III.

Gajus Cesar Kaligula oli seurannut Tiberiusta Kaprille ja oleskellut

siellä hänen kuolemaansa saakka. Jos varoitus aina olisi hyvä

opettaja, niin olisi Kapri ollut hänelle hyvä koulu.

Sen ylenkatseen, jota Tiberius tunsi nuorta sukulaistaan kohtaan,

palkitsi tämä sokealla kuuliaisuudella. Oliko se vain teeskentelyä,

kuten yleensä selitetään, vai oliko se vielä enemmän vanhuksen

ylivoimaisen pelkoaherättävän ja demoonisen luonnon vaikutusta

-- Gajus Cesar näyttää kadottaneen itsensä ja omaksuneen isoisän

minuuden. Kun Tiberius hymyili suloista hymyään, hymyili Gajus

samalla lailla; kun uhka sai hänen otsansa ryppyyn ja pilkka väreili

hänen huulillaan, teki Gajus samoin. Sellaisena hetkenä lienee

hänen piirteensä kuvannut se mestarikäsi, joka on muovannut hänen

Kapitoliumin museossa olevan basalttirintakuvansa. Pää on hiukan

sivulle kallistunut, otsalla on ukkospilvi, silmät säkenöivät, hieno

suu puristuu vihaisesti ja pilkallisesti kokoon; mutta huomaa heti,

että tämä näkö on matkittua tai opeteltua: teatterityranni se on vain

vielä, joka ilmenee näissä säännöllisissä piirteissä. "Koko hänen

ulkokuorensa", sanoo Tacitus, "apinoi sitä, minkä Tiberius kunakin

päivänä oli pukenut ylleen, ja hän käytti melkein tämän sanoja".

Kuinka tätä nyt selitettäneekin, niin ei ole epäilemistäkään, että

se ehkäisi Kaligulan henkistä kehitystä. Minusta tuntuu kuin tässä

mielettömässä väkivallantekijässä olisi halki koko elämän ollut

jäljellä jotakin lapsimaista, lukuunottamatta sen viattomuutta ja

rakastettavaisuutta. Nämä ominaisuudet karisivat hänestä aikaisin.

Mutta häneltä puuttuu täydellisesti, kuten lapselta, itsetuntemus,

hän on lapsen lailla taipuvainen sadunomaiseen ja kuvittelua

kiihoittavaan, hänellä on lapsen halu saada tietää valtansa laajuus,

sen kykenemättömyys käsittämään toisten tahtojen olemassaolon

pätevyyttä, sen taipumus turmelemiseen ja ilman päämaalia luomiseen.

Hänen häpeällisimmissä ilkitöissään on jotakin "naivia", jotakin

luonnonvakaata, ja hänen julmuuksissaan näyttäytyy suunnitelman

ja päämaalin suora vastakohta. Hän oli matkinut edeltäjäänsä,

mutta ei tutkinut häntä. Sinä hetkenä kuin tämä kuolee, katoaa

matkittu, ja edessämme on, kahdestakymmenestäviidestä ikävuodesta

huolimatta, pahankurinen poika, joka on saanut maailman ja ihmiset

leikkikaluikseen ja kohdistaa heihin hillittömän ilkivaltaisuutensa.

Kaligula ei ollut kauan ollut keisarina, kun hän kunnioitti Bajaea,

sen ajan ylellisintä kylpypaikkaa, käynnillä, jota ei milloinkaan

tultu unhoittamaan. Se hieno ja irstaileva maailma, joka kokoontui

tänne ja piti täällä juhliaan, joista "Penelope palasi Helenana",

sai nauttia silloin näytelmästä, joka saattoi jännittää elämään

väsyneitäkin hermoja. Lahden toisella rannalla, puolen Ruotsin

peninkulman päässä, on Puteoli. Maantie näiden molempien kaupunkien

välillä ei ole mainittavasti pitempi, mutta suorin tie on aina

lyhyin, ja Gajus Cesar määräsi rakennettavaksi sillan niiden

väliin. Ja minkälaisen sillan! Sen tuli kaikessa muistuttaa teiden

kuningasta, Via appiaa. Niin monta alusta kuin kiireessä voitiin

saada kokoon, koko se laivasto, jonka tuli Egyptistä tuoda vuoden

viljavarat maailmankaupunkiin, järjestettiin, ankkureihinsa

kiinnitettyinä, kaksinkertaiseen riviin ja peitettiin maantomulla,

joka laskettiin hakatuilla kivillä ja varustettiin käytävillä ja

peninkulmapatsailla. Kyytipaikkoja keisarillisille lentoläheteille

ja ravintoloita janooville matkamiehille ei saanut myöskään puuttua.

Muutamissa päivissä oli Cesarin tahto ja rakennusmestarin huolenpito

päästään loihtineet ilmoille tämän ihmeen, johon verrattuna Xerxeen

silta Hellesponton yli oli vähäpätöinen asia. Mutta suurenmoisinta

tässä kuitenkin oli se, että työstä ei ollut mihinkään. Hyöty on

maallisen ihmisen, elämän proosaan kypsyneen, yrityksen näkökanta;

mutta lapset ja jumalat ovat korotettuja sen yläpuolelle. Kun jumala

tekee suurtöitä, niin hän leikkii. Vihkimispäivä koitti. Bajæn

kylpyvieraat mietiskelivät missä puvussa tai oikeammin minä jumalana

Gajus esiintyisi. Ehkä Afroditena? Kaunis Gajus oli usein nähty

rakkaudenjumalattaren puvussa. Tai Jupiterina kullatussa tekoparrassa

ja kädessä kimppu salamoita? Tai Neptunuksena pidellen kolmikärkeä

ja kasvoillaan Cesarin niin hyvin esittämä ilme: _Quos ego...!_ Tai

ehkä jumalan ja ihmisen välisenä olentona, päällään ylt'yleensä

jalokivien peittämä penula? Ne olivat tyhjäntoimittajien kysymyksiä

ja vedonaiheita; sillä roomalaiseksi tai edes ihmiseksi puettuna

ei Gajusta oltu nähty senjälkeen kuin hän muutti Palatinukselle.

Mutta tällä kertaa olivat kaikki arvanneet väärin. Oli unhoitettu,

että Gajuksen mielessä olivat nyt Germanian sotakarkelot. Hän tuli

hevosen selässä, puettuna kultakirjailtuun kreikkalaiseen viittaan,

kupeellaan miekka ja espanjalainen nahkakilpi hihnassa yli olkapään.

Sotajoukko pretoriaaneja seurasi häntä. Hän viittaa Puteoliin päin,

ajaa täyttä laukkaa yli sillan ja palaa voittajana kaupungista,

johon leikillä on rynnätty. Seuraavana päivänä on myöskin juhla:

silloin Cesar näyttäytyy kaksipyöräisissä kullatuissa vaunuissa,

hevosten vetämänä, jotka ovat kuuluisia sen ajan "urheilussa".

Illalla säteilee silta ja koko se kehä vuoria ja kukkuloita,

jotka ympäröivät sisimmän osan Puteolin lahtea, lukemattomien

tulisoihtujen valossa. Kaikki tuo muistuttaa jättiläisteatteria.

Sillalla, joka nyt on avattu suurelle yleisölle, vilisee iloisia

ihmisparvia, silloin kuuluu yhdellä erää vihlova huuto. Gajus

Cesarin viittauksesta syöstään kävelijät mereen. Niiden yli, jotka

pysyttelevät uiden pinnalla tai jotka ovat tarttuneet laivanruoreihin

ja ankkuriketjuihin, sataa kangen- ja aironiskuja, kunnes he vajoavat

syvyyteen.

Kauan puhuttiin Bajæssa tästä koirankurista, kauemmin kuin Cesarin

kylvyistä hyvätuoksuisissa esanseissa tai hänen päivällisistään,

jotka nielivät miljonia.

Kaligula haaveksi rakentamista; mutta melkein kaikki, mitä hän

rakennutti, oli tarkoituksetonta kuten mainittu siltakin. On vaikeata

ajatella taiteilijoita ikävämmässä asemassa kuin hänen arkkitehtinsä

olivat. Gajuksella oli oma makunsa kirjoihin ja taideluomiin

nähden, eikä yksikään pienokainen koulunpenkillä ole urheammin

hyljännyt kaikkea, mikä siihen saakka on ollut kauneuden esikuvana.

Tästä terävästä arvostelijasta oli Virgilius pölkkypää, Livius

lörpöttelijä; kerrotaan, että hän oli aikonut heittää Homeroksen

laulut yleisesti hävitettäväksi, ehkä muistellen sitä ankaruutta,

jolla Tiberius oli vaatinut hänen lukemaan niitä. Kaikkien täytyi

taipua Gajuksen makuun, ja todennäköistä on, että tuo suuri määrä

siihen aikaan niin tavallisia Virgiliuspatsaita hävisi hänen

hallitessaan: meidän aikamme osaksi ei ole tullut yhtään, mutta

arviolta on annettu runoilijan nimi eräälle Kapitoliumin museossa

olevalle antiikiselle rintakuvalle, johon on herttaisesti yhtynyt

hänen runottarensa ja luonteensa piirteet. Gajuksen arvostelut

arkitehtuurista olivat aivan yhtä repivää laatua. Huvilinnojaan ja

huviloitaan varten hän teki suunnitelmia, joita hän luuli nerokkaiksi

sikäli kuin ne sotivat tervettä järkeä vastaan. Rakennusmestarin

tuli totella ja pitää huoli siitä, jos elämänsä oli hänelle

kallis, että kaikki oli valmiina sen ajan kuluessa, jonka Cesar

kärsimättömyydessään oli määrännyt.

Lähellä Karakallan termejä ja Porta San Sebastianoa on kolumbariumi,

johon Augustuksen vapautetut orjat ovat haudatut. Siellä on komero,

joka on koristettu barokin maun mukaan typistetyllä kiekuralla. Ei

odottanut antiikin pohjalla tapaavansa ennusmerkkiä siitä tyylistä,

joka enemmän kuin puolentoista tuhannen vuoden päästä kaunistaisi

Rooman kirkkoja ja portteja kiharilla tekotukilla; mutta huomaa

kohta, että maku ei ole synnyttänyt tätä kummallisuutta, vaan

on tilanpuute pakottanut sen. Jos aika olisi säästänyt jonkun

Kaligulan huvilinnoista, niin epäilen, että meitä olisi siellä

hämmästyttänyt moni pieni esitunne barokki- ja rokokotyylistä. Mutta

näistä rakennuksista on jäljellä ainoastaan hänen Palatinuksella

olevan keisarilinnansa mahtavat rauniot ja sen sillan tukimuuri,

jonka hän tältä kukkulalta rakennutti korkealle forum romanumin

yli Kapitoliumin toiselle huipulle. Silta oli tienä kahden korkean

jumalan välillä, silloinkuin nämä tahtoivat neuvotella tärkeistä

asioista. Toinen jumalista oli Jupiter Kapitolinus; toinen jolle

keisari oli rakennuttanut temppeleitä, perustanut papistoja,

pystyttänyt kultapatsaita ja miettinyt kalliita ja oivallisia

uhreja -- oli Gajus itse. Heidän puhelunsa tapahtui siten, että

Gajus, jota myös Jupiter Latiarikseksi nimitettiin, kuiskasi

jumaltoverinsa korvaan ja asetti sitten oman korvansa hänen suulleen.

Toisinaan kohotti Jupiter Latiaris uhkaavasti äänensä. Jupiter

Kapitolinuksella, joka ei milloinkaan vastannut samalla äänellä, oli

kuitenkin syytä napista, ellei omasta niin sukulaistensa puolesta,

sillä keisari oli tuotattanut Roomaan joukon Kreikan ihanimpia

jumalankuvia ja hakkauttanut niiltä päät poikki antaakseen niille

toiset, joilla oli hänen omat kasvonpiirteensä, ja kerrottiin, että

hän oli aikonut Olympon Zeulle saman kohtalon.

Tämä muistuttaa kieltämättä hulluutta. Kaligulan aikalaiset

epäilivätkin, että hänen aivonsa eivät olleet kunnossa. Kuiskailtiin

rakkaudenjuomasta, joka oli hämmentänyt hänen järkensä. Mutta antakaa

kaikkivalta pojannulikalle, asettakaa orjia tai imartelijoita hänen

valtaistuimensa ympäri, ja mielettömyys on ilmenevä ilman Kanidiaksen

taitoja.

Gajus oli kateellinen. Ne suurten miesten patsaat, jotka Augustus oli

siirtänyt ääriään myöten täynnä olevalta Kapitoliumilta Marskentälle,

murskasi hän kappaleiksi, sillä Roomalle oli kylliksi _yksi_ suuruus.

Jos hän huomasi, että kaunis mies teatterissa veti puoleensa

naisten katseet, niin voi sitä miestä! Hän oli kuoleman oma; hän

oli varastanut Cesarilta sen suosion, jota kauniimpi sukupuoli

oli velvollinen yksinomaan hänelle osoittamaan. Kateus esiintyy

lapsen koko teeskentelemättömyydellä, kun kansa taputtaa käsiään

vaunutaistelija Poriukselle, joka voitosta iloiten vapauttaa orjansa.

Kaligula huutaa istuimeltaan: "tämä kansa kunnioittaa enemmän

gladiaattoria kuin ruhtinastaan", ja hän syöksyy niin kiivaasti

ulos, että sotkeutuu toogaan ja suistuu portaita alas. Sellaisessa

tilaisuudessa hän toivoi, että Rooman kansalla olisi ollut _yksi_

kaula pyövelien huojennukseksi.

Hänen tyranniallaan on, kuten ennen on huomautettu, kokonaan toinen

leima kuin Tiberiuksen. Toinen on julmuudessaan viekas ja laskeva,

toinen ajattelematon ja ilkivaltainen. Pelkästä juonikkaisuudesta

hän herättää kaikkien luokkien vihan etsimättä kenestäkään tukea.

Hän antaa senaattorien toogaan puettuina juosta tuhansia askeleita

vaunujensa vieressä; juhlissa, joita hän vietti näyttelijäin

ja irstaiden naisten kanssa, olivat senaattorit orjanpuvussa

pöytäpalvelijoina. Ritarisäätyä hän ei pidä sellaisen alennuksen

arvoisena; mutta hänen huvituksiinsa kuuluu asettaa jätkiä sirkuksen

ja amfiteatterin ritaripenkkeihin ja katsella tappeluita, joita siitä

syntyy. Rikkaita kansalaisia hän pusertaa kuin sieniä tyhjennettyään

vajaassa vuodessa Tiberiuksen aarrekammion. Joskus hän antaa tälle

hankkimistavalle hullunkurisen leiman, kuten silloin, kun vanha

Aponius Saturninus, joka on sattunut nukahtamaan eräässä keisarin

toimeenpanemassa julkisessa huutokaupassa ja unessa nyökkäämään

päätään huutokaupanpitäjälle, huomaa itsensä herättyään Cesarin

kolmentoista gladiaattorin omistajaksi 1 1/2 miljonan kruunun

kauppahinnasta. Joita elinaikana ei imetty tyhjiin, niiden täytyi

tehdä Cesar perillisekseen ja odottaa myrkytystä. Hänen ahneutensa,

samoinkuin hänen ilkivaltansakin, kohtasi köyhiäkin. Kantajien täytyi

luovuttaa keisarille kahdeksas osa päiväpalkastaan. Kun vilja-aitat

olivat täynnä, huvitti häntä sulkea ne ja antaa joukkojen nähdä

nälkää. Legioonia hän ei myöskään empinyt härsyttää. Kun Kaligula

lapsena oleskeli vanhempiensa luona leirissä Reinin rannalla, olivat

Germanian legioonat nousseet kapinaan. Nyt, noin kaksikymmentä vuotta

myöhemmin, tahtoi hän surmauttaa heidät viimeiseen mieheen saakka;

mutta muutti ympäristönsä hartaista rukouksista päätöksensä siten,

että ottaisi verikymmenykset heiltä. Dio Kassiuksen mukaan hän

pani toimeen ajatuksensa; Suetoniuksen mukaan pakeni hän paikalta

ja luopui aikeesta, kun legioonissa, jotka olivat kutsutut kokoon

aseitta ja saarretut ratsujoukoilla, muutamat sotamiehet aavistivat

petosta ja riensivät tarttumaan miekkoihinsa.

Aikakirjat kätkevät muutamia Kaligulan lausuntoja, jotka tekevät

mahdolliseksi silmäyksen hänen sieluunsa. Itse ylisti hän

horjumatonta lujuuttaan parhaaksi ja kuvaavimmaksi ominaisuudekseen.

Tämä lausunto heittää valonvälkähdyksen hänen sisäiseen maailmaansa.

Psykolooginen kokemus osoittaa poikkeuksetta, että sydämettömät

ihmiset ihailevat itseään lujamielisinä. Ajaja, joka ruoskaniskuilla

raatelee kaakkinsa haavoittunutta selkää, luulee olevansa

lujatahtoinen mies, niin kauan kuin hänen oma selkänsä on vapaana,

ja toisten sääli vahvistaa vain hänen itseihailuaan. Pelkurien

sydämettömyys on toinen sääntö, jota sen poikkeukset eivät kumoa.

Cowards are cruel, lausuu Gay ja on siinä oikeassa, vaikkakaan hän ei

aina ole lisätessään:

but the brave

Love mercy and delight to save.

Kaligulan pelkuruus on tunnettu. Hänen elämäkerrankirjoittajansa

kertovat surullisen hullunkurisia todistuksia siitä. Hänen kuviteltu

lujuutensa ei kestänyt edes uhkaavan vaaran näkyä. Mutta arka

poika, jota lujakourainen mies suojelee, luulee voivansa haastaa

kanssansa taisteluun kokonaisen maailman. Kaligula, jota ympäröi

hyvinpalkattu joukko rotevakasvuisia germaaneja ja vapautettuja

gladiaattoreita, luuli samaa. Pelkuruus sopii hyvin yhteen uhman

kanssa. Mutta Gajukselle oli uhma samaa kuin rohkeus. Siis: tämä

raukka ihaili itseään lujana ja urhoollisena miehenä ja sai yhä

useammista rikoksista lisäkiihdykettä itseihailulleen. Tiberius kärsi

omantunnontuskia. Kaligula ei kypsynyt milloinkaan niin suureen

ihmisyyteen, että omantunnontuskat olivat hänelle mahdollisia. Kun

hänen isoäitinsä Antonia kerran uskalsi soimata häntä jostakin

ilkityöstä, kohtasi hän kummastuneen silmäparin ja kuuli vastauksen:

_oletko unhoittanut, että kaikki on minulle luvallista?_ Mitä lapsi

saa tehdä, ja mitä siltä ei nimenomaan ole kielletty, se on sille

luvallista. Itse hänen käsityksensä majesteetista oli lastenkamarin

syrjäkuva, missä mörkö on maailman hirvittävin asia. Hänet nähtiin

kuvastimen ääressä harjoittavan ilkeimpiä kasvonilmeitä voidakseen

esiintyä kuten elämän ja kuoleman herralle sopii.

Kaligulalla oli unettomia öitä, mutta niitä saattaa olla,

vaikkakaan omatunto ei ole sairas. Syynä siihen oli pikemmin

kuvitteluvoima, jonka liejussa hirviöt ja iljetykset rypivät,

odottaen hetkeä, jolloin voisivat muuttua teoksi. Hän ei voinut

milloinkaan lakata ihmettelemästä valtansa laajuutta ja iloitsi

sitä enemmän sen äärettömyydestä, mitä kauemmaksi hän eteni yli

niiden rajojen, jotka sisällinen laki on asettanut ulkonaisen

herroille. Vastapainon puutteesta hänen tahtonsa hikoili verta

kuten ihmisruumis ilmanpaineen puutteesta. Usein vartiat näkivät

hänen hoippuvan tähtien välkkeessä ja kuutamossa palatsin laajoissa

pylväskäytävissä tai sillalla, joka kulki yli forum romanumin.

Missä asioissa askaroivat hänen ajatuksensa silloin? Tavallisesti

hurjissa kaunopuhekappaleissa, jotka saivat senaatin kauhuun

seuraavana päivänä. Ennenkuin hän alkoi tällaisen puheen, lausui hän

kernaasti edeltä sanat: "Vedän yötutkielmieni miekan huotrastaan".

Erityisesti häntä huvitti puhua pahantekijäin puolesta ja syyttömien

turmioksi, koska hänen asianajajataitonsa näyttäytyi silloin

suuremmaksi. Siveellisesti tylsämielisenä ei hän silti ollut mikään

tyhmyri. Hänellä oli mielijuohteita, joita ilkeys teroitti, hänellä

oli logiikka, jota pahuus karkaisi, ja tyyli, jolle hirvittävän

ihaileminen antoi kantavuutta.

Ellei tämä ihminen ollutkaan täysijärkinen, niin epäilen kuitenkin,

ettei häntä yksityisenä miehenä täydellä syyllä olisi voitu sulkea

hourujenhuoneeseen. Pikemmin hän olisi joutunut kuritushuoneeseen.

Missä hulluuden ja rikoksen raja on, siitä ei ole vielä päästy

selville, vaikkakin jokainen päivä vaatii syyntakeisuuskysymyksen

ratkaisemista. Että Kaligula rakensi linnan lemmikkihevoselleen

Incitatukselle ja valitsi sille hovikunnan, sitä eivät taida ainakaan

ratsastusseuramme katsoa järjettömyyden merkiksi, eikä myöskään ole

niin hullua, että hän aikoi tehdä Incitatuksen Rooman konsuliksi.

Huonompia konsuleita oli Roomalla ollut, ja tätä arvoa seuraavat

virkatehtävät eivät olleet enää niin tärkeät, että Incitatus ei olisi

voinut hoitaa niitä tallirengin avulla.

Kaksi miestä Kaligulan hovissa oli hänen säälimättömän pilansa

esineitä. Toinen oli hänen setänsä Klaudius, toinen kaartineversti

Kassius Kerea. Tämän verrattomat miehuudennäytteet taistelukentällä

eivät suojelleet häntä häpeällisimmältä pilkalta keisarilinnassa.

Kerea sieti tai näytti sietävän sitä iäkkään sotilaan jäykällä

kärsivällisyydellä; Klaudius oppineen vanhuksen hajamielisellä

levollisuudella. Toisesta tuli Kaligulan surmaaja, toisesta hänen

seuraajansa.

Eräänä päivänä, kun Kaligula lähti teatterista, odotti häntä

holvikäytävässä kaksi kaartineverstiä, joiden tehtävänä oli ottaa

päivän tunnussana. Toinen heistä oli Kerea. Kun tämä muutoin kysyi

tunnussanaa, oli keisarin tavallinen pilkallinen vastaus: _Priapus!_

Mutta Kerea pysyttelihe tällä kertaa hiukan taampana, ja Kaligula

antoi toiselle everstille tunnussanan: _Jupiter!_ Tuskin sana

oli lausuttu, ennenkuin kajahti huuto: Niinpä _kohdatkoon hänen

vihansa sinut!_ ja Kerean miekka veristyi keisarin ruumiissa.

Useita salaliittolaisia syöksyi hänen kimppuunsa, ja ennenkuin

germaanilainen henkivartio oli ennättänyt esiin, makasi Kaligula

maassa verisenä ja elottomana möhkäleenä.

* * * * *

Ne patsaat ja rintakuvat, joita meillä on Gajus Cesarista,

todistavat, että hänen herkeämätön pyrkimyksensä saavuttaa hirveä

ulkonäkö onnistui verrattain lyhyessä ajassa -- hänet surmattiin näet

29:nä elinvuotenaan. Välimatka Kapitoliumin museon galleriassa olevan

kauniin nuorukaisen ja Villa Borghesessa olevan toogakuvan välillä

on suunnaton, vaikkakin yhtäläisyys on silminnähtävä. Edelliseltä ei

tahtoisi tuomita ylevän kehityksen mahdollisuutta. Ennen mainitusta

basalttipäästä saman museon keisarisalissa ei lue muuta kuin

pahaa, mutta vielä, niin sanoaksemme, matkitussa muodossa. Tässä

hän koettaa olla iljettävän näköinen. Haarniskapatsas Napolissa,

sankaripatsas Vatikaanissa ja toogapatsas Villa Borghesessa ovat

kuin merkkipylväitä tiellä selväpiirteiseen roistouteen. Viimeksi

mainitussa taideteoksessa ja Villa Albanissa olevassa erinomaisessa

patsaassa hänet esitetään papillisessa puvussa, ja tämä, kuten

kasvojen ilmekin, johtavat mieleen tilaisuuden, jolloin hän esiintyi

uhraajana ja kaatoi kirveellä -- uhrieläimen? Ei, vaan pahaa

aavistamattoman alttaripalvelijan, joka seisoi vieressä. Villa

Borghesen Kaligula viistoine silmineen ja suussaan ilkeä piirre

tuntuu miettivän samallaista pilaa.

Kaligulan kuoleman jälkeen katosivat yhtenä yönä ne lukemattomat

Roomassa olevat patsaat, joilla oli hänen kasvonpiirteensä.

Onnellista on, että hävittämisen into kannustaa keräämisen intoa.

Muutoin ei aikamme voisi verrata Kaligulaa, Neroa, Kommodusta

marmorihahmossa aikakirjojen samoihin miehiin. Gajus Cesarin Napolin

museossa oleva haarniskapatsas kaivettiin esille Gariglianossa samaan

aikaan kuin eräs Trajanuspatsas. Ainoastaan keräilijän mieleen

saattaa juontua säilyttää niitä saman katon alla.