Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.
I
Jos nousette Kapitoliumille nähdäksenne Julius Cesarin -- ja missä
hänet kohtaisi, ellei siellä? -- niin älkää odottako saavanne
katsella Sullan "huolettomasti vyötettyä poikaa", jonka olento
on hillitön, eleet houkuttelevat, tukka kihara, silmät mustat ja
vilkkaat ja jäsenet kauniisti pyöristyneet ja solakat! Se Cesar,
Afroditen jälkeläinen, jonka nuoruudenkauneus veti forumille
kokoontuneiden kansalaisten katseet puoleensa ja hurmasi kuningas
Nikomedeen, on kadonnut. Menettepä vasemmalle nähdäksenne hänen
rintakuvansa Kapitoliumin museon keisarisalissa tai oikealle, missä
hänen jättiläispatsaansa vartoo teitä konservaattorien palatsiin
johtavassa kaarikäytävässä, niin ette ole havaitseva jälkeäkään
keikarista, josta Cicero lausui: "Nähdessäni hänen äärettömän
huolellisesti käherretyt kutrinsa ja huomatessani, kuinka hän
pyyhkäisee niitä sormellaan, tuntuu minusta mahdottomalta, että tuo
ihminen voi hautoa mielessään niin suurta onnettomuutta -- Rooman
tasavallan kukistamista."
Mutta onpa melkein vahinko, että hän on poissa. Hänen tulisi
näyttäytyä uudelleen, ei ainoastaan kuvassa, vaan ilmielävänä
Korsolla. Englantilaiset, jotka joukottain kuljeksivat siellä,
tuntisivat ehkä hänen toogansa alla oman Pelhaminsa sukulaisen.
Nuoret roomalaiset tervehtisivät häntä uneksittuna esikuvanaan.
Parisilaisen keikarin viimeinen vivahdus -- se joka, jesuiittakouluissa
kasvatettuna, alkaa tunkea syrjään toisen keisarikunnan epäonnistuneen
esikuvan miehekkäästä hienostumisesta, "petit-crevé'n" -- tuijottaisi
ihmetellen pakanaan, jonka neroa säihkyvien kasvonpiirteitten kauneutta
kohottaisi tuo tyhjä ja seminaarilaishurskas, mutta ei vaatimaton
katse, joka on ominaista noille nuorille ranskalaisille ja josta lukee
selvästi kuin julistuksesta: _je ne sais rien; donc je suis un homme
du monde_.
Julius Cesarin jättiläispatsas konservaattorien palatsissa on
antiikinen teos, todennäköisesti ensimäiseltä keisariajalta, mutta
ei suinkaan mestariteos. Älkäämme kiinnittäkö huomiotamme siihen,
että Rooman kultaisen nuorison johtajaa ei edes aavistukseltakaan voi
nähdä tässä, sillä kuvanveistäjä on tahtonut esittää vanhentunutta
imperaattoria, maailman yksinvaltiasta, ei nuorta patriisia. Mutta
siitä puuttuu niin paljon, minkä luulimme eriämättömästi kuuluvan
Cesarin olemukseen. Edessämme seisoo täysin varustettu sotapäällikkö,
jonka luukovissa ukonkasvoissa ei milloinkaan ole loistanut sen
neron välkähdystä, joka salamoin pirstoi Gallian ja Germanian
sotajoukot, musersi Pompejuksen soturimaineen, kukisti tasavallan ja
hävitti muinaisroomalaisen hyveen tähteet. Ei pilkahdustakaan siitä
herttaisuudesta, joka niin vanhan kuin nuorenkin Cesarin ominaisuus
valloitti vastustajan, tai siitä kauneudentunnosta, joka teki hänestä
taiteilijan historioitsijain ja kaunopuhujain joukossa, tai siitä
ylevämielisyydestä, joka inhimillisellä aatelilla kultasi demoonisen
itsekkäisyyden. Onko tämä se mies, joka olemuksensa runoilijavoimalla
teki monivuotisen vaivaloisen sotaretken ylevähenkiseksi
sankarirunoksi harmaantuneille sotureille, joiden oli seurattava
häntä varustusten ja sälyjen kuormaa kantaen aseidenmittelystä
toiseen halki gallialaisten ja belgialaisten kaikkien maanäärien,
Reinin yli Germanian metsiin, yli meren tuntemattomaan Britanniaan?
Mies, joka jäsenet riutuneina irstailuista, sairaudesta ja
valvomisista kulki paljainpäin auringonpaahteessa ja rankkasateessa
legioonainsa edessä ja jonkun vesistön keskeyttäessä retken ui
ensimäisenä yli ja sotajoukon horjuessa syöksyi taistelun tuoksinaan,
otellen miehenä rivissä, sittenkuin hän sotapäällikkönä oli
valmistanut kaikki voiton varalle?
Jos näissä piirteissä on neroa, niin on se luvunlaskijan, joka ajan
vaatimuksista, yhteiskunnan vammoista, ihmisen hyveistä, virheistä
ja paheista on sommitellut monimutkaisen laskelman ja ratkaissut sen
omia tarkoitusperiään varten kylmällä kestävyydellä.
Jos niissä on omaatuntoa, niin se ilmenee kreikkalaisen runoilijan
pilkallisissa sanoissa, jotka usein lie olleet Cesarin huulilla:
Pyhinä oikeus ja laki pidä! Jos
ne rikot, riko vuoksi valtaistuimen!
Jos niissä on intohimoa, on se sitä, josta riemastuneet sotamiehet
lauloivat seuratessaan sotapäällikkönsä triumfivaunuja:
Vaimoasi, miesi, varo! Kaljupää saa kaupunkiin!
Vieläkin pahempia asioita he lauloivat samassa tilaisuudessa
jumaloidusta päälliköstään, mutta eivät mitään, mikä olisi osunut
herkempään kohtaan. Akilleun arka paikka oli kantapää; Cesarin
päälaki. Ennen aikojansa harvenivat nuo niin hyvin hoidetut
kiharat, ja se oli turmiollinen enne Roomalle. Sillä enemmän kuin
Aleksanterinpatsas, jonka hän näki Gadeksessa, kiihoitti tämä
häntä hänen tarkoitettua päämaaliansa kohti; hän ei voinut nostaa
kättä päähänsä muistamatta, että oli jättänyt sen iän, jolloin
Makedonian sankari oli valloittanut maailman. Hän koetti auttaa
itseään "diskonteerauksella"; kampa lainasi takaraivolta peittääkseen
paljasta päälakea, mutta lopuksi paljastui lainanantajakin. Cesarin
historioitsijat väittävät, että niistä kunnianosoituksista,
joita senaatti tuhlasi hänelle, oli oikeus alati käyttää
laakeriseppelettä se, joka häntä enin miellytti, koska seppele peitti
hänen paljaspäisyyttään. Olipa asian laita miten tahansa: joka
hiuskarvalta, joka putosi tästä päästä, kasvoi kihara "dioneisen
Cesarin tähteen", komeettiin, joka ennusti uutta ajanjaksoa Roomalle
ja on vielä, antiikisissa kohokuvissa, hänen otsallaan kuten
kaksoistähdet dioskuurien.
Mutta kylliksi jo tuosta Cesar-patsaasta. Toiset taideteokset samassa
kaarikäytävässä ja palatsin pihalla näyttävät olevan iroonisen hengen
sinne asettamia ja järjestämiä. Läheisyydessä on kaksi suunnattoman
suurta päätä: toinen on, niin arvellaan, erään Domitianus-kolossin,
toinen erään Othon. Jättiläishedelmiä, jotka ovat kasvaneet Cesarin
kyntämässä vaossa. Vastapäätä häntä pusertaa jalopeura hekumallisesti
leukansa hevoseen, joka vapisee sen käpälien alla. Kansalaissodat,
jotka imevät tasavallan veren. Tämän komean ryhmän vieressä tuijottaa
hämärästä rautaristikon takaa vangittuja barbaareja, joiden kädet
ovat hakatut poikki. Haamuja, niin kammottavia ja uhkaavia, ikäänkuin
Saga olisi asettanut ne siihen enteeksi kuolemantuomiosta, jonka hän
on julistanut cesariselle Roomalle. Domitianuspään ääressä sen uurnan
jalusta, joka on kätkenyt vanhemman Agrippinan tomun. Kourallinen
muinaisroomalaisen hyveen tuhkaa.
On olemassa toisia ja parempia kuvia keisarikunnan perustajasta.
Missään ei kohtaa kuitenkaan sitä Cesaria, josta koulunpenkillä
uneksimme. Useimmissa on kärsivät, synkät, jopa tuskallisetkin
kasvot. Yötä päivää kutoo tämä henki suurten hyödyllisten
ajatusten kudosta; mutta hän aavistaa, että ennenkuin muisto hänen
lainrikoksestaan on ennättänyt kääriytyä tuohon kimaltavaan harsoon,
on hän itse vaipuva lävistetyn toogan alle. Hän aavistaa kenties
pahempaakin: että hänen varjonsa on tuomittu ikuiseen triumfikulkuun,
jota suvun kaikki tunnottomimmat sielut seuraavat; että filosoofien
hylkiöt tulevat, hänen kunniakseen ja hänen suurempien tai pienempien
jäljittelijäinsä turvaksi, laatimaan opin kaksinaisesta siveyslaista,
toisen sallimuksen asettamille sankareille ja toisen tavallisille
ihmisille; että historian loistavimmat rikolliset tulevat viittaamaan
häneen kuin vanhurskauttavaan esikuvaan ja, jos kohtalon iskut
kohtaavat heitä, kätkeytymään hänen vaippaansa, elleivät pidä
parempana ristiinnaulitun Messiaan purppurakaapua, jonka osanahan oli
joutua arpaaheittävien sotamiesten saaliiksi.
Harhaillessaan halki maailman seuraa vaeltava juutalainen cesarisen
aaveen voitonvaunujen jälkiä, jotka eivät pääty milloinkaan. Hänen
edessään kiitää sen sankarin haamu, joka iski lain pyhyyteen
parantumattoman haavan antaessaan rikokselle onnen ja neron
viekoittelevan kauneuden; hänen takanaan kaikuu sen sankarin ääni,
joka itse alistui lain alle ja täytti aina ristinkuolemaan saakka
vanhurskauden vaatimukset. Niin on tuo Jerusalemin poloinen vaeltaja
hoippuva Rubikonin ja Jordanin Messiaan välillä, kunnes viimeinen
ääni, joka ylistää menestyksen epäjumalaa, on vaiennut, ja se
tapahtuu silloin, kun seitsemäs sinetti on murrettu yli maailman.
Cesarin kuvan viereen olisi asetettava Gordianuksen -- vastakohdan
vuoksi. Uskon, että Cesarin marmorihuulet vetäytyisivät hymyyn hänen
ajatellessaan sitä kauhua, jota Gordianus tunsi nähdessään, että
hyrsky oli viskannut hänet sille rannalle, jonne hän itse hehkuvin
mielin ja purjehdustaidon kaikilla keinoilla koetti päästä.
Tapahtui kerran, että ajatuksiinsa vaipunutta iäkästä, kunnioitettua
miestä, joka vietti vapaat hetkensä kirjojen parissa, häiritsivät
huudot, jotka kaikuivat hänen talonsa ympärillä. Sotamiehet ja
porvarit olivat saartaneet sen. Sotilas, toisessa kädessään
paljastettu miekka ja toisessa jostakin lipusta repäisty
purppuravaate, ryntäsi kansanjoukon etunenässä portin läpi atriumiin
ja karjui vapiseville orjille: "Missä on prokonsuli?" Osoitettiin
erästä huonetta. Lauma syöksyy sinne ja löytää uhrinsa sohvalla
lepäämässä. Mauricius, joukon johtaja, viskaa purppuravaatteen
vanhuksen yli, nostaa miekan ja huutaa: "Terve, Gordianus Augustus!"
"Terve!" yhtyvät nuo kaikki muut ja lankeevat polvilleen. Mutta
vanhus viskaa kauhulla purppuravaatteen luotaan kuin Nessusmanttelin
ja huutaa: "Poistukaa! Maximinus on keisarinne, en minä." --
"Maximinus", vastataan hänelle, "on jumalien ja ihmisten vihollinen!
Maximinus vainoo sinun omaa henkeäsi! Pelasta meidät! Pelasta
isänmaa! Ota Cesarin diadeemi!" -- "En milloinkaan!" -- "Sinun
täytyy. Valitse diadeemi tai kuolema! Ota purppura tai raastamme
sinut kappaleiksi! Sinä ja poikasi, teidän tulee hallita meitä."
-- "Säästäkää minua!" -- "Emme!" -- Mauricius tarttuu purppuraan,
keisariarvon tunnusmerkkiin, viskatakseen sen vielä kerran hänen
hartioilleen. Vanhus koettaa puolustautua ja kaatuu painiskelussa
lattialle. Hänet otetaan kiinni, nostetaan ylös, purppura kääritään
väkivalloin hänen ympärilleen ja häntä näytetään keisarina
riemuitsevalle kansalle.
Jonkun aikaa senjälkeen oli nuorempi Gordianus kaatunut eräässä
ottelussa ja vanhus itse asettanut silmukan kaulaansa, päästäkseen
kantamasta diadeemia. Ihminen on olioiden mitta, lausuivat
kreikkalaiset ajattelijat. Maailman valtiudella on se arvo, minkä
sille asettaa. Mutta ellei Gordianus ollut Julius Cesar, ei hän
voinut myöskään odottaa, että joku Brutus olisi vapahtanut hänet.
* * * * *
Merkillisin Cesarin uusista elämänkertojista ja tuomareista lienee
Napoleon III. _L'Histoire de Jules César_ nimisen teoksensa
esipuheessa hän on yhdistänyt kaksi erilaista historiallista
katsantotapaa toisiinsa. Cesariin nähden hän on "deterministi",
ylistää mielipidettä timanttikovasta välttämättömyydestä.
Cesar on otettava sellaisena kuin hän oli: henkenä, joka oli
siten muodostunut, että ajan luonne löysi hänessä tarkimman
ilmaisumuotonsa, sai hänestä ajattelevat aivonsa ja toimeenpanevan
kätensä. Sellaista luonnetta ei ole mitattava siveyslain mittapuulla,
sillä ylempänä siveyslakia on välttämättömyys -- korkean tekijän
kielellä _La Providence_. Kaitselmus synnyttää toisinaan
neroja, joilla on suoritettavana kohtalon tehtävä, _une mission
providentielle_, täällä maailmassa. Heidän näet tulee osoittaa se
tie, jota kansojen pitää kulkea. Toimivatko he itse täysin tietoisina
siitä, että ovat kaitselmuksen lähettiläitä ja välikappaleita, se
on kysymys, jota tekijä ei ryhdy selvittelemään. Kyllin: kun he
toimivat, tapahtukoonpa se sitten heidän kutsumuksensa korkeasta
tunteesta tai heidän noudattaessaan itsekkäitä intohimoja ja
poikiessaan kaikkea, mikä siihen saakka on ollut pyhää, tekevät he
Kaitselmuksen työtä. He eivät voineet toimia toisin.
Mitä taasen kansoihin tulee ei keisarillinen ajattelija ole
deterministi. Ne ovat saaneet valintavapauden kallisarvoisen, mutta
vaarallisen lahjan. Ne voivat kulkea sitä tietä, jonka sallimuksen
suoma sankari on osoittanut heille, tai valita toisen. Onnellisia
ne kansat, jotka älyävät seurata sellaisia vapahtajia kuin Cesar ja
Napoleon I. Mutta
"voi niitä kansoja, jotka väärin tuomitsevat ja vastustavat
heitä! Ne tekevät kuten juutalaiset: ne ristiinnaulitsevat
Messiaansa; ne ovat sokeita ja rikollisia!"
Juhlallinen varoitus, raskas tuomio! Noilla poloisilla kansoilla on
syytä valittaa sitä tahdon vapautta, jonka ovat saaneet osakseen.
Toivottavampaa niille olisi sallimussankarien turvallinen asema:
he eivät saata kerätä syytä niskoilleen. Pahinta on, ettei
kansoilla, jotka ovat halukkaita seuraamaan sitä vapahtavaa neroa,
joka lähetetään niitä johtamaan, ole ainoatakaan ratkaisevaa
tunnusmerkkiä, jonka mukaan voisivat eroittaa tosi Messiaan
väärästä, niiltä kun on riistetty sisällisen todistuksen,
siveyslain, tunnusmerkki sopimattomana käytettäväksi sellaisia
neroja arvosteltaessa. Vai onko tarkoitus, että ihmisten silmäin
tulee aueta näkemään näiden taivaallista valtuutusta, kun joku Cesar
murtautuu valtion rahastohuoneeseen ja uhkaa kuolemalla sitä nuorta
rohkeata kansantribuunia, joka, velvollisuutensa mukaisesti, on
asettunut Saturnuksen temppelin portaille ja lailla vastustaa näitä
esiinsyöksyviä ryöstäjiä. Tai kun Napoleonit hajoittavat valtiopäiviä
ja viskaavat kadulle maan korkeimman tuomioistuimen? Valitettavasti
kyllä nämä teot muistuttavat niin harhauttavasti rikoksia, että
kansat lempeämmän tuomarin kuin korkean kirjailijamme edessä olisivat
ehkä johonkin määrin syyttömiä, jos erhettyisivät ja käsittäisivät
nämä rikolliset pikemmin kutsutuiksi kuritushuoneeseen kuin Messiaan
valtaistuimelle. Kun asian laita on näin, on kai alati oleva sokeita,
jotka ajattelevat, että se Messias, joka on antanut todistuksen
itsestään ihmisten omassatunnossa, on ainoa tämän nimen arvoinen.
Mutta toiselta puolen -- ja se lohduttanee -- on niitä alati oleva
monta, jotka tervehtivät Messiaslippuna jokaisen Cesaria ja hänen
onneansa kantavan laivan lippua. -- Roomalaiset jumaloivat Gajus
Juliustaan ja ansaitsivat sen autuuden, jonka tekijä on luvannut
niille kansoille, jotka seuraavat sallimussankarin viittausta. Sen
pitkän kuolinkamppailun aikana, jollaisena heidän yhteiskuntansa
cesarinen aikakausi ilmenee, heitä ravittiin leivällä ja huvitettiin
näytelmillä.
* * * * *
Tämän vuosisadan alkupuolella pani englantilainen konsuli Fagan
toimeen kaivauksia Rooman vanhassa satamakaupungissa Ostiassa
ja löysi silloin muun muassa Paros-saaren marmorista veistetyn
rintakuvan, vikaantumattoman ja niin raikashohteisen, kuin se
juuri olisi lähtenyt mestarin työpajasta. Kuva, joka esittää
nuorukaista, jonka kasvonpiirteet ovat -- jos niin saan sanoa --
etsityn hienot, on nähtävissä Museo Chiaramontissa Vatikaanissa, ja
hohtavasta karrarasta tehtyjä jäljennöksiä tapaa kaikkialla Rooman
taidekauppiaiden ikkunoissa, sillä tuo pää vaikuttaa magneettisesti
ohikulkijain katseisiin. Jos kuvitteluvoimallasi tahdot tehdä
samanlaisia kokeita kuin Wagner, alkemisti, sulattamillaan
ja tislausastioillaan, niin ota helleenisen sivistyksen ja
inhimillisyydentunteen tuoksu, ota myös täysi mitta helleenistä
viekkautta ja yhdistä nämä aineet roomalaiseen järkevyyteen ja
tahdonvoimaan, ja jos sielullasi on luovaa kykyä, niin olet
muodostanut itsellesi kuvan nuoresta Oktaviuksesta, jota sittemmin
nimitettiin Cesar Oktavianus Augustukseksi.
Otsa, silmät ja suu muodostavat tässä omituisen sielullisen
kokonaisuuden. Silmissä ei ole sitä terävää ja etsivää, mikä ilmaisee
aikomusta tahtoa tunkeutua toisen sielun kätköihin; mutta ne aukeevat
katse kirkkaana, joka vangitsee tarkastuksen alaisen esineen ja
johtaa vaikutelmat, puhtaat ja selkeät, aivoihin, joiden mahtavasta,
mutta johdonmukaisen rauhallisesta työstä tuo otsa antaa aavistuksen.
Hieno hymy huulilla todistaa, että työ on onnistunut, että hän on
päässyt meistä selville ja tietää minkä arvoisia olemme. Mutta tuossa
hymyssä ei ole mitään, mikä meitä loukkaisi. Hänen arvostelunsa
on yhtä lempeä kuin se on sattuva. Joskin hän käyttää hyväkseen
vikojamme, niin tahtoo hän kuitenkin hyötyä mieluummin hyveistämme,
jos meillä niitä on, ja viskaa kernaasti hyväntahtoisuuden painon
vaakakuppiin antaakseen jälkimäisten voittaa edelliset. Hänen
omissa kasvoissaan on sielun voimien harvinaisen tasapainon leima.
Niissä on kohtuullisesti kaikkea, neroakin. Näistä kasvonpiirteistä
saattoi Horatius, Cesar Augustuksen ystävä, saada aiheen "aurea
mediocritakseensa".
Nuori Oktavius on kaunis, saattaisipa sanoa ihana. Kun katselee tuota
kasvojenmuodostusta, missä otsa ja nenä ovat melkein yhtenä viivana
ja joka on enemmän helleeninen kuin moni niistä kreikkalaisista
muotokuvista, joita meillä nyt on, niin johtuu mieleen, että
Oktavius-suku sai alkunsa Thuriissa, ateenalais-sybariitisessa
uudispaikassa Ala-Italiassa. Elämäkerrankirjoittaja Suetonius kertoo
meille näiden muotojen värit. Keveästi aaltoilevat hiukset vivahtivat
keltaiseen, silmien loiste oli lempeä ja ystävällinen, iho oli
ruskean ja valkean välimailla.
Cesarin perillinen ei muistuttanut nuorta Gajus Juliusta
keikarimaisessa olemuksessa. Hän pukeutui yksinkertaisesti ja
vaatimattomasti. Hiuksistaan, joita Cesar olisi kadehtinut, hän ei
lainkaan huolehtinut, muulloin kuin hiustenleikkaaja-orjan astuessa
sakset kädessä sisään. Se oli hänelle yhtä kiusallinen hetki kuin
pesu pikkupilteille. Silloin tapahtui, että hän kutsui toisenkin
hiustenleikkaajan ja antoi heidän alkaa kummankin korvansa kohdalta,
kunnes sakset sattuivat yhteen päälaella. Sillä aikaa hän luki
jotakin kirjaa, ja kun tuo ikävä toimitus oli suoritettu, ei hän
luonut hetkeksikään katsettansa peiliin nähdäkseen, oliko saksien
yksipuolinen työ saanut aikaan yhtenäistä kokonaisuutta.
Roomassa on Augustuksesta monta antiikista marmorikuvaa, jotka
esittävät häntä eri ikäkausina. Nyt olemme nähneet hänet
nuorukaisena. Paras kuva hänestä kypsyneenä miehenä, imperaattorina
kaikessa loistossaan ja upeudessaan, kaivettiin vuonna 1863 Kampagnan
maasta ja on se nyt Braccio Nuovossa Vatikaanissa. Kävelyretki
löytöpaikkaan maksaa vaivan. Astutaan ulos Porta del Popolon kautta
ja kuljetaan vanhaa flaminilaista tietä kappaleen matkaa Kampagnaa,
jonka historialliset muistot täyttävät vaeltajan sielun, suurenmoisen
ihanien maisemien hyväillessä hänen silmäänsä. Täällä avartuu se
taistelutanner, joka ratkaisi kilpailun pakanuuden ja kristinopin
välillä. Täällä Milvius-sillan luona, missä nyt pyhä Nepomuk,
pöhistyneenä tekohengellisyydestä ja barokkimahtipontisuudesta,
kuvastelee virrassa, hukkui Tiberin liejuun keisari Maxentius ja
hänen kerallaan pakanuuden asia. Taistelu alkoi lähellä noita
punakellervinä hohtavia kallioita ("Saxa rubra"), jotka kohoavat
matkamme perillä, ja siirtyi myöhemmin kaupunkia kohti. Rooma
ei tiedä vielä ratkaisua, ja senaattorit miettivät vavisten
kummalleko rakentavat riemuportin, kumpaako -- Konstantinusta
vaiko Maxentiusta -- he juhlivat "vapauden palauttajana" tai
kummalleko antavat "tyrannin" häpeäleiman, sillä aseonni ratkaisee
sen kysymyksen. Vihdoin he näkevät Pinciuksen kukkuloilta vanhojen
mainehikkaiden lippujen, joihin on piirretty S.P.Q.R., vaipuvan
maahan ja Konstantinuksen voitosta juopuneiden sotajoukkojen
ryntäävän esiin ristinlipun alla. Senvuoksi terve Konstantinus! Häpeä
Maxentiuksen muistolle! Jumaluushan, "_divinitas_", puhuaksemme
Konstantinuksen-portin teoloogisen varovaista kieltä, antaa hyveelle
aina menestyksen. Onni on ansion mitta.
Ohi nasolaisten haudan, joka muistuttaa Augustus-imartelijaa
Ovidiusta, mutta ei saanut kätkeä hänen tomuaan, Nicolas Poussinin
laakson, taistelukentän, missä nuo 305 fabiolaista kaatuivat, me
kuljemme ja niin joudumme Livian, Augustuksen puolison huvilalle.
Sorasta, joka peitti tämän komean huvilan raunioita, löydettiin
ihanin Augustus-patsas, mikä meidän ajallemme on sattunut.
Kuva oli kappaleina, mutta nämä olivat täydelliset ja melkein
vikaantumattomat, niin että taideteos Teneranin huolellisissa
käsissä, ilman mainittavaa korjaamista, kasvoi jälleen kokonaiseksi.
Augustus on tässä imperaattorin puvussa, rikkaasti kirjaillussa
haarniskassa, tunikassa ja purppuraviitassa, valtikka vasemmassa
kädessä ja oikea käsivarsi ojennettuna, ikäänkuin hän, varjellen
ja siunaten, kutsuisi alas olympisen rauhan yli maan. Suetoniuksen
mukaan oli Augustuksella "harvinaisen kaunis vartalo". Sen
huomaa tässä. Jäsenien sopusuhtaiset mitat muistuttavat hänen
henkensä tasapainoa. Asento on miellyttävä, päässä ja liikkeissä
lempeimmän majesteetin leima. Näyttää kuin tuo haarniskaan puettu
maailmanpäällikkö toistaisi Virgiliuksen häntä tarkoittavaa säettä:
Kalske kalpain lakkaa ja aika ankara heltyy.
* * * * *
Tässä patsaassa oli hänen puolisonsa katse useasti levännyt,
mutta millaisin tuntein? 24-vuotiaana meni Augustus naimisiin
Livian kanssa; yli puolivuosisataa kestäneen yhteiselämän jälkeen
Augustus vaipui kuolemaan hänen helmassaan. Hänen silmänsä etsivät
vielä kuolossa puolison silmiä; hänen viimeiset sanansa olivat:
"Livia, muista onnellista avioliittoamme!" Voiko rakastava ja
velvollisuudentuntoinen puoliso saada korkeampaa ylistystä? Ankara
Tacituskin antaa keisarinnan yksityiselämälle parhaimman arvolauseen.
Ja kuitenkin on häneen kohdistettu hirvittävimmät epäluulot. Jos ne
olisivat tosia, niin Augustus olisi pitänyt kodissaan ja sydämessään
hornanhenkeä sen olennon muodossa, jota hän luuli siveellisen naisen
esikuvaksi. Augustusta ympäröi kukoistava suku, mutta salaperäinen
demooninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä yli, ja toinen
toisensa jälkeen niistä, joita hän rakasti, joutui aikaisen kuoleman
tai sellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi.
Viimein hän olisi voinut valittaa pohjoismaalaisen runoilijan
sanoin: "heimoni lyöty kuin lakkapää honka". Huhu kertoo, että
Livia, pitäessään hellää huolta Augustuksesta, raivasi tieltä hänen
sisarenpoikansa ja vävynsä, nuoren toiveita herättävän Marcelluksen,
ja hänen tyttärensä pojat, Luciuksen ja Gajus Cesarin, sekä viimein
sekoitti myrkyn puolisolleen valmistaakseen Tiberiukselle tien
valtaistuimelle. Lateraanimuseossa on hänen kuvansa, mutta näiden
kasvojen kylmä kauneus ei ilmaise jälkimaailmalle mitään siitä, minkä
ne kätkivät hänen ympäristöltään. Lapio on saattanut päivänvaloon ne
seinät Palatinuksella, joiden sisällä hän imetti Tiberiusta ja petti
hänen isänsä antautuakseen Augustuksen vangiksi. Nämä seinät, kuten
seinät hänen huvilassaan Kampagnalla, säteilevät vielä iloisessa
väriloistossa, mutta hirvittävät tarut kummittelevat niin toisessa
kuin toisessakin paikassa, ja vaeltaja jättää ne synkkiä kysymyksiä
mietiskellen. Livian huvilan luona on lehto, josta leikattiin oksat
Cesarien laakerikruunuihin. Monen Rooman keisarin otsalle ovat nämä
seppeleet heittäneet Livian ajatusten varjon.
* * * * *
On useita muitakin hyviä kuvia Augustuksesta kuin ne, joista nyt
puhuttiin. Villa Albanin kasinoon johtavassa pylväskäytävässä
on kaksi valtaistuinpatsasta, joista etenkin toinen vaikuttaa
majesteettisesti. Otrikolin löytörikkaasta maasta on tuotu
Vatikaaniin Augustus ylimäisenä pappina, pää toogan verhoomana. Eräs
rintakuva Kapitoliumin museossa esittää häntä korkeassa iässä, mutta
arvokkaisuutta ja suloa säteilevänä.
Yhdessäkään näistä kuvista ei lukijan palvelija ole eroittanut
sitä, mitä Ampère, _L'Histoire romaine à Rome'n_ nerokas tekijä,
on löytänyt näistä piirteistä. Hän sanoo, että Augustus on
epärehellisen näköinen, että hänen katseensa ilmaisee teeskentelijän,
että monivuotiset juonet, pelko ja valhe ovat painaneet häneen
levottomuuden ja uhan häviämättömän leiman. Mutta Ampère ei
esiinny puolueettomana tuomarina, vaan intoilevana asianajajana.
Hän on ottanut jalon asian, tasavallan asian ajaakseen, eikäpä se
haitanne, kun historiankirjoittajien joukossa niin moni Lachaud
on valmis puhumaan vastakkaisen puolesta. Mutta ei hän ole
katsellut Augustusta Palatiumin auringon valossa, vaan pikemmin
Tuilerian kaasuliekkien hohteessa jonakin yönä, kun joku uudempi
Cesar oli kerännyt ympärilleen valtiokaappauksen sotapäälliköitä,
ostetuita senaattoreja, arveluttavia naisia, sallimusopin miehiä ja
kauneudenmaailman kameliankasvattajia. Sellaisten näkyjen vaikutuksen
alaisena piirtää Ampère Augustuksensa ja tekee hänet näkemästään
vastuunalaiseksi. Täten tartutaan kyllin kauaksi syiden sarjaan,
mutta ei siltä tartuta oikein. Kunnon tasavaltalainen ei tee keisaria
tai kuningasta tai kansanjohtajaa tai jotakin aateryhmää ensi sijassa
vastuunalaiseksi vapauden ja siveyden häviöstä; hänestä on kansa itse
syypää -- Rooman cesarismiinsa, Ranskan omaansa. Se on arvoton oppi,
tuo oppi "viattomasta kansa raukasta", ja paljon valheellisempi kuin
de Maîstre'n väite: _les peuples n'ont jamais que le gouvernement
qu'ils méritent_. Ja surkuteltava näky on, että mahtava ja sivistynyt
kansa ei tahdo vastata kohtaloistaan maailman tuomioistuimen edessä,
vaan alati syyttää jotakin Pekkaa tai Paavoa.
Augustus ei ole epärehellisen näköinen -- mutta viekkaan, se
myönnetään. On kuitenkin ero viekkauden ja epärehellisyyden välillä.
Toinen on vielä kunniallisuuden rajojen sisällä; toinen kaukana
ulkopuolella. Mitä "levottomuuteen" ja "uhkaan" tulee, niin niistä
ei näy jälkeäkään. Päinvastoin: Augustus-kuvat vahvistavat tosiksi
Suetoniuksen sanat, että "hänen piirteensä olivat rauhalliset ja
iloiset, puhuipa hän tai oli vaiti". Kun on nähnyt ne, niin ymmärtää,
miten on saattanut syntyä taru gallialaisesta päälliköstä, joka
tahtoi syöstä Augustuksen kuiluun, mutta jonka esti siitä Augustuksen
kasvojen lempeä ilme.
Katselemistapaamme vaikuttaa enemmän kuin luullaan ajatuksemme
katsellusta. Ja Ampère ajattelee, kuten tiedämme, vain huonoa
Augustuksesta.
Tacitus puhuu tästä varovaisuudella, joka jyrkästi eroaa siitä
innosta, millä myöhemmät historioitsijat ovat käyneet paljastamaan
hänen sisäistä ihmistään, ja siitä varmuudesta, millä he ovat
tuominneet hänet. Selvemmin kuin yksikään seuraajistaan on "Rooman
vuosikirjojen" tekijä huomannut arveluttavaksi yhdistää hajanaiset
piirteet Augustuksen elämästä kokonaiskuvaksi, jolla olisi
psykoloogista totuutta. Näennäisen kokonaisuuden saattaa kyllä
luoda mitättömällä terävyydellä ja vähäisellä taidolla, jos leimaa
teeskentelyksi kaiken sen hyvän, jolla hän oli useita vuosikymmeniä
aikansa esikuvana. Mutta tuollaiseen helppohintaiseen selitykseen
ei Tacitus saata antautua. Toiselta puolen hän ei myöskään tahdo
kaunistella miestä, jonka hyveetkin näyttivät hänestä aiotuilta
kiirehtimään Rooman kansan ja valtion häviötä. Senvuoksi hän
säästää arvosteluja tai asettaa ne toisten suuhun. Liian ankarana
puhdistamaan tai puolustamaan sitä, joka täydensi Cesarin työn,
asettaa hän kuitenkin kammotun yksinvaltiaan kuvan niin edulliseen
valoon kuin totuus suinkin sallii. Hänen vallanhimonsa varjo
himmenee, kun näkee sen kansan orjamaisuuden rinnalla. Tacitus
tunnustaa, että kansa piti orjuuden turvallisuutta vapauden vaaroja
parempana. Se rakasti kahleitaan yhtä paljon kuin Augustus valtaansa.
Tacitus viskaa vastuun raskaimman kuorman kansan hartioille ja
kääntyy vaieten siitä miehestä, joka kohotti itsensä valtion herraksi
alentuessaan kansanhengen heikkouden palvelijaksi.
Gibbon olisi saattanut oppia jotakin suuren roomalaisen
historioitsijan varovaisuudesta ja Ampère jotakin hänen selkeätä
kieltä puhuvasta ja ylväästä äänettömyydestään. Mutta Gibbon
pitää muitta mutkitta teeskentelyä avaimena siihen arvoitukseen,
jonka nimi on Oktavianus Augustus. Tämä on kylmästi laskeva
pää, tunteeton sydän, pelkurimainen luonne, teeskentelijä, joka
yhdeksäntoistavuotiaasta seitsemänkymmenenseitsemänvuotiaaseen
on käynyt teeskentelyn verhossa hänen aikansa pääsemättä hänestä
selvyyteen.
Eikö tämä aika sitten ollut vajonnut kyllin syvälle epäilläkseen
jokaista hyvettä ja sietääkseen jokaista pahetta?
Sen kuvan, jonka Gibbon on piirtänyt muutamalla kovalla vedolla,
valmistaa Ampère hienoimpia yksityiskohtia myöten. Mutta joka
varjostuksesta, jonka hän kuvaan tekee, ei se käy ainoastaan
rumemmaksi, vaan myös epätodellisemmaksi, ja kun hän tekee
Augustuksen jokaisesta sanasta, hänen jokaisesta teostaan valheen tai
petoksen, silloin täytyy lukijan viimein kysyä itseltään, onko tämä
tervettä psykologiaa ja onko todellakin valaistu hänen luonnettaan ja
vaikuttimiaan tekemällä hänestä hirviön, joka viisikymmentä vuotta
herkeämättä ja onnellisesti näyttelee siveellistä, osan tunkeumatta
sieluun ja muuttumatta jonkinlaiseksi luonteeksi, kuten toisilla
näyttelijöillä.
Augustus kaunisti Roomaa ihanilla rakennuksilla ja taideteoksilla,
mutta ei keisarillisella palatsilla. Hillittömän ylellisyyden ajalla,
jolloin Rooman kansalaiset ympäröivät itseään itämaisten kuninkaiden
loistolla ja itämaiset kuninkaat rakensivat temppeleitä Rooman
senaatin ruhtinaalle, asui tämä pienessä talossa Palatinuksella,
jonka ennen omisti puhuja Hortensius. Sisäänkäytävän kummallakin
puolella kasvoi laakeripuu; oven yläpuolella riippui senaatin
lahjoittama tammilehväseppele. Pilarikäytävä talon edustalla oli
pieni ja rakennettu, ei marmorista, ei edes travertiinistä, vaan
tulivuoren tahraisesta karstakivestä, peperiinistä, joka on kehnoin
roomalaisista rakennusaineista. Ken astui sisään toivoen löytävänsä
näiden vaatimattomien muurien takaa marmorikuvia, taitehikkaita
talouskapineita, kallisarvoisia mosaiikeja, hän erehtyi. Siellä
ei ollut mitään, mikä osoitti rikasta miestä ja taiteentuntijaa.
Pöydät, sohvat ja muu näkyvissä oleva muistuttivat yksinkertaista
porvarikotia. Pieni kamari yläkerrassa oli isännän työhuone. Sitä
hän nimitti "Syrakusakseen". Mieluimmin hän työskenteli kuitenkin
omaisiensa ympäröimänä.
Tässä asunnossa eli Rooman valtakunnan herra yli 40 vuotta. Lapset,
jotka kasvoivat hänen lietensä luona, opetti hän itse lukemaan.
Täällä hän ilolla katseli naissukulaisiaan värttinän ja kangaspuiden
ääressä. Arkioloissa ei keisari pukeutunut milloinkaan muihin kuin
niihin kankaisiin, jotka hänen puolisonsa, sisarensa tai tyttärensä
olivat valmistaneet.
Miksi hän valitsi tämän elintavan, kun hän loistossa olisi voinut
voittaa Persian muinaisen suurkuninkaan? Lähellä on vastaus, että
hän teki niin, koska se oli hänen luonteensa mukaista. Etäällä ei
ole toinenkaan vastaus: hän oli kansalaistensa korkein siveystuomari
ja piti velvollisuutenaan olla heille esikuvana isien koruttomissa
elintavoissa.
Mutta eipä! Ampère on nähnyt syvemmälle. Kun Augustusta ilahuttaa
nähdä ylpeän Liviansa tai kauniin, vielä moitteettoman Juliansa
värttinän ääressä, tai kun hän ottaa pienen Lucius Cesarin polvelleen
ja kärsivällisesti opettaa hänelle kirjaimen kirjaimelta, silloin
on hän teeskentelijä, joka pienillä kodikkailla kuvilla tahtoo
viekoitella Rooman kansan unohtamaan yksinvaltiaan yksinkertaisen
perheenisän takia. Pöydät ja tuolit eivät ole niin viattomia, miltä
ne näyttävät: Ken on tullut tietoon niiden omistajasta huomaa niissä
_les ruses de son caractère et l'hypocrisie de sa politique_. Itse
talon peperinistä tehdyt pilarit ovat kujetta: _jusque dans le choix
de sa maison et des matériaux dont elle était formée, Auguste semble
avoir cherché à tromper sur la nature de son pouvoir_. Lähelle
taloaan rakensi Augustus komean Apollotemppelin, jonne hän perusti
valikoidun kirjaston, joka oli koristettu kuuluisien kirjailijoiden
patsailla tai rintakuvilla. Siinä jälleen ansa! _Toujours le même
calcul: il se faisait petit, pour se faire puissant_. Kun hän teetti
roomalaisille uuden forumin, teki hän sen karkoittaakseen mielistä
vapaudenmuistot, jotka kummittelivat vanhalla, vaikkakin tunnustaa
täytyy, että nämä kummitukset temppelien, basilikojen, patsaiden,
puhujalavojen y.m. muodossa tuskin jättivät kansalaisjoukoille
kädenkääntymätilaa. Ja kun itsepäiset talonomistajat estivät häntä
antamasta torilleen säännöllistä muotoa, oli se kunnioitus, jota hän
tässä osoitti yksityistä oikeutta kohtaan, ainoastaan keino yleisen
oikeuden rankaisemattomaan loukkaamiseen.
Lukiessani näitä Ampèren selityksiä saan vaikutuksen liiallisesta
rasituksesta. Augustus rasittaa itseään liiaksi ja Ampère samoin:
toinen teeskennelläkseen suuressa ja pienessä, tärkeässä ja
joutavassa, mahdollisessa ja mahdottomassa; toinen ollakseen
teräväjärkinen soveltuipa tahi ei ja saadakseen lukijan vakuutetuksi
siitä, että, joskin viekas Oktavianus pettää koko maailmaa, on häneen
nyt vihdoinkin sattunut silmä, joka seuraa vilpistelijää kaikissa
hänen harhailuissaan ja lymypaikoissaan ja vieläpä paljastaa hänet
peperiininkin takaa.
Omasta puolestani ei minua haluta riistää Augustukselta kaikkia
muita inhimillisiä ominaisuuksia, tehdäkseni häntä teeskentelyn
ruumiilliseksi abstraktsiooniksi. Älkäämme kieltäkö häneltä
huojennusta saada toisinaan olla maailmalle omana itsenään. Tällä
hänen itsellään lienee ollut, kuten jokaisella toisellakin, omat
vastakohtansa ja ristiriitaisuutensa. Ihmissielu on joustava kapine
ja on siinä tilaa tuollaisille. Ei ole lainkaan mahdotonta, että
samassa rinnassa asuu vapaudenrakkaus ja vallanhimo, tasavaltainen
omatunto ja kuninkaalliset taipumukset. Teeskentely, jota enin
harjoitetaan, ei tarkoita maailman, vaan itsensä pettämistä.
Tahdotaan luulotella itselleen että omatunto on tyydytetty, kun
myönnytään intohimoon. Siinä mielessä oli Augustus epäilemättä
teeskentelijä. Ja tuomitkaamme häntä ankarasti siitä! -- Meillä on
oikeus siihen, se on velvollisuutemme. Sillä jos tuomitsisimme häntä
lempeästi, niin kuinka paljon mieluummin tahtoisimme antaa anteeksi
samat viat -- muutamille muille. Myöntäkäämme näet, että on olemassa
samanlainen teeskentelijä, joka on lähempänä kutakin meistä kuin
Augustus!
Oktavianus oli hienosti sivistynyt henki, joka oli altis mitä
erilaisimmille vaikutuksille ja ideoille -- ei tosin syvästi
altis, mutta laaja ja selkeä, johon oli yhdistynyt kyky punnita
ja arvioida vaikutuksia. Lähemmin tarkastaessa huomaa hänen
elämässään joukon piirteitä, jotka vääjäämättömästi todistavat,
että hän pyrki siveellisesti ylhäiseen sekä että hänellä oli
kauneudenaistia. Mutta roomalaiselle, suvustaan huonontuneimmallekin,
edellyttäen että hänellä vielä oli siveellistä tuntoa, ei ollut
kohottavampaa näkyä kuin vanha vapaavaltio, missä vallitsi
sankarimieli, luja laintunto ja tyhjentymätön uhrautuvaisuus.
Epäillä nyt Augustuksessa tämän suuruuden muistojen verivihollista,
heltymätöntä teeskentelijää, joka vapaudenystävän naamiossa hautoo
yhä uusia murhasuunnitelmia kansalaisitsenäisyyttä vastaan, on
psykoloogisessa suhteessa sekä väkivaltaista että tarpeetonta.
Se ei selvitä, vaan hämmentää hänen sielunsa arvoitusta. Olemme
vakuutetut siitä, että hän ihaili tasavaltaa ja rakasti sen muistoja.
Riennämme kuitenkin lisäämään: ihaili tasavaltaa, koska kukaan ei
tahtonut palauttaa sitä, rakasti sen muistoja, koska ne olivat
niin kaukana, tuolla puolen kansalaissotien ja diktaattoriaikojen
kauhuja. Siis platoonista rakkautta, ihailua etäältä. Mutta ne ovat
teeskentelemättömimmät kaikista tunteista. Ne joutuvat vähimmän
kiistaan itsekkäiden tarkoitusperiemme kanssa. Me uskomme niihin,
koska emme saa milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella niitä.
Tällä käsityksellä ei tuota Augustukselle mitään kunniaa, eikä
se ole tarkoituskaan; mutta tekee hänet vähemmän hirviömäiseksi,
inhimillisemmäksi siihen määrin kuin hän itsensä vuoksi kainostelee
palvella omanvoitonpyyntiään. Hänelle annetaan tilaisuus meidän
kaikkien lailla sisustaa johonkin sielun kammioista pyhäkkö
jollekin palvelemisen arvoisemmalle, jota hän jumaloi, koska tämä
jumaloiminen aateloi häntä hänen omasta mielestään, haittaamatta
hänen itsekkäisyyttään. Moni ruhtinas on pitänyt itseään hyvänä
tasavaltalaisena, niin kauan kuin ei tullut kysymykseen tasavallan
perustaminen.
Uskallan mennä hiukan pitemmälle. Jos on ollut kyllin uskalias
lausumaan sen ajatuksen, että Augustus tunsi, vaikkapa vain
platoonisia, tunteita tasavaltaa kohtaan, niin lisättäköön, että
tämä rakkaus ei ollut lainkaan toimeton, ei ihan joutilaana vaipunut
katselemaan vahingotonta ihannetta. Jos tahdomme olla oikeamielisiä,
niin meidän täytyy myöntää, että sama mies, jonka voimakas ja
kohtuullinen hallinto soi maailmalle rauhan, jollaista ei siihen
saakka oltu milloinkaan nautittu, kävi suurella kestävyydellä
sisällistä sotaa niitä ajanvirheitä vastaan, jotka synnyttävät
yksinvallan ja tukevat sitä. Totta on, että sotaa käytiin
varovaisesti, sillä varovaisuus, sanoi hän itse, on sotapäällikön
parhain hyve; mutta hänen tarkoitusperiensä totisuutta todistavat
ne rohkeat iskut, joita hän iski, missä sävyisyys ei riittänyt.
Voidaanko ajatella, että vapaan yhteiskuntamuodon salakavala
vihollinen panisi alttiiksi henkensä valaakseen terveitä voimia
valtionlaitoksiin, jotka olivat olleet vapauden suojana ja joilla
yhä vielä oli sama tehtävä? Augustus pani henkensä alttiiksi
puhdistaessaan sopivilla keinoilla senaatin sadoista jäsenistä,
jotka olivat yksinvallan parhaita välikappaleita: tuhlaajia, jotka
perikadon partaalla odottivat lunastusta Cesarin armosta, ryömijöitä,
jotka olisivat pitäneet kunnianaan häpeällisimmät toimet vallan
palveluksessa. Ritarisäätyäkin hän koetti kohottaa, ja teroitti
kansan mieleen, että almut alensivat sen arvoa, että köyhinkin
roomalainen kansalaisoikeutensa vuoksi oli aatelismies, jolla oli
velvollisuuksia yhteiskuntaa ja itseänsä kohtaan. Augustus näki,
että se, mikä ennen oli ollut ja jota vieläkin nimitettiin Rooman
kansaksi, miedontui yhä enemmän yleismaailmalliseksi roskaväeksi.
Mikään muutos ei ollut edullisempi yksinvallalle. Kansalla on
muistoja ja se tuntee itsensä päteväksi yhteiskuntavallaksi. Mutta
roskaväki vailla suku-luetteloa, vailla isänmaallisia muistoja ja
senvuoksi vailla oman arvon tuntoa elää kernaasti imperaattorin
viljanjakamisista, iloitsee hänen näytelmistään ja seuraa hänen
viittaustaan. Augustus koetti hillitä tätä muutosta. Rooman kansan
veri ei saisi rappeutua, sen muinainen henki ei aivan tukahtua
kasvavan orjamielisyyden alle, ja tätä tarkoitusta varten keisari
ryhtyi toimenpiteisiin, joita laajentunut näkemys ihmiskunnan
tarpeista ei olisi myöntänyt hänelle, toimenpiteisiin, jotka
vaikeuttivat orjan ja vapautetun kohoamisen kansalaisluokkaan.
Cesarismi oli muutoin, kuten tiedetään, suuresti "liberaali",
kun oli kysymyksessä aitausten murtaminen, jotka olivat esteenä
yhdenvertaisuuteen, mutta saattoivat olla vapauden turvana.
Tämä hänen tunteensa roomalaisveren pyhyydestä ilmeni myös kokeessa
suojella vanhaa kviriitistä kansanpukua, toogaa, ulkomaalaisilta,
helleenisiltä ja gallialaisilta puvuilta. Tämän tapainen
haaveksiminen oli anteeksiannettavaa. Kuinka suuria muistoja olikaan
tässä puvussa! Useammin kuin kerran oli maailman kohtalo ollut toogan
liepeen varassa. Ja kuinka plastillisen rikas se onkaan ylväästi
laskeutuvissa poimuissaan! Kun Augustus eräänä päivänä kulki forum
romanumin yli ja näki väkijoukon vilinässä niin vähän toogia ja niin
monta vieraskuosista ja -väristä vaippaa, toisti hän surullisesti
Virgiliuksen säkeen:
Rooma herra on maan, sen toogaa kantava heimo.
Etäällä olivat nyt ne päivät, jolloin "roomalainen perheenäiti"
oli kunnianimi. Yhteiskunnan syntiinlankeemus ei ala Eevasta, vaan
Aadamista. Nainen puoltaa niin kauan kuin suinkin hyvää tapaa; hän
tekee sen peritystä tottumuksesta, ellei kunniallisuuden kaipuusta.
Mutta kun mies on tehnyt hänet vertaisekseen paheessa, vajoaa hän
pian syvemmälle kuin mies, ja turmelus on silloin parantumaton,
sillä suvun kehto keinuu häväistyn lieden ääressä. Tähän oli tultu
Roomassa. Rooman kansan rappiotila ilmeni räikeimmin roomalaisen
naisen rappiossa. Vanhimmat ja jaloimmat suvut sammuivat, vapaiden
kansalaisten joukko väheni vuosittain, sillä miehet pelkäsivät
avioliiton turmia. Avio oli nimensä heittämistä irstailevan vaimon
häväistäväksi. Silloin pidettiin parempana vapaata rakkautta, sillä
vähemmän loukkaavaksi katsottiin sitä, että orjatar petti kuin
että aviovaimo petti. Augustus ryhtyi lain voimalla suojelemaan
kotia ja valtiota. Mutta laki on voimaton siellä, missä tapa on
kuollut. Kuitenkin on muistamisen arvoinen se näky, kun vanha
imperaattori seisoi suorana aitiossaan näyttämötalossa, ja jokainen
mies ritaripenkeissä huutaa kiivaita eleitä tehden hänelle: "Alas
aviolakisi!" Kun huuto kaikuu kasvavalla voimalla, viittaa Augustus
Germanikuksen ja hänen lapsensa luoksensa ja nostaa pienimmän pojan
syliinsä. Hänen vieressään seisoo nyt roomalaisten jumaloima sankari,
nuori perheenisä miehekkäässä kauneudessaan. Keisari osoittaa häntä
ja kukoistavia lapsia rauhoittaakseen korkeimman maallisen autuuden,
siveellisen kodin, kuvalla myrskyisen kansan ja näyttääkseen, kuinka
hyvää hän oli tarkoittanut laeillaan.
Augustuksesta tehdään niin teräväpäinen, kun epäillään kaikessa,
mihin hän ryhtyy ja mitä hän jättää tekemättä, ansoja vapaudelle.
Ja kuitenkin hän olisi ollut sangen lyhytnäköinen, ellei olisi
huomannut, mitä Kaligula, Nero, Domitianus helposti saattoivat
havaita: että hirmuvalta ei tiedä omaa parastaan, ellei se elä
hyvässä sovussa siveettömyyden kanssa.
Jos Augustus olisi odottanut, että hänen pyrkimyksensä herättää
jälleen siveellistä kansanhenkeä heti synnyttäisi uuden Kato-suvun,
niin luultavaa on, että mahdollisuus niin siunauksesta runsaaseen
menestykseen olisi pikemmin jäähdyttänyt kuin kiihoittanut hänen
intoaan. Mutta hän tiesi varmasti, että kylvönsä hyvä siemen lankesi
epäkiitolliseen maahan ja antoi parhaimmassa tapauksessa myöhäisen
sadon. Oman valtansa takia hänellä ei ollut mitään peljättävää
paremman suvun nousemisesta. Luihin ja ytimiin saakka lienee hän,
kuten häntä ympäröivät vakavat miehetkin, tuntenut Horatiuksen
ennustuksen, että senaikuiset roomalaiset, isiään huonommat,
synnyttäisivät itseään kehnompia jälkeläisiä.
Kaksi kertaa Augustus tarjoutui luopumaan korkeimmasta vallasta.
Se on leimattu hänen teeskentelynsä julkeimmaksi piirteeksi. Uskon
minäkin, että hän tuskin olisi tehnyt tarjousta, ellei olisi ollut
varma ratkaisusta. Tämä on todennäköistä miehestä, jonka ainoa
intohimo -- mutta ei ainoa halu -- oli valta ja joka niin hyvin
käytti sitä yhteiskunnan edistämiseksi. Mutta oliko tämä teko
senvuoksi vain teeskentelyn hedelmä? Eikö se sisältänyt senaatille ja
kansalle muistutusta jostakin, minkä he näyttivät tahtovan unhoittaa:
että Rooman valtakunnan yksinvaltias oli kansan edusmies, sen vallan
satunnainen hoitaja ja että hän tarvitsi, pysyäkseen kutsussaan,
kansan selvästi osoitettua tahtoa ja uudistettua myöntymystä siihen?
On niin usein sanottu, että Augustus tahtoi "pettää kansaa vapauden
varjolla". Mutta eikö se huolenpito, millä hän vaali tasavaltaisia
nimiä ja muotoja, ole paremmin selitettävissä siten, että hän tahtoi
pitää avoinna paluutien vapaavaltioon sen ajan varalle, kun hän ja
hänen lähimpänsä olivat jättäneet näyttämön? "Vapauden varjon" ei
kukaan antanut pettää itseään, ei se, joka tahtoi, eikä sekään,
joka ei tahtonut vapauden todellisuutta. Tuntee huonosti sen ajan
roomalaiset, jos kieltää heiltä kyvyn arvostella kaiken liian
alhaiseksi ja selittää kaikki pahimmaksi. He eivät pitäneet kaunista
varjoa todellisuutena, mutta kaunista todellisuutta, jos se joskus
ilmestyi, pitivät he kernaasti varjona. Augustus, joka oli juonut
helleenisen ajatuskannan lähteistä, tiesi, että jälkimaailma antoi
hänelle suuremman kunnian tasavallan uudestiluojana kuin tyrannian
perustajana. Ja eikö se ole suuressa määrin hänen ansionsa, että
tarvittiin vuosisatoja, ennenkuin Rooman valtakunta oli ennättänyt
vajota mihinkään itämaisen despotian tapaiseen? Tosiaan: kunnia tästä
koituu enemmän hänelle kuin senaatille ja kansalle. Sitä vapauden
varjoa, jota hän ylläpiti, on kiittäminen siitä, että kun maailma
oli suljettu tasavallalta, oli tasavaltalaisilla vielä kuitenkin
turvapaikka -- keisarinistuimella. Siellä saattoivat sellaiset miehet
kuin Antoninit, Tacitus, historioitsijan jälkeläinen, Julianus
vielä toimia vapaavaltion hengessä, vaikka kansa ei kyennyt saamaan
elähytystä tästä hengestä.
Kun Augustus luopumistarjouksen jälkeen palasi senaatin juhlallisesta
kokouksesta majaansa Palatinuksella, niin emme usko, että hän
ajatteli itsekseen: "millainen viekas veitikka sinä olet... _dolis
instructus et arte pelasga!_ kuinka hyvin osaat tyydyttää ihmisten
halua tulla petetyiksi!" Pikemmin hän tahtoi uskotella itselleen,
että askel, jonka hän äsken otti, oli vääjäämätön todistus
epäitsekkäisyydestä ja kansalaismielisyydestä. Jos itsetuntemus
hänet joskus petti, niin tapahtui se tässä. Hän ei ole milloinkaan
ajatellut itseään Brutusten ja Katojen eläväksi poliitiseksi
vastakohdaksi. Näiden suurten nimien kantajien leiri oli toinen
kuin se, minne kohtalo viskasi hänet Cesarin perillisenä; mutta
hänen kunnioituksensa heitä kohtaan oli teeskentelemätön: hän ylisti
lempirunoilijainsa kanssa _atrocem aninum Catonis_ ja yhtyi heidän
kysymykseensä: _Quis te, magne Cato, tacite relinquet?_ Nautittuaan
päivällispöydässään kolme -- suuremmissa tilaisuuksissa kuusi --
ruokalajiaan ja odottaessaan sohvalla kädessään Eneidi pientä
päivällisunta, jota hänen oli tapana nauttia otsa käden varassa,
lepäsi hänen katseensa ehkä useammin kuin kerran Virgiliuksen
säkeissä:
Tahdotko valtiaat tarquinilaiset nähdä ja Bruton
mahtavan sielun, ensimäisen konsulin, hänet,
liktorikimput mi sai ja vallan uhkaavat kirveet?
Vapauden kauniin turvaksi täytyi rangaista sinun,
onneton isä, poikias, jotka vehkeili salaa!
Aika vastainen minkä tuomion lausuukin, Brutus,
rakkaus maatas ja kunniaa kohtaan syämmesi voitti.
_Ultor Brute! Pulchra libertas!_ Augustus saattoi nukahtaa huulillaan
nämä sanat pelkäämättä rauhattomia unia. Brutuksen varjo ja vapauden
ihanuus olivat hänelle esteetisesti miellyttäviä, mutta eivät
poliitisesti vaarallisia haamuja, ja yksinvalta oli edeltäkäsin niin
juurtunut kaikkien mieliin, että hän pitkän hallituksensa aikana ei
saanut milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella vapaudenrakkautensa
arvoa vallanhimonsa painon suhteen. Itse hän luuli olevansa
parhain Kato, mitä Roomassa oli, ja varmaankin hän siihen suuntaan
viittasi, kun hän usein, puheen sattuessa hänen ystäväpiirissään
muinaisroomalaiseen hyveeseen, lausui helposti lohdutetulla kaiholla:
"meidän täytyy tyytyä siihen Katoon, joka meillä on".
Ilman tällaista, vaikkapa vain liian imartelevaa käsitystä itsestään,
ei hän tuskin olisi voinut pitkän elämän aikana ja monen perhesurun
kohtaamana säilyttää sitä sielun rauhaa, joka levitti iloa hänen
olemukseensa ja teki hänet lempeäksi ja ystävälliseksi. Meidän
tulee voida antaa hänelle anteeksi, että hänen hyveensä edistivät
yksinvaltaa, nähdessämme, että seuraavien Cesarien paheet eivät
voineet kukistaa sitä.