II.

Kapitoliumin museon keisarisalissa on tietääkseni täydellisin

kokoelma antiikisia imperaattoririntakuvia, mitä on olemassa.

Ylhäistä seuraa se on, mutta syytä on kysyä, onko se yhtä hyvää kuin

se on valittua. Torilta, missä Markus Aureliuksen ratsastajapatsas

kehoittaa meitä muistamaan keisarikunnan valopuoliakin sen varjojen

rinnalla, lankeevat auringonsäteet sisään monelle mahtavalle

otsalle ja uljaalle profiilille, ja se vaikutus, minkä Rooman

herroista ehdottomasti saa, on kieltämättä voiman ja kehittyneen

luonnonlaadun, kehittyneen hyvässä ja pahassa. On taipuvainen

uskomaan, että "luonnollinen valinta" on säännöllisesti ollut

määräävänä, olipa se sitten edeltäjän tahto tai valtaneuvosten äänet

tai legioonain aseet tai henkivartian kullanjano, jotka aukaisivat

tien maailmanvaltakunnan kunniaistuimelle. Vähäpätöisiä kasvoja ei

ole monta.

Mutta harvat ilmaisevat myöskin jaloutta, ja keisarisaliin astuttua

tuntuu siltä kuin olisi joutunut alemmaksi ihmiskunnan portailla,

jos äskettäin on seisonut vanhojen vapaavaltioiden lainlaatijain,

sankarien, ajattelijain ja runoilijain kuvien joukossa. Useat niistä

on taide ihannoinut, ja muutamat on taltta vapaasti runoillut; mutta

useimpiin on heidän oma elämänsä lyönyt ylevän ja syvän luonteen

leiman. Jos tahtoo nähdä antiikisen ihmiskunnan kukkasen, niin on se

etsittävä kansalaisten eikä ruhtinaiden joukosta. Valta, kaivattu

tai omistettu, ei nähtävästi ole suotuisin ehto inhimilliselle

kehitykselle. Orjuus vielä vähemmän.

Harvoin loistaa Rooman imperaattorin piirteistä siveellisen tahdon

rauhallinen ja lempeä voima, kuten Antoninus Piuksen ihanista

kasvoista; useammin kylmästi laskevan, ihanteettoman, suuriin

näkyihin kykenemättömän älyn voima; joskus eläintenkesyttäjän taito

kukistaa, ja toisinaan myöskin hillittömäin intohimojen valta, joka

oikeastaan on heikkoutta.

Toinen havainto on, että suvut ilmaisevat taantumusta, vaikkakin

keskeytyksiä sattuu siinä. Ne alkavat hienolla säännöllisellä

tyypillä, joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä pysyy kaikissa

niin sanotun julilaisen suvun jäsenissä, ja jossa olisi taipuvainen

näkemään esteetisen kasvatuksen vaikutuksen, jota on kautta

sukupolvien harjoitettu. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat kasvaneet

helleenisten maalausten ja kuvanveistosten joukossa, jotka ovat

saaneet henkisen ravintonsa Kreikan kirjallisuudesta ja liikkuneet

piireissä, missä jokainen ele, joka rikkoo kauneudenvaatimuksia

vastaan, loukkaa, missä ei kukaan voi toivoa menestystä hallitsematta

ulkonaistaan ja olematta tietoinen ympäristön mielialasta, ja missä

havainto teroittuu näkemään siloitettua seurapiirinsä ihmisissä.

Flaviuksissa esiintyy karkeampi kasvojenmuodostus: "sivistynyt"

väistyy maalaisen tieltä, esteetinen porvarillisen. Rehellinen,

hyväntahtoinen, mutta voitonhimoinen tullivirkamies, joka oli heidän

kantaisänsä, on nähtävästi antanut Vespasianukselle ja Titukselle

kasvonsa perinnöksi. Muutamilla Antonineista on sielukas ulkomuoto,

joka yllin kyllin korvaa julilaisten hienostumisen; mutta kauneus

edellisissä on vähemmän perintöä kuin personallista voittoa, on

enemmän henkistä kuin ruumiillista kykyä. Heidän piirteissään, kuten

heidän aikakaudessaan, pyrkii antiiki korkeampaan elämänmuotoon,

siveelliseen, pelastuakseen kuolemasta. Heidän jälkeensä ovat

epämääräisesti tai barbaarisesti muodostuneet kasvot tavalliset.

Raa'at sotilaat ja henkisesti köyhät valtakunnanhoitajat vaihtelevat

keskenään, ja ominainen molemmissa lajeissa yhtyy vastenmieliseksi

kokonaisuudeksi Konstantius Kloruksessa ja Konstantinuksessa.

Keskeymättä aleneva, lopulta teknillisestikin kykenemätön taide

tekee tehtävänsä heittääkseen Rooman keisarikuvien ylle varjon

Rooman häviöstä; mutta tyypin ja ilmaisumuodon taantuminen ei

ole senvuoksi vain taltan synnyttämä näköhäiriö, yhtä vähän

kuin Rooman maailmanvallan riutuminen on sen huonontuvan

historiankirjoituksen esiinloihtima harhakuva. Jos meillä olisi

kautta aikojen kulkeva kuvasarja, joka esittäisi tarkasti niiden

merkkimiehien kasvonpiirteet, niin huomaisimme hämmästyksellä

ihmiskunnan ulkomuodossa aikakausien leiman. Luopioksi nimitetyn

Julianuksen rintakuva, joka on viimeisen edellinen pää Kapitoliumin

keisarisalissa, ilmaisee, että antiikinen taide alimmalla

porrasasteellaan ei ollut ihan kykenemätön kuvastamaan niiden

piirteitten neroa, jota sen tuli tulkita.

* * * * *

Aikansa suurenmoisiin taideteoksiin kuului muistomerkki, jonka

oli pystyttänyt Venus genetrix'in temppelin eteen Tiberiukselle

neljätoista aasialaista kaupunkia, jotka maanjäristys oli hävittänyt

ja hän jälleen rakentanut. Patsaat ympäröivät sirosti sidottuna

allegoorisena seppeleenä keisarin jättiläispatsaan jalustaa, josta

eräs vapaa, Puteolista kaivettu jäljennös on joutunut aikamme

osaksi, antaen meille aavistuksen siitä, mitkä kauneuden nautinnot

menetettiin, kun tämä teos hävitettiin. Monet muut Tiberiuspatsaat,

jotka imartelu tai pelko, tai, kuten tässä tapauksessa, kiitollisuus

oli pystyttänyt, on viha musertanut; mutta siitä huolimatta meillä

on hyviä kuvia Augustuksen perillisestä. Perintöön sisältyy tämän

kasvonpiirteet. Huolimatta käyrästä nenästä -- roomalaisnenästä,

jota niin harvoin näkee Roomassa -- on Tiberiuksella niin suuressa

määrin yhteisiä sukupiirteitä isäpuolen kanssa, että usea on epäillyt

lähempiä siteitä heidän välillään. Silmiin pistävimmät ovat ehkä nämä

piirteet, jos vertaa nuoren Oktaviuksen Ostiasta löydettyä rintakuvaa

niihin nuoren Tiberiuksen rintakuviin, joita on Lateraanimuseossa ja

Napolin Museo nazionalessa. Mutta vuodet eivät hävitä yhtäläisyyttä,

vaikka toisen ilme yhä enemmän pimenee ja jäykistyy ja käy

monimutkaiseksi, kun sitävastoin toisen alkaa yhä enemmän säteillä

lempeyttä ja rauhaa.

Jos olisi tilaisuudessa näkemään vierekkäin ne Tiberiuskuvat, jotka

nyt ovat hajallaan Vatikaanin, Kapitoliumin, Lateraanin, Villa

Albanin, Villa Borghesen, Museo nazionalen, Louvren ja muissa

museoissa, ja jotka esittävät häntä eri ikäkausina, voisi jossakin

määrin seurata hänen henkensä retkeä läpi kuoleman varjojen laakson,

kunnes hän häviää Akeroniin. Erityisesti painuu mieleen Vejistä

vuonna 1811 löydetty jättiläispää, joka on Museo Chiaramontissa.

Edessään ei näe matalaa henkeä, vaan syvästi vajonneen, ja sitä

katsellessa juohtuu mieleen langennut ylienkeli. Samassa museossa

kohtaamme Pentelicumin marmorista tehdyn jättiläispatsaan: Tiberius

olympolaisena. Hänessä on suuruuden leima, mutta taiteilijan koe

valaa häneen jotakin Zeusin lempeästä majesteetista on käynyt

mahdottomaksi toteuttaa.

Samoinkuin patsaat, kuvaa Suetonius hänet kauniiksi,

sirovartaloiseksi ja leveäharteiseksi. Mutta hän ei herätä

luottamusta. Etenkin piirteet suun ympärillä ovat omiaan synnyttämään

epäluuloja. Museo Chiaramontin valtaistuinpatsailla on teeskennelty

ja suloinen hymyily, joka tahtoo ilmaista hyvyyttä, jota vastoin

pieni hienosti uurrettu alahuuli, joka kohoaa leuan suuresta

syvennyksestä, vahvistaisi luonnollisessa asemassaan pilkallisuuden

vivahduksellaan sitä itsetietoista ylemmyyttä, joka lepää hänen

leveällä, uljaasti muodostuneella otsallaan. Eräs Kapitoliumin

museon rintakuvista ilmaisee suun ympärillä kauan tukautetun, mutta

vanhoilla päivillä hillittömästi puhkeavan aistillisen himon.

Tuo kerrottu hymy on suurten avoimien silmien kylmän katseen

räikeänä vastakohtana. Kun on kuullut niin paljon Tiberiuksen

epäluuloisuudesta, niin odottaisi, että silmä ilmaisisi tämän

ominaisuuden, mutta niin ei ole asian laita. Epäluuloinen on vielä

tiedonhaluinen tarkastamansa esineen suhteen; hän empii vielä sen

todennäköisyyden, että esine kadottaisi, ja sen mahdollisuuden

välillä, että se saattaisi voittaa lähemmin sitä tarkastellessa.

Mutta tämä katse ei tutki, ei emmi, vaan todellistuttaa edeltäpäin

säädetyn ratkaisun, mikä antaa kaiken ylenkatseelle alttiiksi. Pään

viivat ovat jalot ja profiili komea. Tacitus kertoo meille, että

näppylät ja pöhöttymät rumensivat noita hyvin muodostuneita kasvoja;

syystä kyllä kieltäytyy taide valaisemasta meitä sellaisesta.

Patsaat eivät anna meille käsitystä hänen tavallisesta ryhdistään.

Tahdon näkökannalta katsoen oli se sen vastakohta, minkä huomaamme

monessa nousukkaassa, joka pakottaa eleensä jäykiksi ja näkönsä

ylpeäksi, koska hän tuntee, että hänen täytyy esittää sitä mitä

hän ei ole. Tiberiuksella oli luonnostaan nämä eleet ja tämä näkö;

mutta koetti, vaikkakaan ei erikoisella menestyksellä, lieventää

niitä. Kuten nousukkaassa heti huomaa tekemällä tehdyn siinä, mikä

erottaa hänet joukosta, niin havaittiin keinotekoisuus Tiberiuksen

alttiudessa kansalaisia kohtaan. Kun hän luuli olevansa yksin tai

kulki ajatuksissaan, oli hänen muotonsa pilkallinen ja synkkä.

Ampère on luullut huomaavansa, että Tiberiuksen otsa on rauhallisempi

kuin Augustuksen. Tässä on jonkun verran totuutta. Sillä jälkimmäisen

otsa ilmaisee havainnon ja koettelemisen työtä; edellisen sitävastoin

ajatuksen hiljaista hautomista. Augustus ei lakannut milloinkaan

lukemasta ihmissielua, koska hän ei halveksinut sitä; se oli

kirjamaailma, josta hän löysi aina jotakin uutta, ja hän nautti

kuin luonnontutkija ja otti hyödyn kuten viisas mies kokeiluistaan.

Tiberius on taasen, valtaistuimelle noustuaan, jo kauan sitten

lopettanut käytännöllisen oppiaikansa ihmistuntemuksessa ja siirtynyt

teoriaan. Hän on itse asiassa luotu teoreetikoksi. Puhujana ja

kirjeenkirjoittajana punnitsee hän kultavaa'alla jokaisen sanan eikä

käytä ainoatakaan, ennenkuin on tarkoin harkinnut sen loogillisen

arvon -- ei aina ollakseen selvä, vaan myöskin aikeessa peittää

ajatustaan. Kirjelmissään senaattiin sovittaa hän jokaisen yksityisen

tapauksen sääntöön ja kysyy, tai oikeammin, osoittaa itse, kuinka se

on ratkaistava silmälläpitäen tätä, ja hänen ajatuksensa liittyvät

aina sitoviksi tai kietoviksi johtopäätössarjoiksi. Myöskin

historioitsijat kuvaavat häntä jäykäksi puhujaksi, paitsi -- ja tämä

on psykoloogisesti merkillistä -- paitsi silloin kuin hän joskus

on puhunut viattomasti syytetyn puolesta; silloin aukenee hetkeksi

suljettu yhdistysjohto hänen järkensä ja sydämensä välillä, ja

muutoin niin harvinainen lämpö tekee jäisen sanan sujuvaksi. Hänen

tahtonsa "yleistyttää" osoittautuu kaikessa. Siitä johtui se, että

hän vähemmän kiinnitti huomionsa ihmisiin kuin ihmiseen. Ja se

johtopäätös, joksi hän on koonnut havaintonsa hänestä, oli: hän on

niin halveksittava, että hän ei olisi vihaamisen arvoinen, ellei hän

myös olisi vaarallinen.

Tultuaan tähän johtopäätökseen hän ei luule maksavan vaivaa tutkia

turhamaisuuden, omanvoiton pyynnin, kateuden, viekkauden ja tuhmuuden

erilaisia sekoituksia, joita hän kohtaa inhimillisen periolemuksen

monivivahteisissa ilmestyksissä. Tuollainen tutkimus katkeroittaisi

yhä enemmän sitä synkkää mieltä, mikä häntä vaivaa. Ainoastaan

varovaisuuden näkökannalta, enemmän tai vähemmän vaarallisina,

saattaisi maksaa vaivan tutkia heitä. Mutta yksinkertaisinta on varoa

kaikkia ja löytää järjestelmä, joka viskaa tämän taakan niille, joita

on pidettävä silmällä. Tämän järjestelmän hän on vaivatta löytänyt.

Ja se huohottava tuska, jonka alaisena tämä pitää maailman, muodostaa

hänen omalla otsallaan lepäävän levollisuuden samalla kertaa

selittävän ja jyrkän vastakohdan.

Tiberius on yksi Rooman suurimpia sotapäälliköitä. Mariuksen kuoleman

jälkeen ei yksikään ollut vapahtanut maailmanvaltakuntaa niin

suurista vaaroista kuin hän. Tämän ja muun, mikä tuottaa hänelle

kunniaa, on taipuvainen unohtamaan hänen ilkitöittensä takia; mitä

suurta hän vaikuttikin, sitä ei suoritettu häikäisevällä tavalla.

Hän halveksi sitä, mitä ranskalaiset kutsuvat nimellä _la mise en

scène_, taitoa asettaa jokin asia lavalle. Julius Cesar ymmärsi

perinpohjin tämän taidon, ja etempänä tulemme näkemään erään Othon,

jonka elämä oli ollut atellaanista peliä, pukeutuvan kuolinhetkellä

murhenäytelmän traagilliseen naamioon ja esittävän sortuvaa sankaria

niin hyvin, että hän saattoi houkutella historian jumalattaren

kyyneliin. Tiberiuksen urotöissäkin on jotakin levollisesti

toteutettua teoriaa. Ne versoivat samoista juurista kuin hänen

rikoksensa. Hänen suurin hyveensä sotapäällikkönä oli epäilyn

vahvistama varovaisuus; mutta taipumus epäilyyn viholliseen nähden on

melkein samaa kuin kyky arvata edeltäpäin. Tiberius, joka sommitteli

teorioja kaikista uhkaavista mahdollisuuksista vihollisen puolelta

ja epäili kaikkia mahdollisia huolimattomuuksia ja heikkouksia

käskynalaisten taholta, ryhtyi molemmanpuolisiin toimenpiteisiin

ja voitti hiljaisessa, sitkeässä taistelussa, herättämättä suurta

huomiota ja synnyttämättä ihastusta. Paitsi Augustusta oli ehkä

Vellejus Paterkulus, hänen alapäällikkönsä, ainoa, joka antoi

täyden arvon hänen sotapäällikkösuuruudelleen. Koko hänen elämänsä

kävi sitten salaiseksi sotaretkeksi. Olipa hän sitten Roomassa tai

Kaprilla -- Germanian aarniometsät rytöineen, väijymäpaikkoineen

ja vaanivine peitsimiehineen olivat alati hänen silmissään, vaikka

metsät olivat nyt pylväsrivejä ja germaaninen turkisviitta oli

muuttunut toogaksi, väijymäpaikka imarteluksi.

Rahtunen ihmisenhalveksimista on pienille sieluille tavallista

-- on heidän itsetiedotonta itsensätutkistelemista -- mutta

ihmisenhalveksiminen, ollakseen perinpohjainen, edellyttää syvää

luonnetta. Se muistuttaa loiskasvia, joka rehoittaa hyvin mehuisassa

puussa. Kenen olemuksessa ei ole tilaa inhimilliselle ihanteelle

verratakseen siihen omaa "aistillisen-järkevää" minäänsä ja toisia,

jotka ympäröivät häntä, ja ketä ei syvästi järkytä vertailun

ratkaisu, hän ei vaivu ihmisenhalveksijaksi eikä korota itseään

pyhimykseksi. Tiberius ei ollut ainoastaan päänsä ja tahdonlujuutensa

puolesta rikaslahjainen. Hänen oikeudentuntonsa oli alussa voimakas,

hänen intonsa suojella avutonta palava. Usein hän ilmestyi

tuomiosaliin, istuutui huoneen johonkin nurkkaan, jotta ei olisi

tunkenut preettoria hänen tuoliltaan, ja kuunteli oikeusjuttua.

Turvattu oli köyhä nurjalta tuomiolta, vaikka häntä vastassa olisi

ollut mahtavimmat juonet, kun tuo korkea, synkkäpiirteinen mies

oli kuunnellut hänen asiaansa. Mahdollista on, että Tiberiuksen

oikeudentunto, tarkasti punniten, oli suuttumusta siitä, että valtion

viisautta, laeissa lausuttua, saattoi asianajajain ja rikollisten

viekkaus pettää, mahdollista on, että se oli metsästäjän suuttumusta,

joka näkee, että lammas on tarttunut satimeen ketun asemesta. Mutta

mitä hyvää voimme lausua tästä Cesarista, se käyköön täydestä

painostaan; paha hänessä on kyllin painava sittenkin.

Raha hänen kädessään oli kauan hyväätekevä valta. Säästäväisenä

kotioloissa oli hän avulias hädässä, jota ei itse ollut aiheuttanut,

ja suunnattomia onnettomuuksia hän lievensi suunnattomalla

anteliaisuudella. "Rikkauden jalo käyttäminen", sanoo Tacitus, "oli

hyve, jota hän kauan säilytti, sitten kuin oli luopunut toisista".

Tiberius ei kohdistanut epäluulojaan vähimmän itseensä. Hän alisti

itsensäkin sen tuomion alle, jonka oli lausunut ihmissuvusta.

Synkässä maailmankatsomuksessaan, päivä päivältä enenevässä

ja -- myöntää täytyy -- ympäristön kehnouden suuressa määrin

vireissä pitämässä ihmisenhalveksimisessaan hän näki vaurioita

yhteiskunnalle ja omalle tulevaisuudelleen. Ensimäisen ja onnellisen

hallitusvuotensa aikana tuli hän lausuneeksi senaatissa usein sanoja,

jotka synnytti, siltä tuntuu, tuskallinen aavistus siitä, että hänen

sielussaan tulisi tapahtumaan muutos pahimpaan.

Se suku, jota Tiberius hallitsi, oli huonompi kuin se, joka oli

Augustuksen lempeän valtikan alla. Horatiuksen ennustus siitä oli

toteutunut. Ei ollut sitä ruhtinaan kiitettävää tekoa, jota ei

olisi selitetty väärin ja palkittu herjauksilla. Hänen hyvyytensä

selitettiin voiman puutteeksi, hänen jalomielisyytensä pelkuruudeksi,

hänen huolenpitonsa köyhän oikeudesta kansan suosion etsimiseksi,

ja kun hän joskus oli kieltäytynyt vastaanottamasta jumalallista

kunnioitusta eikä sallinut rakentaa itselleen temppeliä, muistuttaen

heikosta inhimillisestä luonnostaan, oltiin yksimielisiä siitä, että

hän oli "alhainen sielu, joka ei välittänyt kunnianosoituksesta".

Siten kiihoitettiin sitä pahaa henkeä, joka asui Tiberiuksessa,

ja joka taisteli hänen paremman minänsä kanssa. Hänellä oli

varovaisuusjärjestelmänsä valmiina, mutta ei tahtonut vielä sovittaa

sitä käytäntöön. Kun senaatti huusi eräänä päivänä, että Cesarin

herjaajia olisi rangaistava, pyysi hän, "että he eivät aukaisisi

sitä ikkunaa". Kauan hän osoittautui yhtä tunteettomaksi moitetta

kohtaan kuin hän oli katkera ja nuhteli imartelusta. "Vapaassa

yhteiskunnassa", sanoi hän, "ovat ajatus ja kieli vapaita". Mutta

mietelause ei tee nahkaa kovaksi; eikä sekään ole varmaa, että

ihmisen halveksiminen tekee kylmäksi hänen moitteelleen. Yhdeksäntenä

hallitusvuotenaan Tiberius oli valmis alistamaan maailman

järjestelmänsä alle.

Tiberius oli kasvanut ympäristössä, missä _yksi_ ajatus oli

kaikkivaltias: valta; _yksi_ intohimo: vallanhimo. Kaikki kilvoittelu

kiersi tätä pistettä. Rakkautta hän oli saanut osakseen vain

äidiltään, ja tämä rakkaus oli itsekkäisyyden verho, joka etsi

tyydytystään pojan ylenemisessä. Tiberius vetäytyi silloin takaisin

kovaan kuoreensa ja tukahutti sydämen jokaisen äänen, sydämen, joka

oli yhtä taipuvainen palavaan rakkauteen kuin kiehuvaan vihaan.

Isäpuoltaan Augustusta kohtaan, joka piti valoisasta ja iloisesta

ympäristöstä, osoitti hän kunnioitusta, mutta kylmällä ja arvokkaalla

tavalla, ja oli hänelle kuuliainen, mutta velvollisuudentunnon

jäykässä muodossa eikä sydämellisyydestä. Hän näki, että Augustus

oli kiintynyt vilkkaaseen, joustavaan ja rakastettavaan Drusukseen,

ja tiesi, että keisari valtiollisista syistä pani arvoa siihen

kansansuosioon, jonka tämä oli voittanut, eikä hän saattanut

ylpeydestä tehdä elettä, kasvonilmettä, sanoa sanaakaan, jota

voitaisiin väärin tulkita kokeeksi kilpailla tuon lemmikin kanssa

isäpuolen suosiosta. Hyväksyttävillä perusteilla ei häntä voi

syyttää siitä, että hän itse olisi milloinkaan tavoitellut valtaa;

Livia, hänen äitinsä, työskenteli hänen puolestaan, ja kysymys on

aina avoinna, eikö sitä alakuloisuutta, elämään kyllästymistä,

joka häntä painosti siihen aikaan, pahentanut hirvittävä aavistus

niistä keinoista, joita Livian kerrotaan siinä käyttäneen. Tällä en

mitenkään tahdo sanoa, että vallanhimo oli hänelle vierasta; mutta

huoletta voi sanoa, että valta yhtä vähän kuin mikään muu kangasti

hänen sielussaan sokaisevin värein. Hänestä ei ollut mikään päämaali

pyrkimisen arvoinen; mutta kun hänelle annettiin tehtävä, ahdettiin

hänelle velvollisuuksia virkamiehenä ja sotapäällikkönä, hoiti

hän tehtävänsä nerokkaasti ja suoritti sen Klaudiusten perityllä

tahdonvoimalla.

Siitä piiristä, joka ympäröi häntä kylmillä laskelmilla ja hiipivillä

juonilla, irtautui hän rakkaudesta siihen naiseen, josta tuli hänen

ensimäinen puolisonsa. Valtiolliset syyt tempasivat hänet Tiberiuksen

helmasta ja sitoivat tämän Juliaan, Augustuksen tyttäreen, joka

häpäisi tämän ylvään miehen kunnian. Kun avioerosta oli kulunut

vuosia, Tiberiuksen kävellessä erästä Rooman katua, tahtoi sattuma,

että hän ja hänen ensimäinen vaimonsa kohtaisivat toisensa. Kun he

olivat kulkeneet toistensa ohi, pysähtyi Tiberius ja katsoi hänen

jälkeensä: pilkallinen muoto katosi, kovat piirteet heltyivät, ja

hän, joka piti mielenliikutusta häpeänä ja kaikkein vähimmän tahtoi

panna tunteitaan alttiiksi kansanjoukolle, puhkesi kyyneliin. Hän oli

nähnyt elämänsä onnen kulkevan ohitseen.

Hänen ensimäinen rakkautensa ei ollut hänen ainoa unelmansa. Emme

tiedä, mikä se tapaus oli, joka hetkeksi hälvensi sen epäilyn ja

ihmisenhalveksimisen usman, joka oli peittänyt hänen henkeään,

ja salli auringonsäteen lahjoittaa versomisvoimaa jollekin, joka

muistutti luottamusta kuolevaista kohtaan. Kylliksi: tällainen tunne

oli herännyt hänessä Sejanusta, pretoriaanien ylipäällikköä kohtaan.

Epäilemättä se vietti kuitenkin sangen taistelevaa elämää, kunnes

sattui tapahtuma, joka ei ainoastaan vahvistanut hänen luottamustaan,

vaan järkytti vielä koko hänen teoriaansa ihmisestä. Tämä tapahtui

matkalla Napoliin ja Kapriin, sittenkuin hän oli jättänyt Rooman

aikomatta palata sinne milloinkaan. Hän oli ennättänyt puolimatkaan,

Terracinan lähitienoille, missä Fundanus-vuoret kohoavat ja tarjoavat

näköalan, joka toiselta puolen ulottuu Roomaan saakka, toiselta

puolen Napoliin ja Vesuviukseen. Vuorenrinteellä oli luola, jossa

keisarin pisti päähän syödä illallista. Ruokavieraina olivat

Sejanus, kaksi muuta ylhäistä roomalaista ja muutamia kreikkalaisia

tiedemiehiä. Nämä laskivat leikkiä viinin ääressä, mutta Cesar lienee

täälläkin hautonut synkkiä ajatuksiaan, sillä hänen edessään oli

ilta-auringon paisteessa Pandatarian saari, Julian karkoituspaikka.

Silloin kuuluu ukkosen kaltainen jylinä: lohkareita vyöryy

kalliosta, joka on luolan aukon yläpuolella, muutamia palvelijoita

on murskaantunut, soraa ja pikkukiviä irtautuu katosta, vieraat

pakenevat, mutta Sejanus lankeaa polvilleen ja peittää ruhtinaan

ruumiillaan. Henkivartia, joka vieremän tauottua rientää paikalle,

löytää hänet vahingoittumattomana.

Että toiset olivat heittäneet hänet oman onnensa nojaan, siinä hän

näki tavallisen ja rankaisemattoman äkkiarkuuden ilmaisun. Mutta

häntä ihmetytti se, että Sejanus oli jäänyt. Tässä ei ollut aikaa

harkintaan, tässä oli uskollisuus ilmennyt silmänräpäyksellisesti

vaikuttavana syynä. Tiberiuksen täytyi uskoa, ja hän tahtoi uskoa.

Mitä filosoofi oli etsinyt kynttilällä ja lyhdyllä löytämättä, sen

olivat lempeät jumalat antaneet nyt ruhtinaalle hänen tuskallisen

sielunsa lievitykseksi: ihmisen ja samalla ystävän. Fundanuksen

kallionlohkareet olivat iskeneet aukon hänen teoriaansa. Mutta

aukko tukettiin muutamia vuosia myöhemmin, sittenkuin oli saatu

ilmi salaliitto, jonka luolatapahtuman jälkeen kaikkivaltias ja nyt

keisariarvoa tavoitteleva Sejanus oli tehnyt herraansa vastaan. Se

tukettiin pettäjän ja hänen viattomien lastensa ruumiilla. Siten oli

teoria jälleen kokonainen ja valmis ja vankemmalla pohjalla kuin

milloinkaan, mutta Tiberius itse oli ehdottomasti mennyttä miestä.

Siitä hetkestä hän ei uskonut enää mitään; siitä hetkestä hän oli

hillitön tyranni. _Pidän sutta korvista!_ Se oli nyt hänen tavallinen

sanantapansa. Sudella on pienet korvat, eikä sitä tullut laskea

käsistään. Mikään ei kuvaa paremmin hänen omaa käsitystänsä tilastaan.

Ellei ota lukuun näitä pian rauenneita unelmia rakkaudesta ja

ystävyydestä, käy toivottomuus mustana kuteena koko hänen elämänsä

läpi. Hänen terävä katseensa näkemään inhimillistä kurjuuttamme

liittyi vakuutukseen, että se ei voinut milloinkaan käydä

paremmaksi. Edistymisen ajatus oli kaukana antiikin miehistä; se

ei kannustanut heitä lohdulliseen taisteluun. Mutta parhaimmilla

heistä oli kannustimena tietoisuus siitä, että iäti tietäraivaava

taistelu hyvän ja pahan välillä vaatii miekkaa hyvän puolelle.

Tiberiukselta puuttui tämäkin kannustin. Hän näki -- ja tämä herättää

myötätuntoisuutta -- hän näki närkästyksellä, että pahan ikuinen

voittokulku muodosti maailman menon. Pintapuolinen ja sävyisä sielu

olisi pilapuheilla karkoittanut surun epikuurolaisissa seuroissa;

Tiberiuksen aika soimasi todellakin keisaria siitä, että hän ei

koettanut tätä parannuskeinoa synkkää mielentilaa vastaan. Nöyrä ja

uskova mieli olisi löytänyt lievitystä, ellei lääkettä, pyrkimyksessä

täydellistymiseen. Mutta Tiberius hautoi toivotonna tuskaansa.

Laastaroida Augustuksen lailla yhteiskunnan haavoja ja koettaa omalla

esimerkillä ja yleisillä laeilla parantaa tapoja, se oli hänestä

veden kantamista seulalla. Vastenmielisyydellä hän tajusi elämän

taisteluksi olentojen kesken, jotka eivät ansainneet olemassaoloa,

ja oman asemansa taistelussa enin alttiiksi annetuksi, kaikkien

voimakkaasti itsekkäiden tahtojen välittömäksi tarkoitusperäksi.

Heti Sejanuksen petoksen ilmitulon jälkeen selvisi, että tämä hänen

ainoa ystävänsä oli murhannut hänen ainoan poikansa, ja tämän hän oli

tehnyt yksissä tuumin pojan vaimon kanssa! Ja mitä säälimättömämmin

hän nyt sovellutti suojelujärjestelmäänsä, sitä hirvittävämpiä

olivat ne inhimillisen alhaisuuden näyt, jotka avautuivat hänen

silmilleen ja kiihoittivat yhä kiihkeämpiin purkauksiin. Sitä lisäsi

vielä epätoivo jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi hän oli

itsensä saattanut, sillä hän, joka halveksi niin syvästi elävien

arvostelua, antoi kuitenkin arvoa tulevien sukupolvien arvostelulle.

Tämä ristiriitaisuus ei ole harvinainen... "_nomen erit indelebile

nostrum_", tunto siitä, että kuuluu historiaan, ja että ihmiskunnan

omatunto, kaikkien aikakausien vahvistama, tuomitsee nimen, se

taivuttaa jäykimmänkin niskan. -- Asemaansa hänen tuli kuitenkin

suojella, koska kohtalo oli säätänyt, että se oli hänen, vaikka hän

tunsi vihlovaksi ristiriidaksi uhrata katalain ihmisten hekatombeja

yhden katalan turvallisuudeksi. Mitä kauemmin taistelu riehui, sitä

syvemmälle hän vaipui sen aaltoihin, ja lopulta oli hänen henkinen

olemuksensa muuttunut vihaksi, kostoksi ja itsesäilytysvaistoksi,

joka hillittömästi hyrskyää.

* * * * *

Tiberiuksen järjestelmä oli yksinkertainen: kun kaikki epäilevät

kaikkia, valtaa yhteiskunnan lamauttava pelko, joka on tyrannin

kilpi. Ilmianto on se Medusanpää, millä hän suojelee itseään. Läpi

kaikkien yhteiskuntakerrosten, kaikkiin koteihin, hapuilevat hirviön

polyyppikäsivarret ja tuntosarvet. Julkeiden ilmiantajien joukossa

on nimiltään mitä ylhäisimpiä miehiä: Gajus Grackus, Porcius Kato!

Jokaista kuolevaista epäilee kuuntelijaksi, jokaista sanaa ansaksi,

jokaista hymyä kavaluudeksi. Isällä on syytä epäillä poikaansa,

miehellä vaimoansa. Tässä yksi ainoa kuva tältä ajalta.

Ritari Titius Sabinus uskalsi vielä kunnioittaa Germanikuksen

leskeä ja lapsia, vaikkakin he olivat ruhtinaan vihan esineitä.

Eräänä päivänä Titius kohtaa kadulla senaattori Latiariksen, joka

tervehtii ja aloittaa vähäpätöisiä asioita koskevan keskustelun ja

puristaa lopuksi hänen kättään kuiskaten kunnioituksensa hädästä

kestävää ystävyyttä kohtaan. Muutamaa päivää myöhemmin kohtaavat he

jälleen kadulla toisensa; senaattori kutsuu taas ritarin taloonsa,

vie hänet makuuhuoneeseensa, mihin yksikään kuuntelija ei pääse, ja

lausuu kauhunsa Cesaria kohtaan, joka kasaa tunnolleen yhä useampia

rikoksia. Hänen vieraansa keventää sydäntään samankaltaisilla

sanoilla; hän on niin kauan kantanut mykkää ja senvuoksi

kaksinverroin raskaampaa surua. Heti senjälkeen on Tiberiuksella

Latiariksen, Porcius Katon ja kahden muun senaattorin allekirjoittama

syytöskirjelmä Titius Sabinusta vastaan. Kirjelmässä kerrotaan,

kuinka Latiaris näiden neljän valtaneuvoksen yhteisestä sopimuksesta

otti Titiuksen kiinni kadulla ja vei hänet väijymäpaikkaan; kuinka

paikka, joka oli valittu heidän keskusteluaan varten, yksinäisen

näkönsä vuoksi herätti Titiuksessa luottamusta, ja kuinka isäntä

oli Porcius Katolle ja noille kahdelle muulle isälle valmistanut

piilopaikan makuukamarin katon ja laudoituksen väliin, jossa oli

rakoja joista kuunnella.

Kuten huomataan: he kerskuvat ilkityöllään. Tällä he eivät panneet

mitään alttiiksi, sillä Tiberius halveksi heitä jo syvästi, mutta he

saattoivat voittaa jotakin. Palkka, jota kaksi heistä toivoi, oli

konsulinvirka; kuitenkaan ei ole yksikään vuosi Rooman aikakirjoissa

heidän nimiensä tahraama. Vähän aikaa senjälkeen syytettiin

Latiarista itseään valtiorikoksesta; hänet tuomittiin, mestattiin ja

heitettiin, alastomana ruumiina, alas Gemonia-portaita.

Sellaiset tapahtumat olivat tavallisia. Ilmiantaja seurasi

ilmiannettua kuolemaan. Tiberius vihasi välikappaleitaan enemmän

kuin heidän uhrejaan; se, joka pettää ystävän, vaanii tilaisuutta

pettääkseen ruhtinaansa. Tiberius tunsi itsensä kavalien villipetojen

saartamaksi ja piti pelastuksenaan ja halusi ärsyttää niitä toisiaan

vastaan. Aletun ajometsästyksen täytyi jatkua pysähtymättä:

keskeytys, ja kaikki syöksyisivät hänen ylitseen hänen seisoessaan

keskellä areenaa.

Hän seisoo henkisellä tavalla siellä. Ruumiillisesti hän on

vetäytynyt kallioiden sulkeman Kaprin suojaan. Siellä hän etsii

irstailussa muutamien hetkien unhoitusta kammottavilta näyiltä,

muutamien hetkien helpoitusta vihlovalta tuskalta. Hän oli, kuten

tiedämme, peruuttanut järjestelmänsä sovelluttamisen; mutta Sejanus

oli koetellut kelvolliseksi ja hyväksynyt sen, aavistamatta

itseään sen uhriksi, ja sittenkuin se oli päässyt hyvin käyntiin,

liikkui se itsestään, saatanallinen perpetuum mobile. Jos Tiberius

laskee kätensä sille pysäyttääkseen sen, tempaa se hänet rattaansa

hampaisiin ja murskaa hänet.

Mutta nämä gladiaattorit, jotka surmaavat toinen toisensa korvalla ja

kielellä, imartelevat häntä kuolemaan saakka. _Ave Cæsar, morituri te

salutant!_ Taidekin, vapauden tytär, ylistää tyrannia ja -- ylistää

hänen järjestelmäänsä. Erään Villa Borghesessa olevan Tiberiuspatsaan

juuressa on korva. Taiteilija on tahtonut sanoa, että Cesar on

jumala, joka kuulee salaisimmankin kuiskauksen.

Tiberius ei säästänyt omia sukulaisiaan uhratessaan toisten. Onko

lukija katsellut Agrippinan valtaistuinpatsasta, Kapitoliumin

keisarisalin kaunistusta, muistamatta sitä kohtausta, jolloin

centuriooni, hänen vartiansa, kohottaa kepin niin ylvästä päätä kohti

ja puhkaisee hänen toisen silmänsä? Sellaisen pahoinpitelyn alaiseksi

joutuneena toteuttaa Agrippina aikeensa kuolla nälkään. Ja kun hän on

kuollut, kiittää senaatti Cesaria tämän armosta Agrippinaa kohtaan!

Jos joku sattui tänä aikana puhumaan Brutuksesta ja Kassiuksesta,

vaati varovaisuus, että hän nimitti heitä _parricidæiksi_, sana joka

vastasi kahtakin, sillä sen voi selittää sekä _isänmurhaajaksi_

että _maankavaltajaksi_. Into lisäsi kernaasti sanan _latrones:

ryöväri_. Tasavallan ja keisarivallan vastakohta, jota Augustus

ei ollut tahtonut tunnustaa edes itselleen, oli nyt päivänselvä,

eikä ketään hämmästyttänyt, että tasavallan muistot peloittivat

cesarismia. Ne olivat kuitenkin vahingottomia, nämä muistot,

haamuja, jotka harvoin ilmestyivät muutoin kuin haudan partaalla.

Sinä yönä, jolloin Germanikuksen tomu kätkettiin maan poveen, kaikui

soihtujen valaisemalla Marskentällä olevan sotajoukon, virkamiesten

ja kansan suusta yksi ainoa huuto: _tasavalta on kukistunut!

Kaikki toivo on turha!_ Ja kun Junian, Katon sisarentyttären,

tomu viedään polttolavalle, kannetaan ruumissaatossa sadottain

korkeitten esi-isien kuvia; mutta Brutuksen ja Kassiuksen -- sanoo

Rooman suurin historioitsija -- loistivat ylinnä kaikista, siksi

että heidän kuviaan ei näytetty. Ne loistivat poissaolollaan. Vanha

historioitsija Kremutius Kordus pantiin syytteeseen siitä, että hän

oli ylistänyt Brutuksen isänmaanrakkautta ja nimittänyt Kassiusta

_viimeiseksi roomalaiseksi_. Tämän hän teki eräässä kirjoituksessaan,

jonka hän oli lukenut ystävälleen, keisari Augustukselle; mutta nyt

hänet haastettiin, myöhään kyllä, vastaamaan rikoksestaan. Hän piti

loistavan puheen, suojellakseen historian oikeutta, mutta ei itsensä

puolustukseksi. "Seitsemänkymmentä vuotta", sanoi hän viimein,

"seitsemänkymmentä vuotta kukistumisensa jälkeen elävät Brutus ja

Kassius vielä kuvissaan, joita ei edes voittajakaan ole tuhonnut.

Eivätkö he sitten olisi turvallisia perintö-osastaan aikakirjojen

muistossa? Jos te kaadatte minut, niin ei ole puuttuva niitä, jotka

vaalivat heidän muistoaan ja minunkin." Sitten hän jätti senaatin ja

päätti päivänsä.

Ei Tiberius eivätkä muutkaan seuraavista itsevaltiaista ole

voineet estää, että antiikinen kuva Markus Junius Brutuksesta on

saanut sijansa "kuuluisien miesten salissa" Kapitoliumin museossa.

Taideteoksena on tämä rintakuva hyvä, mutta kasvonpiirteet

eivät olleet sellaiset, joita odotin. Torin toisella puolen,

konservaattorien palatsissa, nähdään komea antiikinen rintakuva

toisesta Brutuksesta -- Lucius Juniuksesta, epäilemättä ihannepää,

mutta niin luonnonmukainen, jotta on taipuvainen uskomaan, että

etrurilainen taiteilija on jälkimaailmalle jättänyt Rooman ensimäisen

konsulin ylväät piirteet. Eräs patsas, jonka pitäisi esittää samaa

Brutusta, Villa Albanissa, on sitävastoin iljettävä irvikuva, joka on

orjan, mutta ei vapaasyntyisen taiteilijan taltan arvoinen, ja jota

myöhemmän ajan korjaukset ja lisäykset ovat yhä enemmän pahentaneet.

En tiedä onko olemassa yhtään kuvaa Kassiuksesta. Ehkä hän on niiden

monien nimettömien, mutta usein hyvin miellyttävien roomalaispäiden

joukossa, joita on Italian museoissa. Kaivettaessa sitä huvilaa

Tivolissa, joka syystä tai aiheetta on saanut hänen nimensä, ei

löydetty yhtään Kassiuspäätä, mutta kyllä taideteos, joka todistaa

rakkautta tasavaltaisiin muistoihin, nimittäin Periklespää, joka on

joutunut British Museumiin.

* * * * *

Sillä aikaa kuin verilöyly jatkuu yksitoikkoisena ja väsyttävänä

kaikessa kauhussaan Roomassa, hoippuu sen alkuunpanija Kaprin

kallioilla. Saaren rannoille on vaikeata päästä: ainoastaan

pienemmät alukset voivat laskea siellä maihin. Vartiat sulkevat

jokaisen nousupaikan ja tutkivat jokaisen sinne saapuvan. Kun purje

lähenee yli auringonvälkkeisen lahden, on siinä syytöskirjelmiä

tai syytettyjä, joita keisari itse tahtoo kuulustella, tai on se

hankkija, joka Kampanian nuorison joukosta on löytänyt uuden saaliin

hänen luonnottomalle himolleen.

Tiberius ei voi peittää sitä, että hän on onneton. Tuskat voittavat

hänen ylpeytensä. Ainakin kerran hän on tahtonut keventää sydäntään

tunnustamalla onnettomuutensa. Ja tämä tunnustus ei ole mikään

kuiskattu luottamus, vaan titaaninen tuskanhuuto, joka tunkee läpi

aikojen. Jälkimaailmalle, joka on tuomitseva hänet, sanoo hän, että

hän on tuominnut itsensä, ja näyttää, armoa kerjäämättä, eumeniidien

raateleman rintansa.

_"Mitä minun tulee kirjoittaa teille, kokoontuneet isät, tai

kuinka minun tulee kirjoittaa, tai mitä minun ei lainkaan tule

kirjoittaa tänä hetkenä, jos sen tiedän, niin rangaiskoot jumalat ja

jumalattaret minua hirveämmillä tuskilla kuin ne ovat, joihin nyt

tunnen joka päivä nääntyväni."_

Niin aloitti hän kerran erään kirjelmän senaattiin. Tuntuu siltä kuin

kuulisi tuskanhuudon kadotettujen valtakunnan esikartanosta. Seneka

muisti mahdollisesti nämä sanat kirjoittaessaan ajatuksen: "Syntisen

ensimäinen ja suurin rangaistus on synti: pahaan tekoon on rangaistus

kätkeytynyt." Mutta jos rikoksesta kasvaa rangaistus, versoo

rangaistuksesta sovitus, ja meillä on oikeus surra voimia, jotka

hukkuivat tämän sielun kuiluun. Hän on synkän tyylin mahtavimpia

hahmoja, mistä aikakirjat tietävät kertoa, ja hän vartoo vielä

mestarikättä, joka kykenee häntä kuvaamaan. Puhdistaa häntä se käsi

ei voi. Stahrin tämän tapainen koe on varoitus.

Michel Angelolle tapahtui, että sittenkuin hän oli alkanut

muovata marmoriin erästä jättiläisajatustaan, huomasi hän virheen

kiven raerakenteessa. Silloin hän heitti taltan ja jätti teoksen

valmistamatta -- johon oli lyöty suuruuden leima ja joka kuitenkin

oli tuomittu hyljättäväksi. Tiberiusta ajatellessa olisi gnostikon

saattanut vallata tunne, että Demiurgos aionien työpajassa oli

aikonut tämän hengen kunnian astiaksi, mutta auttamattoman vian takia

hänen sielunsa raerakenteessa heittänyt taltan ja jättänyt hänet

kunniattomuuteen.

Saamattomassa, kodin piirissä höperönä ja puolihulluna pidetyssä

veljenpojassaan Klaudiuksessa oli Tiberius löytänyt hyvän sydämen.

Tästä löydöstä hämmästyneenä aikoi hän tehdä hänet seuraajakseen,

mutta luopui aikeestaan, ehkä senvuoksi, ettei tahtonut, että hyvyys

aikakirjoissakin kantaisi narrinkaapua.