Taas olen käynyt siellä vainajan talossa. -- Taas viettänyt siellä
kuutamoisen yön yksin maaten salissa, jonka seinän takana isä yhä
lepää. Kuinka hermoni olivatkaan jännityksissä -- mitä se on?
Pelkäsinkö yliluonnollisia? Olin käynyt näyttämässä ruumista parille
talonpojalle, jotka halusivat viimeisen kerran nähdä rovastiansa.
Kynttilä kädessä olin mennyt ja vetänyt liinan kasvoilta. Kuinka
rauhallisena, ikäänkuin hymyillen vanhus makasi. Ei tehnyt lainkaan
kuolleen vaikutusta. Isäni vain nukkui -- ja minä muistin, miten jo
koulupoikana kalasaaressa olin katsellut nukkuvaa isää. Minua ei
kammottanut, olin ylpeä isästäni. Kas noin, sanoin talonpojille, noin
sitä pitää ihmisen nukkua! Mutta kun yö tuli ja jäin yksin -- silloin
kuvittelin isän olevan valekuolleen ja säälittelin että akkunan
puolisko oli avattu hänen makuuhuoneessaan. Ajatellappa: jos hän
herää viluun tai akkunasta murtautuu sisään koira tai susi.
Koko yön kuuntelin horroksissa, eikö muka isä hengittänyt kuuluvasti
tai noussut ylös ja pyrkinyt ovelle? Hermoni olivat hyvin kiusatut...
Myöhemmin yöllä keksin lohduttavan ajatuksen. Miksi isäni eilen oli
näyttänyt _hymyilevän!_ Kukaties ruumis kuvasteli iankaikkisuuden
vaiheita? Oh, isä oli varmaan tavannut, siellä missä oli, rakkaan
tuttavan -- pikku poikani, minun rakkaimman, viattomasti kärsineen
poikani, joka myös oli kuollut aivotautiin! Hän, isävanhus, oli
yllättänyt pikku Kalevin kukkaistarhassa ja ottanut lasta kädestä
kiinni: "Sinäkin täällä?" "Oi, ja sinä -- isoisä!" oli Kalevi
huudahtanut. "Ah kerro, miten _minun_ isäni voipi?" "Sinunko isäsi?
Minunko poikani? Kyllä kerron: hän ajelee yhä porolla" oli vanhus
vastannut, "mutta kovin synkkämielinen hän on -- asiansa lienevät
huonosti". "Voi isä rukka!" oli pikku Kalevi siihen huudahtanut:
"Lähetinhän minä hänelle neljä tuhatta markkaa silloin kun lähdin
pois maan päältä, eikö se riittänyt?" "Ei", selitti vanhus. "No",
sanoi pikku Kalevi: "minä pyydän hyvää Jumalaa heti lähettämään
isälle lisää rahaa!" Sitten oli rakas pikku vainaja kuiskannut papan
korvaan: "Kuinka äiti voi?" ja hyrskähtänyt itkuun. Vanhuskin oli
nyyhkyttänyt ja vastannut mielenliikutuksesta väristen: "Äidilläsi on
kolme poikaa."
"Sepä hauskaa!" oli Kalevi hymyillen huudahtanut, "jos ne minut
vain päästäisivät täältä, niin lähtisin niiden kanssa leikkimään.
Minulta jäi leikki siellä maan päällä kesken..." Sitten oli pikku
vainaja kysellyt myös siskojaan... Ja niin olivat he yhdessä, Pappa
ja Kalevi, käsikädessä lähteneet nousemaan ylös marmoriportaita
taivaalliseen palatsiin...
-- Oi jospa kuvitelma olisi totta -- silloinhan ei kuolema olisikaan
niin kauhea!
* * * * *
Kaksi viikkoa vierähtänyt siitä, kun isä kuoli. On täytynyt tottua
arkiohjelmaan, säännölliseen, pakolliseen työhön. Työ kai onkin
ainoa, joka lievittää. Joka työtä voipi tehdä, sillä vielä on
elämänhalua.
Olen usein ajellut siellä vanhassa pappilassa. Joka kerta
Kiiskimäkeä ylös noustessa on tuntunut uskomattomalta ettei pappa
ole kotipuuhissaan kirjoittamassa tai nikartelemassa. Kun tulen
kansliaan, ensin tavattuani vapisevan äitini salissa, huomaan että
elämä täällä on pysähtynyt kuin seinäkello. Tuntuu pahalta vapaasti
saada järjestellä, vieläpä omaksi ottaa isäni työkaluja ja tavaroita,
joita on satamääriä hänen kansliansa seinällä, omatekoisessa komeassa
työkaapissaan ja kaikissa ihmeellisissä pikkulaatikoissaan.
Kaikkiko nyt on hajoitettava tämä monikymmenvuotinen vanhuksen
työpesä? Kuinka rakas se hänelle olikaan! Ja kuitenkin viiltää
sydäntäni, kun tiedän, kuinka monta ikävänkin hetkeä vanhus tässä
majassaan on viettää saanut. Äitini kertoilee nyt itkusilmin,
kuinka papalla varsinkin sunnuntai-iltoina, kun ainoa kotona-oleva
tytärkin usein oli kylällä, saattoi olla ikävä. Kuinka hän turhaan
kävi iltakävelyllään yksinäisine mietteineen kohtaamatta ketään,
tuli takaisin, meni saliin, istui ja mietti -- eikä jaksanut joka
hetki lukea, vaikka muuten paljon lukikin... Ei tullut vierasta,
en tullut edes minä -- poika. En joutanut! -- Oh Jumala, kuinka
hyvin tunnen ja ymmärrän itsessäni tämän isäni pyhäilta-ikävän.
Minulla myös on verissä sanoinselittämätön, sielua syöpä ikävä juuri
_sunnuntai-iltoina_ omassa kodissani -- vaikka mitä tekisin.
* * * * *
Nyt lepää hän arkussa, mutta arkku ei vielä ole kiinni. Ne, jotka
muuttivat hänet vuoteesta, saivat tuntea, kuinka jäykistynyt hän oli.
Ruumis oli suorastaan jäätynyt, sillä oli ollut 30:n asteen pakkasia.
Isä jäätynyt? Omassa talossaan! Hirveätä. Ja sentään vainajalle ei
tahdottu antaa tätäkään huonetta. "Huone tarvitaan, kun tulee paljon
vieraita", sanottiin pojalle. "Täytyy siirtää ruumis riiheen."
Silloin vainajan poika suuttui. "Eikö isäntä saanut olla omissa
huoneissaan?"
He taipuivat. Mutta poikaa sanotaan pakanaksi, häntä, joka taistelee
vanhan rovastin kunnian puolesta! Monissa muissakin asioissa on hän
näinä päivinä saanut sotia sen puolesta, mitä kristillinen totuus
hänen mielestään vaatii. Esimerkiksi hautajaisjuhlan suhteen. Poika
on tahtonut etteivät isän hautajaiset muodostuisi "pakanallisiksi".
Ettei niitä vietettäisi syöttämällä rasvaisia aterioita kylän
herrasväille tai loppumattomasti juottamalla imelää vehnäiskahvia
(vainajan vähistä varoista).
Ei ole saanut tahtoansa perille, poika! Etenkin siskot haluavat
pakanallisia menoja, s.o. kutsua kaikki luulotellut ystävänsä syömään
ja juomaan pappilaan, jossa ruustinna muori on sortumaisillaan
suruun. Äidissä vilahti eräänä päivänä jumalallinen kipinä:
"Haluaisin syöttää maahanpanijaisissa kaikki köyhät ja kurjat!"
Se vain vilahti. Tietysti herrasväet ja pomot valtaavat paikat.
Lopulla pojan täytyi, ollakseen liiaksi riitelemättä (tätä sanotaan
riitelemiseksi), kirjoittaa hautajaiskuulutus kirkkoon v.t.
kirkkoherran julkiluettavaksi. Jossa puhuttiin surusaatosta ja
lopuksi siitä että seurakuntalaisilla on vapaa pääsy hautauskesteihin
pappilaan. Kuinka paljon syntiä tehtäneekään sinä päivänä -- ovathan
osanottajat enimmäkseen syrjäisiä, monet suorastaan vihamielisiä
vainajan muistolle, vaikka lipohuulin puhelevat.
* * * * *
Mutta sinä päivänä, kun posti toi sanomalehden, jossa tuomiokapituli
julisti isän viran haettavaksi 60:n päivän kuluessa, samalla
määräten kiiltäväkasvoisen apupapin v.t. kirkkoherraksi ja
"armovuoden saarnaajaksi", sinä päivänä poika jälleen pyhästi
kauhtui. Kuinka mielensä tekikään ripittää hiippakunnan herroja muka
hienotunteisuuden puutteesta: -- eihän isävanhus vielä sinä päivänä,
jona julistus luettiin, ollut edes ruumisarkussaan, vielä vähemmin
mullan peitossa: -- ja nämä jo tarjoavat vainajan virkaa kaiken
maailman leipälipereille! Den andras död, den andras bröd. Tietysti:
laki ja asetus, mutta kuitenkin...
Poika ei saanut rauhaa ennenkuin tarttui kynään ja kirjoitti
sanomalehteen, _millainen_ mies tässä tarvittiin isän tilalle ja
jälkeen!
Tokko lehti sitä painaisi? Mikä olikaan sielunpaimenen virka Suomessa?
* * * * *
Kahtena päivänä olen nyt kaivattanut hautaa isälle, määrännyt sen
paikan, sen syvyyden ja pituuden. Porolla umpea kaahluuttaen tai
suksilla hiihtäen olen siellä liikkunut. Haudasta tulee niin hyvä
kuin näissä oloissa saada voipi.
Jos minutkin joskus sinne haudataan -- vastoin tahtoani yhteiseen
hautuumaahan -- niin valitkoot paikan, josta erämaan järvi siintää
pohjoista kohden. Mieluimmin jäisin lepäämään siihen kalasaareen,
joka meille kaikille on rakkaampi kalmasaarta. Nuo yhteiset
hautausmaat ovat niin surullisia ja kammottavia.
* * * * *
Aavistiko isäni kuolemansa? Aavisti kyllä, mutta ei osannut siihen
uskoa. Tuntuu ikäänkuin hän sitä enin olisi vain _kummastellut_.
Muistan äitini jutelleen. Tuona yönä, jona pyörrytyskohtaukset
tapahtuivat, oli isä nähnyt unen. Oli siitä huomauttanut äidille:
"Näin tänä yönä unen, niin ihmeellisen etten eläessäni sellaista ole
nähnyt. Siitä unesta herättyäni päätin sen sinulle kertoa heti aamun
tullen. Välillä nukahdin. Ja nyt -- en enää sitä muista."
Äitini myös oli nähnyt unen: syvän, mustan, leveän viemäriojan,
joka kulki koko pappilan peltojen halki. Eräs kylän neideistä oli
viikkoa aikaisemmin nähnyt seuraavankaltaisen unen: kappalainen
saarnasi yksin kirkossa, mutta rovasti oli puettuna lumivalkoiseen
messupaitaan ja hänet oli vihittävä -- piispaksi. Kappalainen
ikäänkuin oli näyttänyt hätääntyneeltä...
Kysytään: eivätkö unet merkitse?
* * * * *
Olen hiihdellyt siellä kesäisessä kalastussaaressamme maaliskuun
lumiryöpyssä punertavan ilta-auringon valossa ja katkonut katajia
ja männynoksia vainajan puukolla. Minusta tuntuu ikäänkuin seppele,
jonka perheeni puolesta laskea aijon, on oleva luonnollisempi
senvuoksi että se on poimittu saaresta, jota isä loppuun asti
hellästi rakasti. Jossa vanhus syvimmät mietteet elämästään mietti
myrskyaaltojen pauhua kuunnellessaan ja jonka yksinäisyydestä hän
aina virvoittuneena palasi purjehtien tai vastatuulta huopainen
takaisin vanhaan pappilaansa.
* * * * *
Veljeni ja siskoni suurmaailmasta ovat saapuneet pitkänä jonona.
Pappila on täynnä hautajaisväkeä. Minäkin ajan sinne _viimeiseksi
yöksi_ saman katon alle, jossa isä vielä lepää.
Huomenna näet ovat hautajaisjuhlallisuudet. Sydäntalven pakkanen,
paljon lunta, keli kehno. Kuinka armoton saattaa luonto olla
kuolleitakin kohtaan.
* * * * *
Oi! nyt ovat hautajaisjuhlat ohi ja sydämessä tuntuu niin tyhjältä.
Mistä ottaa poika elämänhalunsa, kun hänen isänsä on mullassa?
En selosta hautapuheita enkä seppelsanoja -- nehän kuuluvat
sanomalehdille. Se oli kauheata unta todellisuudessa, kun viisi
veljestä, kaikki pitkissä, mustissa takeissa, kirkkaimpana
maaliskuun pakkasaamuna kerääntyy oman isänsä ruumisarkun ääreen:
yksi veljeksistä ruuvaa arkunkannen kiinni ruuvitaltalla ja sitten
tartutaan valkoisiin kantoliinoihin ja vanhus kannetaan -- ulos
pakkaseen... kannetaan suruhavumajaan pirtin kupeelle (pirtin,
jota vainaja elävänä niin ujosteli!) ja arkun kansi jälleen
irroitetaan -- ja siinä hän makaa, oma isä, joka oli arka vilulle,
kahdenkymmenen asteen kylmässä, paitasillaan, pääkallo jo entuudesta
jäätynenä... ja aamu-aurinko paistaa häntä suoraan kasvoihin. Ja
kansa kaikenlainen kokoontuu rovastiansa hyvästelemään. Siinä ajaa
karahuttaa pihaan pappilan hevosen noutamana oma perheeni, ja pieni
neljä-vuotias poikani hypähtää ylös reestä ja juoksee reippaasti
isoisäänsä katsomaan. Pojulle on selitetty että pappa nyt on lähdössä
viimeiselle matkalle ja pojasta on äärettömän juhlallista ja
hauskaa eikä ensinkään ikävää. "Päivää Ukki!" -- "Hyvästi Ukki!" Oh
onnelliset nuo lapsukaisemme, tervehermoiset, synnittömät sielut --
heistä ei kuolema ole muuta kuin leikkiä.
Sitten alkavat saapua kylän herrat pitkissä takeissa ja kylän rouvat
suruharsoissaan... leipäkahvia juodaan... satoja jätkiä työntyy
pirttiin vaatimalla vaatien kestitystä, vaikkei moni ole koskaan
käynyt rovastin kansliassakaan. Kaunis mielikuva hautajaisväestä on
särkymässä -- ihminen on peto, kuta laihempi, sitä tunkeilevampi...
Jo lyö kello 11, se lienee joku sovittu hetki, arkun kansi ruuvataan
kiinni _ikuisiksi ajoiksi_ -- me tiedämme sen hyvin emmekä kuitenkaan
vapise -- näytämme miehuullisilta. Samalla ymmärrämme sieluissamme
että nyt ei isää enää ole näkyväisessä muodossa meille -- että
tästälähtien on elettävä vain _muistolla_ ja _valokuvilla_... Kuoro
laulaa jotakin, taas tartutaan liinoihin ja arkku sijoitetaan
rekeen; vanha isäntärenki tarttuu ohjaksiin, istuen korokkeella,
ajaa... Pysähtyy vainajan jyväpuodin eteen, jossa saattue järjestyy.
Ensimäisenä ajaa isän ruumis -- kuinka julmaa: oma puoliso ei ole
hänen rinnallaan, vaan ajaa toisessa hevosessa... Minä vaimoineni
ajan viidennessä hevosessa. Suuri katajaseppel sylissä. Tie on
havutettu pitkälti alle mäkien -- tiehaaraan saakka -- se on se sama
tie, jota vainaja kymmenet tuhannet kerrat on kävellyt... Isäni
oli aina ihaillut kulkusten sointia ja ostellut kirkasäänisimpiä
helyjä -- nyt ei helähdä ainoakaan kulkunen, vaikka on puolensataa
hevosta. Tietysti -- kansan tapahan on pyhä. Isä oli myös pitänyt
hyvästä kyydistä, itse alati hoputtanut hevosta -- _nyt_ hänen
täytyy tyytyä siihen että Junnu _niin hitaasti_ ajaa. (Jos hän
tuntee ylimailmallisilla aisteilla, niin mahtaa se tuntua hirveän
kiusalliselta.)
Me ajamme läpi kylän -- kylä niin hiljainen, aivankuin kuolluksissa
sekin, sillä äskeiset huvittelijat ovat meidän saattuessamme --
nähtävästi kuuluu taikauskoon ettei ruumiskulkuetta akkunasta
kurkisteta, vaan mennään silloin visusti piiloon (jotta ei "kalma"
tarttuisi!). Minä tunnen kärsiväni epäjuhlallisuudesta, joka
kaikkialla vallitsee. Koirat... Vasta kirkkoa lähestyessä pitkin
jääkenttää, kuuluu pakkasen läpi hautajaiskellon kumina. Mutta kuinka
tukahtunut onkaan sen ääni...
Sitten me jälleen kannamme arkkua -- läpi kirkon -- ja kansa katsoo.
Pysähdymme alttarin juurelle... Alkaa seremonia, papit saarnaavat,
oma veli siunaa ruumiin... seppelten laskeminen alkaa... minäkin
astun vuorollani arkun ääreen ja pidän puheen. Oh ettemme me ihmiset
edes ruumiin ääressä uskalla sanoa koko totuutta -- elämän valheen
ikuista totuutta! --
Sitten taas ajetaan vinhassa viimassa jäitse lumista tietä, isä
paran ruumis edellimmäisenä... Lunta on paksulti, reet uppoilevat...
Vihdoin päästään hautasaareen. Laulajat laulavat suomeksi
_Integer vitae_... Ja pian joutuu se hetki, jolloin tuo musta,
pitkä arkku vajotetaan syvyyteen, yli 2 metrin syvään hautaan...
Oh! eikö olisi jollakin tavoin sielullisempaa, jos ruumisarkku
korotettaisiin _ylemmäs_ maan pinnasta -- eikö alas hautaaminen liene
pakanallista?...
Ja miksi ihmiset ikäänkuin nauttivat siitä että saavat heittää
multakokkareita ja kiviä ruumisarkun päälle?... Niin tehtiin minunkin
isälleni -- tahdottiin ikäänkuin peittää pyhä asia maan multaan,
jotta se ei jäisi näkyväisesti kiusaamaan...
Oi, en haluaisi enempää kertoa! Sitten -- kun oli juhlittu --
me siis _juhlimme_ vaikka isä raukka oli kuollut niin hirveällä
kuolemalla -- ja vieraat olivat menneet, niin, sitten me kaikki viisi
veljestä läksimme yhdessä, kuun sirpin heikossa valossa, maantielle
kävelemään. Alas Kiiskimäkeä, alas Jänismäkeä! _Kävelimme isän
muistoksi yhden kilometrin_. Se oli kaunis asia, se tunnustettakoon,
ainakin aate oli oikea. Sillä varmaankin viimeisen kerran me
kaikki viisi veljestä nyt olimme yhdessä vanhan pappilan maantietä
polkemassa. Me -- vanhan pappilan entiset villit pojat -- nyt täydet
miehet... Siispä kävelimme ja kenties olivat mietteemme hyvinkin
syvät ja toverilliset.
Mutta -- niin armoton on elämä -- yön tullen tapahtui välillämme
väittelyitä, jotka paljastivat sen tosiasian että kukin meistä uhmasi
kulkea omaa ohdakkeista polkuaan. Vanhan pappilan harjahirsi oli
todella murtunut.
Rakas vainaja, yhteinen isämme, sinä, joka lepäät paksujen kinosten
alla, anna anteeksi jälkeläisillesi. Sinä kyllä annatkin. Tässä on
jumalallista se että tiedämme itse siitä kärsineemme...
Vanhan pappilan raunioilla.
Armovuosi loppunut, uusi kirkkoherra valloittanut lapsuutemme kodin
kaikki suojat, kartano täydellisesti siirtynyt toisiin käsiin! Rahvas
puhelee "uudesta ruustinnasta", mutta eri äänilajissa kuin vanhasta.
Siellä on nyt toinen järjestys kuin entisen haltijan aikana, siellä
vallitsee tykkänään outo henki. Toisin siellä torvet soivat, toisin
ukset ulvaisevat. Kanslian ovi pysyy päivälläkin kiinni, ei siellä
enää juoksentele niin paljon asiamiehiä kuin vainajan aikana eikä
keittiökamarissa istuskele niin monta emäntää ja mökinakkaa kuin
vanhan ruustinnan päivinä. Ei siellä semmoisiin joudeta, ei siellä
käy päivä- eikä yövieraita eikä yksikään matkailija sinne pysähdy
eikä siellä minkään pyhän nimessä _kannata_ ruokkia ihmisiä, joista
ei tiedetä olevan aineellista hyötyä talolle. Ei, vanhan pappilan
henki on muuttunut, se on tullut nykyaikaiseksi, se tietää: uusi
sielunpaimen on valtiokirkon väärentämätön leipäpappi, kitsas
kiripukki, ja ruustinna ajelee mieluummin lanta-kuormaa kuin
laulaa trubaduuria tai laulattaa Sankeyn lauluja. Tpruu, milläs
hevosella hän ajeleekaan tuo papinrouva kummitus? Paljonko maksoi
uusi armollinen kirkkoherra vanhan pappilan uskollisista hevosista?
Älkää huoliko kysellä, eikö kaikki tavara pakosta siirtynyt uudelle
omistajalle. Syyttäköön vanha ruustinna parka itseään, jos ei ole
osannut tehdä järkeviä kauppoja.
Kuinka kaunista vanhat asujamet olivatkaan kuvitelleet uusista
tulokkaista! Mutta mitä kaikkea sitten ilmenikään, kun sisäänmuutto
tapahtui? Vaikene, oi valkoinen lehti, nämä asiat kai kätkeytyvät
kaikkien Suomen vanhojen pappilain apokryyfisiin kirjoihin!
Todetkaamme lyhyesti että pala palalta vanhan pappilan sielu
tuli revityksi irti kaikesta siitä mihin se oli kiinnikasvanut
neljäkymmentä vuotta. Aste asteelta täytyi tapahtua eloonjääneen
vanhan ruustinnan nöyrtymys kohtaloonsa, josta niin harva välitti,
sillä ihmisille on samantekevää, kuka alennetaan, kuka ylennetään.
Sanoppa, papinpoika, milloin lienet viimeisen yösi vanhan pappilan
pääskysräystästen alla maannut? Mitä kaikkea silloin sielussasi
läpielänyt ja muistellut?
Tokko tahdoitkaan mitään muistella? Se mikä oli hävinnyt,
oli hävinnyt iäksi. Elämä armoton meni menojaan ja teki
keisarileikkauksensa. Ainoa lohdutus sinulle, sinä ylpeä ja
sydänherkkä papinlapsi, oli oma tietämyksesi että kohtalo kerran oli
tekevä uuden kirkkoherran väelle saman keisarileikkauksen kuin minkä
oli tehnyt sinun häädetylle heimollesi.