeämätön pyrkimyksensä esiintyä keisarille arvokkaalla

tavalla ei kantanut parempaa hedelmää, niin älköön ihmeteltäkö

seuraavaa tapausta, joka sattui hänen vielä eläessään yksityisenä

miehenä ja "vanhana ylioppilaana". Hän tahtoi silloin, kuten

toisetkin kirjailijat, julkisilla luennoilla päästä selville,

minkälainen menestys hänen julkaisemattomilla kirjoituksillaan olisi.

Ensimäiselle luennolle saapui paljon väkeä, ja kunnioittavalla

äänettömyydellä odotettiin, mitä ruhtinaan vaatimattomalla ja

suositulla sukulaisella olisi sanottavaa. Mutta kun tämä oli

aloittanut esitelmänsä, murtui penkki tavallista paksumman kuulijan

alla. Luentosali selvisi pian siitä naurukohtauksesta, minkä

tämä herätti; mutta se, joka ei voinut hillitä nauruhermojaan,

oli luennoitsija itse, ja kuulijoiden täytyi poistua, sittenkuin

kauan olivat turhaan vartoneet, että hän antaisi heille muutakin

nautittavaa kuin naurunhohotusta.

Tähän hermoärtyisyyteen kuului hänen hätäilevä pelkonsakin, jota

väärin on tulkittu arkuudeksi, sillä sitä vastasi moraalinen rohkeus,

joka usein voitti sen. Hänen tosin kyllä lyhyeltä sotaretkeltään

Britanniassa ei tuo innokas juttujenkerääjä Suetonius ole voinut

kertoa yhtään ainoata piirrettä, mikä oikeuttaisi syyttämään

keisaria pelkuruudesta. Saman ruumiillisen heikkouden perustalla

on selitettävissä se hekumallinen nautinto, minkä joskus oltiin

näkevinään hänen kasvonpiirteissään, silloin kuin hän näki

verenvuodatusta. Hänen aikalaisensa, jotka niin kyllästymättömästi

kaipasivat julmia gladiaattorileikkejä, eivät kai milloinkaan

olisi huomauttaneet tästä, elleivät olisi havainneet sitä juuri

ruhtinaassa, jonka ihmisystävällinen mielenlaatu oli yleisesti

tunnettu.

Klaudiuksen kasvoista lukee, että hän murehti tappioita taistelussa

sisällisen lakinsa ja jäseniensä lain välillä. Tutkimukset ja

mietiskelyt olivat hänen ainoana turvanaan aistien viettelyjä

vastaan. Kun hän silloin oli vaipuneena ajatustensa ja unelmiensa

maailmaan, saattoi esineitä kulkea hänen katseensa ohi hänen

niitä näkemättä, ääniä kaikua hänen läheisyydessään hänen niitä

kuulematta, tapahtumia sattua, jotka liikuttivat kaikkia hänen

ympärillään olevia hänen niistä mitään aavistamatta. Hänen sielunsa

oli camera obscura, joka imi itseensä kapean valonsiinnon ja jätti

kaiken muun pimeään. Hänen täytyi kääntää katseensa ulkonaisista

ilmiöistä, ellei mielinyt joutua jonkun hermovaikutelman orjaksi.

Hänellä kun ei ollut äkillisiä mielijuohteita eikä terävää katsetta,

niin hän koetti voimiaan käytännöllisten kysymysten teoreetisen

solmun etsimisessä ja selvittelemisessä, ja tämän hän teki usein

tavalla, joka todisti filosoofisia lahjoja. Tacitus on antanut

meille merkillisen näytteen tästä. Gallia Comatan ylhäisemmät

asukkaat, joilla oli Rooman kansalaisoikeudet ja joiden kieli ja

sivistys oli kauan ollut roomalainen, vaativat itselleen oikeutta

saada hakea ja tulla nimitetyiksi Rooman valtionvirkoihin.

Vaatimus herätti katkeruutta ja kiivasta vastarintaa ei ainoastaan

senaattorien ja ritarien joukossa, vaan pääkaupungin rahvaassakin;

sillä huolimatta kaikista säätyjaoista ja arvoluokista tahtoi vielä

tähän aikaan jokainen kaupungin muurien sisäpuolella syntynyt

katupoikakin käydä korkeammasta henkilöstä kuin parhaimmat

kansalaiset maaseutukaupungeissa, ja itse asiassa oli olemassa eräs

ajatustavan voimassapitämä, vaikkakaan ei valtioelämään sovellutettu

pappisvaltainen järjestys Rooman vallanalaisten maiden ja kansojen

välillä, jossa italialaiset saivat ensimäisen sijan, kreikkalaiset

toisen, gallialaiset kolmannen ja niin edespäin aina egyptiläisiin

saakka, jotka tavallisesti asetettiin alimmalle asteelle. Nyt

tuumittiin Roomassa, saisivatko ihmiset, joiden isät olivat olleet

barbaareja ja Tiberinkaupungin turmiollisimpia vihollisia, tunkeutua

itse senaattiin ja kantamalla purppurareunaista toogaa nöyryyttää

Romuluksen jälkeläisiä. Huuto veren, heimon, "kansojen" oikeudesta

kaikui sillä kertaa yhtä voimakkaasti kuin meidän päivinämme. Silloin

kutsui Klaudius senaatin kokoon ja piti vastahakoisesti kuunteleville

isille esitelmän, joka tahtoi näyttää toteen, että Rooma ei ollut,

ei ollut milloinkaan ollutkaan sitä, mitä he tahtoivat mielessään

kuvitella: yhteiskunta, joka oli rakennettu kansallisuuden pohjalle.

Hän muistutti oman ikivanhan sukunsa sabinilaisesta alkuperästä,

julilaisten sukuluetteloa Alba Longasta ja Porciusten Tuskulumista.

Hän muistutti eqveistä, hernikeistä, etruskeista, lukaneista ja

niin monesta muusta kansasta, jotka Rooma oli kukistanut, mutta

elähyttääkseen heitä roomalaisella hengellä ja sivistyksellä ja

sulattaakseen heidät yhdeksi kokonaisuudeksi itsensä kanssa.

Nyt nimitettiin näiden heimojen jälkeläisiä roomalaisiksi ja

he rakastivat Roomaa isänmaanaan. Hän osoitti, että valtiot

sellaiset kuin Ateena ja Sparta olivat käyneet perikatoon

siksi, että pysyttelivät liian ankarasti veren perustassa, kun

Rooma sitävastoin pääsi maailman herrauteen senvuoksi, että se

taisteli enemmän sivistyksensä levittämisen kuin jonkun määrätyn

kansanheimon ylivallan puolesta. "Kokoontuneet isät," niin hän

lopetti puheensa, "kaikki, mitä nyt pidetään ikivanhana, oli

kerran uutta: patriisivirkamiesten jälkeen tuli plebejejä, heidän

jälkeensä latinalaisia, heidän jälkeensä taas virkamiehiä toisista

italialaisista heimoista. Tämäkin on saavuttava vanhuuden tavan, ja

mitä nyt puolustamme aikakirjojen esimerkeillä, on sekin kerran oleva

aikakirjain esimerkkien joukossa."

* * * * *

Hänen puheensa senaatissa eivät käsitelleet aina niin tärkeitä

valtiollisia kysymyksiä. Kuten edellä on mainittu sekaantui hän

kaikkeen, mihin tiesi kykenevänsä, eikä mikään aine tuntunut hänestä

silloin arvottomalta valtion päämiehen puuttua sen käsittelyyn. Kun

senaatti oli eräänä päivänä ryhtynyt harkitsemaan kysymystä jostakin

muutoksesta kaupungin kehnompien ruokapaikkojen ja kapakoiden

säännöissä, ilmestyi keisari kuriaan, ja kun hän syystä kyllä

oli sitä mieltä, että yksikään kokoontuneista isistä ei tuntenut

paremmin niitä paikkoja kuin hän, joka niin useasti oli tuonut

päivällisateriansa niistä, vieläpä astunut niiden kynnyksenkin yli

pelatakseen viinimitan ääressä lautapeliä vakinaisten vieraiden

kanssa, niin hän nousi ja antoi, senaattorien närkästykseksi ja

nauruksi, tarkkoja selityksiä siitä, mitä huomioita hän itse oli

tehnyt näiden paikkojen laitoksista, tavaroista ja hinnoista.

Siitä elämästä, jota hän näin kuvaili, oli kohtalo hänet äkkipikaa

siirtänyt valtaistuimelle. Me kaikki tiedämme kuinka se tapahtui.

Kaligula oli kaatunut salaliittolaisten miekaniskuista, ja senaatti,

ensimäisen sanoman saavuttua tästä, oli kokoontunut Kapitoliumille

palauttaakseen kiireesti koottujen kaupunkilaiskohorttien aseiden

suojassa "vapauden entiselleen", kuten tuo kaunis lausetapa kuului.

Mutta senaattorien kiistellessä siitä, kuinka tämä on tapahtuva, ja

kuinka vapaudella on turvattava järjestys ja omistusoikeus, eikä

vähimmän omistusoikeus orjiin, sattuu muutaman kivenheiton päässä

surullisen hullunkurinen tapaus, joka yhdellä erää tekee tyhjäksi

tuon suurenmoisen suunnitelman. Eräs pitkäkyntinen sotamies on

sekasorron aikana hiipinyt autioon keisarinlinnaan ja löytää sieltä

jalkaparin erään oviverhon alta. Jalkojen omistaja lankee kauhuissaan

polvilleen ja rukoilee, että hänen henkeään säästettäisiin.

Sotamiehen, joka tuntee rukoilijan erääksi keisarillisen huoneen

jäseneksi, Kaligulan sedäksi Klaudiukseksi, päähän pälähtää

silloin oivallinen tuuma. Hän varastaa Klaudiuksen ja kohtaa,

kiirehdittyään tämän kanssa palatsista, muutamia aseveikkoja,

jotka auttavat häntä nostamaan varastetun saaliin kantotuoliin

ja siirtävät sen pretoriaanileiriin. Pretoriaanit, jotka ovat

suutuksissaan siitä luottamuksesta, jota senaatti on osoittanut

kaupunkilaiskohorteille, ja haaveksivat sitäpaitsi enemmän palkkoja

ja rahalahjoja kuin vapautta, huutavat Klaudiuksen keisariksi. Kansa,

joka on kokoontunut senaatin neuvotteluhuoneen ulkopuolelle, yhtyy

vannomaan uskollisuusvalaa, kaupunkilaiskohortit marssivat takaisin

kasarmeihinsa, vapaudenhuudot lakkaavat ja senaattorit hajaantuvat

kuin akanat tuuleen. Ne aivot, joissa pretoriaanivalta siten ensiksi

otti miehuuden kekseliäänä kujeena, jonkinlaisena varkausajatuksena,

ansaitsevat kuolemattomuuden yhtä hyvin kuin joku toinenkin,

joka on saanut kunnian kantaa sytyttävän kypenen jo valmiiseen

historialliseen ilotuleen: sotamiehen nimi oli Gratus ja oli hän

syntyisin Epiruksesta.

* * * * *

Kaikesta, mitä Klaudiuksen hallitessa tapahtui, lienee hänen

ensimäisen puolisonsa Messalinan kohtalo se, mikä enin on herättänyt

tapojen kuvaajain huomiota. Tacitus maalaa elävin värein tämän

julman ja rikollisen naisen elämän viimeiset tapahtumat. Viimeinen

hänen vapaaehtoisten tai pakotettujen rakastajainsa pitkässä

sarjassa oli Cajus Silius, kaunein Rooman nuorukaisista. Niin

vaarallista kuin olikin ottaa vastaan hänen suosionsa, niin vieläkin

turmiollisempaa oli työntää se luotaan. Jälkimäisessä tapauksessa

vartosi miestä kuolema; edellisessä ainakin mahdollisuus saada

rankaisematta nauttia niistä rikkauksista ja arvonosoituksista,

joita keisarinna tuhlasi intohimonsa esineille, sillä vaikkakin

koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjista irstailuistaan, niin ei

Klaudiuksella näyttänyt olevan pienintä aavistustakaan niistä.

Saattaa sanoa, että koko kaupunki oli hänen uskottunsa ja että hän

teeskenteli vain miehelleen. Pakotettuaan Siliuksen hylkäämään

nuoren vaimonsa, tuli hän usein tämän taloon, oli melkein aina

Siliuksen rinnalla, kun tämä näyttäytyi ulkona, ja ympäröi hänet

ruhtinaallisella loistolla. Tuli syksy. Keisari oli matkustanut

Ostiaan ollakseen läsnä Backusjuhlassa, ja Messalina käytti hyväkseen

hänen poissa oloaan viettääkseen hänkin palatsissaan Palatinuksella

viininkorjuujuhlaa ja tämän yhteydessä -- niin uskomattomalta kuin

se kuuluukin -- häitään rakastajan kanssa, häitä, joista ei tiedetä,

tuliko niiden vain esittää häitä vaiko olla lailliset, mutta joista

tiedetään, että ne tapahtuivat augurien läsnäollessa, että niihin

oli kutsuttu todistajia, että niissä uhrattiin jumalille, suudeltiin

ja syleiltiin. Senjälkeen seurasi viininkorjuujuhla, joka oli

järjestetty hurjaksi juomingiksi. Viinipusertimet ovat käynnissä,

rypäleen mehut virtaavat, juhlaan osaaottavat naiset, puettuina

ainoastaan Backuksen papittaren eläimennahkaan, tanssivat uhraavina

tai juopuneina backanteina. Heidän keskellään nähdään Messalina tukka

valloillaan liehuen ja tyrsusta heiluttaen, ja hänen rinnallaan

Silius, tämäkin melkein alastomana, muratilla seppelöitynä ja

koturnissa. Palatsin rakennukset ja kamarit kaikuvat mässäävän kuoron

lauluista ja evoehuudoista. Eräs humalaisista osanottajista, Victius

Valens, kiipee korkeaan puuhun ja silmäilee ympärilleen. "Mitä näet?"

huudetaan hänelle. "Hirvittävän myrskyn, joka tulee Ostiasta", kuului

hänen ennustava vastauksensa. Heti sen jälkeen syöksyy lähettiläitä

palatsiin ilmoittaen, että keisari tietää kaikki ja saapuu kostamaan.

Orgia hajoaa kauhuissaan. Vieraat hajaantuvat joka taholle, mutta

heidän jäljissään ovat jo centurioonit, jotka vangitsevat heidät,

missä heitä vain tavataan, kaduilla ja taloissa. Messalina on

ainoa, joka nopeasti jälleen saavuttaa mielenmalttinsa. Hän rientää

palatsista puutarhoihinsa, jotka olivat nykyisellä Monte Pinciolla,

ja käskee lapsiensa, Britannikuksen ja Oktavian, kiirehtimään

isäänsä vastaan ja heittäytymään hänen syliinsä. Itse päättää hän

kiirehtiä lasten edelle. Hän tuntee puolisonsa heikkouden ja rakentaa

toivonsa kauneutensa, hyväilyjensä ja kyyneltensä voimaan ja lastensa

esirukouksiin.

Niin riensi hän jalkaisin tuon pitkän matkan Monte Pinciolta sille

kaupunginportille, jolla nyt on apostoli Paavalin nimi. Siellä

hän heittäytyy ihan uupuneena ensimäiseen käytettävissä olevaan

ajoneuvoon ja kiirehtii edelleen tietä, joka Tiberin rantaa pitkin

vie Ostiaan. Nyt hän näkee keisarillisen saattueen edessään: hän

huomaa keisarin ja tämän rinnalla kolme hovimiestä, joiden joukossa

on Narcissus, hänen vihollisensa ja ilmiantajansa. Klaudiuksen

kasvot virittävät jälleen eloon hänen rohkeutensa, keisarin piirteet

ilmaisevat enemmän tuskaa kuin suuttumusta: hänen huulillaan ei ole

koko matkalla ollut muuta kuin nämä sanat: "Lapsieni äidin, lapsieni

äidin häpäisemä! Oi poloisia lapsiani!" Hetki oli ratkaiseva. Se

on syöksevä surmaan jomman kumman: Messalinan tai Narcissuksen.

Molemmat käsittävät tämän. Messalina huutaa jo etäältä: "Cesar,

kuule Oktaviasi, kuule Britannikuksesi äitiä!" Klaudius ei ollut

milloinkaan voinut vastustaa tämän äänen sointua, tämän ihanuuden

näkyä; mutta Narcissus tukauttaa Messalinan äänen huudolla: "Cesar,

älä unhoita Siliusta! älä unhoita noita häpeällisiä häitä!", ja

kun keisarinna tahtoo kiirehtiä vaunujen luo, aukaisee Narcissus

kääröstä hänen ja hänen puolisonsa väliin ilmiantokirjelmän,

jossa kerrotaan Messalinan irstailuista. Keisari vaikenee, kaikki

vaikenevat, paitsi Narcissus, jonka ääni kaikuu voimakkaana ja

käskevänä ja pakottaa ympäristön tottelemaan. Keisarilliset vaunut

saattueineen jatkavat matkaansa. Kaupunginportilla vartoo heitä eräs

vestaali pidellen kädestä Britannikusta ja Oktaviaa; mutta Narcissus

poistaa lapset paikalta ja määrää vestaalin jälleen hoitamaan

velvollisuuksiaan. Senjälkeen ajaa hän keisarin suoraan Siliuksen

taloon, jonka Messalina on koristanut julilaisen ja Klaudiusten suvun

taideaarteilla, ja sieltä pretoriaanien luo, jotka huutavat kuolemaa

syyllisille. Silius asetetaan tuomioistuimen eteen, tunnustaa

empimättä kaiken ja mestataan heti. Kun Klaudius on palannut takaisin

palatsiin, ilmoittaa hän, että hän itse tahtoo seuraavana aamuna

kuulustella "tuota onnetonta". Mutta Narcissus, joka tietää, että

Messalinan ei tarvitse muuta kuin heittäytyä keisarin jalkoihin

voittaakseen jälleen hänen sydämensä, lähettää heti muutamia vahdissa

olevia centuriooneja panemaan toimeen kuolemantuomiota, kuten hän

sanoo. He löysivät hänet makaavana maassa äitinsä jalkojen juuressa,

epätoivoissaan väännellen käsiään, kuuntelematta vanhusta, joka

pyysi hänen kiirehtimään ennen pyöveleitä ja kuolemaan vähemmän

häpeällisen kuoleman oman käden kautta. Kun sotamiehet astuivat

sisään, tarttui keisarinna vihdoinkin tikariin ja kohotti sen kohti

kaulaansa ja rintaansa, mutta vapiseva käsi kieltäytyi tottelemasta.

Eräs henkivartioston eversti lävisti hänet silloin miekallaan. Kun

Klaudiukselle ilmoitettiin, että Messalina oli "heittänyt henkensä",

tyhjensi hän maljansa eikä lausunut mitään. Hän ei maininnut

milloinkaan enää keisarinnan nimeä.

Vielä vanhuudessaankin heikkona naiselliselle kauneudelle, antoi

Klaudius nuoren ja ihanan veljensätyttären Agrippinan lumota itsensä,

naisen, josta tuli hänen toinen puolisonsa ja sanan surullisimmassa

merkityksessä äitipuoli hänen pojalleen Britannikukselle, jonka

vahingoksi hän valmisti kaikki korottaakseen oman poikansa Lucius

Domitiuksen (Neron) Cesariksi. Kun hän epäili, että Klaudius, jota

hän tähän saakka oli mielensä mukaan ohjannut, tahtoi ehkäistä

hänen tuumansa, antoi hän tälle myrkkyä, kuten väitetään. Kertomus

tapahtumasta ei vaiennut siitä, että hän kunnioitti Klaudiuksen nimeä

ja muistoa suurella temppelirakennuksella. Tämän jäännökset ovat

vielä Celius vuorella Koliseumin takana.

Pysyvämmin on kuitenkin Klaudius itse tehnyt muistonsa kunnioitetuksi

ihmisystävällisillä laeilla. Vielä kaivetaan toisinaan vanhan Gallian

maasta patsaita, joissa on sen keisarin nimi, joka poisti Druidien

ihmisuhrit ja saattoi roomalaisen sivistyksen siellä ratkaisevaan

voittoon. -- Roomassa on alue, joka yli kaksituhatta vuotta on ollut

vihitty säälin valloille. Se on Tiber-saari. Missä nyt vuosisatoja

on ollut sairaala kirkon ja luostarin yhteydessä, siellä oli

muinoin Eskulapius-temppeli, josta köyhät sairaat etsivät apua ja

hoivaa. Sydämettömyys tunki kuitenkin täälläkin esiin hyötyäkseen

armeliaisuudesta. Tunnottomilla herroilla oli tapana viedä sairaat

orjansa Tiber-saarelle vaatiakseen heidät takaisin, jos paranivat,

mutta muutoin heittääkseen heidät oman onnensa nojaan. Klaudius

lopetti tämän väärinkäytöksen. Hän laati lain, joka lienee tuntunut

monesta orjanomistajasta yhteiskunnalle vaaralliselta, sillä laki

määräsi, että jokainen sinne viety orja, joka parani, oli vapaa

mies, ja että jokainen herra, joka surmasi sairaan orjan mieluummin

kuin hoiti häntä tai toimitti hänet sairaalaan, oli saava murhaajan

rangaistuksen.

Tällaiset muistot sovittakoot jossakin määrin sitä, mitä tämä Cesar

heikkoudessaan on rikkonut. Hän oli kahlehdittu jalo sielu. Paha

kyllä, että sellaista heikkoutta tuomitaan usein ankarammin kuin

tahdonvoimaa, jolla ei ole mitään siteitä, ei edes omantunnon,

pudistettavana yltään.