Epiloogi.
Anna anteeksi, erämaan entisen pappilan hyvä haltijahenki, että
hätäisesti keskeytän tämän vinttikamarikirjasi tähän. Ne olosuhteet,
joissa nämäkin muistelmat ovat tulleet pannuksi paperille, ovat
liian surulliset, jotta niistä sinulle, haltijahenki, kertoa voisin.
Kenties sinä sentään sukukirjojemme salaisena seuraajana vuosisadasta
toiseen voit aavistaa, mikä yksilöjen yllätys suojattiesi sarjassa
aina on ollut -- heidän ennätyksensä ovat aina katkenneet kesken. Ja
nyt sitä valtavammilla syillä, joita sinäkään et voi olla näkemättä.
Vai eikö koko maailma ole syttynyt palamaan? Eivätkö vuosituhansien
takomat käsityskannat ole joutuneet maanjäristyksen uhriksi? Eivätkö
lapselliset tarinat ole kadottaneet kullanarvoansa, kun nykyajan
henkiseteli kaikkialla lentää! Tottatosiaan: meidän lapsuutemme
enkeleiden siivet ovat kärventyneet -- kuinka korkealle niillä enää
päästään!
Älä ihmettele, itkevä haltija, että me kaikki, jotka ennen olimme
voimakkaat, silloin kun maailmassa vielä vallitsi suuri rauha
eikä kansa noussut kansaa vastaan eikä valtakunta valtakuntaa
vastaan eikä naapuri naapurin silmää puhkaissut, nyt olemme heikot
ja syrjäänsysätyt ja että me toinen toisemme jälkeen vaivumme,
suuttuneina elämään, siihen lepoon, jossa enää ei "päiväkirjaa"
tarvita.
Sinä vanha, hyvä haltijahenki, jota ei nykyajan ihminen tunne eikä
tunnusta, sano milloin sinä itse siirryt sinne, jossa ei mitään
muisteta? Meistä tuntuu kuin tänne maan pinnalle ei kannattaisi
kauvemmaksi jäädä -- oi tule kanssamme, niin vielä kerran syleilemme
toisiamme iankaikkisuuden rannoilla!
Pojan runo vanhalle Äidille.
Ah Äiti armas, kuinka suruisasti
Sun elämäsi ehtootähti vilkuttaa!
Ja miks'en minä "Poika" pontevasti
Voi omaa äitiäni pelastaa?
Miks Jumala tai mikä lie Hän voima
Näin loppuun asti meitä koittelee?
Miks ajan arkihuolet, sorto, soima
Luontomme parhaat lahjat voittelee?
Miks ihmiselle, joka kaikkens' antoi,
Kun koti vielä uhkui yhteinen,
Miks Äidille, mi kuormat raskaat kantoi
Ei joutsenlaulu kaiju leppoinen?
Miks johti kohtalo sun, Äiti rukka,
Sairaimman lapses tuonen talohon?
Miks sulle auvennut ei onnen kukka,
Miks pimeydest' et päässyt valohon?
Miks elonkumppalisi kaaduttua
Sinua vuosikaudet kidutettiin vaan?
Ja polon poikas maaksi maaduttua
Et vanhan rauhaa saanut silloinkaan?
Oi tuolla nukkuu kyllä pappa vainaa,
Ja siell' on rauhallista, hiljaista,
Mut patsas paatinen se painaa, painaa,
Niin että tahtois ääneen kiljaista...
Miks kuolla kunkin täytyy niinkuin isän,
Miks aina _kesken_ kohtaa kuolema?
Niin mielellämme tahtoisimme lisän,
Vaan siinä on se -- surman suudelma.
Me lapset pappilan, tuon vanhan Karhulamme
Jokainen hengessämme kärsimme:
Miks avutonna nääntyy auttajamme,
Hän -- kultaisin -- mi hoiti kotimme?
Miks hälle linnaa rakentaneet emme
Vaivainsa, rakkautensa palkaksi?
Nyt salaa vuotavat vain kyynelemme,
Kun äidin maja haihtui halvaksi!
Ei kuningattaresta mökkiin oisi,
Ei auttajattaresta armoille!
Ja jos sen vieläkin vain vaihtaa voisi
-- Ah, kunniata hapsill' harmaille!
Mut kuka meistä mitään tehdä taitaa?
Oi häpeää, kun lapses moiset on!
Hän, joka meille neuloi "tuhat paitaa"...,
Kahleita orjan kantaa, onneton!
On suku suistununna entisestään,
Se koskaan rikaskaan ei ollut lie,
Mut joku meist' on kitsas sydämestään
-- Kirottu kiittämättömyyden tie!
Anteeksi, Äiti, että moista sanon,
En itse toiveitas oo täyttänyt,
Ma polvillani sulta anteeks anon,
Milt' elämässäin lienen näyttänyt!
Mun kohtaloni polku ompi julma,
Vaan tarkoitustain, Äiti, arvaa et!
Sinulle outo on tuo näkökulma,
Mut Jumalapa tutkii sydämet.
_Mun_ miten käy? Oi siitä älä huoli!
Se Äidilleni kuulua ei voi!
Ritarin täällä kohtaa koston nuoli,
Mut trubaduurin harppu jälkeen soi...
Siis Äiti vanha, sairas Äiti parka,
Nyt vastaanota Poikas huokaus,
Sen mukana soi murhe, aate arka,
Mut sydämestä nousee rukous:
Se rukous, ett' Kaiken Herra
Mun Äitini sois silmäns' ummistaa
Hetkenä sellaisna, kun vielä kerran
Sielussa sointu ois -- vihreenä maa.