Eilen aamulla se siis vasta tapahtui. Viestin hiihtäjä oli saapunut
suoraan vanhasta pappilasta. Vaimoni ääni värähti, kun hän lipun toi,
hän aavisti mitä se sisälsi ja minä myös aavistin. Kynäni vaipui,
työnsin kirjoitukseni pöytälaatikkoon, avasin kirjelipun ja luin
-- -- -- ja siinä samassa me jo huomasimme itkevämme: mies isänsä
kuolemaa, vaimo appensa poismenoa ja 7-vuotias tyttö isän sylissä
itki vain sentähden että näki isänkin kerran itkevän, isän, tuon
"kovan miehen".
_Jo umpeen painui nyt isän silmä, tuo sydän lempeä nyt on kylmä.
Vaikeat olivat nähdä ne hirveät kamppailut. Papan kello osoitti 10
minuuttia vaille 2 aamuyöllä, kun viimeinen hengenveto tapahtui.
Ainoastaan viimeiset minuutit olivat rauhalliset. Veljeni! Jäit
näkemättä isäsi hengenlähtöä. Nyt hän niin kauniina lepää. Tottahan
tulette katsomaan_.
-- -- --
Hoiperrellen valjastin poroni pienen puupohjareen eteen ja läksimme
ajamaan kaukaista pappilaa kohti -- ruumista katsomaan. Ruumista?
Tuo kauhea sana! Saattoiko sellainen käsite olla totta hänestä,
isästä, joka oli täynnä elinvoimaa ja joka rakasti elämää ja oli niin
vahva käsivarsiltaan ja jaloiltaan! "En usko sinua, kohtalo!" Ja
kuitenkin minun täytyi. Kylän akkoja tuli vastaan, niiden tervehdys
pisti sydämeen aivankuin he olisivat ilkkuneet minua, jolta isä oli
kuollut. Hammasta purren täytyi nöyrästi ottaa vastaan...
Kun saavuimme viimeiselle kilometripylväälle pappilan Jänismäen
alla, niin tuntui tuiki mahdottomalta se olettamus että isä oli
lakkauttanut terveyskävelynsä, nuo säännölliset 36-vuotiset
joka-iltaiset virvoittelunsa pappilan ensimäisellä kilometrillä.
Tuntui että ukon vieläkin _täytyi_ ilmestyä vastaan ja hymähtää:
"ahaa vai te siinä olette!" sillä satoja kertoja oli pappa tullut
vastaan. Nytkö siis ei tullutkaan? Jospa ne valehtelivat, jotka
ilmoittivat vanhuksen kuolleen? Oi Herra Jumala maassa ja taivaassa,
mikä lieneekään se totuus että _olemassaolo lakkaa?_
* * * * *
Saavuimme perille. Oliko se pappila? Oli -- eikä ollut. Eräänlainen
kaamea verho häälyi henkisten silmäimme edessä. Tuntui että isän
täytyi olla joko salissa tai työkansliassaan, katsoa ikkunasta...
Joku siinä tuulotteli sänkyvaatteita uloskäytävällä. Sininen
kasvoiltaan, nyykäytti päätään ja sopersi: "Papan tuskat ovat nyt
loppuneet!" Ja näytti iloiselta, näytti, mutta _oliko?_ Ja sitten...
jossakin ovessa tulee äitiruustinna vastaan, syleilee kuumasti ja
hyrskähtää itkuun. Sanoo jotakin papasta. Sydän särkynyt. Sitten
velimies, kimmel hänenkin silmissään, yrittää sanoa: "nyt olemme
isättömiä poikia" mutta ei saa ulos, lausuu sen jotenkin toisin.
Hiivimme kaikin nurkkakansliaan ja minä -- minäkö se olen? -- huomaan
tyynesti, ulkonaisesti aivan kylmänä, kohottavani valkoista liinaa
olennon kasvoilta, joka makaa liikkumattomana. Järkeni sanoo että
siinä nyt on isäni, oma isäni, joka minut on siittänyt, elättänyt,
kouluttanut...
Vielä eilisiltana kuutamon noustua olin nähnyt hänet hirveissä
tuskissa kiemurtelevana, nyt kohtaan hänet tyynenä, arvokkaana,
juhlallisena. Hopeanharmaa parta, otsan rypyt silenneet, nenä
jalostunut, profiili kuin marmoriin veistetty... oh, hän on kuin
kuningas, hän on komea, kaunis, ylhäinen. Onko hän siis kuollut?
Kolmen askeleen päästä katsottuna hän, isävanhus, näyttää vain
nukkuvalta...
Tuntuu kauhealta, että isän noin on täytynyt _alistua_. Hänethän
on väkisten tähän huoneeseen kannettu ja ovi jätetty auki että
huone jäähtyisi. Kauheata! Isälle, joka oli niin tarkka huoneen
lämmityksestä ja oven kiinnipitämisestä.
Siis ruumis kuitenkin! Eipäs, hänhän näyttää hiljaa hengittävän, vai
pettääkö silmä että rinta vielä kohoaa? Joku panee kätensä hänen
povelleen ja sanoo: koetelkaapa sydämen kohtaa, se on vieläkin
lämmin. Minäkin koettelen -- ettei vaan ole valekuoll...? Ei, sanovat
muut: kyllä hän on kuollut...
Menemme pois sisähuoneisiin juomaan kuumaa kahvia vehnäisten kanssa
-- hävettää ettei isä saa mitään... Syömme melkein juhlapäivällisen
-- lihapullia ja pannukakkua -- nautimme ja -- häpeämme. Kuinka
luonnotonta! Jonkun pyhän lain mukaan emme tietysti saisi nauttia
mitään, koskapa isä, elättäjämme, ei voi syödä. Tämähän on loukkaus
vainajaa kohtaan. Mutta mikä ei ole loukkausta nyt? Leikkisänäkin on
loukkaus ja nauru rikos...
* * * * *
Me näemme hänet juhlallisen liikkumattomana ja se meitä vähitellen
tyynnyttää. Mutta mitä me ajattelemmekaan? Mikä se meitä salaa
kirvelee ja nostaa raivoisan vastalauseen lohduttomuudessamme?
-- Se että muistamme nähneemme hänen kärsivän tuskia, joita emme
osanneet lieventää. _Se_ on verinen vääryys ja siitä vaadimme ihmisen
herran tilille. Sinä suuri tuntematon, eikö sinun _asiasi_ olisi
ollut auttaa? Olihan hän vanha ja elämässä jo kyllin kärsinyt --
rangaistustako tämä siis kuitenkin oli ja mistä?
En anna anteeksi sinulle, oi Jumala, että isääni rääkkäsit! Otit
häneltä ensin puhekyvyn, otit tajunnasta tärkeimmät osat, et
antanut vanhan miehen lausua viimeistä hyvästiä puolisolle, joka 51
vuotta oli seissyt hänen rinnallaan. Otit häneltä myös valituksen,
äänenkin kyvyn, mutta me näimme selvästi, kuinka syvästi hän siitä
loukkaantui. Jospa olisi saanut edes huutaa! Mutta hän oli kuin
piinapenkissä, kapula suussa... häntä kidutettiin kuin marttyyria
tulisilla raudoilla, poltettiin häneltä kieli, kurkku, kädet,
jalat, lopulta rinta; vihdoin sydän lävistettiin... _Onko tämä
Jumalan työtä_ vai kenen? Kituuko metsässä honka näin ennenkuin
kaatuu? Laupeuden Jumala, missä on sinun armosi? Näinkö vapahtajansa
syliin täytyy vaipua vanhan papin? Tässä on jotakin selittämätöntä,
harhamaa, opetettua, iskettyä kautta vuosituhansien.
Ajattelenko kuin pakana -- minä, joka totuuden tahdon tietää?
Ei minua huoleta se, _minne_ isäni sielu joutui, mutta minä vaadin
lopputilin kymmenestä vuorokaudesta, jotka vainaja sai kärsiä.
* * * * *
Siihen sattuu ruumiin ääreen kiertävä raamatunkauppias. Selitän
hänelle mielipiteenäni ettei minua tyydytä uskonto, jollaista maa
tunnustaa. Hän miettii hetken ja vastaa: Mutta sehän on ikävää
että ihminen riitelee tekijäänsä vastaan! -- Niin onkin, vastaan
minä, mutta minun on pakko isäni kunniallisen etsimyksen vuoksi
kapinoida sellaista luojaa vastaan, joka sallii moista tapahtuvan.
Raamatunmyyjä väittää ettei _ruumis_ mitään merkitse eikä
ruumiinkiemurtelut, vaan että Jeesus Kristus on sydämessä. Saattaa
olla, sanon minä, mutta minähän muistan selvään, ettei rakas isäni,
vaikka oli valtiokirkon uskollinen opettaja, ettei edes hänkään
eilisaamuna kuollessaan saanut tuntea armon lohdutusta. Vasta
luonnollinen kuolema teki lopun hänen tuskistaan. Pitääkö uskoa
kaunista satua? Saan luvan uskoa, mutta sydämeni ja järkeni väittää
että vainajaa, hänen arvolleen sopimattomasti, kohdeltiin...
Oi kuinka minä säälin sinua, rakas isä, ja rukoilen jumalien Jumalaa,
että Hän, se _korkein_, sovittaisi tämän ristiriidan, jos sitä
ajallisessa tai ajattomassa elämässä enää sovittaa voi.
-- -- --
Kauhea yö! Olimme käyneet saunassa -- ensi kerran ilman isää --
ja nukuimme lämpöisessä salissa. Vieressämme seinän takana nukkui
-- hän itse. Salissa oli kaikki niin pehmoista ja mukavaa, suuria
häälyviä kukkia, suuria peilejä, tauluja ja korutavaraa. Akkunasta
paistoi talvikuutamo yli sileiden hankien, yli lumisten metsien.
Siinä oli puutarha -- tuulimylly -- jyväaitta -- kaikkia näitä oli
mahdotonta ajatella ilman isää. Jos minne silmänsä loi, muisti isän,
isän puuhat, hiihdot, kävelyt. Kymmenien vuosien äänet ja kuvat
kangastelivat silmissä. Miksi siis hän, joka oli niin voimakas, oli
lakannut antamasta kuvia itsestään?
Me emme voineet nukkua. Tuntui että isä on salaa murheellinen siitä
että häntä luullaan kuolleeksi ja että häntä pidetään jääkylmässä
huoneessa. Hän on elävä, tottakai, mutta ei voi itseään ilmaista.
Meidän äärettömän järjettömyytemme takia hän vihdoin ei kestä -- hän
nousee -- nousee ja rynnistää ovelle. Rasahdus -- lumivalkoisena
yövaipassaan hän syöksee keskellemme ja sanoo sortuneella äänellä:
"Pojat, miksi näin minua kohtelette?" Samalla kaatua romahtaa
lattiaan ja on vasta silloin kuollut...
Mielikuvitustako vain? Kuuntelimme horroksissa, eikö tosiaan kuulunut
hiiskausta ruumishuoneesta. Joka sekunti kuvittelimme jotakin
tapahtuvaksi. Tapahtuiko? Eipä suinkaan. Mutta yömme oli onneton. Oi
isä ettet kuollut meidän vielä pieninä ollessa, kenties emme silloin
olisi poismenoasi surreet, emme sitä niin olisi osanneetkaan surra!
Nyt, täysinä miehinä, itsekkin kuolemaniässä, tunnemme kauhua. Sinä
olit meille _liian paljon_. Jokainen nurkka vanhassa pappilassa
todistaa sinun pitkää ikääsi ja ihmeellisiä ennätyksiäsi.
-- -- --
Aamu valkenee, arki koittaa. Veljen täytyy istuutua rekeen ja lähteä
kaupunkitoimiinsa -- yli 200 kilometriä.
_Meidänkin_ täytyy lähteä. Miltä tuntuukaan nyt pojan koti? Se
on sekin kuin rikkiromahtanut, sillä vanhan pappilan turvissa me
sielullisesti olemme eläneet. Vasta nyt sen oikein ymmärrämme.
Oi, se on suurenmoista ihmisen elämässä, koettelemusten keskellä,
kenellä oma isä on elossa ja avoinna lapsuuden koti, jossa vapaasti
saapi käydä. Sen suloisempaa vierailupaikkaa, virvoitussopukkaa ei
maailmassa toista löydy.
* * * * *
Minunko kärsimysteni laskuun sekin tulla täytyy -- ruumisarkun
tilaus! Mitat, malli... Kuinka kauhea onkaan ruumisarkun malli
kylmässä Pohjolassa! Miksi se pitää olla niin särmikäs? Silläkö vielä
tahdotaan lisätä kipuja? Ennakkoluulojen kasvattamat olemme kaikki.
Miksi ei kukaan keksi pehmeämpiä muotoja? Tuonelan ruuhi pitäisi
saada miellyttäväksi että me siihen tottuisimme...
* * * * *
Mieli hautoo, muistot kulkevat. Omaatuntoa särkee -- meillä kaikilla,
yksin äidillä, sillä niin on aina, kun ikuinen ero tapahtuu.
Kuinka sitä olikaan laskettu isän kuolemaa ja siihen kaikin puolin
muka varustauduttu, ja kuitenkin -- kuinka toisella tavoin kaikki
sittenkin kävi!
Olimme sisareni kanssa saapuneet pappilaan eläinsuojelusliiton
iltamasta myöhään sunnuntai-iltana. Koko pappila nukkui ja me --
löydettyämme äidin asettaman ruokatarjottimen -- olimme kumpikin
hiipineet vuoteisiimme. Muistan nukkuneeni huonosti, sillä asiani
olivat uhkaavalla kannalla, mutta minua lohdutti tämä vanhassa
pappilassa käynti ja porolleni oli siellä aina varattuna jäkälää. Jo
varhain maanantai-aamuna tapasin isäni kuten tavallista kansliassaan.
Aamiaispöydässä näin hänen päänsä yhtäkkiä vaipuvan vasten pöydän
laitaa ja äitini sanoi: "ai, ai, nyt papalle taas tuli". Samalla
isä jo selvisi ja jatkoi aterioimistaan. Silloin vasta sain kuulla
että näitä pyörrytyskohtauksia oli sinä yönä sattunut useampia eikä
vanhus ollut nukkunut. Minä huomautin ettei isän pitäisi jatkaa
noita yövuoteella lukujaan, sillä ne rasittavat aivoja, kuten tunsin
omasta kokemuksestani. Isäni ei varoitukseeni kääntänyt enempää
huomiota, vaan ilmoitti että hänellä oli tänä päivänä ollut aikomus
ajaa hevosella luokseni, sillä ukolla oli ikävä pientä viisivuotiasta
tyttöäni, joka ennenkin oli ollut pappilassa. Esitin että lähdetään
vaan yhtä matkaa ja minä ajan edellä porolla. Mutta silloin äitini
huomautti ettei pappa nyt saanut lähteä, koska hänellä oli ollut
huono yö. Huomenna oli laskiaistiistai. Minä ilmoitin että luokseni
oli aikonut vieraita, mutta että kolmen päivän päästä torstaina on
vanhimman tyttäreni syntymäpäivä ja että vanhusten silloin sopii
tulla. Niin se asia päätettiin ja minä hyvästelin. No nytkö sinä
menet! sanoi isäni tapansa mukaan, vaikka minusta tuntui että hän
sen nyt sanoi jotenkin eri tavalla. Kun talutin poroni kanslian
akkunan alle, näin isäni katsovan lähtöäni akkunasta. Jotakin
_hyvin miettivää ja alakuloista_ oli hänen katsomisessaan. Samalla
silmänräpäyksellä minussa vilahti: (oi ihmisen oikeita aavistuksia,
joiden pyhyydelle hän ei pane arvoa!) että kukasties näen isäni
elävän katseen viimeisen kerran? Minä nyykäytin päätäni isälle
hyvästiksi iloisesti ja reippautta tavoitellen, huiskautin porohihnaa
ja luistin mäkeä alas. Mutta samalla olin itsekseni päättänyt että
ensi postissa ilmoitan eräälle veljistäni pelkoni isän sammuvasta
elämästä... Minussa oli vaistomainen aavistus. Niin ajoin kotiin.
-- Heti seuraavana aamuna saapui hiihtopoika pappilasta mukanaan
kirjelippu, jossa ilmoitettiin että isä yöllä kello 3 oli pudonnut
sängystään aivohalvauksen kohtaamana. Valjastin poroni ja ajoin
täyttä laukkaa järven ympäri, välttäen kylää, pappilaan. Yhdyin
hoitajiin, autoin nostamisissa. Isäni oli hirveässä levottomuudessa,
ei mikään asento häntä tyydyttänyt, alituisesti täytyi korjailla
tyynyjä ja itsekkin hän niitä korjaili, vaikka oikea käsi ja oikea
jalka olivat halvatut. Lämpimiä pulloja asetettiin jalkoihin,
jääpussi päähän -- sairas ei sitä sietänyt. Kaikista hämmästyttävintä
oli että isä oli kadottanut puhekykynsä. Se teki äitiini hirvittävän
vaikutuksen, ja hän vain odotti että isä tulisi tajuntaansa
ja jotenkin osoittaisi puolisolleen mieltään (eikä työntäisi
tuntemattomana pois). Isää näytti kummastuttavan että hoitajat
hänet ympäröivät. Ujostutti ja kidutti sanomattomasti luonnollinen
tarpeentekonsa, joka oli käynyt arveluttavaksi. Me ymmärsimme että
viimeinen sairaus oli nyt alkanut, mutta emme uskoneet kuolemaa.
Lääkärikirjoissa sanottiin että aivohalvaus useimmiten "menee ohi"
ja että puhekykykin palautuu... Minä noudin apteekkarin katsomaan
isääni. Hän kertoi oman isänsä myös kuolleen aivohalvaukseen, mutta
tämä oli elänyt mykkänä kokonaisen vuoden ennenkuin kuoli. Vaan
tässä oli ikäeroitus, hänen isänsä oli ollut 50-vuotias, meidän oli
80-vuotias. Pitäjäläiset tiesivät että vanhoillakin usein halvaus
paranee. Minä huomautin siihen että oli eroitus talonpoikaisaivojen
ja rovastinaivojen välillä.
Äitini kulki huoneitten läpi ja itki. Hänellä oli omantunnon vaivoja
ettei ollut herännyt heti yöllä. Hän kertoi että pappa illalla oli
sanonut voivansa paremmin ja tapansa mukaan lukenut makuultaan.
Luultavasti hän luki Hall Cainen "Vaimo jonkas annoit", arveli äiti.
Tosin siinä oli joku "Vartijan" numerokin yöpöydällä. Äiti muisti
nähneensä puolisonsa sammuttavan lamppunsa. Muisti vanhuksen sanoneen
että äiti häntä nyt vähän katsoisi tänä yönä, jos edellisen yön
pyörrytykset uudistuvat. Mutta äiti, joka oli valvonut edellisen yön,
nukkui raskaasti. Silloin se tapahtui -- äiti heräsi vasta kun näki
isän lattialla...
Aamuyöllä pantiin hakemaan apua, koko talo joutui liikkeeseen.
Näin se siis oli alkanut tuo sairaus. Olin siellä itsekkin parina
yönä valvonut.
Siellä me olimme istuneet, me elämän armoittamat, vanhan pappilan
palavien öljylamppujen ääressä pakkasen paukkuessa ulkona, tähtien
kiiluessa taivaalla ja vahtineet vanhaa vapisevaa honkaa, joka uhkasi
kaatua keskellemme elämän myrskyistä väsähtäneenä...
Kuinka selvään muistankaan noiden valvottujen öiden mielialat.
Se oli siis vihdoinkin tulemassa tuo katastroofi. Heimonsa
hopeakruunuinen kuningas makasi voimattomana kuni salakavalan
vihollisen kolhima. Vielä eilen hän oli puhunut, katsellut kaikkea,
tajunnut ja tuntenut. Nyt ei hän kyennyt lausumaan ainoatakaan
tavuuta.
Oli ollut kauheata todeta sitä mykäksi tulemisen kirousta, kun
ruumiissa vielä olisi ollut miehen voima, jota ei kolme hoitajatarta
jaksanut voittaa. Koko ensimäisen vuorokauden, vuoteen omaksi
jouduttuaan, oli rakas isämme turhaan ponnistanut karhuvoimiaan
päästäkseen tavallisiin tehtäviinsä. Alituisesti liikkuivat hänen
kätensä ja ruumis tempoili. Ei palaakaan ruokaa eikä pisaraakaan
mitään juomaa hän voinut nauttia. Ja luonnolliset asiat tuottivat
hänelle surkuteltavia kärsimyksiä...
Siitä ensimäisestä yövalvonnasta on mieleeni syöpynyt eräs
nousukohtaus. Vanhus pyrki kiihkeästi työhuoneeseensa. Emme tienneet,
oliko sairas tajullaan vai ei. Mutta tuohon omaan, rakkaaseen
työhuoneeseensa tultuaan - me kannatimme häntä kainaloista --
tiedättekö mitä vanhus teki? Hän kiskoi meidät seinäkellonsa eteen,
väänsi päätään ja katsoi tarkkaan: "Vartija, mitä kuluu yö --?"
Kello osoitti silloin vähän yli 2:n. Isä parka näytti rauhoittuvan
että kello oli vasta niin vähän -- hän katsahti kummastuneena
meihin kaikkiin: mitä ihmettä me muka teimme hänen kimpussaan?
(hän olisi romahtanut ilman meitä) -- ja me saimme hänet takaisin
makuuhuoneeseen. Hän nukahti sitten muutamiksi tunneiksi... Minä,
kuolevan poika, ajattelin tänä yönä enemmän kuin kenellekään puhua
uskalsin. Ymmärsin kaiken -- ainakin ymmärsin sen uskonnollisen
pohjan, jolla meitä lohdutettiin, silloin kun kuolema ahdisti.
Kaipasin, _uskalsin_ kaivata jotakin enempää... "Oi Jumala", puhelin
hengessäni: "minä maan tomu ja mato, nöyrrytän kyllä itseni Sinun
edessäsi, mutta miksi et sittenkään itseäsi ilmaise? Sillä ethän sinä
ilmaise! He valehtelevat vasten parempaa tietoaan, jotka väittävät
sinun itsesi ilmaisevan. Itse Kristus kuoli kauheihin kärsimyksiin!
Vaikka oli niin korkea ja hyvä että hänet julistettiin Jumalan
pojaksi... Eikö siis kristillinen pohja ole toivoton? Sanotte minua
pilkkaajaksi: Sanokaa, mutta rehellisyys on jumalallista. Vielä on
koittava päivä, jolloin ihmiskunta tietää enemmän kuin _yhteiskunta_
opettaa." Näin puhelin, näin kapinoin ja rukoilin itsekseni sillä
aikaa kun isä nukkui. Kello löi kolmea. En ollut yrittänytkään
nukahtaa, olin lueskellut kansliassa pappeinkokousten pöytäkirjoja
sekä isäni salaisia muistiinpanoja ja arvosteluja -- omasta itsestäni
"Vihan" ja "Rakkauden" menneiltä päiviltä, eivätkä ne estäneet minua
häntä rakastamasta, tunsin ainoastaan surua ja sääliä...
Elämä -- sanelin itsekseni -- oli siis suurelta osalta sellaista
pahaa, jota ei lääkäri eikä pappi, ei edes luonto voinut lievittää.
Siinä itki äitini, hänkin valvoen -- ja me lapset aavistimme ettei
hän tätä kestäisi... Entäs omat asiani? Kullakin kohtalonsa. Meidän
ihmispoloisten täytyi kovettua, paatua, kestääksemme elämämme väärät
laskut ja pettyneet ohjelmat.
Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta kuin nukkuvan hengitys
ja minut valtasi väsymys. Kun kolmen tunnin kuluttua heräsin,
kuulin isänkin heränneen ja hoitajattarilla oli täysi työ
pidätellessään sairasta, joka ponnistelihen ylös. Aamun kajo jo
hämärsi. Minua pyydettiin avuksi ja taas me kannatimme sairasta
kainaloista työhuoneessa -- oh, hän, isä parka, ikäänkuin pyrki
_elämän säännölliseen työhön_, hän, tuo ankaran ahkera mies,
joka halvauspäiväänsä saakka oli ruumiin ja sielun täysin voimin
työskennellyt milloin kansliapapereinsa, milloin höyläpenkkinsä
ääressä -- siinä virui vieläkin vasu täynnä hänen viimeisiä
lastujaan... Kuta vanhemmaksi isä rovasti oli käynyt, sitä
tarmokkaammin hän oli veistellyt, valmistaen loppumattomasti
kaikenlaisia tarve-esineitä ja ilahduttaen lastenlapsiaan
omakeksimillään leluilla -- todentotta: hän oli kaatunut töittensä
keskelle. Tänä aamuna sai höylä ja vasara olla rauhassa, asiapaperit
kajoomatta. Tällä kertaa ei isä pyrkinyt seinäkellonsa eteen,
vaan saimme hänet suosiolla kääntymään pöytänsä äärestä takaisin
-- hän ikäänkuin häpsähti todellisuuden surkeutta ja kun näytimme
hänelle hänen omaa taskukelloaan, ei hän kiinnittänyt huomiota
kellon tauluun, vaan kiiltäviin periin uteliaana niitä hypistellen
sormillaan -- niinkuin lapsi. Elämän normaali kulku on kai se että
ihminen kuolemaa lähestyessään muuttuu uudestaan lapseksi.
Kun olimme saaneet isän toistamiseen takaisin makuuhuoneeseen, ei hän
enää voinut nukahtaa, vaan sairauden tuskat hyökkäsivät raivoisasti
hänen päälleen. Varsinkin näytti häntä äärettömästi kiusaavan oman
vuoteensa asema. Hän pyrki yhä uudestaan ylös ja sai itse siirretyksi
tavattomalla voimalla vasemmalla kädellään koko rautasängyn
toisapäin. Me autoimme ja taivuimme hänen mielitekoonsa. Näin oli hän
saanut vuoteensa pääpuolen suoraan pohjoista kohden ja siinä asemassa
vuode pysyi sitten loppuun asti, vaikka sairas välillä joskus sai
maata toisessakin vuoteessa. Vanha hieroja-Kaisa tiesi sanoa että
kuoleva itse asettelee vuoteensa. Rovastilla oli vaistomainen tunne
että juuri tuossa vuoteessa ja juuri noin päin hänen oli nukahdettava
Ikuiseen uneen.
Siinä me istuimme ja surkuttelimme vanhuksen kohtaloa. Vihdoin
valkeni talvinen päivä, aurinko nousi häikäisevän kirkkaana levittäen
loisteensa yli erämaan lumisten maisemain. Vanhus lepäsi, oli kenties
hänen helpoin hetkensä, mutta mitä ilta taas toisi, sitä oli mahdoton
tietää.
* * * * *
Oli kohtalon ivaa että viimeinen asiamies, jonka isä vastaanotti
vielä terveenä päivänään, sattui olemaan pitäjän väliaikainen
haudankaivaja, joka oli siinä määrin pilannut maineensa että
juuri oli ottamassa papintodistusta päästäksensä muuttamaan pois
paikkakunnalta. Joka talosta tuo mies oli petkuttanut rahoja ja
onnistui hänen vanhalta rovastiltakin saada apua. Millä mielellä isä
sen oli mahtanutkaan antaa? Hän koetti aina uskoa hyvää huonoistakin
miehistä. Kenties isä sen oli antanut hyvin tietäen antavansa
valehtelijalle ja tuntien kiusaantumista? Yhdestä asiasta saattoi
olla iloinen: antamalla apua haudankaivajalle esti antaja tätä miestä
tulemasta omaksi haudankaivajakseen.
* * * * *
Riittää yhä muistelemista noista päivistä, jolloin kiidättelin
porollani edestakaisin kaukaisen korpikotoni ja isäni pappilan
väliä. Minua polttivat tuliset hiilet sekä vanhassa että uudessa
kodissa, jossa viimemainitussa vaimoni joka päivä sai taistella
elämänkärsimystaistelua suuren lapsilauman keskellä auttajanaan
ainoastaan raaka palvelustyttö, jota kiroilemisensa uhallakin emäntä
oli pakotettu sietämään, koska ei kunnollisia palvelijoita syrjäiseen
paikkaan ollut saatavissa. Rahavaramme olivat auttamattomasti
loppuneet, karjankontua emme saaneet mistään rahallakaan. Sekä
aineellinen että sielullinen hätä piiritti joka puolelta, eikä meidän
talossa -- ilman isän sairauttakaan -- isäntä ja emäntä voineet
nukkua ainoatakaan yötä kiemurtelematta kohtalonsa kourissa. Nyt oli
tullut vielä tämä!
Muistan, kuinka olin kahdenvaiheilla, ajaakko kotiin tuon ensimäisen
valvotun yön perästä pappilasta. Kun vihdoin sen tein, en saanut
rauhaa kotonakaan, vaikka kirjalliset työni, joista elämäni oli
riipuksissa, olivat pahimoiltaan kesken. Kuka saattoi kirjoittaa
romaania näin kiristyneissä sielunleikkauksissa? -- Ei, täytyi
ajaa takaisin! Saimme kotiasiamme mitenkuten järjestetyiksi ja
vaimoni läksi mukaani. Oli iltapimeä ja kova pakkanen, poro,
jonka oli pakko raahata sekä pulkassa ajajaa että suksimiestä,
juonitteli järvenjäällä ja aiheutti yhä ikävämpää hermostusta meissä
kummassakin. Kirvelevä suru painoi meitä, mutta vastoinkäymiset eivät
meitä nöyrryttäneet -- elämä oli karkeata koettelemusta ja autio
erämaa ympärillämme ei tarjonnut lohdutusta. Armoton pohjanviima
viilteli kasvojamme kuin terävä sahanterä...
Meillä oli erikoinen kammo kirkonkylää kohtaan, jonka läpi oli
ajettava päästäksemme vanhaan pappilaan. Varsinkin tällä kertaa, kun
asiamme olivat huonoimmillaan, tunsimme raatelevaa vastenmielisyyttä.
Ettei tarvitseisi ketään kohdata? Mutta kohtalo ei meitä säälinyt.
Siinä vilahti vastaan jälleen se roikka, joka meitä hengellisesti
vaivasi. Ne olivat jotkin "apteekkarin nimipäivät", joille joutilas
herrasväki taas oli kerääntynyt. Joku nuori virkamies koreilevine,
tukkipomomaisine rouvineen, joku alempi virkamies esimiehensä rouvaa
matkivine vaimoineen, joku naimahaluinen sairaanhoitajatar, joku
tanssihullu orpojenopettajatar... Ne tervehtivät meitä ikäänkuin
iloisesti ilkkuen ja yksi kerkesi kertoa että rovasti nyt muka voi
paremmin -- se oli kuultu tuolta komealta "laupeudensysteriltä",
joka paljastetuin käsivarsin, suurmailman muotia matkien, piti
velvollisuutenaan porhaltaa porollaan jokaiseen mahdolliseen
vierailupaikkaan ja jonka hameenhelmoissa paistoi kolme tulipunaista
rantua (neitiä sanottiin hyvin uskonnolliseksi).
Kertoja tiesi lisätä, että vanha rovasti oli tuolle neidille tänään
nyökännyt päätänsä, oli siis hyvin hänet tuntenut. Rohkenipa joku
tokaista että "isäsi kuuluu jo kävelevän ja peilailevan". Meitä
iljetti! Huvittelijain keskellä kekkelehti vapaamielisyydellään
kerskuva pappismies, vanhapoika, joka kuiskutti korvaan, kuinka hän
viime yönä oli "vähän hummannut". Olivat apteekinhoitajan kanssa
juoneet pirtua, iskeneet "p:sti korttia" -- nämä kaksi miestä,
jotka kumpikin edellisenä päivänä olivat käväisseet isä raukkaani
katsomassa.
Että ihmiset saattoivatkin -- olihan jokaisella vapaus elää miten
tahtoi ja kenenpä oli pakko muuttaa päiväjärjestystä yhden kuolevan
takia? Mutta kuitenkin... kokekoon joku toinenkin minkä me ja
tuomitkoon sitten...
Meihin koski liian hellään paikkaan kun saimme tietää, että tuo
komea neiti isäni sairasvuoteen äärestä oli rientänyt suoraapäätä
tansseihin ja hypellyt, hypellyt...
Kiitimme päästessämme irti kylästä ja saimme nousta pappilan pihaan.
Puheet sairaan muka paremmuudesta näyttäytyivät perättömiksi.
Kyläläiset olivat ne keksineet ikäänkuin vaimentaakseen omiatuntojaan.
Jäimme vaimoni kanssa täksi yöksi seuraamaan taudinkulkua pappilassa.
Se ei näinä vuorokausina kehittynyt parempaan eikä pahempaan päin.
Saattoi vain todeta että vanhus vielä oli "elossa".
Kului muutamia vuorokausia. Yötä-päivää tekivät vuorohoitajattaret
parhaansa, öisinkin toisinaan oli neljä paria.
Lauvantaipäivänä (aivohalvaus oli sattunut tiistaita vasten yöllä)
olin jälleen pappilassa. Vanhus oli silloin levollinen ja monet
merkit osoittivat että hänellä nyt oli helpompi. Minulle oli kerrottu
että isäni hellästi oli painanut rintaansa vasten pikku tyttöäni,
yhtä lapsistani, joka sinne oli lähetetty tyhjässä heinähäkissä
pappilan rengin matkassa.
Äitini myös kertoi että isä tänään ensi kerran oli puristanut hänen
kättänsä aivankuin olisi hänet tuntenut. "Ja se tuntui niin hyvälle"
("och det kändes så godt"), muori sanoi ja hyrskähti itkuun.
Todella: sairas näytti tyyneltä eikä riehtonut kuten ennen peittojen
kanssa. Saimme silittää hänen käsiänsä ja rintaansa, mutta ääntä
hän ei voinut päästää. Nielemiskykykin oli heikko ja sylki valui
takaisin. Minussa syttyi ajatus koettaa saada sairaalle jotakin
sanotuksi, saada ainakin selville, oliko hän täydessä tajussaan.
Lausuin siitä siskolleni, mutta tämä arveli ettei hyödyttänyt
koettaa. Minä kuitenkin koetin, otin paperilevyn ja kirjoitin isoilla
kirjaimilla: "Rakas Isä. Nosta vasan kätesi ylös, jos ymmärrät mitä
tähän on kirjoitettu. Siitä me kaikki tiedämme että vielä tajuat
kirjoitusta. Nosta nyt heti."
Panin lapun isäni käteen. Hän tarttui siihen uteliaana ja näytti
tarkoin lukevan. Kun hän oli lukenut rivit loppuun, käänsi hän
paperin ja katsoi, oliko toiselle puolelle kirjoitettu. Ei ollut.
Silloin hän työnsi lapun takaisin ja suureksi hämmästyksekseni ja
ilokseni nosti vasemman kätensä, tehden jonkunlaisen kaaren ilmassa
ja laski heti alas. Hänen katseensa ikäänkuin puhui: "Ymmärrän
tietystikin -- kuinka te näin yksinkertaista asiaa kyselettekään!"
Siskoni myös uskoi että isä ymmärsi. Oli nyt olevinaan varmaa että
potilas tajusi kirjoitetun sanan. _Hänelle siis saattoi kirjoittaa
mitä tahansa_. Sitä hän ehkä itse toivoi. Mikä ilo! Me olimme niin
varmat asiasta, ettemme kiiruhtaneet kirjoittamaan toista lappua,
jottemme rasittaisi hänen aivojaan. Kauhean tyhmästi teimme.
Sitäpaitsi odotimme aluelääkärin saapumista. Illemmalla tulikin
tohtori antaen yhä parempia toiveita. Vieläpä otti sairaalta pari
etuhammasta, tämä näytti olevan täysin tietoinen asiasta, sanottavaa
kipua ei tuo huulia rikkovain hammasten otto näyttänyt vaikuttavan.
(Se oli itse asiassa hirveää -- vastustin sitä jo silloin, mutta
tohtori oli itsepäinen.) Tohtori uskoi toipumiseen ja otaksui että
puhekykykin jonkun viikon kuluttua, ellei halvaus uudistuisi, oli
palaava. Sairaalle sopi kyllä rauhoittavasti kirjoittaa. Hän jätti
meidät hyviin toiveisiin ja parhaiksi postin lähtöön lennätin minä
porollani rauhoittavia uutisia kaikille poissaoleville veljille ja
sisarille. Siinä kiireessä tuo rauhoittava kirjoitus isälle jäi
tekemättä! Otaksuen että siskoni sen tekisi kiidätin näet postista
suoraan kotiini, jossa kylpy odotti. Päätin itsekseni ettei ole
tarvis mennä pappilaan muutamaan päivään, koska asiat siellä ovat
hyvin. (Meillä elävillä on aina muka kiireellisiä töitä.)
* * * * *
Jumala anteeksiantakoon huomaamattomuutemme. Rauhoituslappu jäi
iäksi päiväksi kirjoittamatta, sillä potilas oli jälleen kadottanut
tajuntansa. Kun vaimoni maanantai-iltana palasi pappilasta, kertoi
hän yhden veljistäni saapuneen kaupungista, mutta isä parka ei
enää ollut tuntenut tätä rakkainta poikaansa. Turhaan oli veli
lippukirjoituksella koettanut tuoda tervehdyksen sairaan ainoalta
sisarelta, joka talven kuluessa oli lähettänyt monta sydämellistä
kirjettä vanhalle veikolleen.
Vaikka kaiken tämän sain tietää, en jostakin syystä kadottanut
toivoani. En ajanut pappilaan tiistainakaan, koska olin saanut kuulla
että veljeni ja siskoni tulisivat seuraavana päivänä meille, joiden
luona aniharvoin ketään kävi. Tulivatkin -- hevosella lasten kanssa
-- ja vietimme hauskan päivän (kuinka väärinvietetyltä sekin päivä
perästäpäin tuntuu). Illalla saatoin veljeäni pois antaen hänen
ajella porolla hevosen edessä. Iltayöllä kuutamossa lennätin takaisin
tuoden pulkassani postin ja sokuritopin. Kauppiaassa oli päätäni
huimannut elämän arki -- mikä meidät perisikään -- viimeiset roponi
olivat menneet siihen, mitä pulkkaani mahtui...
* * * * *
Olin luvannut ajaa pappilaan torstaina ja istutin vanhimman lapseni
pulkan keulaan aavistaen että viimeisen kerran saisin näyttää
isääni tytölle, joka niin paljon hänkin oli nauttinut isoisänsä
puolelta. Isäni näytti ihmettelevän että kaksi pikkutyttöä samana
päivänä seisoi hänen vuoteensa ääressä. Vaistomaisesti vanhus veti
pikkutyttöjä rintaansa vasten, joka peloittavasti korisi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hänet huumasi suuri tuska, hän nyki peittoaan ja
koetti turhaan nousta. Hän oli huomattavasti heikontunut, sillä
sanottavia ei häneen oltu sisälle saatu. Tänään hän oli huolinut
huulilleen vain vettä ja pisaran sitroonavettä, johon oli tiputettu
hajuksi konjakkia.
Hirvittävä todellisuus: lavemangi ei enää tehonnut...
* * * * *
Nyt olen kertonut osanottoni sairaan luona olemiseen. Palaan jälleen
tuohon onnettomaan kuutamoyöhön, jolloin olin pakotettu kyyditsemään
toisen pikkutytöistäni takaisin kotiini "etteivät lapset meluaisi".
On jäänyt mainitsematta, kuinka pahalta tuntui kylän keskuksen läpi
ajaessa kohdata jälleen kylän herrasväkiä, jotka hurvelehtivat
kuutamossa. Liian pistävästi tunsi silloin ihmiselämän räikeät
vastakohtaisuudet, siinä oli pari vakavan hyväntekeväisyyslaitoksen
naista, joiden johtokunta piili kaukana pääkaupungissa ja jotka
kansan silmissä herättivät kummastusta alituisella huvittelullaan.
Iloisia huudahduksia, keveitä liikkeitä! Naisia hännysteli
vähätöinen, hyväpalkkainen virkamies. Kaikki he tiesivät miten asiat
käyvät pappilassa -- sairaanhoitajattaret liehuivat loistavissa
pukimissa kuni prinsessat -- moisesta vapaudesta tuskin tiedettiin
pääkaupungissakaan. Mitä he välittivät ikälopusta, joka teki
kuolemaa? Kuolkoon. He ovat nuoria, he tahtovat nauttia elämästä!
Teki mieli tuolle huvittelevalle herrasväelle jotakin sanoa, mutta ei
saanut sanaa suustaan. Niin, ajattelee mies, heillä on iloitsemisen
oikeus -- _minulla_ ei. Minä kuljen kohti korpea ja kuoleman varjon
maisemia. Minulle ei kuutamo haaveita anna, kalman kuudan vain
paistaa...
Jumala yksin tiesi, kuinka itsekkin kaipasin elämän iloa. Kohtalo
oli sen minulta riistänyt. Syksystä saakka oli sieluni vaeltanut
eksyksissä tässä hirveässä erämaassa -- -- henkeni oli orpoutunut. Oi
kauhea kuutamoyö!
* * * * *