-- Jospa joisi... sanelee Esko hattu takaraivolla ja nenä punaisena

kiiltää.

-- Ka juo, juo -- tuloo tätä vielä.

-- Eikös Mari ryyppää?

-- He-he-he -- Mari hirnui hyvällä tuulella ollessaan aivankuin

pappilan vanhin ruuna -- ryyppäsin minä jo puolentusinaa, vaan saatan

minä vielä... sydänalalle hyvvää tekköö...

-- Kukahan lienee kahvinjuonnin opettanut tälle seurakunnalle?

kyselee Esko.

-- Niljus vainaa, Niljus vainaa, selittää akka. Vanha-Mari huuhtoo

kupit Niettulan keittiön hellapadassa ja sitten lupsautetaan ovi taas

lukkoon ja lähdetään jatkamaan matkaa. Kalatiiran valkoinen siipi

kiiltää ilta-auringon paisteessa ja kuikat huutelevat koskenniskassa.

-- Sateenhan se siitä vielä laittaa, kun vesikosta henki käy ja

kaakkurit voivottaa.

Niemeen asti pääsivät, niin tyventyi, limautui taivas ja tosiaankin

rupesi vettä ripistelemään. Soutaa ja huovata taas piti.

Ja Vanha-Mari kyökkäsee, kyökkäsee perässä nokka ja leuka pitkällä ja

suu mutruilee, mutta Esko soutaa etuteljolla hartaasti. Iänikuisia

juttuja jupisee Vanha-Mari ajan kuluksi ja Esko vaiteliaana kuuntelee.

-- Piettiin tuota verkkoa ennenni noatikkaalla -- soatiin siikaa,

ahventa, särkeä, haukea. Oli ennen kalaa maassa ja piisasi papille

ja palkkaväelle, vaan isosti on vähentynnä viime vuosikymmenellä.

Muistan minä Näälmanni vainaan aikaan...

Muorin puhe katkesi, kun sadekuuro ropisten putosi niskaan ja

Vanhalle-Marille tuli kiire käärimään hameitaan.

Jättäkäämme kalamiehet sateen sisään ja toivottakaamme heille hyvää

kalansaalista Kylmälahden kaukaisilla perukoilla.

14.

Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa, joka ajaa

jättiläisrukin rattaalla.

Vanhan Pappilan kulkuneuvot olivat samat alkuperäiset kuin

muuallakin Suomessa. Rautatielle oli satoja virstoja, höyryalus,

mikä huhuttiin nähdyn Ämmän ruukin loistoaikoina, oli heti tehtaan

rappiolle jouduttua kuljetettu Ouluun "paketiksi". Hevonen

tunnettiin erinomaisena vetäjänä, mutta se oli vain talvijuhta kuten

porokin, sillä kesällä ei sillä voinut ajaa ympäri seurakuntaa

siitä yksinkertaisesta syystä ettei löytynyt teitä. Maantien puute

oli niin suuri että kun pappilasta kesällä lähdettiin kaupunkiin,

keisit ja turunkärryt koluutettiin alas möykkelikköä rantatietä

venevalkamaan, jyrrättiin lankkuja myöten järveen ja soudettiin

airot pystyssä seljän yli Ruukiin. Hevoset sitävastoin kierrätettiin

pitkin Haukiperän rantaa ja uitettiin poikki "Varsanhännästä", jonka

jälkeen ne jälleen talutettiin peninkulman matkan läpi korven samaan

paikkaan kuin kärrytkin. Vasta siellä ruunat valjastettiin, jonka

jälkeen lähdettiin yli kahden jokisillan köröttämään suurta maailmaa

kohti ylös ja alas jykeviä vaaroja. Maailman maantie töksähti siis

seurakunnan järven rantaan ja kuka tahansa, piispa tai kuvernööri,

joka erämaahan saapui, sai tuntea tulevansa "maailman loppuun".

Sille puolelle, jossa seurakunnan kirkonkylä sijaitsi, ei

johtanut mitään siltaa eikä vuosikymmeniin ollut olemassa edes

lautta-yhteyttä. Varsanhännästä vain puhuttiin ja "Värjä" oli vain

jylhä, korpinaavainen "jysmä", jossa pappila piti rysiään. Oli

sentään kylän puolellakin maantien kappale, Jumalan armosta saatu,

joka yhdisti pappilat toisiinsa ja kirkkoon -- mutta nyt yritimme

esittää väärän ilmiannon: kevätkesästä ja muutamina syksyinä ei

edes kirkkoon päässyt rattailla, sillä tulva lainehti leveälti

yli kannaksen ja hurskaat seurakuntalaiset tuppausivat usein niin

täyteliäästi saattoveneisiin että koko paltamo saattoi upota kuten

opetuslasten kalavene -- olisi tarvittu suuren Galilealaisen usko

tullakseen kuivin jaloin Herran temppeliin. Jos kirkkoherra lienee

päässytkin kuivin jaloin, niin ainakaan pappilan ruuna ei päässyt,

ja herra pappi ajoi kirkkoon niinkuin Farao Punaista merta myöten

veden porskuessa ympärillä ja rattaiden vajotessa yli napojensa --

papilla tallukat taivasta kohden. Ja tapahtui että vasta silloin kun

moinen näky ilmestyi horisonttiin, seurakunnan korkein virkamies,

kellonsoittaja, alkoi vimmatusti kiskoa köydestä satavuotista

kielikelloa, joka jyskyttäen puista tapulitötteröä, pahanpäiväisen

juhlallisesti parkui ja julisti:

pimp -- pamp -- pappi tuloo, pappi tuloo!

pimp -- pamp -- pumppas kastuu, kas-tuu!

Täten luotuamme pikasilmäyksen kulkuneuvojen esihistoriaan erämaan

seurakunnassa, voimme ilolla ryhtyä mainitsemaan, miten uusi aika

uusien ihmeellisten kulkuneuvojen haahmossa vihdoin kurkisti

korvenkin kolkkaan.

Pappilan Väntti poika se raivasi uuden ajan väylän ennakkoluulojen

murroksen läpi. Isä Jumala oli tälle pojalle antanut mekaanikon

lahjat vapauttamalla hänet runouden ruusutarhojen madoista, joita

muut pappilan lapset palvelivat. Jo "lyyseon" keskiluokilla oli

Väntti poika mieluummin laitellut sorveja ja myllyjä pulpettiinsa ja

kortteeripöytäänsä kuin halkaissut päätänsä latinalla ja algebralla.

Kahdeksannelle luokalle päästyään hän jo omin käsin rakensi pienen

höyrylaivan ja uitteli sitä mieluummin kuin ponnisteli saadakseen

lyyryä ja valkoista lakkia -- vanhan ajan kamalat repposet,

joista ei voinut vedota korkeampaan oikeuteen, koskivat häneen

tosin syvästi, mutta väkevä poika kun oli, hän heitti kaupungin

selkänsä taakse ja marssi kaksisataa virstaa yli vaarojen ja

soiden ja saapui kelirikossa kalliiseen kotipappilaansa, jossa

rovasti ja ruustinna hänet avosylin ottivat vastaan. Mutta pitkällä

jalkataipaleella oli Väntti pojan päässä kypsynyt suuri ajatus:

hänpä tekasee itse samanlaisen polkupyörän, jollaisen vilahdukselta

oli nähnyt koulukaupungissa. Se oli ollut hirmuisen korkea ratas,

jota seurasi pieni pyörä, ja mies istui ison rattaan niskassa kuin

hevosen satulassa. Tuumasta toimeen, poika ryhtyi tekemään erämaan

ensimäistä polkupyörää -- puusta. Sorvasi, takoi, höyläsi, ruuvasi.

Sai valmiiksi valtavat hyrrät, mutta ei ehtinyt niitä vielä yhdistää,

kun järki julisti esineet epäilyttäviksi ja mestari ryhtyi tekemään

rattaita puhtaasta raudasta. Pajassa kävi kova kalke ja Vanhan

Puolen sali oli muuttunut suureksi verstaaksi, jota älykkäimmät

seurakuntalaiset, kuten kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom, aina

kunnioituksella lähestyivät. Väntti poika, ukko A.B.C:n poika -- se

se oli jotakin. Mikähän Edison hänestä olikaan tuleva? Loppukesällä

Väntin polkupyörä oli valmis. Siinä oli jättiläiskokoinen rautainen

ratas, tamminen rumpu, teräksiset säteet, siinä oli satula, jalustin,

jalkaveivit ja perässä pikkarainen pyörä, molempia rattaita ympäröi

punertava kumirengas.

Muutamia salaisia harjoituksia Kiiskimäen alla, muutamia kamalia

kuperkeikkoja ja ojaanmäiskäyksiä ynnä mustelmia -- ja keksintö oli

tehty, taito ennenkuulumaton erämaassa saavutettu.

"Se oli yksi lauvantaki-ilta", kuten laulussa sanotaan ja Väntti

poika tahtoi näyttää koko seurakunnalle, miten uusi aika nerokkaine

keksintöineen lyö laudalta lautapäähärät ja lantakärryt. Hän läksi

itseään näyttämään tuolle 4 virstan pituiselle kirkkomaantielle,

joka oli, kuten ennen on ilmoitettu, "maailman lopun takana".

Pappansa akkunan alitse hän rautaorhinsa talutti vuokkilaisten

pitkähihaisten poikain ja pitkähameisten tyttöjen juostessa perässä

kieli pitkällä, punaisesta portista pyörän pujotteli, mutta

Kiiskimäkeä, kipperätä, kiukkamutkaista törmää alas ei sentään

ajaa ruohtinut. Mutta sitten -- korkeaan satulaansa nousi Väntti,

mestari Matti, kuinka ja koska se tapahtui, se oli uskomatonta,

rautainen orhi löi vinkkuraa, vänkkyrää ja ihankuin uhmasi hypätä

yli aidan kuten muutkin pappilan konkarit, ja asettui keskitielle,

rattaat pyörivät, veivi veivasi -- uskomatonta, mutta totta että

ihminen _pysyi_ jäletyksin järjestettyjen rattaiden päällä, vaikka

ei ollut sivupyörää -- suu auki jäivät vuokkilaiset pojat ja tytön

suikulat ihmettä katsomaan. Väntti ajoi -- ja korpi ympärillä vaikeni

hämmästyksestä, pakoon lentävältä harakalta tipahti nimikortti

keskelle tietä eikä tuo hännystakkinen keikari tänään uskaltanut edes

naurunräkätystä päästää. Kunniaa uudelle ajalle! Jänismäenkin ajoi

alas Väntti ja veivasi halki Meriläissuon, yli Joutepuron sillan,

hiki hatussa, sillä kovin se voimia kysyi, ei ollut kuulalaakereita

hänen pikajalassaan. Puolella silmällä vain näki Väntti kuinka

neljännesvirstan päässä oli tulemassa vastaan parvi näljänkäläisiä,

kolmella ukolla voipytty ja vasikannahka kainalossa, parilla

akalla kontti seljässä, kolmannella vaimoihmisellä kapalolapsi

sylissä. Ratsastava ritari näki parven pysähtyvän kuni ukkosen

lyömänä ja sitten hän, yhä lähestyessään, huomasi kuinka koko

joukko kauhistuneena karkasi metsään -- vasikannahat ja voipytyt

vilahtivat, kapalolapsi päästi pahan porun... Ja kun papinpoika

pääsi sille kohdalle, missä vastaantulijat oli huomannut, ei hän

enää nähnyt mitään, ilman löyhkästä vain tunsi että tästä parahiksi

oli pötkinyt käpälämäkeen parvi hätääntynyttä Suomen kansaa. Väntti

aivasti ja ajoi edelleen. Tolpanmäen olisi hän ylösajanut, mutta

ei jaksanut, hyppäsi siis alas että pölähti ja lykkäsi kojetta --

tuli Veltto-Pekka vastaan ja irvisti infernaalisesti, vapisi, mutta

ei mitään sanonut ja kun oli sivu päässyt, katsahti pelokkaasti

taaksensa ja sylkäistä ruiskahutti pitkän mällisyljen ojaan asti.

Mutta kappalaisen virkatalon kolmihaaraisesta koivusta kajahti

kaunis laulu -- siellä pikkupappilan ihanteellinen tyttö haaveili

ihanteellista suhdettaan ison pappilan nuorimpaan poikaan. Väntin

nähtyään neito heikosti huudahti ja kapusi alas pientarelle. Kohta

ryntäsi koko kappalaisen pienen väen lauma maantielle ja itse

pastorilta, joka juuri luki isämeitää piispajärveläisen ristilapsen

yli, putosi vademecum pastorale, koska hän avatusta akkunasta näki

haamun korkeassa satulassa leijaavan Kanervaan päin.

-- -- Ja lähestyköön sinun valtakuntasi niin maassa kuin taiv...

silloinpa juuri pastori äkkäsi ilmestyksen, käsikirjansa poksahti

lattiaan ja toimitus keskeytyi.

-- Ison pappilan Väntti siellä ajaa velosipeedilla! hän änkytti

kummastuneille, säikähtyneille lapsenkummeille.

Mutta tapahtui että kun erämaan ensimäinen polkupyöräilijä veivasi

Myllypuroa kohden, siinä syväojaisen mutasuon keskellä sattui häntä

vastaan perankalainen tietäjämummo Kuusamon rajoilta, mummo, jonka

taikapussissa oli ei ainoastaan kupparisarvi, vaan myös sammakon

sakarivarvas ja kyykäärmeen hammas... Näki akka siis vihtahousun

tulevan, empimättä hänet piruksi itsekseen uskoi ja päätteli

rienaajan rukin rattaalla huvikseen hurvelehtivan. Pysähtyi, antoi

silmäinsä säihkyä, koprasi takapuoltaan, teki ristinmerkin ja alkoi

sähisten sylkeä kuin kissa. --

-- T-tyhyi... sshhh...

Kohtaus oli tragikoomillinen niinkuin kulttuurikielessä sanotaan:

vanha aika ja uusi aika syleilivät toisiaan. Väntti, papin poika,

ajoi pahaa aavistamatta. Huusi tosin akalle: pois alta! mutta akka

vain sähisi, sylki ja huitoi, samassa pieni kivi osui pyörän alle

ja takapyörä teki huiman kaaren ja nappasi poikaa pääkoppaan --

seuraavassa silmänräpäyksessä oli sekä noita-akka että papinpoika

syvässä mutaojassa -- ensin lensi herra mestari päistikkaa, mutta

rukin ratas toi akankin perässä.

Se lankeemus oli suuri, sen voimme vakuuttaa, jumalankiitos ettei

kylkiluita katkeillut, vaikka kovin ne rutisivat. Ajaja kadotti

tajuntansa hetkeksi -- itse pimeyden ruhtinasko lienee korjannut

noita-akan, sitä hän ei tietänyt, mutta kun vihdoin hornan kuilusta

ylös rämpi, oli siinä kirkkotiellä vain -- käärmeen hammas.

Arvoisat sanankuulijat, voisimme jatkaa tekstiä, mutta luulemme jo

todistaneemme, mitä todistaa tahdoimme, nimittäin: miten _vanha-aika

ja uusi-aika kohtasivat toisensa vihtahousussa, joka ajeli rukin

rattaalla._

15.

Palkovene.

Vihtahousu, kerran vauhtiin päästyään ahdisti Rämsänrannan

seurakuntaa sekä maan että meren puolelta. Vanha pappila oli

kaiken edistyksen kehto. Ei siinä kyllin että matalarattaiset,

kiiltävä polkupyörät alkoivat kiitää pappilan ja kirkon välisellä

kapearaiteisella tiellä tai että eräs kaukaisen syrjäkylän

tuulimyllymestari, vanha Kiekin ukko, rienasi ristillistä

seurakuntaa rakentamalla visapuusta kolmipyöräisen vehkeen, jolla

kirkastuslauvantaina jyrräsi alas Suomulan mäkeä, vaan uuden ajan

airuen nähtiin näinä vuosina rapistelevan vettenkin pinnalla. Se oli

sama noita-akkojen kumoon-ajaja, pappilan Väntti, joka ensimäisen

palkoveneenkin, kanotin, teki mielenosoitukseksi siitä ettei

insinööritaito suinkaan ollut riippuvainen ylioppilastutkinnosta.

Palkoveneen rakensi poika pingoittamalla purjekankaan kaarien päälle,

ja että ruikula otti pysyäksensä veden pinnalla, se herätti yhtä

suurta kummastusta kuin hölmöläisissä padan pohjaan uppoamattomuus.

Sitä ihmetteli sekä Miidas että Lauri Bonifacius, Bux ja ukko

Hulukkonen, ja kaljupää Galenius, joka itse oli hämmästyttänyt

seurakuntaa kolmikulmaisella purjeella, saattoi sanoa kuin raamatun

profeetta: nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään...

Vanha kansa sanoi:

-- Palakovene! No on vehe. Eikö sitä tervatakaan? Missä siinä häjyssä

lie tappi ja tapinreikä? Eikö oo teljojakaan? Eikä hankavihtoja? Kato

hylyky kun on pieni. Tyhjän päällä siinä ihminen istuu. Liekköhän

ihmisjären keksimä. -- Hukuttaa hyö sillä ihtensä piessat...

Mutta Väntti poika patiloi jo kaukana järvenselällä, uhkasipa

laskea koskiakin. Ja lauvantai-iltoina hän, proosan mestari,

joka ei ryvettänyt itseään runoilla, saattoi tulla suorastaan

runolliseksi. Hävisi koko yöksi pappilasta! Kaukaiseen kalasaareen

patiloi palkovenemestari ja ankkuroi itsensä ahvenmurtoon. Istui,

uneksui, mitä lienee miettinytkään -- kaloista ei välittänyt, ihaili

vain oman keksintönsä suloa. Sydänyöllä sitten havahtui ja patiloi

pitkin peilipintaa, mutta ei vieläkään viiltänyt kotiin, vaan

ohjasi suikulansa Vaarnankalliota kohden. Siihen asettui jyrkänteen

siimekseen, kaiveli taskujaan ja näperteli jotakin. Kokonaisen rullan

siimaa laski veteen lyijypainon kanssa -- vanha kansa oli siinä

paikassa väittänyt olevan kolmenkymmenen sylen syvyyden. Väntti istui

uudessa palkoveneessään ja lyijymykyrä veti siimaa hänen taskustaan

-- olipa juhlallista kuvitella, missä asti lyijy oli painumassa, voi

kamalaa kuilua.

Vasta sitten, kun oli luotinut pohjaan saakka ja syvyyden todennut,

rauhan sielulleen sai kanottimestari ja niinkuin jättiläiskaakkuri

räpylöillään patiloi kaksipäisellä airollaan kotivalkamaan.

Laiturille rakkaan sukkulansa hinasi, kumolleen teloille käänsi.

Ja aamurastaan visertäessä honkaisella rinnemaalla, jossa kanerva

punaisena kukki ja johon aamuvalo iski kuin kulta, tanu poika

tallusteli pappilan vaaralle sivu suitsuavan lehmitarhan, kesäyön

hiljaisuutta ihmetellen, mutta ennenkaikkea aavistellen suurten

keksintöjen valtakuntaa...

Eikä ollut tyttöä tämän papinpojan mekaanisessa mielikuvituksessa,

ei kiusannut mikään hempeyden aistihaave, vaan päässänsä pyörivät

kirkkaat hammasrattaat ja väkevässä veressä soutelivat vielä

ihmeellisemmät vesivehkeet kuin palkovene. Kummastuneena ja

halveksien papinpoika hätkähti todellisuuteen, kun häntä vastaan

tähän vuorokauden aikaan astui nuori talonpoika hattu syvällä päässä

-- mistä se tuli? -- Kuka oli? -- papinpoika näki piikatyttöjen

luhdin ovea vedettävän kiinni -- mitä tämä nyt oli? Hän murahti ja

puhui jotakin itsekseen, meni väsyneenä omaan huoneeseensa ja nukahti

kuin tukki.

* * * * *

Väntistä, höyrylaivan, polkupyörän ja kanotin tekijästä tuli tietysti

insinööri, mutta palkovene jäi palvelemaan vanhaa pappilaa. Sillä

patiloivat tosin tytötkin, mutta sitten kun kaikki muut sen olivat

hyljänneet, omisti sen kulkuvehkeekseen Iivari. Tämä poika kehitti

sen oikeaksi torpeedoksi ja kauhistutti erämaanjärven kuikatkin

ajamalla hurjasti niitä takaa ja ampumalla perään kuin tykkiveneestä,

peittyen itse savupilveen. Iivari ei peljännyt pahintakaan myrskyä ja

kehittyi taidossaan niin pitkälle että lopulta sukelteli aallokossa

kuin vedenalainen. Senjälkeen hänen intohimonsa pakotti nuorukaisen

peninkulmien pitkille harharetkille, jotka saivat koko kristillisen

seurakunnan kauhuihinsa, kuten kronikat sen kertovat. Punalakkista

palkoveneen patiloijaa luultiin näet syrjäkylissä vaaralliseksi

sielunviholliseksi ja ristirahvas pakeni papinpoikaa missä ikinä tämä

liikkui ja maihin yritti -- heinäväki heinähankoineen haravoineen

läksi käpälämäkeen ja Kolikankylän akat veisasivat vapisevalla

äänellä satavuotisista, russakkain jyrsimistä virsikirjoistaan että:

Armon liiton Engel,

Torju pääldäm perkel!

16.

Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä.

Sitten kun saippuapallojen puhaltelu, puujaloilla kävely, hiekassa

leikkiminen ja kuperkeikkiminen, kyhnällä, sylkikuurosilla,

vankivyörärisillä, karttusilla ja hippasilla olo, voileivän

syönti navetan katolla, hartsin poltto, savipullain paistanta,

paarmain lennättäminen häntätikun kanssa avaraan maailmaan,

sinitakki-tikkulaatikkojen uhraaminen muurahaispesiin, hapsenkattien,

niskantaittajain ynnä muiden sarvijaakkojen voimisteluttaminen,

pääskysten heijauttaminen untuvain perään, yölepakkojen pyydystäminen

valkoisella vaatteella ja ongenvavalla, lääkärin vastaanotot ja

lasten kastanta, linnunpesien ja sammakonpoikien etsintä ynnä

muuta, ynnä muuta, ynnä muuta -- sanokaamme se kolme kertaa --

olivat siirtyneet lastenkirjoihin, joutuivat päiväjärjestykseen

sellaiset huvit kuin kroketti, volangi ja rautatanko.

Viimemainitut ajanvietteet olivat oikeastaan polkupyöräkuumeen

ja kanotti-lavantaudin edelläkäypiä oireita ja kronolooginen

järjestys kronikassamme ei siis ole tarkka. Kroketti oli vanhaan

aikaan hauska peli ja pelattiin sitä suurella hartaudella pappilan

pihalla. Polttokeppi oli lyöty keskikuistin porrasten eteen ja viiden

linjaportin tähtäyssuunta ampui suoraan Vanhan Puolen portaita

kohden. Jokainen portti antoi yhden lyönnin oikeuden, jos nimittäin

krokettipallo siitä läpi livahti.

Jos pallo vieri kahden portin lävitse, sai luonnollisesti kaksi

lyöntiä ja silloin oli hyvä jatkaa matkaa eteenpäin. Oman pallon

kosketus pelitoverin palloon antoi myös kahden lyönnin evästyksen,

jos niitä lyöntejä tahtoi epäitsekkäästi käyttää ainoastaan eteenpäin

päästäkseen. Mutta ken tahtoi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi

tai heikontaa hänen asemaansa, se oli oikeutettu "krokkaamaan",

mikä tapahtui siten että valtias lujasti painoi jalallaan omaa

palloaan ja pamahutti sitä sivultapäin pitkävartisella vasarallaan,

jolloin toverin pallo kimmahti kuin kuula pyssynsuusta menemään

yli pihan. Julma krokkaaja sai oikeuden lisäksi yhteen omaan

liikkeeseensä niin että jos onnetar häntä suosi, hän saattoi

yhteen jaksoon kierrellä läpi kaikista porteista, paukahuttaa

keppiin ja voittaa pelin, jolloin pihan perälle kyyditty toveri

tunsi itsensä viralta pannuksi -- ja uusi peli oli aljettava. Se

oli yksinkertainen, rehellinen kilpaleikki, joka opetti tarkasti

tähtäämään ja käyttämään virkavaltaansa. Mutta jos kanssapelaaja

sattui olemaan pelisankarille tavallista mieluisempi olento --

esimerkiksi "Tolpan Nanneli" tai pappilan Aune uuden kanttorin tai

apupapin edessä -- niin kuului ritarillisuuteen olla krokkaamatta

ja päinvastoin auttaa heikompaa astiaa läpi kunniaporteista, jotta

olisi tullut täytetyksi raamatun sana: kolkuttakaa -- niin teille

avataan -- se tahtoo sanoa: krokettiurhon oli annettava nuijallansa

niin edullisia paukkuja mielitiettynsä pallolle että tämän sydän

oli avautuva. Krokettia pelattiin kaikkina vuorokauden aikoina,

puupallojen pauke ja puuvasarain kopse kaikui usein auringonlaskun

jälkeenkin, ja sunnuntaiaamuina, heti kun ukko rovasti Junnun kanssa

oli lähtenyt kirkkoretkelleen, kiiruhtivat pyhäpukuiset papinpojat

ja tyttäret etsimään kuistin nurkasta nimikkovasaransa ja pallonsa,

ja kroketti alkoi palvelustyttöjen katsellessa pirtin akkunasta.

Ulkoleikki keskeytettiin vain siksi ajaksi, jolloin mamma kulta luki

saarnaa. Intohimo krokettipeliin oli niin suuri että kaikki vehkeet

porttipuikkoineen raahattiin mukaan huviretkille Niettussaareenkin,

vaikka ei missään löytynyt niin hyvää krokettimaata kuin

kotikartanolla.

Senjälkeen seurasi volangin kulttuurikausi. Katajaisia vanteita,

jotka olivat kierretyt erivärisillä vaatesuikaleilla ja jotka

lennätettiin korkealle ilmaan puisella tahtipuikolla. Niiden piti

hurjasti pyöriä ilmassa, muuten ei heitto ollut normaali. Niitä

heitettiin ristinrastin toisilleen tai keräsi yksi kaikki heitot

käsivarteensa. Leikki vaati siroja, notkeita liikkeitä, siinä

oli jotakin taiteellista. Kesäneitosille se tarjosi edullisen

tilaisuuden keimailuun sikäli kuin kristillisessä pappilassa

keimailua harjoitettiin. Sai kirkua, huudahdella, hyppiä ja leikin

temmellyksessä syöstä vaikka poikien syliin kopiksi, jolloin

asianomainen punastuminen ja hillitön nauru suuresti lisäsi urheilun

viehätystä. Volangikin toisinaan raahattiin mukaan kesäisille

huviretkille Hulkonniemen autioon, Roinilaan, Niettussaareen,

Ruukiin. Nuo punaiset, siniset, viheriät ja keltaiset vanteet, jotka

lennähtelivät korkealla kuulaassa ilmassa kilpaa pääskysten kanssa

-- taisi joskus pääskynen livahtaa lentävän volangin läpi -- loivat

omituista värivaihtelua erämaan yksitotiseen luontoon.

Rautatanko kuului pappilan pojille. Siinä Väntti tai Vihtori teki

"kiepin" tai heitti jättiläisheiton renkipoikain ihmetellessä, siinä

-- tallin kupeella -- rimpuilivat kaikki miten kulloinkin. Nostettiin

itseään kiinni tankoon esimerkiksi sata kertaa. Se oli miehekästä

ettoneen viettoa varsinkin sunnuntaipäivinä tai muina rokulihetkinä.

* * * * *

Vanhan pappilan ulkoilmaleikkeihin voimme joltisellakin

asiantuntemuksella lukea myös pappilan lasten ensilemmen leimahdukset

erämaan luonnon vapaassa helmassa. Koska jäsenluku pappilan

nuorisossa oli 8, niin voisimme veistää 8 nuoruuden novellia, mutta

tyytykäämme ylimalkaisin sanoin naulitsemaan yhteen kimppuun kaikki

nämä Amorin siivet aivan niinkuin havukat ja pöllöt oli naulittuna

tallin luukun yläpuolelle. _Esko_ oli nuorena ylioppilaana rakastunut

orpanaansa Elliin, paksupalmikkoiseen savolaiseen tyttöön, ja

souteli hänen kanssaan Niettussaaren ympäri; papin vanhimman pojan

romantiikka saavutti sellaisen huipun ettei herra ylioppilas keksinyt

ainoatakaan sanaa Ellille, joka meloi veneen perässä. Esko vain

souti ja varmasti hän haaveili jumalallisia asioita, koska hän oli

niin vaitelias, ja vasta kun kala hyppäsi tyynessä vedessä, civis

academicus avasi suunsa ja kysyi:

-- Näitkö, Elli? Elli vastasi:

-- Mitä sinä tarkoitat? Johon Esko antoi selityksen:

-- Että kala hyppäsi!

-- Sehän oli mukavaa, sanoi Elli ja sitten ei puhuttu taas mitään,

vaan Esko souti, souti. Kymmenen minuutin päästä huomautti Elli

ruotsiksi:

-- Hva' här är vackert! Johon Esko muikeasti hymähti:

-- Taitaa ruveta satamaan! ja nuori säädyllisesti kasvatettu

herrasväki palasi saareen, jossa muukin pappilan väki sinä iltana

majaili.

Kronika kertoo vielä seuraavaa. Eräänä hempeänä elokuun iltana oli

Esko kadottanut Ellin näköpiiristä ja vaikka tapansa ei ollut kiivetä

korkeammalle kuin siipensä kantoivat, nähtiin hänet yhtäkkiä pappilan

pääpytingin harjalla hajalla säärin ja hiukan vapisten, varjostaen

kämmenellään silmiään, joissa myös silmälasit oppineesti kiilsivät,

tähystävän alas horisonttiin. Ja mitä näkikään hän silloin? Ellin,

paksupalmikkoisen, aristokraattisen Ellinsä, joka kaukana pientarella

korjaili hamettansa. Elli oli kenties käynyt riihivatukossa ja

pukunsa oli joutunut epäjärjestykseen. Mutta että hänet jostakin

taivaallisesta korkeudesta saattoi keksiä itse Esko, se oli Ellille

tuntematonta. Sentähden Elli ei ymmärtänyt edes punastua, vaan

korjaili kursailematta leninkiänsä. Ja tämäkös oli Eskolle ihanainen,

melkein ylönluonnollinen ilmestys. Sellaisesta hän oli lukenut tuskin

Anabasiksesta, korkeintaan Odyssein harharetkistä. Jos joku punastui,

niin kyllä se oli Esko itse, sillä hänen sydämensä pamppaili rajusti.

Hän tahtoi hengessänsä huudahtaa kuin Nummisuutarin Esko: kraatari,

elätkö sinä vielä? mutta hän ei maininnut edes Ellin nimeä, kömpi

vain tyynesti alas tikapuita ja suuntasi askeleensa suoraan alapihaan

nousten ylös jyrkkiä kaideportaita -- ja vasta sitten hän läksi

kaartaen ja keppiä heiluttaen, valkoinen ylioppilaslakki päässään,

kävelemään sinnepäin, jossa Ellin oli nähnyt. Mutta Elli olikin jo

kiertämässä pirtin taitse pappilan pihaan eikä paksupalmikkoisella

neidolla ollut haaleansinistä aavistustakaan että Esko häntä oli

vakoillut. Eivätkä nuoret ainakaan sinä iltana kohdanneet toisiaan

kahdenkesken, sillä liian säädyllinen ja hienotuntoinen oli Esko

esittääkseen vartavasten kahdenkeskistä kävelyä kesäisen illan

kullassa. Sen olisi heistä kumpikin pitänyt vähän sopimattomana.

Sitten Ellin jo täytyi matkustaakkin takaisin Savoon, ja Esko, joka

kirjoitti runojakin, jäi hautomaan nuoruutensa kesää ja tulevia

tutkinnoita. Ainoastakaan suutelosta tai muusta sellaisesta -- ei

puhettakaan. Sangen kuvaavaa tälle liikuttavalle draamalle, joka

pelattiin erämaan pappilassa, oli lisäksi se että Esko vasta 30

vuoden kuluttua tavattuaan Ellin kysyi:

-- Miksi sinä niin pian tulit pois sieltä kuoppavatukon laidasta?

-- Mistä kuoppavatukosta sinä puhut, rakas Esko?

-- No tietysti pappilan kuoppavatukosta vuonna 18...

-- Mutta mistä ihmeestä sinä tiedät että _minä_ silloin olin

kuoppavatukolla? kysyy Elli, jo keski-ikäinen kruununvoudin rouva

pikkukaupungissa.

-- Minähän seisoin pytingin katolla!

-- Seisoitko sinä pytingin katolla?

-- Ja näin, kuinka sinä -- korjailit hamettasi?

-- Näitkö sinä, kuinka minä... Herre Gud i himmelens höjd...

-- Ei, kyllä se olin minä, joka olin himmelissä eikä herreguudi!

tokasee Esko, joka on hiukan hiprakassa, koska on palannut

pormestarin päivällisiltä --

-- Ja tiedätkö vielä mitä? höpisee klanipää Esko, jolle ryyppy on

antanut rohkeutta.

-- No? nauraa Elli rouva, silmät suurina.

-- Minä olin rakastunut sinuun, Elli!

-- Oodo, oodo! pääsee muikeasti Elliltä. Mutta tiedätkö sinäkin

jotakin, Esko?

-- Anna tulla nyt!

-- Minä _huomasin_ sinut pappilan katolta. Sitten _näin_ minä sinun

katoavan. Vaan kun et _heti_ tullut, niin luulin sinun lähteneen

pappilan rantaan ja kiiruhdin pihaan.

-- O tempora, o mores! mölähtää Esko. Minähän menin --

-- Niin, mihin sinä silloin menit?

-- Pik...

-- Pik! sanoo Elli rouvakin ja molemmat nauravat vesissä silmin.

Toisen pappilan pojan, _Vihtorin_, ensi lemmen leimahduksista erämaan

ulkoilmateatterissa on vähän vaikeata esiintuoda argumentteja. Tämä

nuori herra, joka palatessaan suorittamasta ylioppilastutkintoaan

tahtoi hämmästyttää isäänsä säästetyllä sadan markan setelillä

saapuen siis jalan 200 virstaa lähimmästä rautatiekaupungista

"Mannisen Freken" kanssa valkolakki päässänsä, oli täysi vastakohta

veikolleen Eskolle. Hän uskalsi purjehtia flammansa kanssa

hurjaa vauhtia pitkin järvenselkää eikä suinkaan köllöttänyt

tuppisuuna, vaan lauloi latinat ja ryssät, varsinkin sitten kun

hänestä oli tullut kadetti -- vieläpä unissaan Vanhalla Puolella

poika rallatteli, messusi ja rupatti ryssää. Hänen ensilempensä

kohdistui Tallbergin Fannyyn, siskojen kesätoveriin. Amorin nuolet

nousivat korkeimpaan kulminatsioonipisteeseensä kalaretkellä

Torakassa, sen lehmitarhassa, jossa kesäisenä yönä Fanny ynnä

Viktor yllätettiin juomassa lypsylämmintä maitoa samasta Torakan

akan kiulusta, vieläpä yhtaikaa ja samasta laidasta. Silloin Fanny

karahti tulipunaiseksi, sillä Vihtori näytti tahtovan nielaista

maidon mukana immen mustat kiharatkin -- tilanne oli liikuttavan

kaunis. Mutta kadetti-aliupseeri Viktor Voldemarin tie vei väleen

Haminan harmaaseen kaupunkiin ja Tallbergin sievä Fanny joutui

pakanalähetyssaarnaajan kanssa naimisiin haihtuen iäksi mustien

maahan. Jumala ei näy yhdistävän kaikkia, jotka juovat samasta

kiulusta kesäisenä yönä nisälämmintä maitoa! Jonakin toisena kesänä

lomaileva luutnantti "pussasi" kuten siihen aikaan sanottiin,

postineiti Juliaa, joka oli likinäköinen niin ettei voinut erottaa

vinkuvaa volangia suudelmasta.

Tuo avonaisella kentällä saatu luutnanttimuisku jäi ehkä hilpeän

Julia neidin ihanimmaksi erehdykseksi, sillä erämaan romantiikka

johtaa joskus kohtalokkaampaankin: seuraavana keväänä koko seurakunta

tiesi juoruta, mikä tapaturma oli sattunut virkakunnalle, kun näet

kekkuli vallesmanni Romeo Dansman ikuisilla rekiretkillään oli

"ajanut postineidin ylitse", kuten Suomen kansan sanat sattuivat.

"Romeo" tietysti oli löytänyt "Juliansa", mutta luutnantti häipyi

horisonttiin. Samoin myös edellämainitut hävisivät näköpiiristä

heti kun Mannilan postitoimistosta oli kajahtanut vastasyntyneen

pienokaisen suloinen ääni.

Kolmas pappilan lapsista järjestyksessä oli _Aune_, oikeastaan Aune

Cecilia. Tokko uskallamme esillekaivaa kultaisia rannerenkaita

ikivanhoista temppelin raunioista? Kenties sieltä kuuluisi uudenajan

hyllyvän kappalaisen lelluva löpinä tai kauniin kaupunkikanttorin

hedelmätön hakkailu. Pappilan vanhimman tyttären sydämessä kasvoi

erämaan rahvaan yksinkertainen verenpisara -- vai oliko ehkä

palsami tai elämänlanka -- tyttö rakastui syvästi valkeatukkaiseen

seminaaripoikaan syöttäessään tälle säälin huito-ohukaisia ja hänen

lemmenkärsimyksensä olivat ylenpalttiset siitä yksinkertaisesta

syystä että oli sattunut syntymään papintyttäreksi sekä piti

siis rakkautta, joka ei tarkoita säätyerotonta avioliittoa, mitä

suurimpana syntinä. Muistellen "Romeota ja Juliata" papin vanhin

tytär unhoitti että itsekkin koko sydämestään kaipasi tulla äidiksi

-- jota hänestä siis ei koskaan tullut. Aune jäi tyypilliseksi

vanhaksi piiaksi ja niinkuin juhlallisemmassa kielessä sanotaan:

voitti itsensä. Ankara siveysoppi kehitti papintyttärestä todellisen

marttyyrin -- mutta vähänkös heitä on meidän siunatussa maassamme?

Valkoinen risti kaikkien isänmaan ikineitseiden kummuille!

_Väntti_ pojan mekaanisesta organismista olemme edellä maininneet. Ei

tytöt, ei tupakka, ei väkijuoma himmentänyt "Matin" nuoruuden vuosia,

jolloin sorvit ja rautaiset rattaat pyörivät hänen ympärillään.

Hän oli jo "virkamies erikoisia toimenpiteitä varten", kun Amorin

nuoli vasta hänen sydämensä lävisti. Mutta Lapinmaasta saakkapa

poika noitatytön raahasikin ja hurisevassa polkupyöräkaravaanissa

yli Puolangan vaarojen morsiamensa erämaan pappilaan kiidätti. Ja

koska ja siihen katsoen että morsian oli suurnoidan sukua, velhon

verta, Tulilapin lapsia, karhunkaatajain heimoa, niin noiduttupa oli

sulhasmieskin siitä päivästä saakka, jolloin kihlauksensa julisti,

mutta jos me tässä kertoisimme Väntin avioliiton, niin paisuisi siitä

paksu romaani ja siksi me nyt jätämme tämän aiheen.

Viides pappilan nuorista oli _Rolf_ -- Ruffe, Pekka, Petrus tai

Petteri korkonimeltään. Rolf oli näyttelijä Jumalan armosta,

synnynnäinen runoniekka ja trubaduuri ja jo sangen varhain hänen

hartaassa, samalla leikillisessä sielussaan Eros jumalattaren

kanteleenkielet kilkattivat. Vielä oppikoulun alimmilla luokilla

luikatessaan poika keväisinä ja syksyisinä iltoina käyskenteli

koulukaupungin kivikoppakatuja kauniin "Katrin" kanssa, mutta tämä

uusi heila livahti liian nuorena kihloihin herra Kuoleman kanssa ja

Rolf suri vilpittömästi, runoillen vielä immen haudallakin. Sentähden

tämän pojan lempiväin epämääräisesti haihatteli erämaan pappilan

tanhuvilla kohdistuen milloin kehenkin ja välttyen puhkeamasta

kukkasiinsa. Lemmenlauluja vain! Ja sitten kun oli alkanut lukea

papiksi, ei herra Amor: enää häntä ammuskellutkaan piilipyssyllään

nurkan takaa. Vasta pappina Rolf meni mitä kristillisimpään

avioliittoon papintyttären kanssa. _Sit tibi terra levis_.

Nyt on velipoika _Iivarin_ vuoro astua lemmen ulkoilmateatterin

vilpoiselle lavalle. Mikä kappale, farssi, kuvaelma tai

ilveilyoperetti ensin esitetään -- niitä on niin monta? Iivari oli

ihan lapsi vasta -- kenties viisvuotias pellavapäinen naskali -- kun

hän ensi kerran rakastui naiseen, ei muista keneen. Oikeastaan vain

naisen hameisiin. Se tapahtui sillä tavalla että poikanen jostakin

syystä piiloutui hameitten alle eikä tahtonut sieltä lähteä pois.

Sen sijaan että tässä rebuksessa olisi kysytty: où la femme! missä

on nainen? oli se elävä arvoitus: mihin poju oli kadonnut? Nainen ei

istunut eikä levännyt, vaan käveli. Sen pitempi ei ollut romaani,

mutta poikanen oli syvästi miettinyt elämän ongelmaa -- pimeydessä.

Sitten hän pyrki saman naisen veneeseen, kun tämä kauniina

kesäiltana riensi "pulkkailemaan" ja istui ääneti kokassa ja katseli

ihmeissään, kuinka nainen viskasi ongen siiman järveen ja onki --

kultasormuksella. Ja pappilan lahti oli peilikirkas. Pitikö itse

Ahdin, aaltojen kuninkaan tarttua kultasormukseen ja tulla naisen

toveriksi? Sitä ei Iivari ymmärtänyt. Sitten ehkä 8-vuotiaana Iivari

kuten Ruffekin seurusteli pappilan ruotilaistytön kanssa -- puhtainta

yhdessäoloa, ihania variksen marjaretkiä ja kummituskulkueita. Mutta

kun pojat kerran eivät ottaneet uskoakseen että Elsa Kaisalla oli

"oikea ajos" rinnassa, josta tyttö ylpeästi piti esitelmää, niin

siitä saakka Iivari teki salaperäisen kysymyksen itselleen isä

Jumalalle, miksi pojat ja tytöt olivat ikäänkuin eri tavalla luodut

-- Elsa Kaisa näet oli tiuskaissut: ka jos työ ette minnuo kahtele,

niin ma näytän!

Iivari oli kai jo 10-vuotias, kun hän vakavasti rakastui

pitäjän ensimäiseen postineitiin, nuoreen, täyteläiseen Eugenie

Solkkujeffiin, joka ilmestyi pappilaan ensin tulipunaisessa

leningissä, sitten lemmikinsinisessä. Tämä korea tyttö, jolla oli

lumivalkoinen otsa, punaiset posket, sysimusta tukka ja pulleva

rinta, kävi usein pappilassa ja säännöllisesti häntä saatettiin

suurella joukolla takaisin pitkin maantietä. Heti kun postineiti oli

eronnut pappilan kohteliaasta saattoväestä, nähtiin hänen kuorasevan

koreat hameensa ja seuraavassa silmänräpäyksessä tyttö ravasi kuin

ratsu kadoten kylälle. Postineiti nimittäin pelkäsi kulkea yksin ja

siitä syystä hän juoksi. Sitten kerran sai Iivari olla aikuisten

mukana, kun mentiin Alanteelle kesäpäivää viettämään. Alanteen

järven rannassa venettä odottaessa tapahtui että Juuso ukko sanoa

jurautti jotakin selvällä suomen kielellä ja sitäkös mukana oleva

postineiti nauraa kikatteli koko päivän. Alanteen nurmikolla päivää

paistatettaessa tyttö tuontuostaan pyrskähti nauramaan. Iivari

poika pani kaiken merkille, vaikka ei ymmärtänytkään ukko Juuson

paradokseja. Postineidillä oli lemmikinsininen leninki ja Iivari

katseli koko päivän tätä suurta tyttöä -- hänessä oli pojalle jotakin

hemasevaa. Ja kun yöllä kotiin tultiin, oli Iivari rakastunut. Hän ei

siitä hiiskunut kenellekään kuolevaiselle, sillä sanoja ei löytynyt,

mutta koko yön poikaparkaa ikäänkuin koeteltiin sähkökipinöillä.

Sitten kun postineiti jälleen tuli pappilaan ja päivällispöydässä

loi kauniit, suuret silmänsä pikku poikaan, niin enempää ei Iivari

kestänyt. Hän suuttui silmittömästi että iso tyttö, jota hän salaa

rakasti, katsoi häneen papan ja mamman nähden, punastui korviaan

myöten -- ja meni pöydän alle.

Eikä Iivaria saatu nousemaan pöydän alta, vaikka hillolättyjä

syötiin hänen päänsä päällä. Hän kiristeli hampaitaan ja itki sitä

että postineiti oli häneen niin säteilevästi katsahtanut. Niinkuin

valkoinen metsäkana pikku postineiti taas juosta piipersi kotiinsa,

kun yö oli tullut ja pappilan saattoväki kääntynyt "isolta sillalta".

Eikä tämä postineiti, josta varmaan tuli vanhapiika, elinkautenaan

saanut tietää, kuinka syvästi pappilan pikku Iivari oli häntä

rakastanut sekä Alanteella että Vanhan Puolen olkipatjalla ja --

pöydän alla.

Nousipa sitten horisonttiin Tolpan Nanneli. Oikeastaan Nanneli itse

kosi. Ison pappilan piiat löysivät rakkaudenkirjeen, joka havaittiin

pikku pappilan tytön kirjoittamaksi. Iivari itse ei saanut sitä

käsiinsä, mutta siitä kuiskailtiin hänelle. Suhde kappalaisen tytön

ja kirkkoherran pojan välillä kehittyi mitä kauniimmaksi, voisimme

sanoa eetterin läpikuultavaksi. Molempia asianomaisia riivasi

äärimäinen ujous -- Iivari ei uskonut silmiään, kun näki Nannelin

ja Nanneli teeskenteli olevansa hirvittävän kriitillinen Iivaria

kohtaan. Ensi kertaa sai Iivari tuntea mustasukkaisuuden kiirastulta,

kun Nanneli pelasi krokettia Rolfin kanssa ja puheli Rolfille

suloisimmalla äänellään, nauraa hörötellen kuin lempeä nuori tamma,

mutta Iivarille aina terävästi ja komentavasti huutaen.

Ja kuitenkin, heti kun oltiin 2 punaisen virstantolpan välin päässä

toisistaan, tunnettiin "kuuluvansa yhteen". Kului vuosia, kumpikin

kävi saman kaupungin koulua, mutta kaupungissa ujosteltiin toisiaan

vieläkin hullummin ja suhde pysyi aina yhtä taivaansinisenä,

valkonauhamaisena. Kädenkosketus -- siinä kaikki, mutta aivankuin

henkinen pakkoluovutus. Mitä se oli? Molemmat kirjoittivat runojakin

toisilleen. Ei koskaan yhtä suudelmaa, ei sinnepäinkään. Se kai oli

vain papinlasten valmistusta, esimakua taivaallisiin häihin, jossa

ei suudella eikä naida. Iivari oli jo ylioppilas, kun neidoksi

muuttunut Nanneli kerran heitti kukkakimpun ja runovihkonsa Vanhan

Puolen avatun akkunan läpi, mutta sekään ei johtanut tuloksiin.

Sekä Iivari että Nanneli jäykistyivät kuin suolapatsaat heti kun

toisensa ruumiillisesti näkivät. Oliko tytössä sähköä? Vai puuttuiko

Iivarilta alotekyky? lempoties. Kun syksy tuli, käveli Iivari

kerran kahdenkesken Nannelin kanssa pappilasta pappilaan, vieläpä

luisteli käsikynkkää Hamppulammella, mutta suudelmaa ei sittenkään

tullut otetuksi. Molemmat pitivät suurena syntinä lempeä, joka ei

johtaisi avioliittoon -- ja hehän olivat lapsia molemmat ja pysyivät

sinä vielä sittenkin kun jo olivat aikuisten kirjoissa. Totisesti

viileä, karitsanvalkoinen suhde, josta ei liene sanottavana muuta

kuin hyvää. Vielä sitten kun Nanneli jo oli kihloissa, miettivät

kumpikin, oliko Jumala heidät tarkoittanut toisilleen ja Iivari sai

harvinaisen sähkösanoman: _Jos vielä tahdot, puran, Nanneli_. Hän

sähkötti morsiamelle yhtä ikävöivästi ja mystillisesti kuin mikä oli

ollut koko nuoruuden tuttavuus. Nanneli siis sai "kivikalansa", mutta

Iivari jäi onkimaan -- kultakaloja.

Nanneli Nordbomin rinnalla näyttelivät pienempiä, mutta

lämminverisempiä osia monikohdat muutkin neitoset. Kaunis orpana

Hildur, sukkela serkku Esther, kuten kerrottu on, siskojen

koulutoveri Thyra -- myös th:lla, joka oli olevinaan hyvin

tärkeätä -- ynnä jotkut muut. Kaikille näille kesätyttösuhteille

oli tunnusmerkillistä platooninen rakkaus -- Iivaria ei koskaan

voitu saada kiinni suudelmasta ja sepä saattoi olla perussyy hänen

miehuudenaikuisiin selkkauksiinsa, tarkoitamme että tämänkin hoikan

ja pitkän pojan oli kerran täytyvä laskea ankkurinsa avioliiton

sisäsatamaan -- asioita mitkä luonnollisesti eivät kuulu tämän

tarinan puitteisiin. Mutta tämän tarinan puitteisiin kuuluu eräs

viaton muisto iäti viheriäisestä niitystä. Iivari, nuori herra,

oli juuri palannut noilta pitkiltä palkoveneretkeilyiltään,

joilla hän Suomen kansalta saavutti arvonimen "sielunvihollinen".

Nuorukainen juoksi alas törmää päätäpahkaa sisäväen saunaan -- oli

lauvantai-ilta. Tempasi iloisesti läähättäen saunan oven auki --

alaston, kaunis tyttö huudahti ihan hänen nokkansa edessä painaen

polviaan: _voe herra Jeesus!_ Josta kaino ja hyvinkasvatettu

papinpoika joutui niin hämilleen että heti veti päänsä ulos -- ja

harppasi takaisin pihaan.

Kuka siellä oli ollut saunassa? Kenties neitsyt Maaria, isäntärengin

tyttö, samapa se, mutta kuinka oli Mari voinut niin erehtyä että

luuli nuorta herraa -- Jeesukseksi?

_Sanni_ sisko astukoon vuorostaan muistojen lavalle! Ensin hän tyytyi

niihin muruihin, jotka rikkaitten pöydiltä putoilivat, tottahan

apupapit ja nuoret kanttorit olivat huomaavaisia rovastin tytärtä

kohtaan, tottahan vänrikki Juho Ludvig ja ruotsalainen luutnantti

Edvin Wasastjerna jonakin kesänä pyöräyttivät Sanni tyttöäkin,

mutta pappilan korpikoivun kääpätaula vain ei ottanut tulta, vaikka

pii ja rauta iskivät kipunansa -- haju tuntui vain sieraimissa ja

haihtui samassa. Kauvan kulki Sanni tyttökin maailman rannan ja

korpipappilan väliä haudaten hiukan raskasmieliseen rintaansa kaikki

kaihonsa, tyydyttäen ne korkeintaan hentomielisillä runoilla, joita

ei kukaan lukenut -- niitä kerääntyi pinkka sekä eteläiseen että

pohjoiseen pappilan vinttikamariin. Ja näytti jo siltä että vanhaksi

piiaksi jäisi Sanni tyttökin ryytimaita ja kukkalavaa hoitelemaan,

Sankeyn lauluja laulamaan, pyhäkoulua pitämään ja kansanvalistusta

eläinsuojeluksen ikikirkkaitten tähtien alla viljelemään. Lempi ja

kristillinen avioliitto näytti saavuttamattomalta ihanteelta. Mutta

silloinpa, kun vähin aavisti, salama iski kirkkaalta taivaalta,

Väntti veikon mukana oli paikkakunnalle kulkeutunut nuori savolainen

maanmittari, joka kulki pitkävartisissa pieksusaappaissa ja soitti

ihanasti kanteletta. Häneenpä nyt Sanni kiinnitti siveät silmänsä ja

hänenpä edessään vihannat verensä loimahtivat vieläkin punaisemmiksi

ja kun oli kärsivällisesti kolmisen vuotta oltu kihloissa, niin

valkenipa sekin kesäpäivä, jolloin Sanni, morsiameksi puettuna,

vietti elämänsä ihanimman juhlahetken koko sukunsa siunatessa ja

veisatessa ympärillään. Hääpäivän jälkeen alkoi Sannin korpivaellus

reilun miehensä rinnalla, mutta tämän kirjan puitteisiin ei taaskaan

sisälly mihin kohtalon polttopisteeseen tämä vaellus päättyi.

Ei kukkaisten eikä ruusujen päällä

Mosatrampparit pohjolassa samota saa!

Ja tyttö jos pulkkaansa istunut on,

Poro tieroja silmiinsä tupruttaa!

_Virvi_, pappilan kuopus, taisteli kuten veikkonsa ja siskonsa kaikin

voimin rakkauden ruttotautia vastaan soinnutellen mitä terveimpiä

tyttörunoja niin että olisi hänestä luullut tulevan toisen Minna

Canthin "Kuopion takaa". Hän torjui poikamaisella reippaudella

kaikki mahdolliset lähentelyt maalla ja merellä. Oikein oli ilo

sitä katsella ja niinkuin nuori varsa hirnui itse tyttö puistellen

harjaansa ja unelmoiden vapaamielisen naisen korkeasiveellistä

itsenäisyyttä, jossa lopuksi ei saa määrätä koulumaisteri eikä

opiston rehtori. Virvi luki latinaa ja skandeerasi Vergiliuksen

heksameetereita kilpaa omiensa kanssa. Mutta Abrahamin, Iisakin

ja Jaakobin Jumala oli virittänyt Virvillekin linnunansan --

jatkokurssin poikien joukossa oli eräs nuori uros, jolle pälkähti

päähän ajaa 200 virstaa ja tehdä turistiretki siihen erämaan

pappilaan, jossa Virvin palmikko leiskahteli. Ja koska tämä poika

oli kansallishenkinen eikä säikähtänyt pisintäkään korpipolkua sekä

kantoi mielellään selässään jykiätä tuohikonttia, johon naiset saivat

sälyttää kaikki kimpsunsa, niin syttyipä näillä kesäisillä retkillä

Kauko-Karjalan rajamaisemilla Virvi-tytönkin rintaan salaperäinen

tuli, sininen kuin satujen aarnihaudan liekki juhannusyönä. Vielä

hän taisteli vastaan tullen umpimieliseksi kuin käki Jaakonpäivän

jälkeen, lakaten kukkumasta, vieläpä paeten ulkomaillekin herrojen

professorien kanssa keskustelemaan, mutta kun hänen piti alottaa

itsenäinen virkatoimensa korkeassa pohjolassa, niin Amor, joka kaikki

täkykoukut ja loukut järjestää, lähetti hänen virkatoverikseen

saman pojan, joka siellä korvessa oli konttia kantanut. Ja silloin

Virvi tyttökin jo oli kypsä ja oivalsi ettei reilu pohjalainen ihan

ilmanaikojaan ollut laulanut hänen korvaansa oppi-isämme Lutherin

korkeata veisua:

Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang,

Der bleibt ein Narr sein Leben lang.

Niin joutui vanhan pappilan kuopuskin kristilliseen avioliittoon,

joka taaskaan sen enempää ei sisälly kertomukseemme.

On aika pudottaa esirippu ulkoilmanäyttämömme eteen.

17.

Papinpojan ensimäinen runo.

On sydänkesän iltapäivä. Lenseä länsituuli lietsoo ulapan selkää ja

aallot murtuvat pehmoisina pappilan suurta, valkoista hiekkarantaa

vastaan. Ruispelto punaisen tuulimyllyn ympärillä lainehtii myös ja

tähkäpäät pitävät hauskaa kahinaa aivankuin keskustellen kaikista

asioista taivaan ja maan välillä.

-- Tiedättekö mitä, armaat veikot ja siskot, -- sihisee neljän

kyynärän korkuisessa oljessa heiluva tähkä: -- minun päätäni huumaa

niin suloisesti, mitähän se oikein on?

-- Niin minunkin päätäni! selittää vieressä nuojuva rukiintähkä: en

ole koskaan ennen tuntenut näin ihanaa tunnelmaa.

-- Minun päätäni huumaa myös niin hauskasti, yhtyy keskusteluun

kolmas tähkä.

Ja seuraavassa hetkessä satatuhatta -- ei, kokonainen miljoona

rukiintähkiä laulaa valtavassa kuorossa:

-- Minun päätäni myös! Minun päätäni myös!

-- Mitähän se oikein on? huudahtaa yhteissihinän lomassa jälleen

jättiläistähkä. -- Suvaitkaa huomata: mitä hienoja hetaleita,

silkkikoristeita meihin on ilmaantunut juuri tänä päivänä? Sanokaa,

hyvät ystävät, onko kummempaa kuultu ja nähty? Mitä meissä oikein

tapahtuu?

-- Mepä tiedämme salaisuuden! huusi tuhat laitimmaista tähkää

pientaren rajalta. -- Ukko rovasti käveli aamulla tästä ohi, katseli

meitä sangen tutkivasti, silittelikin kolmea päätä ja hymähti

pikkutytölle, joka hyppeli hänen perässään kukkia poimien...

-- Mitä hän hymähti? huudahtivat kaikki tähkäpäät yhteen ääneen,

henkeään pidättäen uteliaisuudesta.

-- Hän ilmoitti että me _heilimöimme_...

-- Mitä se on? suhisi tähkäarmeija.

-- Emme mekään sitä oikein ymmärrä, mutta niin vain ukko rovasti

ilmoitti että: kas kun ruis jo _heilimöi!_

-- Ihmeellistä! huokailivat tähkät onnenkylläisinä värähdellen, ja

sitten miljoonan tähkän aallokko alkoi tahdissa laulaa:

Heilimöi! Heilimöi! Heilimöi!

Se oli ihanaa laulua lenseän länsituulen leyhkyessä yli Karhuvaaran.

Yhtäkkiä pitkä kuningastähkä teki välihuudahduksen:

-- Katsokaa: pojat menevät ongelle. Heillä on kymmenkyynäräiset vavat

olalla.

Kaikki tuijottivat pappilan poikain perään, sitten alkoi jälleen sama

valtava kahina tyylimyllyn ympärillä: heilimöi, heili...

* * * * *

Nuorukaiset olivat todellakin ongelle menossa, vaan eivät

aivan tavalliseen paikkaan. Sen saattoi kyllä huomata heidän

liikkeistäänkin. Heitä salaperäisesti jännitti tällainen retki

aivankuin kullankaivajia Lapissa tai Alaskassa. He lykkäsivät veneen

vesille ja soutivat rivakasti poikki järven ja kohta pujahti heidän

veneensä louhisen, melkein huomaamattoman niemen taakse. Siinä oli

Kärryksen kaarret, jossa aniharvoin maissa käytiin. Juurakkojen alla

loriseva korpipuro, metsäinen kalliorinne, rinteen alla ammottamassa

hyöläinen hyllyvä räme, jonka karpaloisilla mättäillä kasvoi

vaivaiskoivun tuppuroita ja kookkaita, punaisia korpihilloja.

Pojat nousevat viistoon rinnettä ylös sukeltaen havuoksain alitse

ja soluttaen onkivapoja, joiden latvukset pyrkivät tarttumaan

kiinni. Löytyy polun haisku, aniharvoin tallattu, kangas kumisee

jalkain alla. Yhtäkkiä polku nakkautuu poikki vetelän, alakuloisen

suon salmen, johon jalka syvälle uppoaa ja jonka rimmikossa tuntuu

ikivanhojen porraspuiden jätteitä. Oikealla suo leviää äärettömiin

ja kulkijan valtaa surutuntuinen aavistus maailman avaruudesta,

korven toivottomuudesta. Mitä varten Jumala tekasi nämäkin suot?

Kuni iankaikkisuuden horisontissa piipottaa kuloisan ulapan

pohjukassa räkämänty, itsepäinen kuin synti, mutta räkämännyn

latvassa istuu ihka äänetön havukka, surun iskevä symbooli.

Pojat kaahlata porskuttavat poikki suosta. Polku vetäisee heidät

synkimpään korpeen, jossa siimes on syvä, sammal pitkä ja pehmyt.

Jättiläishonkien kantoja peittää hopeanharmaja peurajäkälä, jossa

-- jos tarkemmin tutkii -- kokonainen orkesteri kultareunaisia

hopeatorvia pienoiskoossa soittaa Metsolan ikuista marssia -- mutta

nuo sävelet ovat kuulumattomia. Mihin vie polku? Se vetää, vetää ja

vaipuu vaipumistaan -- tuossa on ikivanha sydenpolttajan makuusuoja --

mikähän senkin erämaan raatajan elämäntarina olisi, jos kuka tutkia

taitaisi? Niinkuin sammal kaiken päälle kasvaa, niin unhoitus ja

kuolema vaijentaa korpivaeltajan elinkautiset tuskat -- kuka tietää,

eikö hänet löydettykin metsästä kuolleena, joka tuossa miilumajassa

havujen päällä syksyisen yönsä makasi? Alas, yhä alemmas, mutta korpi

käy yhä korkeammaksi...

Suureen suohon se taas tupsahtaa. Suoniitty se on, siinä on

ikivanhoja haasiopuita, sortuneita lama-aitoja. Pojat kääntyvät

oikealle ja kaahlaavat henkensä kaupalla. Heidän sydämensä on

jännityksissä -- täällä, täällä se on, mitä he etsivät, korven

salainen ruhtinatar -- Mustalampi.

* * * * *

Miksi sinä olet niin rakas, sinä erämaan lampi? Sinä, jonka rannalla

ei edes venettä löydy! Siksikö että olet niin eristetty kaikesta

suurmaailman humusta, siksikö että me pappilan pojat näytämme olevan

ainoat, jotka sinun rantojasi tallomme?

Ei tässä ole ihminen kirves kädessä kulkenut raivaamassa. Korpi

tunkee paikoin ihan lampeen, kaatuneet puut ovat kaatuessaan

suudelleet lammen sileätä poskea, ryteikköjen yli saa onkimies

rämpiä. Lampi on hiukan pitkulainen, päissä hytkyy soiluva suo, joka

nielaisee koko ihmisen, jos liian kauvan samoilla jalansijoilla

seisoo. Sivulla kohoaa jäkälää kasvava palokangas. Pohjukasta löytyy

puro, joka vie valtavetten yhteyteen, Alanteenjärven Pitkäänperään.

Pappilan nuorukaiset seisovat kaukana toisistaan ja onkivat. Tunti

tunnin perästä kuluu, he ovat jo saaneet satakunta lammen kalaa,

punasilmäisiä, hopeanvälkkyviä särkiä ja keltamahaisia ahvenia.

Mutta yhä he onkivat. On niin äärettömän hiljaista, kalat vain

pulahtelevat ja säikähtynyt vesilintu pakenee korteikkoon. Lammen

hiljaisuus ottaa heidät lumoihinsa, jonakin hetkenä he häpsähtävät:

missä me olemmekaan, poika poloiset? Aurinko on jo laskenut, kesäyön

huntu verhoaa vedenkalvon ja vastarannan varjo on tumma. On yhtaikaa

juhlallista ja niin sanomattoman haikeaa. Tekisi mieli laulaa, mutta

ääni tässä ympäristössä tuntuisi pyhyyden loukkaukselta. Tekisi mieli

syleillä jotakin lämpöistä, ikuista -- ei ole ketään, ei ketään...

Oli yöhyt niin lempeä, pilvessä taivas,

Luonnossa tyyneys, rauhassa maa,

Ja hiljaisna uinui notkossa korven

Äänetön lampeni tuo.

Onkiva nuorukainen kuulee sävelen omassa rinnassaan väräjävän, ei

itsekään ymmärrä, mikä se on.

Silloin mun silmääni kyynele nousi,

Yön hämärissä itkin kuin laps...

Vaan hiljaisna uinui notkossa korven

Äänetön lampeni tuo.

Kala on lakannut jo aikoja syömästä, mutta nuorukainen viskaa vielä

onkensa ja tuijottaa mustaan veteen.

Mut en minä tiennyt miksikä itkin

Ja itkuni ääntä ei kuullunna ken,

Ja hiljaisna uinui notkossa korven

Äänetön lampeni tuo...

-- -- --

-- Iivari, halloo! Tule pois. Lähdetään kotiin.

Kuin unessa kävi paluu Mustalta lammelta.

Aamuaurinko jo punersi yli pappilan ruisvainion, kun askelten kumina

kuului.

-- Kas, pojat palaavat ongelta, suhisivat pellon laitimmaiset tähkät

siristäen uinailevia silmiään.

Vavat kalahtivat tikapuita vasten. Vanhan Puolen ovi rasahti. Mutta

toinen nuorukaisista, ennenkuin meni maata, otti pöytälaatikosta

päiväkirjansa:

Oli yöhyt niin lempeä...

Hän kirjoitti ensimäisen runonsa.

18.

Lastenkamarista aikaihmisiksi.

Iki-ihmeellinen on ihmisen ikä. Aivankuin salavihkaa erämaan pappilan

lapsiliuta kasvaa huijotti aikuiseksi, viidet, kymmenet, jopa

viidetkolmatta vuodetkin vierivät vilahtaen ajan virrassa.

Pappa ja mamma ne aina pysyivät samankokoisina, samannäköisinä

ja ikäänkuin samanikäisinäkin, vanhimmat veljet myös ikäänkuin

pysyttelivät heidän kintereillään, mutta pappilan pikkuväen kehitys

oli huimaava. Siitä ei nimittäin tuntunut vierähtäneen kauvan kun

esimerkiksi pikku Ruffe oli "tekaissut piispankalossiin tampuurissa"

-- jolle humoristinen ruustinna piikain kanssa oli makeasti nauranut

samalla kun ukko rovasti korviaan myöten oli punastunut eräänlaisesta

pyhyyden loukkauksesta muka -- mutta kaukanapa oli akkaväen nauru

sinä kesäisenä sunnuntaipäivänä, jona sama tenava puisen ristikirkon

korkeasta pöntöstä, esi-isiensä nuotteja tavoitellen, rummutti

seurakunnalle väärentämätöntä ja selkeätä jumalansanaa.

"Siinä se on papin alaku, jotta ei paremmasta appuo", julistivat

asiantuntijat. "Korkeat koulut kuuluukin Rolohvi käyneen." Poikaa

ei enää passannut noin vaan paljaaksi Pekaksi karahteerata. Totta

toisakseen että jo paljon ennen pöntössä käyntiään, ihan vielä

koulupoikana, oli Pekka poikaa arvonimillä mairitellut Jaakko

Kemppainen, mutta se oli tapahtunut vain silloin, kun Jaakolla oli

tärkeätä asiaa.

"Hyvveä päiveä, heh-heh, jumalan terve -- mittee sitä on nuorelle

herralle kuulunna? -- öhömm -- oisko _maisterilla_ ahvenen onkia?"

Vaan nyt tiesi Jaakkokin, se vanha kettu, että "maisterista" oli

tullut "tutentti" ja se oli hänen mielestään korkeampi "raati" kuin

"silikka ylioppilas" ja arkkipiispan ynnä pappansa "pulmahilla" poika

kuului saarnailevan, jotta paukkui. Ei siitäkään tuntunut oleva

järin pitkältä takaisinpäin ajassa, kun Iivari naskali oli viskannut

tiilikivellä Ruoti-Viiaa päähän, paennut kauhuissaan Viian mölinästä

tallin alle ja saanut mammaltaan pippariisiä paljaille pakaroille tai

tavattu porrasten edessä samassa virkatoimessa kuin pyhä veljensä

Petrus piispan kalossin ääressä, koska pelkäsi kummituksia pimeällä

takapihalla -- niin, yllämainitunlaisista lapsuuden muistoista ei

ollut olevinaan kovinkaan kauvan, mutta nyt oli Iivari poikakin --

jaa, mikähän lienee ollutkaan, sitä ei tyhmä kansa ymmärtänyt, niin

oli korkea arvonimi -- "vilosohvi Kantiksi" hokivat ja "pukseeriksi"

kuului nuoriherra aikovan. Eikä sitä tiennyt, vaikka poijasta --

kuten Issin Karoliina vikoili -- jonakin päivänä tömähtäisi tohtori,

joka "panoo reväsimenni sijolleen".

Mutta Aunesta, joka oli käynyt rippikoulua yhtärintaa "Pessiön

Ruusan" kanssa, oli tullut -- postiruustinna, kuten arvonimi

erämaassa kuului. Entäs Virvi? Ei sinä ilmoisna ikänä oltu kuultu

ei nähty että papin tytöistä, kun ne kuorestaan puhkeavat,

tulisi maistereita, mutta niin tulla tupsahti Virvistä, joka

äsken vielä kanteli nukkejaan ja kylvetti niitä räystään alla --

ylioppilaslakissa näet nähtiin rovastin nuorin tyttö kirkkokentällä

juhannusaamuna ja palmikko vain leiskahti herrashepenen alta. Sitä

oli kai täytynyt tyttölapsenkin päähän tämän maailman viisautta ahtaa

-- arkkipiispan rouvaksi kai sitä kouluutettiin?

Eikä siinä kyllin että pappilan penskat, nuo Vanhan Puolen

tappelupukarit ja vinttikamarien villit, noutivat valkeat lakkinsa

siitä kaupungista, jossa seurakunnan seitsemästä tuhannesta sielusta

ei kukaan muu kuin pappilan isäntärengin tyttö ja joku "Vilimin

Jussi" oli käynyt, vaan vielä piti pappilan huonekunnan nähdä sekin

ihme että kaikki papinlapset -- yhtä lukuun ottamatta -- toinen

toisensa jälkeen, paljon edes kysymättä lupaa papalta ja mammalta

-- raahasivat kyytikärryissänsä pappilaan nuoret rouvansa ja tytöt

miehensä. Eikä sitten enää mennyt pitkää aikaa ennenkuin Karhulan

pihalla jo juoksentelivat lastenlapset -- pappilan nuoruus kukoisti

toisen kerran, sinikellojen poimija-keijujen pellavaisia päitä pisti

esiin ruispellosta kilpaa pappilan pahankuristen kanojen kanssa,

joita ei kukaan muu kuin ukko rovasti ahdistanut: "hyts, hyts, taas

ne ovat pellossa, hunsvotit -- Cilly, hvarför ser du inte efter?"

Mutta tuon kanojen tuottaman harmin, lampaiden sisäänpääsyn

paraatiportista ja aitomushevosten töminän rukiissa elokuun pimeinä

öinä korvasi isä rovastille täydellisesti lastenlasten suloinen

olemassaolo. Saada isoisänä painaa pientä pojua, pientä kiharaista

tyttiä rintaansa vasten, tuntea sen pienten kätösten sivelyn

paljaalla päälaellaan tai hopeanharmaassa parrassaan -- kas sepä

lämmitti vanhaa sydäntä, se lievitti elämän elinkautista huolta ja

tuskaa ja pani raskaissa koettelemuksissakin hymyilemään maailman

koko järjestelmälle.

Mitä nyt tehtiinkään rovastin kansliassa? Pikku sänkyjä, pikku

pöytiä, reikätuoleja, puuhevosia... Ukko rovastista tuli elämänsä

ehtoona seurakunnan ahkerin puuseppä, jonka höylänlastut

säännöllisesti lentelivät suurten, vakavain kirkonkirjojen päälle.

Rakkaus oman verensä äärimäisiin pisaroihin antoi vanhalle

sielunpaimenelle loppumatonta intoa. Eikä hänen tarvinnut peljätä

että objektit haihtuisivat ympäriltä: niitä syntyi joka vuosi uusia,

jos ei Eskon rouvalle, niin Virville, jos ei Väntin Inkerille,

niin Iivarin Immelle. Ja valkoisten koivunlastujen sinkoillessa

jalkoihinsa, jossa joku pieni pirpana konttaili leikkien ja kooten

rakkaan ukin tavaraa, vanha rovasti vasta ymmärsi Jumalan käskyn

pyhästä raamatusta: lisääntykää ja täyttäkää maa!

Tosin olivat nuorimman pojan lapset jääneet kastamatta -- se

oli alussa ollut kova pähkinä purra -- mutta heti kun näki että

kastamattomat lapsetkin aivan yhtä hellästi kietoivat kätösensä

ukin kaulan ympärille ja olivat yhtä viattomat kuin ristityt

lapsetkin, haihtuivat vanhalta rovastilta ennakkoluulot eikä häntä

enää edes vaivannut, miten lapsukaiset olivat merkityt hänen omiin

kirkonkirjoihinsa. "Jumalan edessä ne taitavat olla yhtä hyvät

kuin muutkin", arveli hän salaa, mutta jos joku lipilaari tai

rutivanhoillinen hänen mielipiteitänsä uteli, niin rovasti rykäsi,

nosti kulmakarvojaan, puhalsi lauhkean sauhun pislaipiipustaan ja

virkkoi: "djah, kyllähän minä Iivarille olen huomauttanut että

vaarinhan se on..." Mutta seuraavassa hetkessä isoisä jo sieppasi

poikansa lapsen syliinsä unohtaen kaikki hurskaat reklementit ja

parakraafit:

Rida, rida ranka,

Hästen heter Blanca...

Ja silloin tuntui kasteen sakramentti sangen pieneltä asialta.

19.

Ukko Galeniuksen peijaat.

Sitä mukaa kuin pappilan lapsukaiset olivat varttuneet suuriksi,

kutistui talon vanhojen tuttavaan piiri yhä pienemmäksi ja monet

hauskat herratyypit, tantti-ilmestykset ja kansanomaiset "kuvatukset"

muuttivat toinen toisensa jälkeen varjojen valtakuntaan. Sekin

tottapuhuen tapahtui juuri huomaamatta. Milloin esimerkiksi

antiikinen, pitkäpartainen vallesmanni Immanuel Saxa suvaitsi hävitä

Ämmän ruukilta, kävisi vaikeaksi selostaa. Milloin kurkkupartainen

Aatami Manninen huonekuntineen haihtui näköpiiristä -- pojat

kertoivat papalleen "Vanhasta Aatamista" ikäänkuin ilmestyksestä

uuden rautatien yhteydessä, ukko Aatami oli nähty köykkyselkäisenä,

kapsäkki selässä ja kiiltävä metallilevy lakissa asemalla -- tai

milloin Viitalan, Salmelan ja Palovaaran jämerät, naavaleukaiset

vanhat isännät lakkasivat vierailemasta Karhulassa, milloin

kuuluisa yrttitaikuri Korte-mumma (jota lapset sekoittivat mamman

kardemummaan) kuoli, tai kekkulilukkari Frans Petter Rendulin

jonnekkin kaikkosi ja milloin pappismies Lauri Bonifacius

Nordbomkin herkesi herttaisesti huvittamasta emäpappilaa aina

klassillisilla kaskuillaan tai kauhistamasta Vuokin rippikoulupoikia

virsikirjallaan, jolla päähän kopahuttaminen tyhmimpäänkin

kalloon oli hermostuneelle kappalaiselle maksanut tynnyrillisen

rukiita, milloin "Latvattomat Ukot", "Laappa-Antit", "Karppaset",

"Rytys-Reetat", "Näätä-nikkarit", "Mylly-Topit", "Rasva-Paavot" ja

monet muut merkkihenkilöt ottivat muuttotodistuksensa taivaalliseen

seurakuntaan -- siitä kaikesta ei taideta historiaa tehdä. Lehmäänsä

taluttavan lukkari Saastamoisen ampua napsautti nurkan takaa

taitavasti "Hullu-Sante", mutta sekin on unhoon painunut juttu,

vaikka kyllähän Sante Juntusen, ensimäisen erämaan anarkistin ja

suurkeksijän (hän teki pennin rahoja), elämäkerta sietäisi hyvinkin

syvälle kaivavan tutkimuksen. Vainajien muistoista olkoon tässä maan

pinnalle manattu viaton kertomus siitä, miten sivistyneistö vanhan

pappilan kukoistusaikana vietti maahanpanijaisia.

Käsky oli käynyt itseltään Bertel Belial Buxhöfdeniltä

kokoontua Kanervan kartanoon "kunnioittamaan läsnäololla vanhan

merenrantakaupungista syntyisin olevan perämiehen ukko Galeniuksen

rakasta muistoa". Koko intelligenssi oli siis liikkeellä hamasta

kultasankalasisesta rovastista vinosilmäiseen ukko Rusaseen saakka.

Seremoniamestarina esiintyi kaikkialla mainittu B.B.B., sillä

"musteri" oli hänelle antanut avoimen valtakirjan. Vieraat täyttivät

sankkana parvena Kanervan kaikki suojat, ja ensimäiset kahvikupit

ja viinipikarit tyhjennettiin. Sitten otettiin vainaja mukaan ja

lähdettiin kymmenellä veneellä häntä saattamaan kalmistosaareen.

Kaikki kävi asianmukaisessa järjestyksessä, mutta lukkaria jostakin

syystä ei ollut olemassakaan. Oliko kaukoniityllä vai kalalla,

kronika ei kerro, mutta Buxhöfden, itse lukkarin poika, toimitti

tämänkin tehtävän. Tosin hän veisasi päin hongikkoon ottaen kamalasti

vauhtia ja huojuttaen peloittavasti mahtavaa ruhoaan, mutta täydestä

se kävi, sillä olipa hän rakkaan vainajan muistoksi suuressa

surussansa ilonkin pikarista maistanut. Päin hongikkoon, kertoo

kronika sävelestä tässä tilaisuudessa, mutta ei ole se ihmeteltävää,

sillä Buxhöfden oli tunnettu markkinamatkalaulaja, joka tunsi yhtä

hyvin "Honkain keskellä mökkini seisoo" kuin "Vielä niitä honkia

humisee". Saavuttiin takaisin surutaloon ja peijaat alkoivat. Isäntä

Buxhöfden lausui ääneen ilonsa siitä ettei vanhaa raahelaista

merisankaria hänen viimeisellä vesimatkallansa oltu hukutettu.

Samalla hän kerskasi lukkaritaidostansa -- "kolmessa sadassa

kuudessakymmenessä viidessä kirkossa oli veisannut eikä koskaan

äänirautaa tarvinnut" -- ja arveli ettei kukaan muu olisi voinut

suoriutua hautavirrestä niin komeasti kuin hän, jossa väitteessä

epäilemättä oli jonkun verran perää. Sitten B.B.B. kulki ympäri

huoneita muhkeana kuin suuriruhtinas pitkässä bonshuurissaan, pitkät

kellonvitjat kaulasta yli liivien roikkuen ja järjesti vieraat.

-- Minä vähän sortteeraan! hän huusi musterille.

Ja seuraavin sanoin Bux sortteerasi:

-- Kontrahtirovasti ja ritarikunnan jäsen on hyvä ja istuu

kungastuolissa. Pastori, teeppäs hyvin, pyhä veli, ja paina puuta

missä vain saat. Pruustinna -- sitta varsakuu soffan päällä.

Hulu-Hulukkonen, istu sinä siinä ovensuussa äläkä liiku! Vallesmanni

saa istua länstuolissa -- länstuoli ja länsman, eikös se passaa

yhteen? Miitas vossakka, ota sinä paikka täsä tuolisa. Ei heitä

kyllä ole tullut numeroituksi. Rouva Nelli on nalli ja painautuu

pruustinnan kylykeen -- sisoo. Ja pasturska Nuurtpummi tähän

toisellepuolelle -- praa. Postimamsseli Silkkijeff, tule kyyhkyseni

partamiehen syliin -- ljupljuu! Rusanen, äläkä sinä siinä niin

lähellä herroja känkkäile, pöljä... Hauvankaivaja, pysy sinä Jussi

raiska tuosa toisesa huoneesa, jotta et ryvetä rakkeja multaan.

Luutnantti Viktori Volotemari, Volotemari hei!

Iso Puksi posahutti nuorta luutnanttia hartioille, loi tähän

loisteliaan silmäyksen ja jatkoi: Minun sytämeni pamppailee ilosta

jotta sinäkin olet täällä -- minä olen aina halannut sinua nahakseni

-- me kaksi suurta miestä! heh -- joko sinulla rakas ystävä on

totilasi? Terrrve!

Bux oli nousuhumalassa, mutta toimitti virkansa moitteettomasti.

Kaasi tosin Hulkkosen totilasin siinä sivu seilatessaan, valtavalla

ruhollaan, mutta puolusti asiaa seuraavalla pro memorialla:

-- Minä vain katahin tuohon Volotemariin, niin silloin se, ottia

tuota, kaatu!

Ja yhteen puhkuun hän huomautti veitikkamaisesti:

-- Pastori Nuurtpummi, mitä sinulla on klasissa?

-- Mi-minä ju-juon te-teetä! änkytti kappalainen, joka tahtoi käydä

absolutistista, kuten vanhaan aikaan sanottiin. Mutta pastori,

sisällisesti reilu mies, käänsi takitahallaan päänsä pois joka kerta

kun Bux -- muka erehdyksissä -- kaatoi hänenkin lasiinsa konjakkia

karahvista. Pastori olisi hihkaissut elämän ilosta, jos vain Emmansa

silmiltä olisi uskaltanut -- oli se metka mies tuo Iso Puksi,

sapperment!

Mutta rovasti joi rehellisesti totiansa. Mahdotonta olisi kenenkään

ollut väittää että tämä vanha pappismies missään tilaisuudessa

olisi päihtynyt, niin sävyisänä, hiljaisena ja harvapuheisena ukko

aina pysyi. Ei kukaan koko rovastikunnassa osannut juoda totia niin

säädyllisesti ja kauniisti kuin tämän seurakunnan kirkkiherra.

Mutta palatkaamme asiaan. Sitten kun rouvasväki oli siirtynyt

vierushuoneisiin, tuli herranhenki Ison Puksin päälle ja hän pyysi

pokkuroiden papistoa että vainajalle, sille vanhalle rehelliselle

raahelaiselle perämiehelle, pidettäisiin asianomainen juhlapuhe. No

hyvä. Kukaan ei tahtonut ottaa sitä pitääkseen, mutta Bux huomautti

jäntevästi että _niin_ tehtiin aina suuressa maailmassa.

Pastori Nordbom hämmenteli totilasiaan ja alkoi vapista. Yhtäkkiä

hän nousi ylös, polvensa lonksahtelivat, kaftaaninsa liepeet

liepsahtelivat, hän avasi suunsa hirvittävän suureksi ja lausui

mylisevällä kurkkuäänellä, kädet ristissä vatsan päällä:

-- Mi-tä-pä mi-nä muu-ta kun että uk-ko oli -- (hän piti kiusallisen

pitkän paussin) -- niin kuin me kaik-ki muut-kin (korotti äänensä ja

karjasi) _suuri syntinen!_

Istui alas ja ryyppäsi totilasistaan. Puhe oli pidetty.

Seremoniamestari Bux katseli ensin silmää rävähyttämättä ja veitikka

silmänurkassa pitkään pastoria, rykäsi ja esitti että maistettaisiin

siis vihdoinkin _vainajan_ kunniaksi.

Joka tapahtui. Mutta virallinen puoli ohjelmasta ei päättynyt

tähän. Bux kaipasi vielä jotakin ja seuraavassa hetkessä hän teki

syvän kumarruksen vanhemman seurakunnanopettajan edessä ja pyysi

kohteliaasti:

-- Rovasti on hyvä ja _vastaa vainajan puolesta!_

Se tuli kuin pyssynsuusta ja hiukan ällistyneinä katselivat herrat

toisiaan. Mitä se tuo Puksi oikein toimitti?

Mutta Puksilla oli vilkas mielikuvitus ja kun ei rovasti suvainnut

vastata, niin hän itse taas suoritti senkin urakan. Hän sanoi että

"tyyrmanni Kanaljus vainaa ja musteri ynnä minä itte" kyllä tiedämme,

missä määrin me ollaan suuria syntisiä, mutta hänen mielestään

on hiukan varomatonta että vainajaa nuorempi mies niinkuin tuo

Nuurtpummi -- varsinkin, koska ryyppää paljasta teevettä -- tulee

peijaisissa huomauttamaan päivänsankarin suurista synneistä. Josta

syystä hän, Bux, Ruukin entinen vörvalttari ja seurakunnan sihteeri,

nyt esittää että laulettaisiin kauniilla äänellä sulosointuinen virsi

uudesta virsikirjasta, että...

Ja ennenkuin kukaan kerkesi panna vastaan, jättiläinen Bux puhalsi

kuin pasuunasta (polkien jalkaa ja heiluttaen kättä):

Mä oksalla y-y-y-limällä

Heilun Harjulan seee-länteen!

Veet sinervät siiil-mäellä

Tääll' tarjouu tuuu-hanteen.

Ja Längelmän veee-ten kalvot

Ho...

Naisväki ja molempain pappilain nuoriso hyökkäsi ovelta katsomaan,

miten Iso Puksi lauloi ja löi tahtia kädellään, joka melkein ylti

laipioon. Hän näytti todellakin heilahtelevan tilanteen ylimmällä

oksalla.

Siinäpä sitten kaikki mitä kronikan tarvitsee kertoa. Voisimme

nykyaikaisesti vielä lisätä: "Rattoisaa ristillistä seurustelua

jatkui sitten puoleen yöhön saakka ja kaikki läksivät tyytyväisinä

kotiinsa." Leppoisan kesäyön hämäristä kaikui pihalta kuistin

edustalta avopäisen, punakan ja pönäkän Buxhöfdenin juhlallinen ääni:

Musteri hoi, tule sanomaan hyvästiä vieraille! Ja saatat tuota niiata

rovastille, vaikka se ei vastannutkaan vainajan puolesta...

Sellaiset olivat ukko Galeniuksen maahanpanijaiset erämaassa ja joka

niistä pahaa sanoo, hän olkoon anathema maranata.

20.

Pappilan Junnu.

Olkoon sinulle, pappilan Junnu, mustatukkainen, ruskeasilmäinen,

hintelä isäntärenki, omistettu oma lukunsa, sillä tottapuhuen sinä

ansaitseisit kokonaisen kultaisen kirjankin.

Kun kaikki muu kaatui ja katosi, häipyi ja hävisi, niin sinä pysyit

paikallasi yhtähyvin kuin pappilan kotiranta, jonka sileätä hietikkoa

Niskanseljän mustat, valkeaharjaiset kupaat vuosikymmenestä toiseen

huuhtoivat. Rusahtivat rutimoraidat vanhan pappilan ympärillä ja

syksyiset hirmumyrskyt raiskasivat tuhansittain metsän puita,

kuoleman enkeli teki heinänsä kesästä kesään, mutta sinä pappilan

Junnu säilytit aina pääsi, jonka mustan tukan me lapset näimme

kiiltävänä kerran vuodessa -- jouluaattona, jolloin pirttiväen

etunenässä marssit pappilan saliin ikihartaana isäntäväkesi kanssa

veisaamaan ihmelapsen syntymystä tähän pahaan maailmaan.

Sinä pappilan poikain ja tytärten ikuinen ystävä, sinä ukko rovastin

ja ruustinna emännän elinkautinen uskottu! Ota katoamattomissa

puolivuosisataismuistoissa vastaan meidän kaikkien yhteinen

tunnustuksemme.

Niin kauvan kun sieluissamme siintää korkean vaaran laelta tuo vanhan

pappilan kustavilainen taitekatto, niin kauvan sinunkin kuvasi, oi

jalo renkimies, kirkkaasti ja tuiki tuttavallisesti kuni iltatähti

vilkuttaa Karhuvaaran leppoisasta näköpiiristä.

Pappilaan sinä kiinnikasvanut olit kuten kentauri ratsunsa selkään,

ja jos sinut joskus koettelemuksen myrskytuuli syrjähän sysäsi,

niin ei kauvan viipynyt ennenkuin kentauriratsusi töminä taas

juhlallistutti jumalaisen pappilan tannerta. Sinua _tarvittiin_

pappilassa ja itse sinä _tarvitsit_ pappilaa, vaikka piru olisi

rikeerannut -- ja rikeerasihan se joskus -- pappila oli sinun

tyyssijasi, siellä sinun oli hyvä olla, hyvä tai paha, samapa se,

mutta sinun riitinkisi ja selkämittasi soveltuivat ihmeellisesti

yhteen pappilan piirustusten kanssa.

Jos milloin tuli hätä ja neuvon puute, jos milloin mikin esine oli

kadoksissa, jos milloin oli vaikea ja tärkeä asia -- Junnu, Junnu,

käskekää Junnu tänne. Junnu tietää! Junnu laittaa! Junnu osaa! Junnu

ymmärtää! Jos ei Junnu, niin sitten ei kukaan, ole sinä ruustinna

emäntä kuinka hyvänsä katkeroitunut Junnuun ja selitä ikäviä ilmiöitä

Junnun syyksi, mutta Junnu oli sinulle ja meille kaikille yhtä

välttämätön kuin ilma, jota me hengitimme. Kutsu sinä ukko rovasti

Junnua vain sisään ja päätä purkaa sappesi että talous muka menee

päin hornaan, ja menikinhän se -- mutta juttu loppuu niin että ukko

rovasti rauhoittuu ja Junnu astelee voittajana ulos kanslian ovesta

ja rovastin valkoinen pää jää tyynenä näkymään akkunan takaa. Rovasti

on tasavallan presidentti Kurjalan valtakunnassa, sisäministeri

lienee ruustinna kyllä, mutta pääministeri, toimeenpaneva tirehtööri

on ehdottomasti Junnu -- ilman häntä ei kirkkokärryn rataskaan pyöri

ja sontakärryn akseli katkeaa.

Mitä kaikkea ei osaisikaan Junnu? Hänen koprissaan rauta raksahtaa

ja lauta laksahtaa, hän on yhtähyvin pajaseppä kuin pirttinikkari,

vaunumaakari ja myllymestari, niittykuningas ja pellonkyntäjä. Jos

navetassa parsi puhkeaa, siellä on Junnu, jos on teurastettava se

syötetty vasikka tai pappilan mylisevä sonni, siellä on taas Junnu ja

seisoo kuin Jukolan Juhani kurikka kädessä. Hänet voit lähettää yhtä

hyvin verkoille kuin Oulun markkinoille -- kantamukset hän kalliit

tuopi ja tilin tekee. Ei hän muistikirjoja tarvitse, hänellä on

ihmeellinen laskupää, suuret summatkin hän päästänsä tilittää.

Jos karahutti pihaan maksumiehiä, joilla on tuhansia leivisköitä

heiniä ja "papin roskia", viljaa ja ytimiä -- Junnu hoi, mittaa ja

punnitse! Särkyi mankeli -- Junnu? Paloi sauna -- Junnu? Murtui

muuri, sortui savupiippu, ratkesi hella -- Junnu, Junnu. Lehmä

on poikinut -- tulehhan Junnu vähän auttamaan. Sänky soudettava

Niettussaareen -- Junnu. Piispaa vastaanottamaan Ruukilta -- Junnu.

Istuimia rippikoululapsille pirttiin -- Junnu. Syntymäpäivä-koivuja

kuistin eteen, kuusia kinokseeti, pumpputorvea poraamaan

jättiläisnapakairilla -- Junnu Manninen.

Kultahäitä kunniaportteineen -- rakas, vanha Junnu, miten tämä oikein

tehdään?

Sanokaa mihin hän _ei_ kelvannut, meidän Junnumme? Saattoi sanoa

että hän kävi yhtaikaa "lyyseotakin" pappilan poikain kanssa.

Pojat paukuttivat hänen korviinsa latinaa ja ryssää, historiaa ja

matematiikkaa -- Junnu oli huvitettu ja kunnioitti suuresti, silmänsä

vilkutti kuin homo doctuksella ja hän tiesi ihan yhtä hyvin kuin

Ruffe tai Vihtori sen _tunnelman_, mikä esimerkiksi piili koulukirjan

esilauseessa: "latinan kieli, tuo urosten kieli, puhdasääninen

kuin miekkojen kalske, näkyy nyt vihdoinkin voittavan jalansijaa

armaassa isänmaassamme". Ille ego qvi qvondam -- soi hänen korvissaan

yhtä kauniilta kuin poikainkin ja hän nauroi iloisesti kaikille

pedagoogijutuille.

Mutta parhaat laakerisi, oi jalo erämaan ritarirenki, olet sinä

meidän pappilan poikain, ja tottakai tytärtenkin, muistotanhuvilla

leikannut tuossa "kolmikymmenvuotisessa sodassa", jota käytiin vanhan

pappilan ja kaukaisen merenrantakaupungin välillä. Sinäpä sinä olit

keskeisin, tärkein tekijä, kun vuodesta vuoteen vuovasimme kuin

lentävä kurkiparvi korven ja koulun väliä -- sinä Junnu olit sen

kiilan kärki, jonka humisevia siipiä vain me papinlapset edustimme.

Nuo pitkänpitkät hevosmatkat syksystä syksyyn, joululomasta toiseen,

keväästä kevääseen! Alas ja ylös Korpelan mäkeä, Lemetin törmää,

Kytöperän kynnyksiä, Rasivaaran ranteita, Leipivaaran lemmon

laaksoja, Puolangan siintäviä jättiläisrinteitä, Juorkunan julmia

maisemia, Utajärven alakuloisia jänkiä, Muhoksen muhevia jokirantoja,

Oulujoen jäitä ja teitä!

Siellä olit aina sinä missä mekin, uupumaton uros uupumattomain

erämaan lasten, karavaanisheikkinä. Sinäpä Virkkumme valjastit,

sinäpä vauhtimme määräsit, sinäpä kanssamme matkalaulut kaikki

märehdit, sinäpä jokaisen tuntuvan ylämäen kärryn ja reslan

kupeella kävelit, pappilan ruunaa säästäen. Jokaisen majatalon

sinä yönpimeässäkin tunsit, tiehaarasta kääntää arvasit, konsa

kontistunut poikaparvi lammasnahkavällyjen alla turkeissansa torkkui

kuni tuonelanmatkojen tunnelmissa -- loppumaton reenjalaksen kitinä

tulipalopakkasessa taikka taivaantäyteinen toivoton tuisku, jonka

alta pojat ja tytöt kömpivät ylös kuin karhunpenikat, pesästä

sysittyinä, kuolemansyvässä unessa nukkuvan kievarin pihalla. Sinä,

Junnu, parta kuurassa, kulmakarvat huurteessa, julistit elämän

iloisimman totuuden: heh, ollaan perillä! Nouskaahan poijat...

Entäs nuo oikomatkat Utajärven kirotun Kivisuon ylitse! Hevoset

vetävät, junnaavat, tunti tunnilta kuluu, ei ole enää aikaa

eikä paikkaa, heitä ihmisen lapsi kaikki toivosi: pilkkopimeys,

pakastuisku, umpitie, rämesuo, räikkämäntyjä, viiltävä viima...

Kutistu nahkoihisi, purista pientä kouraasi kintaan sisässä, pidätä

hengitystäsi... tokkohan vielä jossakin turkkisi alla sykkii

kultainen, herkkä lapsen sydän, jolle pappilan karvamattoinen lämpö

heijastaa kaukaa kuni iankaikkisuuden aamutähti... kärsi, kärsi nuori

ritaripoika, korven trubaduuri, painaudu vielä syvempään vällyjen

alle ja torju pahoinvointi hengityksestäsi kastuvan turkinkauluksen

hieromasta, oikaise herpautunut koipesi, jos kivikova, jäätynyt

eväskanttiini ei jarruta jalkaa... Nuku, papinpenska, erämaan yö

sinulle tuutilaulua vinkuu. Mitä nyt? Miksi hevoset seisovat ja

huohottavat? Kuuntelet... Junnu? Mihin hävisi Junnu? Musta haamu,

huopasaappaat tai kallokkaat jalassa juoksee ketterästi potkien

kinoksia... Mitähän se potkii?

Oi kirottu erämaan taival. -- Ei löydy viittoja! Olemmeko eksyneet

tieltä? Missä ollaan? Ruunat, te rakkaat pappilan höristelevät

ruunat, antakaa anteeksi että me painamme ja että pappa on käskenyt

tuoda paljon kuormaa. Me käveleisimme kaikki, mutta kinos on

korkea, sääremme vielä liian lyhyet... Tietysti tienviitat vihdoin

löytyivät, reenjalakset alkoivat narista, Junnu niisti nenänsä ja me

vaivuimme syvyyden unikuviin. Kuusi, seitsemän, kahdeksankin tuntia

yhdellä taipalella. Ihme että isä Jumala majatalon pihalla vielä

puhalsi sieraimiimme elävän hengen, mutta niinhän Hän oli tehnyt

Aatamillekin, joka oli pelkkää savea.

Kas, miksi yhtäkkiä näin kova vauhti - eijaa -- räiskis -- ja Junnu

huutaa turhaan tpruu! -- voi te hullut tuulimyllyhevoset. Taikka

sitten Puolangan rotkoissa kuusamolaisten pororaidat -- perkunas

-- laiskatkin ruunat silloin saivat herranhengen ja me papinpojat

kuvittelimme Eliasta, mahtoiko sitäkin kerran kiidättää porojen

säikäyttämät tuliset hevoset!

Sinäpä, Junnu, meidän tunnelmamme tunsit, kun jännittynein hermoin

lähestyimme kaupungin tulliporttia -- kaupunki -- koulu -- maisterit

ja rehtorit -- oi hyi, varjele Jumala... mutta luokaltansa päästä

täytyy, se on kunnia-asia -- nyt vilahti kaupungin portti -- oi...

Mutta sinä Junnu tiesit myös meidän joululomatunnelmamme, silloin

ei haitannut, vaikka viimeisellä taipalella olisi kolme varvasta

paleltunut -- vielä tuo umpi ulappa -- ja pitkä ritisevä resla

kohoaa kuin tankki jantavaa Karhuvaaraa vasten, kulkuset helisevät,

aisakello pomppaa ja sydän, nuorukaisen, nuoren tytön sydän se

pamppailee myös -- valot loistavat kattokruunuista -- joku juoksee

avopäin ulos -- pappa -- mamma -- herrajumala vihdoinkin... Ja

_kaikki vaivat_ ovat siinä silmänräpäyksessä pyyhkäistyt pois

-- lienee kai yhtä ihanaa herätä Kristuksen uskoon ja päästä

kärsimyksestä?

"Jeesuksen kädet ja helmansa hellä"... Sankeyn laulu sieltä kajahtaa

vastaan, mutta kyllä mar oman isän ja oman äidinkin kädet ja pappilan

helma hellältä tuntuu.

Junnu kantaa sisään lumisia tavaroita ja sanoo ukko rovastille ja

ruustinnalle: terveisiä kaupungista! Reissiltä minä otinni konjakkia

ja Winkkelmannilta sitä ranstia.

Voi rakas Junnu, totisesti sinä tiedät nämä kaikki ynnä paljon

muuta, sinun silmistäsi on ikuisessa yhteentulossa ja ikuisessa

eron haikeudessa vierähtänyt yhtä monta kirkasta ilon ja surun

vesikarpaloa kuin kyyneliä papinlasten silmistä.

Mutta kevät-kotimatkat, konsa käki jo kukkui ja Kytöperän rinteillä

vielä virui korkeita kinoksia ja papinpojat heittelivät toisiaan

viimeisillä lumipalloilla ja kotijärven yli ei noin vain päätäpahkaa

päässytkään... ah, Junnu, Junnu, sinä muistat nämä kaikki, miten

metsärantoja kahlattiin ja vaapperan venheen varassa railoja myöten

kirkonkylän puolelle rapisteltiin.

Tuhannet kiitokset, paras pappilan Junnu, tuhansista kyydityksistäsi

kymmenhenkisen perheen puolesta!

Ja olkoon tähän sukukuntamme syleilyyn suljettu myös sinun Riitu

eukkosi -- jos itse sitä halunnet -- Riitu, joka asui ikänsä

kaiken "Riitun kamarissa" eikä sen kummempia toimittanut kuin vain

piipunnysäänsä veteli, mustaa pannuansa nokasta pusersi, risuja

kokoili -- ja samanverran köykäisiä juoruja -- ja sinua, ukkoansa

edusti, mutta -- siinäpä sitä olikin. Riitun ja Junnun kultahäissä

minä tahtonut olisin olla, mutta mitenkä ne lienevätkään livahtaneet

rovastin ja ruustinnan kultahäiden jälkimainingeissa, sitä en tiedä.

Ja jos en missään muualla tämän viheliäisen planeetan päällä liene

tanssin askelta hypännyt, niin Junnunpa ja Riitunpa kultahäissä

vihdoinkin tuon taidon olisin opetellut. Minä joikkaan häntä,

pappilan vanhaa Junnua!

21.

Runoileva vanha pappila.

Oi ainiaaksi paenneita päiviä, ah erämaan pappilan vuosisataisveisua,

kaukokorven simfoniaa! Pappilan kymmenestä perheenjäsenestä kahdeksan

kirjoitteli runoja. Äiti ruustinna ikäänkuin ensimäistä viulua soitti

tässä orkesterissa, pojat ikäänkuin torvea toitottivat, huilua

puhaltelivat tai kahdeksankielistä kannelta kaijuttivat, tytöt

tamburiinilla tahtia takoivat ja viimeisenä pimpatti korven korkeassa

ilmastossa pirteä piccolo.

Tra-la-laa! Tra-la-laa!

Mistä he kaikki lauloivatkin, kustapa kujertelivat? Lauloivathan

Lapinkin lapset, heinäkengät heittelivät nokisilta nuotioilta, hirven

harvoilta lihoilta... niin mikseivät laulaneet olisi nämäkin lapset.

Vanhan pappilan pihoilta,

Vanhan Puolen vuotetulta,

Ullakon unisijoilta,

Vinttikammarin viluilta,

Kotisaunan kiukahilta,

Kotirannan raikumilta,

Suuren järven selkäveeltä,

Kalasaarensa savuilta!

He olivat nyt kerta kaikkiaan sitä sukua, jossa isoisät vuosisatoja

olivat hengen harppua helskytelleet, virittäen "ilolaulun"

milloin karitsalle, milloin pohjolan keväälle, milloin valittaen

perivihollisen, venäläisen, hyökkäystä kotitanhuville -- ja

ihmeellisesti luonto niin oli satuttanut että milloin laulu oli

uhannut lakata, silloin laulajatyttö lauluttoman lapsen toveriksi oli

tullut ja runosuonet jälleen suihkivat visertävän emon poikasissa.

Papinrouva paljon lauloi,

Ruustinna runot rakensi,

Ennätteli esikoinen,

Lauloi yksi, lauloi toinen,

Kolmansikin kaijutteli.

Kaikki lauloivat lopuksi,

Sanelivat satusia...

Jos olisi tallella kaikki se vuosien tavara,

viisikymmenkuusikymmenviitinenkin virsikuorma siitä saakka kuin emo

äänen antoi ja poikaset piipitystä jatkoivat -- niin tokko pappilan

paras Polle vetää jaksaisi veräjän läpi noita Karhulan koruja, korven

kartanon loruja?

Verissä veitikka vikisi,

Sydämissä sävelsointu,

Suvusta sanat soluivat,

Heimosta sävel-heliät,

Elämästä ennätykset,

Lennätykset leivän päältä,

Rytmi oli ryntähissä,

Riimileikki rinnan alla,

Lyyry kulta kainalossa,

Harppu aina hartioilla,

Luonto loitsi loitsuloita,

Korpi korkeita kohisi --

Erämaa enin opetti!

Nuo ikuiset kotiintulot ja maailman rannalle matkustukset, nepä

kehittivät väkivaltaisestikin jokaisen pappilan lapsen kaihon ja

kotikuiskeen tuulettuvia tunnelmia. Mutta soinnutella ilonsa ja

surunsa sanoiksi ja kiinnittää perhonen neulaan -- se oli puhdasta

perintöä äidiltä, joka jo 17-vuotiaana oli rohjennut virittää

ylistyslaulun itselleen Rakkauden jumalattarelle riimileikillä:

Kärlek, kärlek vill jag sjunga

Och min bön mot himlen slunga,

Samt beprisa med min tunga

Dessa känslor evigt unga!

Ei ollut siis suuri ihme korpiauringon alla että rakkauden

haaveilijaneidon esikoinen Esko vanhenevan äitinsä kunniaksi

kolmekymmentä vuotta myöhemmin myös viritti rakkaushymnin siten

alottaen laulujen sarjan:

Vesistyi silmä äitini

tuo aina lempeäinen,

kun sairastuin mä monesti

ja olin pahapäinen.

Mit' eivät vitsat voinehet,

voi kyynel kirkkahainen

ja silmät äidin suloiset

ja vesihelmi vainen!

Ja visertävän emon toinen poika, uljas luutnantti Vihtori Voldemar,

oli jatkava kerran voimakkaasti samaan äänilajiin:

Mont' on muistoa minulla,

Monta kultaista kuvoa

Kotirantani rajoilta,

Kotiseudun korpimailta,

Kotikoskilta kovilta,

Sinijärveltä syvältä,

Vaahtopäiltä lainehilta,

Lapsena jo lahdet kuljin,

Metsän polut poljeskelin,

Siellä aatteeni asuvi,

Siellä sieluni elävi...

Pienen maaseutukaupungin luokkatoverit olivat ennustaneet Vihtori

Voldemarista "toista Runebergia" -- sillä heksameetereita kimnasisti

kirjoitti kilometrittäin -- ja kenties hänestä "se" on tullutkin,

vaikka sitä ei kirjallishistoriassa ole mainittu, kohtalon

korpisammal kasvaa niin monen suomalaisen runoraution ylitse.

Sitten jatkoi Aune tyttö äitinsä ja esi-isiensä säveltä ja hänen

runossaan kohisi jo korven pohjaton kiro:

Oi kukkani puhtoisin, parhain,

Sinä kaino ja kaunoinen,

Sinun lempesi herätin varhain,

Siitä tuska nyt itsellein!

Ma kyynelin kastan sun juurta,

Sua ihailen itkussa suin:

Vaan kärsiä, kestää on suurta,

Vaikk' itse mä unhotuin!

Väntti, sarjan neljäs, kuten meillä on ollut kunnia edellämainita,

ei koskaan tehnyt itseänsä vikapääksi riimileikkiin. Mutta moisesta

välinpitämättömyydestä runon suuri jumala tietysti kuohahti ja

syötti, kostoksi kai, sitä suuremman annoksen seuraavalle veljelle,

Rolfille, Sanctus Petrukselle. Muusa pani Petruksen pelaamaan

kaikilla instrumenteilla ja mahdoton olisi ollut ennustaa pilarunoja

ja huvinäytelmiä kirjoittavasta konventinjäsenestä hurskasta pappia,

joka Rolfista kuitenkin tuli -- koska traditsiot sitä vaativat.

Rolf helisteli Siionin kanteletta voimakkaammin kuin yksikään

esi-isistään. Äidilleen hän ikäjuhlissa omisti pitkiä runoja, joista

tähän otettakoon vain pieni pirske:

Usko ja rakkaus onnen on ehto,

Niitäpä sulta ei puuttunut -- ei,

Niin hyvin ensi kuin kahdeksas kehto

Helposti heilui -- vaikk' yöunen vei.

-- Nyt vasta ymmärrän täysin sun vaivas,

Niitä ei ihminen maksa, vaan taivas!

Se oli yli-ihmisellisen kaunis ajatus (otaksuen ettei riimipaholainen

nykäissyt kirjoittavasta kädestä) tuo että äidin vaivat oli vastaava

_taivas_, silloin kun ei lapsiparvi niitä pystynyt palkitsemaan.

Iivari, poikasarjan nuorin, oli äitinsä lempilapsi ja ehkä hän

juuri siksi lauloi niin paljon "lemmestä ja hemmestä!" Hän oli

perinyt suorastaan runotarttuman, joka tauti kalvoi varhain hänen

tervettä olemustansa, koska ei kuulunut suvun traditsioihin haettaa

lääkäriä moiselle sairaudelle. Hänen mielikuvituksensa kuume kohosi

säännöllisesti yli 40 asteen ja ihme ja kumma se oli että hän

ensinkään jäi elämään näin vaarallisessa temperatuurissa. Iivarin

lyriikan lempisana oli

_yö!_

Siihen oli niin ihanaa, järven aaltojen todellista temmellystä

katsellessa, liittää

_lyö!_

Tai jos oli talvi ja tähtitaivas, niin tarvitsi vain katsahtaa yli

Vanhan Puolen ja, nähdessä kiiltävä Kalevan miekka, lisätä

_vyö!_

Ja jos surusta oli kysymys, joka sydäntä kalvoi -- ja siitähän aina

oli risti -- kelpasi myös

_syö!_

Mutta kun ympärillä vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain pappilan

hevosten jalkojen töminä jääkylmässä tallissa, saattoi vielä lopettaa

sanalla

_työ._

Hiukan yli maalin ampui, jos paikkakunnan murteen viettelemänä

kirjoitti "myö" tai "hyö". Yöperhosista, yöpurjehduksista,

yöunelmista runoili siis Iivari, sillä

_päivä_

käsitteen peitti häneltä säännöllisesti

_häivä_

ja siihen se loppui, ja mitä siihen lisäsi, se oli liian "räivää".

Vanhan pappissuvun rintaperillisenä Iivari kerran istahti pappansa

pulpetin ääreen, levitti Koko Pyhän Raamatun eteensä, hikoili ylen

ankarasti ja kirjoitti pitkänpitkän -- Maailmanlopun laulun.

Kyllähän Iivarin runoasteikko sitten laajeni yleisisänmaalliseksikin,

jossa korkeemman kaiun saivat _Suomi ja tuomi, kansa ja ansa_, mutta

korven kaiut, nuo kotoisten rantojen raiut, jäivät hänelle iäti

rakkaimmiksi -- aivankuin heimonsa toisillekkin torvensoittajille:

Taas pauhaa, pauhaa, pauhaa

Tuo Niettussaaren kari!

Ja vaahtoharjoin laukkaa

Kuin hiiden vaunupari

Jättiläislaineet Niskan ulapan,

Tuon massan mustan, mahtavan!

Niin, Niettussaari se sai säyseän Sanninkin sydänkielet helkkymään,

sinneppä hän velisarjan väkevämpien aironvetojen avuksi

mielikuvituksessaan souteli:

Sua saari armahainen

Mä muistan ainiaan,

En pyhyyttäsi vainen

Unhoita milloinkaan.

Sun valkosannikoillas

Oon lasna leikkinyt,

Sun kukkarannikoillas

Kieloja keräillyt.

Sannin runokorva kyllä olisi vaatinut _leikkinyt -- keikkinyt_,

mutta mikä siinä lienee kiikastanut, ettei hevillä niin voinut

sanoa: onnellinen tuo mamma, joka runoili ruotsiksi, sen kielen

riimileikissä sai harjoittaa "keikkimistä".

Ja vihdoin Virvi tyttö, kuopan pohjimainen, kohotti korpisävelet

siihen korkeuteen ja eetterinkirkkaaseen kuulauteen, johon koko

runoileva pappila jäsen jäseneltään oli pyrkinyt. Ei kenenkään kannel

niin raikkaasti helissyt kuin erämaan pappilan nuorimman tyttären,

milloin hän, maailmanrannalle kytkettynä, entistä kotia, varsinkin

jouluaikoina, hengessään muisteli:

Korkealla kummullansa,

Suojass' suuren pihlajansa

Seisoo kaunis Karhula,

Kallis kotipappila!

Kaikista sen akkunoista

Jouluvalot kilvan loistaa,

Siellä äiti -- -- --

Isä -- -- --

Porontiuvut -- -- --

Lastenlapset -- -- --

Mutta jättäkäämme nämä maininnat. Oi vanhan pappilan tuhansia

_kirjeitä_ vuosisatain vaiheessa -- niihin kätkeytyy koko heimon

elämä sunnuntaisuloineen, arkisine askarruksineen. Kuka muinaisuuden

tutkija-tohtori konsanaan nekin järjestää taitaisi? Ja tokko korven

kohtalon haltijatar niin armollinen olla saattaisi että niistä

korkein keko koskaan käsiinsä kopeutuisi?

Ja tottapuhuen: tokko se tarpeellistakaan olisi?

Mikä on yksityinen ihmisrotu, mikä heimojen hengetär? Niissä

paperipinkoissa kerrottiin kaikki, paljastettiin pahansa, hyvänsä,

kuviteltiin elämän kujanjuoksu, tuhansia riemunremahduksia, tuhansia

kaihon kaikerruksia -- päänvaivaa niistä vain jälkimaailmalle olisi,

mitä mikin lausuma tarkoittaa, kehen kohdistuu.

Olkoot siellä missä ovat, tonkikoon niitä tulevaisuuden tutkuri,

naurakoon, nauttikoon menneisyyden mesileivistä, sillä tokkopa hän,

ventovieras, ihmiselämän repelyksiä itkusilmin seurata taitaa.

Mutta vasta sitten kun korven komeroissakin sähkövaunu säräjää

vihreätä ja punaista silmää vilkuttaen ja vanhan pappilan

kaariportin sivutse pikajunan veturi vinhasti vihkasee ja hiljaiseen

hiekkarantaan suurmaailman valkoiset joutsenet päristen lehahtavat,

vasta silloin ilmestyköön näille maisemille se kaikkinuuskiva

tohtori, joka vanhan pappilan tarinan tunnollisesti kertoa taitaa ja

joka korkealta kateederilta julistaa tulevaisuuden Suomen kansalle:

-- Niin ja niin sitä _siihen aikaan_ ajateltiin, tehtiin ja

tunnettiin.

22.

Ukko rovastin viimeinen verkkomatka.

Syyskuun lähinnä viimeinen päivä. Siipipurje pilkoittaa keskellä

Niskanselkää. Maalattu, sukea soutuvene, valkoista, punaista,

keltaista, vihreätä vilkkaa. On myötätuuli kalastussaareen. Ukko

rovasti viilettää, toinen käsi puristaa lujasti huopana, käyrä piippu

toisessa kädessä on sammuksissa. Mustan huopahatun alta liehahtavat

hienot, lumivalkoiset ohimohiukset. Harmaa, huolellisesti leikattu

leukaparta koskettaa mustaa sadetakkia. Kultakaari kehyksettömäin

sankalasien välissä on uurtautunut nenäihoon. Ruskeat silmät

tähtäävät yhteen pisteeseen -- saareen.

Aivankuin veistetty kuvapatsas hän siinä könöttää, hiljaisena,

arvokkaana, hievahtamattomana. Vene se vain liikkuu ja liukuu.

Tuntuu hiukan oudolta sydänalassa, aivoissa. Mitä se on? Miksi ei

silmä ota niinkuin ennen? Rovasti laskee piipun viereensä, pyyhkii

silmälasinsa. Ei niissä pyyhkimistä ollut, ehkä on ilmassa umettoa.

Yhtäkkiä vanhus säpsähtää, lähettää nuoreen kumppaniinsa kysyvän

katseen. Ei saa selitystä. Sumun tunto on kai hänessä itsessään?

Taitaa olla kahdeksaskymmenes ensimäinen vuosi menossa -- ah, ei

tahdo itsekään ottaa uskoakseen että ihmiset pitävät sitä vanhuksen

ikänä.

Tekee sanomattoman hyvää tuulotella pappilan kaikkien huolien

lomassa. Tuhansia sivuja käsittävien uusien paksujen kirkonkirjojen

jäljentämisessä on työtä vanhalle miehelle. Lisäksi pöytäkirjat,

puustellipaperit, alituinen kirjevaihto. Lukemattomat asiamiehet,

vaikka on pastorikin.

Rovastin mieltä painaa selittämätön murhe. Nämä uudenajan nuoret

papit, jotka tulevat suoraan talonpoikaiskodista... niissä on

jotakin, joka ei ole sopusoinnussa vanhan suvun pappiskulttuurin

kanssa. Ne ovat niin itsetietoisia ja mukavuutta vaativia -- niin

ei ollut ennenaikaan. Ne saattoivat olla hyvinkin kyvykkäitä

virkatovereita, mutta sielultaan... ei sitä saattanut sanoa.

Ja pappilan taloushuolet painoivat. Eikö koskaan pääsisi veloistaan

vapaaksi? Nämä erämaanpapin huonot tulot -- oli niin vaikea panna

ulosottoon. Nyt oli alkanut maailmansota, joka nostaisi hinnat...

Rovasti kopisti piippunsa puhtaaksi ja katsahti ympärilleen. Ei

näkynyt järvellä kulkijoita. Hyvinpä oli sattunut että tuuli oli

kääntynyt täksi päiväksi. Lieneeköhän Iivari poika kotonaan?

Missäpähän muualla olisi? Komean talon se vain oli itselleen

rakennuttanut. Ei olisi pappa uskonut... Niitä oli sattunut niitä

oikeaoppisuuden kahnauksia takavuosina. Niistä ei enää puhuttu.

Hyvissä väleissä eleli isä ja poika, toisissaan kävivät, iloiset

olivat tavattaessa. Ja ne pojanlapset olivat niin rakkaat.

Mieluistahan se oli että edes yksi pappilan pääskysistä oli pesinyt

kotiseurakunnan rannoille. Muut olivat haihtuneet sinne maailmalle

-- tämä nuorin poika vain ryskää korvessa kuin karhu. Kilpaa

isäukon kanssa kalastelee! Taitaa tuo tehdä "henkisiäkin töitä",

vaikka eiväthän kaikki kelvanneet Korkeimman edessä. Kukapa oli

mallikelpoinen...

Jaa, tuolta Luvalaisniemen takaa se jo siintää Iivarin metsälinna.

Mutta hänpä, isäukko laskea hurahuttaa suoraan saareen. Jos ne sieltä

huomaavat, kai tulevat tervehtimään. Pistäytyy hän toki itsekkin,

sitten kun verkot on laskettu. Mukavaahan se on...

-- Maiju, soudahan vähän, ei oikein ota purjeeseen tässä salmessa.

Mikä lienee ollut mökintyttö rovastilla verkkopiikana. Hyvin se oli

tolkussaan ja nautti sanomattomasti että oli päässyt ukko rovastin

kalakumppaniksi. Olisi rovasti kyllä kaivannut läheisempää toveria,

mutta mistäpäs otti erämaassa. Jäi kaikki sisäisempi keskustelutarve

tyydyttämättä.

Vanha valkeahapsinen rovasti hymyili alavasti tytölle ja kohteli

tätä niin hienotunteisesti että pyöreäsilmäinen pullukka oli

ihmeissään. Ei paljon puhuttu, mutta siinä käytöksessä oli jotakin

herttaista. Siellä pappilan suuressa kartanossa oli rovasti

luoksepääsemätön suuruus kaikille piikaihmisille -- eihän tuo käynyt

edes keittiössä -- mutta heti venerantaan tultua se oli muuttunut

niin sulavaksi. Uskalsi Maijukin vilkaista sitä suoraan silmiin...

ei se näyttänyt yhtään peloittavalta, vaikka sillä oli niin suuri

valta. Hämärästi tajusi Maiju että seurakunnan kirkkoherralla täytyy

olla valta lähinnä Jumalaa tai ainakin piispaa. Sehän tuo kuului

hänet kastaneenkin, oli äiti kertonut. Päälakea kolmesti valellut

pilkkumin kirkkaalla hetevedellä ja nimen pannut: "Minä kastan

sinut Linta Maiju Akveliina -- nimeen Isän ja Pojan ja Pyh..." ja

puhtaalla hantuukilla pyyhkäissyt. Ei se tainnut sitä muistaa enää

tuhansien joukosta. Olisi tehnyt mieli kysäistä, vaan ei rohjennut

Maiju, mielessään vain hautoi... -- No, ei tarvitse enää soutaa.

Taitavasti kaartaen laski rovasti iloisesti kieppuvin purjein saaren

saunarantaan, johon oli perattu veneensija ja ladottu kivilaituri.

Mikä ikuinen salaperäinen viehätys saapua tähän saareen! Jonka pienet

polut, verkkoseipäät, halkorantteet, kiikut, petäjänlatva-väkkärät

puhuivat omaa kieltään ja jonka vanha, ränstynyt kalatupa kätki yli

kolmikymmenvuotisia muistoja. Siinä yhä vinkui viirilippu, johon

rovasti omakätisesti oli leikannut vuosiluvun 1881. Tuvan avainta ei

tarvinnut taskussaan kuljettaa, se löytyi aina käden kurottuvilta

jostakin nurkkasalvoksen raosta, sammalen sisästä. Kodikkaasti

lahonneen portaan kohdalta aukeni ovi, jonka kylkeen joku pappilan

pojista runollisena hetkenä oli pensselillä vedellyt:

Täällä löydät rauhaa!

Täällä aallot pauhaa!

Ja tikapuun ylipäässä ullakkoluukussa siinsi sivellys:

Vanha tupa -- vanha tapa.

Totta puhuen kalamaja ei ollut eilispäivältä, se näet oli rakennettu

satavuotisista hirsistä, kaukaa Viitalan takaa puretusta "Ryssän

aution" pirtistä, jossa muinaisuudessa oli asunut rajakarjalaisia.

Rovasti rasahutti oven auki -- mikä pyhäinen hiljaisuus. Hella --

puusohva -- ristikko -- aikapöytä -- nurkkakaappi -- tiskihylly. Ja

siinä yhä katseli sanomalehdillä paperoidulta seinältä vanhan piispan

kuva, jonka nuorin poika osaksi kurillaan, osaksi pyhiä asioita

kuvitellen oli raahannut saareen. Punaisen verhon takaa aukeni

asuintupa leveine kiintopenkkeineen ja rosoisine, maalaamattomine

siltapalkkeineen.

Ukko rovasti kävellä tepsutti pieksusaappaissaan, joiden varsista

pisti esiin sukkien punaiset reunat, läpi kummankin huoneen ikäänkuin

tarkastaen, oliko kaikki niin kuin viimeksi oli jätetty ja toimitti

sitten tytölle:

-- Kuule Maiju, kyllä me taidamme keittää kahvit ennenkuin lähdemme

verkonlaskuun. Hae sinä vettä sankolla ja pane tuli hellaan, minä

rupean pilkkomaan halkoja tuvan uuniin, täällä täytyy lämmittää

yöksi...

-- Eikö se rovasti maisterin taloon yöksi? Vanhus ihan hätkähti.

-- Mitä se Maiju? Täällähän kalamiehet aina...

Hän ei _osannut_ muualla olla. Täällä rakkaassa Niettussaaressa vanha

rovasti tunsi itsensä _vapaaksi_. Täällä oli niin mukava häärätä ja

huushollata.

Ja kohta kuului "halkoliiterin" -- kumolleen petäjänkylkeä vasten

kaadetun veneenraadon luota -- tottuneen kirvesmiehen kalkutus.

Savu läksi suikertamaan Niettulan matalasta tiilipiipusta! Tupa oli

saanut elävän hengen.

Maiju odottaessaan kahvipannun kiehumista istahti suurten petäjäin

väliselle kiikkulaudalle ja keinahti... kiikku niin mukavasti

narisi... Tyttö ihmetteli: ollappa tällainen oma mökki. Ja Maiju

lauloi kimakalla nenä-äänellä viiltävän haikeasti:

Suvi-iltana istuin ja ku-u-toin

Sulle si-lik-ki sukkia-a!

Nepä ruu-sut, jotka sulle a-annoin

Oli sy-tä-meni kukkia-a!

Rovasti kantaa rymähytti sylyksellisen pihkalta tuoksuvia halkoja

tupaan.

-- No, Maiju, jokos kahvi pian joutuu?

-- Tykkääkö se rovasti panna suolaa?

Mutta juuri kun kalamiehet juhlallisesti olivat istahtaneet pöytään,

jolle rovasti oli latonut vehnäistäkin kontista ja vanhus oli

kohottanut ensimäisen kupin huulilleen, lennähti ovi auki ja kolme

avopäistä kirkassilmäistä, leiskuvatukkaista lasta hyökkäsi sisään!

-- Ukkihan täällä on! Oikeinpa arvattiin. Päivää! Me olimme

marjanpoiminnassa rinteellä. Isä huusi yläparvekkeelta että savu

nousee Niettussaaresta. Niin me tulimme kattomaan että ketä

kummituksia täällä on!

-- Kummituksia?

Se oli iloinen kohtaus vanhalle rovastille.

-- No päivää, päivää lapsukaiset. Ihan yksinkö te, raukat, souditte

salmen poikki?

-- Niinpä tietenkin. Eikä me olla mitään _raukkoja!_ Kyllä me

tohimma! selitti vanhin tyttö säihkyvin silmin. Ja äiti käski kysyä,

eikö pappa tule päivälliselle? Meillä on tuoretta kalaa!

-- Ei taida joutaa, vastasi rovastivanhus. -- Verkot pitää laskea ja

sitten tupa lämmittää.

-- Kyllä me hoidamme uunin sillä aikaa kun ukki verkot laskee.

-- Tekö?

-- Me juuri!

Räiskyvä tuli sytytettiin tupaan, pari lapsista palasi viemään

sanaa "linnaan", mutta vanhin tyttö jäi tulen vahdiksi. Rovasti ja

Maiju soutelivat verkonlaskuun. Viiteen, kuuteen jataan vanhus ne

laski: Kumpunientä vasten salmeen, saaren takarantamille luotoja

vasten, "Siikarannalle" ja Luvalaisniemen puolelle. Tosin siitä

"Rapalahdesta" ei usein saanut, mutta kuka tiesi, missä kala

kulloinkin ui. Jumalan vallassahan se oli...

* * * * *

Verkon verkolta solutti mustaan syvyyteen valkeahapsinen ukko rovasti

ja siinä seistessään veneensä perässä vilisivät hänen mielessään ne

nelisenkymmentä vuotta, jotka hän täällä erämaan järven rannoilla oli

kalastellut ja perhettään palvellut. Kesien kirkkaassa paisteessa

ja syksyjen synkeissä myrskyissä, aina vaihtelevalla onnella!

Alituisessa puuhassa ja ponnistuksessa luonnon elementtejä vastaan

taistellen. Kuinka ne vuosikymmenet olivatkaan vierineet -- mikä

olikaan ihmisen elämä? Miksi juuri tänne korven rannoille hänen

elämänsä haaksi oli jäänyt ankkuriinsa keikkumaan, miksi se ei

rintamaille ollut tarttunut? Häntä oli usein vihlaissut selittämätön

kaiho suureen maailmaan, mutta joku väkevä vietti veti salojen

yksinäisyyteen. Olikohan ihminen onnellisempi suurmaailman humussa?

Mutta samallaisia syrjäisiin seutuihin sulkeutuvia luonteita olivat

hänen esi-isänsäkin olleet niin kauvan kun sukua tunnettiin, neljättä

sataa vuotta. Välkkyväin vetten veljiä ne kaikki olivat olleet, papit

suoraan ylenevässä polvessa. Airo ja mela, venhe ja suksi, kirves ja

puukko olivat suvussa ihailtuja esineitä, maaseudun hiljaisuudessa

isät kaikki olivat sieluansa viihdytelleet, mutta jos joku suvusta

oli harhautunut herraksi, niin sinne se sukuhaara ennenpitkää oli

sammunut. Maalaisvetten hengessä vain oli korkea ikä saavutettu

ja isänmaata ja Jumalaa palveltu. Ja maalaispapit vain olivat

suuria perheitä kasvattaneet, sillä sammumaton ikävä oli tehnyt

pappis-avioliitot sangen hedelmällisiksi. Kun ei muutakaan huvia

salojen siimeksessä löytynyt...

-- Sinä olet näppärä verkonsoutaja -- huomautti kesken syviä

ajatuksiaan ukko rovasti Maijulle -- oletko sinä ennen verkkoja

soutanut?

-- En minä paljon, äänsi Maiju mielissään ja ihan punastui

kiitoksesta: -- oli sillä äitillä rääsyjä Hietajärvessä.

Tyttö mainitsi vain äitinsä. Isästä ei sopinut puhua. Sitä ikäänkuin

ei ollutkaan. Ihmiset juorusivat että muka iso Puksi... Sieltä kai se

oli verissä tämä kalastustaito.

-- Tulipa kaunis ilma, tuumaili rovasti kun oli viimeisen verkkokukon

heittänyt vedenpintaan ja aurinko paistoi tyventyville lahdille.

-- Kun vain pysyisi...

Ja he palasivat saareen, Maiju soutaen niin että kokka kohisi. Voi

noita lastenlapsia, mitä pärskettä ne pitivät vanhassa tuvassa.

Rovasti antoi määräyksiä Maijulle: Nostahan olkipatja muuria vasten

lämpenemään...

-- No, lähdetään nyt sitten käymään linnassa.

-- Tule ukki meijän venneeseen!

Mutta kahdella veneellä sitä mentiin. Lasten luku oli jo karttunut

viiteen. Pienintä pipanaa pideltiin kiinni ettei se puljahtaisi. Yksi

naskali piipotti veneen kokassa ja heilutti keppiä.

Korkeasta korvesta pamahti pyssynlaukaus, jonka kaiku mahtavasti

ponnahteli rannasta rantaan.

-- Isä kai se siellä ampui linnun, selittivät lapset.

-- Tai oravan, mistä sinä tiiät! penäsi toinen.

-- Karhun! keksi kolmas.

-- Ei täällä ole karhuja! väitti neljäs.

-- Onpa! intti toinen.

-- Eipä!

-- Onpa!...

Hälisevässä riemusaatossa saapui ukkorovasti poikansa asunnon

rantaan, jossa kaunis pikku miniärouva oli vastassa. Ylös törmää

noustiin, pylväsporrasten kautta kunniavieras peräsalonkiin suoraan

ohjattiin.

-- Tänne pappa, tänne, tänne...

Samalla tuli Iivarikin pihanpuoleisesta ovesta, riiputtaen kädessään

koppeloa.

-- Pax tecum, pater noster! hän latinaksi tervehti. Ja päivällistä

odottaessa poika-isäntä vei isävanhuksen yläkertaan, avasi valkoisen

kaapin, jonka oveen oli kiinnitetty "Betlehemin tyttären" kuva, kaasi

keltaista nestettä pieniin maljoihin ja esitti:

-- Skål min bror för alla gamla minnen!

-- Mitä sinulla siinä on?

-- Kultaisinta konjakkia, jota olen säästänyt yksinomaan sinua varten!

Samalla kilahti porotiuku kaideportaissa ja isä poikineen laskeutui

alas suureen linnantupaan, jossa pitkä pöytä katettuna odotti. Lapset

jo istuivat kuin varpuset rivissä.

-- Uunihaukea, rakas papuli, parhaita perunoita omasta pellosta ja

paksuinta viiliä omista lehmistä!

-- Minun arvoisa appiukkoni ei siis jää meille yöksi? kysyi vielä

Iivarin rouva.

-- Enhän minä... kalahommat...

-- Tiedätkö mitä, isä-ukko? sanoi yhtäkkiä talon isäntä. -- Tänä

iltana me poltamme Niettussaaressa sen viimeisen risukokon!

Ja niin he tekivät. Sekä isä että poika rakastivat intohimoisesti

risukokkojen hulmuttamista syksyillan pimeässä -- varmaan heidän

kaukaisimmat esi-isänsä syvässä muinaisuudessa olivat olleet --

tulenpalvelijoita.

-- -- --

Erämaan saaresta, sysimustan pimeyden keskestä, kohoaa syysillan

harmaata taivasta kohden kaameanloistava lieskapatsas, jonka kielet

nuolevat puiden latvoja. Vanha rovasti istuu kanervaisella kumparella

ja tuijottaa surumielisesti hymyillen tuleen, jonka valo saa hänen

lumivalkoiset hiuksensa kirkkaasti hohtamaan. Siinä ympärillä istuu

poika koko perheineen, lastenlapsiin näyttää myös periytyneen

tulenpalvonta. Onhan siinä suuri kahvipannukin, mutta räiskyvä

risukokko on pääasia. Kokon valo vilmehtii kodikkaasti myös vanhan

kalatuvan kahta seinää vasten, joissa pienenpienet akkunaruudut

kimmeltävät. Mutta tuvan toisella puolella alkaa pimeys -- siellä

kaukana mustan ulapan takana seisoo vanha pappila, jonne ruustinna

tänä iltana on jäänyt jotenkin yksikseen.

Syksyn synkkä, kolkko ilta

kattaa...

Raskahasti rannan aalto

vastaa kuusten huminaan...

-- Tämä on nyt kai viimeinen kalaretki tänä syksynä pappilasta, sanoo

ukko rovasti ikäänkuin itsekseen.

-- Etkö aijo enää käydä, isä? Nythän vasta siika rupeaakin uimaan

verkkoon.

-- Sinähän tiedät, Iivari, että minä seuraan lain määräämiä

kalastusasetuksia.

Poika naurahti.

-- Mutta lain mukaan saat pitää verkkoja ahvenille jälkeen lokakuun 1

päivän. Viskaatko kauniit siiat takaisin järveen?

-- Minä en pyydä ollenkaan.

-- Täytyy tunnustaa, isä, että sinä olet kunnioitettava patriarkka.

Ja he tuijottavat jälleen tuleen, isä ja poika, pienet pojanpojat

ja pojantyttäret. Kanervainen kangas välkähtelee kuin sähkö mustan

kissan selässä.

-- Vuosi ja kuukausi on kulunut isoisän kultahäistä, huomauttaa miniä.

-- Niin on, vastaa ukko rovasti ja kiinnittää silmänsä yhä

tiukemmin tuleen. On kuin erämaan pappi sieltä tulesta näkisi koko

elämänsä palon. Äsken vielä yhtenä hulmuna, nyt jo erottaa hehkuvia

runkoja, jotka toinen toisensa perään luhistuvat alas ja särkyvät

tulikekäleiksi. Siellä lieskalammessa näkyy ihmispäitä, taistelevia

nyrkkejä, kiemurtelevia käärmeitä. Sieltä kuuluu toisinaan

kummallinen valitus kuin pienen lapsen kaukainen itku. Yön pimetessä

vilahtaa sieltä sinertävässä, sihisevässä tulenkielekkeessä ikäänkuin

enkelin siipi...

-- Lisää risuja!

Ja taas loimahtaa kokko korkealle, mutta lieska alenee pian. Ei löydy

palavia aineita läheltä, kaikki on puhdistettu. Lieskojen täytyy

laantua, kekälekeko vain jää hehkumaan. Pimeys ympärillä näyttää

peloittavalta.

"Noin lienee vanhan ihmisen elämäkin. Kun kaikki ympäriltä on

raivattu ja käytetty, jää vain hehkuva hiillos. Ennen aamua sekin

sammuu."

Vielä tovin aikaa tuijottivat tulenpalvelijat risahtelevan kokon

pohjaan, ukko rovastilla kädet ristissä maata vasten, sitten hän

nousi ja sanoi:

-- Eiköhän tämä jo piisaa. Kuinkahan te pääsette lasten kanssa kotiin?

-- Kuinkahan pappa itse täällä yksin...?

Mentiin joukolla vanhaan kalatupaan ja sytytettiin kynttilät,

joiden jalat olivat ukko rovastin ja poikansa vuolemia. Miniä teki

appiukkonsa vuoteen valmiiksi.

-- Onhan täällä nyt sentään niin lämmintä ja kodikasta.

-- Äiti, emmekö mekin saa jäädä tänne yöksi? Mutta ei lapsia jätetty

isoisälle vastukseksi. Myrskylyhdyn varassa korpihuvilan väki kopeloi

kotiinsa. Rovasti jäi tupaan ja riisui saappaansa.

-- Mene sinäkin vain nukkumaan, hän sanoi Maijulle. -- Kyllä minä

aamulla ajan sinut ylös. Hän, rovasti, piti tapana kalaretkillä

herättää piikatytöt valmiille kahville, jonka itse tahtoi keittää.

Muuten ei syntynyt oikeata kalamiehen stemninkiä.

Ennen maatapanoaan rovasti istahti pöydän ääreen ja kirjoitti saaren

päiväkirjaan:

Anno mundi 1914 septembris 29 minä ukko kämppä purjehdin tänne

Hieta-Maijun kanssa ja laskimme 20 verkkoa sievällä ilmalla ja

vierailtuamme poikani Iivarin palatsissa poltimme viimeisen

kokon, joka täältä löytyi. Huomisaamun ilma ja kalansaalis on

Jumalan kädessä niinkuin koko elämämmekin. Minä kiitän luojaani

ja lunastajaani tästä rauhan paikasta, jossa kukatiesi viimeisen

kerran olen käynyt. Niinkuin tämä kalatupakin jo on ränsistynyt,

niin minunkin majani lähenee loppuaan, jossa ei enää päiväkirjaa

tarvita. Mutta nyt minä olen väsynyt ja menen nukkumaan.