A.B.C

Neljä pojista kirjoitti vuoronperään isänsä jälkeen, yksi pistäen

pitkäksi runoksikin. Kalevalainen runomitta sinkosi sujuvasti kynästä

ja katkesi vasta silloin, kun kynänkärki rapsahti poikki. Isä-ukon

ääni huusi ovelta: joutukaa!

8.

Ja tuli sydänkesä...

Vuodet ne vierivät, mutta kesä palasi aina uudelleen. Ja tuli

sydänkesä ja lännen liekuttama haalea laine lauloi suloista lauluansa.

Ja erämaan pappilan veljekset ja sisarukset kuuntelivat sitä laulua

heleällä, leveällä rantahietikolla.

Kaikki he olivat alasti eivätkä hävenneet.

Ja ihmeellisinä, surunsuloisina nousivat varhaisemman poika-ajan ja

tyttö-iän kangastukset heidän sielujensa silmien eteen kesäpäivän

sinisestä auteresta.

Kuka olen minä, joka tässä makaan mahallani erämaan järven liepeellä?

Pikku poikanen vaan, joka heitän herttaista häränpyllyä

päivänpaisteessa, rakennan kartanoita hiekkaan, istutan kokonaisen

kortemetsän, laitan käpylehmäkarjan. Ja herra veljeni - se toinen

pikkupoika -- laittaa vesimyllyn tuohon puroon. Ah, puro on

välttämättä padottava, jotta näkisi miten vesimassalle käy... Purskis!

Hoi Matti, Pekka, Jussi! [Pappilan poikain omavalitsemat

kansallisnimet.]

Huomenna Hoikalle särkiä onkimaan!... Kas niin, nyt soudetaan pitkin

soukkaa Haukiperää Lemetinsaaren taa. Nyt raahataan "pirunkenkää"

yli kannaksen. Lampeen asti se saatava on! Vihdoinkin, mutta tarmoa

kysyi. Tuntuupa somalle lipua lammenpintaa ja viskata onkensa syvälle

-- tarttuu jättiläisahven, keltamahainen jörri, josta suomu ei lähde

kuin kirveellä.

Satoja särkiä me ongimme. Nokkosiakin yöksi heittelemme. Pirunkengän

käännämme yöksi päidemme suojaksi. Vilu tulee kuitenkin, uho ja sumu

kohoaa korpilammesta -- värisyttää. Ei, täytyy kiivetä harjulle,

tehdä honkavalkea. Toista kylkeä palelee, toista polttaa. Mikä

outo ääni huhusi metsän siimeksessä? Mikä puiden välitse pumahti?

Yörastasko alhossa laulaa vai tilttalttinen?

Tilt-talt!

Tilt-talt!

Sydänsuven salaperäinen sävel syvässä korvessa. Sitä kuullessa

tekee mieli purskahtaa itkuun elämän kaihosta... Pojat, nukutteko

te? Täytyy laskeutua alas tuonne lammen rantaan ja kokea koukut

ennenkuin hauvit karkaavat. Oh, mikä raaka sumu, kuinka salaperäistä

-- tuppihaukia sieltä tulla vongeltaa usvaisesta, mustasta vedestä,

tuppihaukia, jotka keitettyinä maistuvat ihan suolle ja savulle.

Pojat, täällä on hiukan kaameata -- eikö lähdetä kotiin? Kontit

selkään, vavat olalle. Jäkäläinen kangas kumajaa, aurinko nousee

yli harjun. Kuni unessa painelee veliparvi. Satumaisena hohtaa

emäjärvi. Airot loiskuttavat, rikkovat sileätä pintaa. Uinaillen ja

ääneti soutelemme pappilan rantaan. Aurinko nousee yhä korkeammalle,

ihana punerrus puuntaa mäntyjen kyljissä. Onko elämä satua vai

totta? Koti? Kas nyt hiivimme kotiin, lämmin ilmavyöhyke hulmahtaa

vastaan. Pajaportti rasahtaa. Mikä sadunomainen valkenemuksen tuntu.

Pihlaja, kuni häämorsian valkoisissa, tuoksahtaa kauvas -- pääskyset

livertävät pesissään. Koko kartano vielä nukkuu -- rakas pappa ja

armas mamma, -- tuossa seisoo Vanha Puoli, idänpuoleinen nurkkaus

aamuvarhan häikäisevässä hohteessa -- käydäänkö maitokamarissa

kirnumaitoa pahkakauhalla juomassa?

Aamun muuttuessa parhaillaan päiväksi me hiivimme vuoteisiin.

Tävyt on talletettu jääkellariin. Päivän tullen on lähtö ankaraan

koukunpanoon.

* * * * *

On lauvantai-ilta ja sentähden ei ukko rovasti pääsekkään mukaan --

pappilassa on asiamiehiä: pitkäpiimäinen, hurskas vanha Lassila ja

Junnulan hyvä isäntä. Pojat hoitavat kalastuksen pyhää virkaa kovin

tolkussaan -- on suurin luottamus heitä kohtaan että isä luovuttaa

kalliit koukkunsa poikaklopeilleen. Pojat tahtovat hämmästyttää

pappilan hyvällä kalansaaliilla ja tekevät valtavia liikkeitä

suurella järvellä. He laskevat sata täkykoukkua Vuoriniemestä

Kukkosaareen saakka. Kauniina kimmeltää lauvantai-iltainen järven

ulappa. "Pekka" poika soutaa, "Jussi" ojentelee täkyjä, polia ja

kiviä ja "Matti" pönäkkänä perässä laskee siiman siimalta. Sinne

syvyyksiin solahtavat hopeasuomuiset lampisäret. Poikain mielikuvitus

leikkii. Kuinkahan suuria kaloja sieltä aamulla nouseekaan? Tullappa

oikein jättiläishauki, miehenpituinen -- Buksin pituinen venkale? Tai

komea lohi? Tuntuu kuin voisi tulla joku ihmeellisempikin otus kuin

kala. Vedenneitonen -- vellamo -- joku kummitus? Ihan varmasti asuu

järven pohjassa outoja olioita -- salaperäinen, ihmiselle tuntematon

valtakunta. Ja eivätköhän Hoikkalammen makeat särjet kelpaa? Mutta

jos tulisi vieläkin merkillisempiä ilmiöitä? Jos nousisi koukun

mukana vedenpintaan Vuoripoukaman aarrekattila...?

Jännitettyinä ja miehekkyyttä tavoitellen laskivat pappilan pojat

polakoukkunsa ja viimeistä täkyä heittäessään sylkäsi Matti veli

mahtavasti siihen niinkuin oli nähnyt papankin tekevän. Sitten hän

päästi Pekan perään ja hyökkäsi itse soutamaan ja souti että kokka

kohisi ja järven peili pahasti särkeentyi... Oli sydänyön hetki ja

pappilan sisukkaat pojat uhrasivat taas toisenkin yön kalastuksen

jumalattarille -- he eivät näet soutaneetkaan kotiinsa, vaan

viilettivät venheensä Hulkonniemen rauhaiseen rantaan. Tempasivat

eväskonttinsa ja nousivat synkän kuusikon halki viheriäiselle

niitylle, jonka keskessä kekotti satavuotinen aitta, jonka pyöreät

hirret hohtivat vanhaa hopeaa ja jonka sammalia kasvava vesikatto

osaksi oli romahtanut sisään. Tähänpä aittaan nyt veljekset yösijansa

laittoivat taittaen vuoteekseen tuoreita koivunoksia ja siihenpä,

lattialle, he rinnatusten köntsähtivät, ensin makean voileivän

kitaansa pistettyään. Ja suurenmoiselta pojista tuntui Hulkonniemen

autio hiljaisuus, jota viehättävästi rikkoi vain kuikkakolmikon

kimakka huuto kaukana kosken niskassa sekä yksinäisen käen

syväsointuinen kukunta Karsikkovaaran äärimäisellä laella.

Sanoi Matti, myös Matheukseksi mainittu:

-- Tässä on meidän hyvä olla...

Lisäsi Petrus, tuleva pappismies, kurillaan:

-- Tehkäämme tähän kolme majaa: sinulle yksi, minulle kaksi, mutta

tuolle Johannekselle ei yhtään.

Mutta Jussi, nuorin nulikka, murisi:

-- En haluakkaan. Lehvissä on muurahaisia!

Pianpa sentään pappilan kiltit kalapojat vaipuivat unettaren

helmoihin, samaan aikaan kun hieno usva hiiviskeli ulos rantamalta

saartaen sarjan poikain laskemia polakoukkuja. Siellä-täällä

polskahti lupaavasti ja erästä hoikkaa, pitkää polaa kiidätti

vedenalainen hirviö huimasti pitkin salmea...

Korpi-Kainuun kesäyö on kylmä. Pappilan kalapojat heräsivät kaikki

yhtaikaa vilun puistatukseen ja hieroivat hiukan surkeina sinertäviä

neniään. Mutta Matti veljen ääni sai heidät miehistymään: -- hei

pojat haukia vetämään!

Aurinko juuri tekee nousuaan, ohutpukuiset usva-aaveet tanssivat

rantojen siimeksissä, venhe viistää kimmeltävää pintaa. On niin

juhlallista ja hiljaista, sunnuntai-aamun varha-tuntu leijailee

ilmassa... Tuolla kaukana, korkealla vaaralla häämöttää pappila,

tuolla salmen takana kohoaa suoraan järvestä kirkon torni. Pojat

lähestyvät jännitettyinä polakoukku-riviä, joka alkaa kaartaen

Kukkosaaren kupeelta. No peijakas! Jo ensimäinen pola sukeltaa --

puikahtaa näkyviin ja taas sukeltaa.

-- Siinä on hirmuinen kala! huudahtaa nuorin veikoista.

-- Siinä on suuri lohi! arvelee keskimäinen veljeksistä.

-- Älkäähän vielä sanoko! tuumii vanhin Veikkoloista ylen vakavana

tähystäen eteensä.

Samassa he kaikin huomaavat kauhistavan ilmiön. Kuikka räpistelee

veden pinnalla, levittää siipensä, ottaa vauhtia, mutta kimmahtaa

aina takaisin. Ja pola sukeltelee, sukeltelee vimmatusti.

-- Kuikka on nielaissut täkykoukun! julistaa Matti.

Alkaa hirveä leikki.

Matti vetää siimasta kuikka kurjaa kuin hurjaa poroa suopungista,

kuikka hangottelee vastaan ja kirkuu. Tuonen linnun ääni se on ja

pappilan pojat tuntevat kaameaa tunnetta, pyhäinen varha-aamu on

yhtäkkiä saanut oudon värityksen, kalat ovat hetkeksi unhoittuneet ja

kaareilevat polarivit siintävät liikkumattomina. Kuikka on jo aivan

lähellä venettä, Matti kohottaa huoparinsa ja aikoo... vaan samalla

rääkäisee pitkäkaulainen vesilintu, rääkäisee helvetillisesti,

Matilta siima löysää ja kuikka lehahtaa lentoon pitkin veden pintaa,

koukku kurkussa. Pola sukeltaa silmänräpäyksessä ja kuikka retkahtaa

taaksepäin veteen, mutta yhä tempoo, tempoo... Mitä taitaa tässä

tehdä, tämä on julmaa eläinrääkkäystä, mutta pojilla ei ole pyssyä

mukana, täytyy keinolla millä hyvänsä saada kuikka hengiltä, mutta

nämä petolinnut ovat sitkeähenkisiä.

-- Miksi löysäsit? Vedä uudestaan. Minä lyön. Ja Pekka, papinpoika,

tuleva pappismies, iski airolla kuikkaparkaa. Ensimäinen isku osui

veteen ja pärskähytti Mattia vasten naamaa, Matti suuttui... Jussi

poika katsoi kauhistuneena vapisten. Mutta Pekka kohotti uudestaan

aseensa, julmistuneena kuin Mooses kultaisen vasikan edessä...

Kuikka nostettiin veneeseen, luultiin kuolleeksi ja työnnettiin

teljon alle, pojat hengähtivät helpoituksesta, olipa se kauhea

leikki, mutta eräänlainen sankarillinen tunne täytti heidän

mielensä. Mitähän pappa tästä oli sanova? Kuikan rinnasta saisi

kauniin kravatin, sellainen oli Mannisenkin pojilla, kun kaupunkiin

lähtivät...

Aamutuulahdus kävi yli ulapan ja järven pinta verhoutui kimmeltäviin

kareisiin, siellä-täällä loisti kuin kultainen peili vielä aamuvarhan

tyyni laikka -- aurinko kiipesi yli vaarojen. Poikain toisessa

koukussa vikuroi virkeä pieni hauki, kolmannessa naulan painoinen

ahven, neljännestä oli suuri kala vääntänyt koukun kippuraan,

se oli oksennettu ulos kidasta, viidettä polaa ei ensinkään

löytynyt, kuudennessa oli -- lohi. Ja olipa siinä pojilla työtä

saada veneeseen tämäkin, vaikka ei ollut kuin seitsennaulainen

veden tevana. Se loiski ja teki korkeita hyppyjä, mutta siima oli

luja ja koukku syvällä kiduksissa. Ylpeitä olivat pojat lohestaan

-- mitähän mammakin oli sanova. Seitsemännestä siimasta kohosi

pohjamudasta peloittavan näköinen, kiemurteleva vötkäle, viiksiturpa

-- matikka. Hyi, kesällä! Seitsemäs pola... mutta kävisi pitkäksi

luetella kaikki. Pojat kaarsivat sivu kirkon, virkeä tuuli oli jo

herännyt, sinertävän mustina liekkuivat laineet. Hauki hauvilta,

ahven ahvenelta kohosi syvyydestä, olipa viidennessäkymmenessä

koukussa kahdeksannaulainen säynäjä, tässä järvessä harvoin saatu

kala. Ei kohonnut aarrekattilata vuoripoukaman syvästä pohjasta,

mutta yhdeksännessäkymmenennessä yhdeksännessä koukussa oli

viisitoista-naulainen hauki, jota pojat kolmisin vetivät siimasta

kuin vedenalaista tukkia -- saalistamatta se olisi jäänyt pojilta,

mutta ukko rovastin sepästä vasta saatu väkäkirves sai nyt näyttää,

mihin se kelpasi. Iskipä Matti poika hartiavoimin hukilla jättiläistä

selkään ja yhdessä Petrus veikon kanssa he kauhean kalan veneeseen

nostivat ja Jussi poika sai varoa pieksujaan, melkein Jussin pituinen

olikin koko kala.

Niskasta kiinni ja puukolla selkään,

jollei se muuten suostu...

Mutta tuskin olivat pappilanpojat päässeet jännityksestä, kun

kirkonkellon juuri pompahtaessa soimaan yli välkkyväin vetten,

etuteljon alta Pekka pojan koipien välitse, ryöpsähti keskelle

venettä jättiläishauvin päälle äskeinen "tapettu" kuikka, kohottaen

kurkkuansa ja rapistellen siipiänsä, silmät mustina kiiltäen kuin

käärmeellä ja suhisten kuin hornan lintu. Ällistyneinä sitä katsoivat

pojat ja jokainen tarttui airoon, alkoi viimeinen taistelu, joka oli

kaataa koko kalaveneen! Kirkonkello soi ja pompotti, puinen tapuli

ryskyi, aamulaine hilpeästi loiskahteli veneen laitoja vastaan,

jättiläishauki availi hirmuista kitaansa aivankuin nielaistakseen

Jussipojan saappaista alkaen, mutta veljekset tappelivat kummitusta

vastaan, ja vene pyöri ja ryyppäili vettä.

-- Älä sillä tavalla, älä sillä tavalla!

-- Ota kalakirves!

-- Ota itse, jos saat irti hauvin niskasta!

-- Lyö huoparin pyyryllä, lyö, lyö...

Pitkäkaulainen kummitus seisoi keskellä venettä ja sähisi

peloittavasti. _Horribile visu!_ olisi Horatius huudahtanut.

-- Varo, annas kun minä... Pois alta, Jussi!

Ilkeältä tuntui pojista näin kolhia kuikkaparkaa, mutta muuta keinoa

eivät he keksineet ja he olivat jo alkaneet luulla että kuikka oli

kuolematon otus, noiduttu, lumottu hiiden lintu. Lopulta osui isku

arkaan paikkaan ja kuikka teljettiin uudestaan teljon alle. Pysytkö

siellä, pakana! Viimeisessä koukussa ei sitten ollut mitään ja nytpä

nostivat pojat siron siipipurjeen mastoon ja läksivät viilettämään

kohti pappilan rantaa. Olisi tehnyt mieli poiketa kirkkorantaan ja

juosta käskemään pappa ulos sakastista katsomaan kalansaalista, mutta

Pekka, tuleva kirkkoherra, piti sen hengellisesti säädyttömänä.

Pojat vain huusivat luihulle lukkarille, joka ikään souti kirkkoon

paitahihasillaan, nysä suussa, että käskeä sanoa papalle että oli

saatu kuikka, lohi ja suunnattoman suuri hauki!

-- Kuinka suuri hauki? huutaa lukkari, suu ammollaan ja käsi korvalla.

-- Yhdeksän kyynärää ja kämmenenleveyttä! vastataan poikain veneestä.

-- Häh?

Mutta poikain purjetta pullisti samalla ja veneet kiisivät eri

suuntiin. Lukkari luikkari, kuten myöhemmin kuultiin, olikin heti

sakastiin tultuaan ja rovastin kohdattuaan, kertonut poikain isälle

ihmeitä. Pappilan pojat olivat kuulemma saaneet koukusta traakin.

-- Minkä?

-- Traakin!

-- Mitä Frans Petter Rendulin tarkoittaa?

-- Ka niin hyö toimittivat, vekarat. Rendulin iski viekkaasti

silmää ja läksi juoksujalkaa lehterille veisaamaan. Veisasikin niin

ylettömästi että koko seurakunta vapisi. "Lie häntä akkansa taas

tukistanut?" Mutta lukkari vain veteli siitä vanhasta "traakista",

tämän maailman hirmuisesta lohikäärmeestä, josta Suomen kansa

vuosisatoja oli veisannut.

Kun ukko rovasti sinä sunnuntaina saapui kirkosta Junnunsa

kyyditsemänä, yllätti hän koko pappilan väen ruustinnasta

ruotimummuun saakka humalikon edustalla siunailemassa pikkupoikain

kalansaalista. Ihmeisiinsäpä tuli isä rovastikin -- potria poikia.

-- Tuommoisia haukia sitä minun ylioppilasaikoinani Keuruullakin...

myhäili rovasti.

-- Ja huomenna, pappa, mekin lähdetään kalaan! vannoivat vanhemmat

veljet Esko ja Vihtori kiihkeänkateellisina että nulikoille kerran

oli onnistanut.

Mutta päivän nuoret sankarit olivat ponnistuksista nukahtaneet yksi

nurmikolle, toinen ullakolle, kolmas vanhalle puolelle eivätkä

tienneet maailmasta pyhäsen pölähtävää. Väntti teki huimia liikkeitä

tempoillen ja potkien päivänpaisteista piennarta -- poika oli yhä

taistelevinaan kuikan kanssa.

9.

Kalaretki Torakkaan.

Vierähtikö viikko vai viisi vuotta -- kuka sen osaa tarkalleen

määritellä -- mutta ainakin se iso hauki sekä ne seitsemänkymmentä

muuta kalaa oli syöty ennenkuin pappilasta lähdettiin joukolla

repäisevälle kalaretkelle.

Sinne suurten selkien, aavojen ulappain taakse, niemille

nimettömille, saarille sanattomille -- Torakkaan. Leveällä

merisluupilla, komealla kolmipurjeella sinne mentiin, köykäinen

kalavene keikkuen peräköydessä. Kuormana parisatainen pino

koukkupolia, vasullinen verkkoja kukkuroillaan, maston juurella

nelikot ja kalapytyt. Joutenniemen kärjessä tehtiin vinkkeli ja

läpi "Salmesta" surautettiin ohi kirkon. Ja kussa Hietaselälle

oli pyyhkäisty ja ulappa sekä edessä että takana siinsi, niin

pullistuivat liinaiset purjeet voimakkaan vesi-etelän puskemina,

paatin korkea laita peloittavasti painahti vettä vasten ja kokka

hyrskyen kohisi. Silloin-tällöin haaksi, kuin vauhko hevonen

harjaansa, puisteli purjeitansa puoleen ja toiseen ikäänkuin

neuvotonna, kummalla laidalla niitä oikein pitää, ja halkaisijan

siipi vimmatusti lepatti. Parhaan vauhtinsa uhmasi panna paatti,

ison pappilan ylpeä vesiorhi, mutta juuri kun se näytti tahtovan

ottaa täyden laukan ja ikäänkuin hirnasi innostuksesta, silloin sitä

tarttui hännästä kalavene, joka pahasti jarrutti sen juoksua. Ja

korkeina keinuivat laineet ja sirkeästi sirisivät kilvoittelevien

kupaiden murtuvat särmät.

Mutta tyynenä kuni pinttynyt kaljaasikapteeni istua könötti paattinsa

perässä ukko rovasti, itsetietoisena hoitaen ruorin kampia, ruorin,

jonka itse oli tehnyt.

Totisesti oli tämä hänen valtaistuimensa erämaisten vetten päällä,

aniharvoin tai ei juuri koskaan hän luovuttanut paikkaansa pojilleen,

joista aina pari istui hänen kippareinaan molemmin puolin isäänsä.

Mukava oli ukko rovastilla siinä istumapaikka, oma höyläämä, oma

maalaama lauta hiveli miellyttävästi hermoja, ja kun jalkansa ojensi

suoriksi pohjateljolle ja keksahti selkäkenoon "eissänsä vesi vetelä,

takanansa taivas selvä" kuten vanhalla Väinämöisellä, niin oikeinpa

se vanhaa sydäntä hemasi. Ja kun siinä ilmeni vielä itse ruustinna

mammakin painolastina, milloin laulaen vanhanpolven puhtainta

lemmenvirttä, milloin kallistaen päänsä vasten paatin laitaa nauttien

ummessa silmin kesäveden loiskeesta, ja kun nuorin tyttäristä,

kansallispukuun puettu, pyrki istahtamaan rakkaan pappansa polvelle,

samalla kun nuorin pojista haaveksi äärimäisessä kokassa lepattavan

halkaisijapurjeen katveessa ja isot pojat reipasta iloansa pitivät,

niin tuntuipa tämä kaikki yhteen laskettuna ukko rovastista

merkilliseltä Jumalan armolta ja hän tunsi salaista kiitollisuutta

korkeinta esivaltaa kohtaan. Mukavapa oli myötätuuleen höllöttää --

eipähän elämäkään aina ollut vastatuulta ja läpi tässä oli monesta

myllerryksestä menty... Vaikka... no djaah...

-- Petrus, kiinnitäppä hiukan etupurjeen skuutia.

-- Ymmärrän, herra kapteeni.

Ja sitten seurasi hetkiä, jolloin kaikki olivat vaipuneet uinailevaan

hiljaisuuteen, puolihorroksissa nauttien virkeästä vauhdista ja veden

solinasta.

Tuuli tekee työtään, mutta ne, joita se kuljettaa, ovat suloisen

herpauksen vallassa. Ukko rovastin valkea kesähattu on painunut

melkein nenälle, jolta sentään kultasankaiset silmälasit tähtäävät

tärkeästi eteenpäin -- tuo ahavan purema nenä se näyttää hallitsevan

koko paattia. Ruustinna nukkuu pää hupussa, Aune ja Sanni selät

vastakkain, suut auki. Esko, köykäinen vanhin veli, on nukahtanut

käppyrään kuin jäniskoira polien päälle kalapytyn ympäri. Vihtori,

pitkä poika, on nostanut säärensä ja kiiltosaappaansa vasten isoa

mastoa ja uinahtanut piippu suuhun, Väntti kuorsaa mahallaan

penkillä, Ruffen leuka on painunut kiinni johonkin jumaluusopilliseen

tarukirjaan, Iivari lepää kokassa tuijottaen totisena taivaan

siniseen lakeen, Virvi tytön pää on painunut papan polvea vasten.

Koiratkin nukkuvat. Tuskin on kysymyksessä koko laivaväestön uni,

tämä on eräänlaista onnenkylläisyyden lepoa.

Ja yhteinen valvova sielu tutkii ihmisen ikuista arvoitusta.

"Missä ollaan? Keitä oikein ollaan? Mitä ovat nuo sivuvilisevät

rannat, keitä eläneekään noissa kaukaisissa harmaissa taloissa? Mikä

oikein on Suomen kansa? Tämäkö sydänmaan seurakunta? Mistä kaukaa

ihmiset tänne ovat osanneet? Kukahan lienee ollut ensimäinen asukas

näillä raukoilla rajoilla? Minne ovat lappalaiset joutuneet --

täällähän löytyy joka paikassa heidän hiirenjälkiään. Mitähän oikein

ovat rappasodat ja rapparit, joista vanha kansa huhuaa? Mitähän

muinaishistorian kalparitareita lie soudellut näilläkin latvavesillä?

'Ruhtinan salmi?' Miksikähän vienankarjalaisia, maailman parhaita

uroita, on pidetty vihollisina? Tuolla suurten selkosten takana

muinoin sampo ja kantelo soi... Siellä elää vieläkin Arhippainen

Miihkali, sokea laulajavanhus... Ja täälläkin yllättää vielä Suomen

ukkoja, jotka laulavat Kalevalaa ja karhuvirsiä. Täällä vietetään

vieläkin karhunpeijaisia pakanallisin juhlamenoin... Esimerkiksi

Kovavaarassa -- peninkulmia vielä Torakasta pohjoiseen päin... On

se sentään jotakin sattua olemaan papinpoika näillä main. Saada

kosketuksia säätyläiskulttuurista ja yhtärintaa Suomen kansan syvistä

riveistä -- voimakas uho käy sekä kristinuskosta että Väinämöisen

uskonnosta. Kumpikahan lopuksikin vienee onneen ja autuuteen?...

Miksi tämä on niin harvaanasuttua seutua? Miksi ei näy ainoatakaan

punaiseksi maalattua mökkiä? Mikähän oikein on elämän taistelu

korvessa? Miksi ei tänne rakenneta kaupunkeja? Onko kuuna kullan

valkeana junanvihellys kuuluva tänne asti?..."

Yhtäkkiä kaikki havahtuivat horroksistaan ja kapsahtivat istualleen.

Köli oli raapaissut salakariin ja seuraavassa silmänräpäyksessä

tarttui paatti pohjakiveen. Vettä tulvahti purjeveneeseen.

-- Toiselle laidalle! Löysätkää nuorat! Ukko rovastin hiukan

hätääntynyt komennus kaikui. Syntyi aikamoinen hälinä.

-- Älkää kaatako venettä! mörisi Esko, jonka huomautuksille

useimmiten naurettiin, niin särmikkäinä ne tulivat. Tytöt huusivat ja

tarrailivat toisiinsa.

-- Ei saa peljätä! Emme me huku. Väkevät pojat Vihtori ja Väntti

tarttuivat pitkiin airoihin ja työnsivät voimainsa takaa pohjasta.

Mutta paatti ei irtautunut.

-- Heittäkää housut! Hypätkää veteen! Poikia ei tarvinnut

kahdesti käskeä. Siinä he jo pyllistelivät liehuvin paidanhelmoin

vyötäryksiään myöten loiskuvassa vedessä.

-- Esko ja Pekka järveen -- mars. Hyppäsi sinne toki Iivarikin, ei

muka tahtonut olla pekkoja pahempi.

Paatti irtausi salakarista, tuuli tarttui purjeisiin ja kaikki viisi

poikaa tarrautuivat kiinni purren laitoihin, riipuskellen kurillaan

alapuoli vedessä. Kaikki nauroivat makeasti Eskolle, joka oli Esau

veljesparvessa. Päästiin Kolikan salmesta, soljuttiin soreasti

eteenpäin.

Seisoo niemen suikaleella mustien rantalouhikkojen liepeellä,

rommakkorämeiden kainalossa, valkeahirsinen torppa viheriällä

nurmella, korkeiden ritvakoivujen siimeksessä. Senpä tuulensuojaiseen

rantaan pappilan paatti teki tuikean käännöksen, pojat vastasivat

pohjasta airojen pyyryillä, koirat loiskasivat veteen, jysähti

kiveen valtava venhe ja purjeet jäivät veikeästi lepattamaan.

Maihin nousi nyt pappilan väki, rovasti, ruustinna, tytöt -- paatti

tyhjennettiin tavaroista ja pojat lykkäsivät aluksen uudelleen

vesille ja ankkuroivat sen syvemmälle. Oli niin komeata nähdä

pappilan mastoniekka, ainutlaatuinen koko korven vesistössä, keinuvan

ankkurissa kuni suuren maailman merilaiva. Jokaisen, joka sillä oli

kyydin saanut halki kuppelehtivan ulapan, täytyi sitä ihailla ja

rakastaa. Oh, se oli pojille niin rakas että he sen punaisia mastoja

suorastaan syleilivät...

Mutta rantakoivikossa seisoa törötti kaljupäinen ukko juhlallisesti

ojentaen karkeaa kättään rovastille, ruustinnalle ja koko pappilan

väelle, toimittaen kalavieraitaan astumaan tupaan.

Torpan isäntä se oli, Torakan ukko, ulkonaisesti ikäänkuin

puustaveistetty vaivaistukki, mutta sisuksiltaan rehti Suomen mies,

oikeamielinen, herrojakin ymmärtävä vanhan kansan sielu.

-- Terveheks, terveheks, onpahan pappa rovastikin lähtennä

liikkeelle. Mitä sitä arvon vieraille kuuluu? Joo, poutahan tämä

on, etelän korvalta tuuleksentelee. Talonpoikaisethan nämä meillä

on asumukset, vaan jos heissä suinkin saattaisi suojassa olla. Jos

rovasti reistaisi tähän kungastuoliin -- heh -- omatekonen mööpeli

se on -- ruustinna teköö hyvin ja ottaa kahvia. Ja röökynät ja

tutentit...

Hän puhui vähän hienompaa kansankieltä kuin ihan tavalliset

maatiaiset.

Jos oli isäntä puisevaa lajia, niin vielä karkeampaa tekoa oli

emäntä, Torakan akka. Ei voisi kuvanveistäjä särmikkäämpää

naisolemusta kalkutella, Torakan eukon pelkkä nenä jo vei ajatukset

satujen syöjättäriin, leuka oli luotu loksahtelemaan ja tarvittaessa

käkättämään, kasvojen juovat olivat kuni puukolla kuraistut ja

silmät iskivät syvistä kuopistaan peloittavasti räystääksi vedetyn

kirkkohuivin alta...

Niinkuin luudan vartta olisi ojentanut konsa kättä antoi,

pitkulaista, luisevaa kättä, samalla kun suoraselkäisessä röijyssään

ja maatalakaisevassa hameessaan, jonka alta leveän saappaan kärki

kurkisti, syvälle niiata muksautti rovastin ja ruustinnan edessä --

lapsille vain jyrkästi nyökkäsi päällään.

-- Tervetulemaan! Mitä sitä on vieraille kuulunna?

Äänikin oli karkea ja oudosti kumahteleva kuin maanalaisesta holvista.

-- Me lähdimme nyt kerrankin vartavasten Torakan emäntää katsomaan,

sanoi ruustinna lempeällä äänellään.

Omituisesti mutruili eukon suu ja koko naama vetäysi klassilliseen

irvistykseen.

-- Soapi kai tulla kahtomaan mehtäukon akan rumaa kurttunoamaa,

voe hyvä isä nähköön, vaan mitenkä nyt ruustinna olla iljennee

pahansiivoisessa sittaisessa pöksässä?

-- Täällähän on niin siistiä ja mukavaa, vakuuttaa ruustinna

ympärilleen katsoen. Oikein fiiniä!

-- Viiniä, viiniähän se mehtäpirujen elämä on, pah! puhkuttaa Torakan

akka kenkkuillen keskellä lattiaa. -- No jo se tuo ruustinna on

rontti. -- Viirako se tän nuorimman likkalapsen nimi oli, helekkari

kun on patvinna, vieraat tekköö hyvin ja ottoo lissää kahvea... ka

kun oisi tietty jotta tuloo vieraita, niin leipäjuustot...

-- Älkää hätäilkö, meillä on vehnäiset mukana. Emäntä on hyvä ja

ottaa itsekkin tästä --

-- Jaa, kalallehan sitä lähdettiin, selittää rusahtelevassa

keinutuolissa hissukseen kiikahdellen ukko rovasti merenvahaista

kalastuspiippuaan sytytellen ja lauhkeita vaakunasavuja puhaltaen,

saammekohan talosta toisen kalaveneen?

-- Saapi kai, jos kelpaa.

-- Mahtavatko nuottaa vetää, jotta saataisiin täkyjä? tinkaa Esko,

intohimoinen kalamies, jolla on jo vaikea olla yhdessä kohden

toimetonna.

-- Jos tyyntyy illaksi, niin kyllä ne tuolla Saariperässä salmilla

vetävät, ilmoittaa Torakan ukko.

Kalamiehen pyhäinen väristys kävi läpi koko pappilan miespuolisen

joukon ukko rovastista nuoreen Iivari poikaan saakka. Nuotta --

täkyjä -- koukkuja -- suuria kaloja!

* * * * *

Laantui tuuli ja ulapan hyrskyt silisivät kiiltäviksi mainingeiksi

ja kesäillan leppeässä hengessä alkoivat kaikki lahdet ja salmet ja

louhisten rantojen syvät poukamat loistaa kuin peilit. Ukko rovasti

kaikkine poikineen soudatteli kaksin kalavenein pitkin päilyviä

pintoja korkeimman omakätisesti laskien 22 verkkoa viehkeisiin

vesiin, jotka hänestä näyttivät kovin lupaavilta. Soutajana

rovastilla oli sotainen Viktori ja täkypoikana Iivari, mutta

toista venekuntaa komensi karvainen Esko, sankalasit päässään kuin

papallaankin ja kaljuksi jo pyrkivässä kallossaan ikivanha, kelmeä

knallihattu, joka -- vaikka ammottavalla reijällä varustettu -- teki

valtavan vaikutuksen erämaan autioilla vesillä. Eskon venettä veteli

etuteljoltaan Väntti, ennenmainittu Matti, hiukan halveksuen virkansa

alennusta, koska oli hän ennen komentanut Hulkonniemen retkyettä

silloin kun se suuri hauki ja kuolematon kuikka saatiin. Rudolf,

Rolf, Ruffe, Petrus eli Pyhä Pekka -- hyvällä lapsella on monta nimeä

-- toimitti tässä veneessä täkypojan virkaa, johon tehtävään kuului

myös siimojen selvitys, koukkujen oijonta, kivien kokuu ja polien

järjestely. Täkyjä toki ei vielä oltu saatukkaan, juuri niidenpä

perään pojat parhaillaan pyrskyttivät jättäen pappansa venekunnan

kauvas jälkeensä -- ukko rovastin intohimona näet oli itse laskea

kaikki verkkonsa, joista eivät pojat valitettavasti siinämäärin

välittäneet. Mutta olipa knallipäisellä Eskolla yhtä tärkeä toimi

vedellessään uistinta, ylen vakavana tämä veljeksistä vanhin

veneen perässä törötti huoparillaan viilettäen, mutta toisinaan

intoutuen molemmin käsin lykkimään, jotta pikemmin nuotan vedolle

jouduttaisiin. Ankarasti huopasikin Esko, kyökkästen, kyökkästen

soudon tahtiin kuin paikallissyntyinen kalaukko ikään, niin että se

nuorempia veikkoja ihan nauratti.

-- Saapa siinä hauki sukkelana olla!

-- Mitääh? määräsi Esko, jolla oli hieman huonokuuloisen vikaa.

Mutta ennenkuin nuoremmat veljet kerkesivät uudistaa huomautuksensa,

suut naurun virnistyksessä -- vanhinta ja nuorinta veljesparvessa

usein pyritään pitämään pilan esineenä -- murahti Esko veli

pahanpäiväisesti perässä, huoparinsa pysähtyivät äkkiä ja koko mies

näytti siltä kuin aikoisi hypätä järveen. Hänen toinen jalkansa

vippasi veneen laitaa vasten pystyyn -- jalka, johon uistinsiima

keloineen oli kierretty.

-- Tpruu, purisi Esko -- älkää soutako! Siinä on kala!

Nuoremmat nulikat silmäsivät kunnioittavasti karvaista veljeänsä.

-- Älä vain päästä!

-- Mikä pääsiäinen nyt on? Hän ei kuule eikä näe mitään!

-- Antakaapa kalakirves! määräsi Esko lappaen siimaa, joka vielä oli

mahdottoman pitkällä.

-- Voi, pöljää -- omassa kädessäsihän tuo on! Esko karahti

tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nauroi niin että kyynelet silmistä

sippelehti. Ja veti siimaa, veti siimaa...

-- Kun ei vain olisi paljas karahka! pilaili Pekka, ikuinen

pilkkakirves.

-- Karafiiniko!

-- Taikka pohjassa kiinni? arveli Matti etuteljolta.

Esko joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaankaan.

-- Soutakaas vähän!

-- Kala sillä fraateri raiskalla sittenkin olla taitaa.

Ja kalahan siinä oli Eskon uistimessa eikä pieni ollutkaan.

Hyökylaineikko nousi sen edellä ja pintaa kynti pitkulainen, musta

pää, kita ammollaan. Esko oli noussut seisomaan ja räpytti silmiään

silmälasien alitse, jotka valuivat pientä, punaisena kiiltävää nenän

nipukkaa kohden, ja vanha knallihattu, joka oli ikäänkuin dum-dum

kuulan läpäisemä, oli keikahtanut takaraivolle -- juhlallisen

näköisenä siinä miekkonen kepuli känkkelehti uusissa pieksuissaan

hiukan tutisten polven lumpioitten kohdalta. Hetki oli kriitillinen.

-- Iske isän Juppiterin nimeen!

-- Silentium!

Mutta ennenkuin Esko iski, tapahtui jotakin sangen surullista. Iso

hauki ammotti kitansa jos mahdollista vieläkin avarammaksi, käpristi

valtavaa ruhoansa ja oksensi uistimen ulos suustaan. Hävytön loiskaus

ihmisen nokan alla -- ja veden koira venkale oli kadonnut syvyyteen.

Esko nosti venheeseen rumaksi purrun ahvenen.

Velipojat huudahtivat yhtaikaa:

-- Ahven!

Iso hauki oli mennyt menoaan, mutta ahven oli puljahtanut sen

vatsasta. Esko ymmärsi erinomaisesti asian. Jo tovin aikaa

huopaillessaan oli hän ollut tuntevinaan heikkoa nykimistä

uistimessa, mutta ei ollut huolinut vetää. Jättiläishauki oli ottanut

elävän ahvenen päälle, mutta ahvenpa oli vapauttanut nielijänsä

kuolemasta.

-- Voi hele...

Surkeata oli nähdä Eskon sieluntuskaa. Hänkin käpristeli ruhoaan kuin

vedenvenkale ja näytti tahtovan ei ainoastaan oksentaa järkensä, vaan

myös loikata paenneen perään:

Siskoksi Siikasille,

Veikoksi veden kaloille!

kuten pyhässä Kalevalassa sanottiin. Mutta toisesta venekunnasta

kajahti vihainen pyssynpamaus ja kaiku matkiskeli laukausta

ponnahdellen kalliosta kallioon, poukamasta poukamaan -- Vihtori veli

siellä säikytteli pahanpäiväisesti vesilintuja ja jonkunverran pappa

rovastiakin, joka syvällä hartaudella heitteli verkkojansa vieraisiin

vesiin.

-- -- --

Siellä Saariperässä, jyrkkänä seinänä järveen syöksyvän kallion

katveessa, keskellä syvää salmea, kellui aivan liikkumattomana kuin

veteen naulittuna, laita laidassa kiinni, kaksi harmaantunutta

nuottavenettä. Molempien veneitten perässä törrötti ukko, toisella

haaleansininen, toisella harmaa pusero, toisella huopahattu, toisella

lippalakin retale, molemmilla persaukset paikatut ja housut höllällä

alas valumassa, mutta kun tarkemmin katseli: nahkainen vyö, jossa

tuohituppinen puukko roikkui, esti housuja putoamasta. Kuin kivestä

veistetyt patsaat ukot siinä tuijottivat veden kirkkaaseen pintaan

eikä kummankaan leuka liioin tärähdellyt eikä kasvojen kurtut

peräänantaneet ja näyttipä kuin visakoppainen piipunnysäkin olisi

kasvanut kiinni ukkojen leukapieliin -- siinä määrin hartaasti he

vetten kalvoon tihtasivat. Ei sanaa sanottu, sinervä kessusauhu vain

tuprahteli piipuistaan. Toisen veneen keulassa kyykötti niinikään

nysäänsä mykkänä imeskelevä akkaihminen, savenharmaja suoraselkäinen

röijy yllään, sintynyt huivi silmillä ja vetten kalvoon tuijotti

akkakin kuni ilmestystä odottaen. Mutta toisen veneen etuteljolla

istui rinnakkain poika ja tyttö, sieväkasvoisia molemmat -- ja jos

oli kirkas kesäisen illan järven pinta, niin vielä kirkkaampina

hohtivat nuorten silmät, mutta veden pintaa heidänkin katseensa

siveli.

Muikkuparvea siinä väijyttiin! Kas, jo antoivat mykät ihmiset merkin

toisilleen ja äkkiä erkanivat veneet toisistaan päinvastaisiin

suuntiin, soutajat vetivät voimainsa takaa samalla kun molemmat ukot

kaksin käsin syytivät nuottaa veteen. Kävipä siinä iloinen solske

ja kauvas kaikkosivat veneet toisistaan tehden valtavan kaaren ja

rientäen jälleen lähelle toisiaan. Nuotta oli nyt vedessä, kukko

pökkelö kekkelehti perässä, mutta muikkuparvi väreili keskellä.

Pienen ankkurin nyt paiskasivat molempien veneiden keulasta pohjaan

-- vihtaköysi -- ja nuottaa alettiin hissukseen vetää. Ja kussa

tuli lähelle nuotan kukko, niin porkkiin tarttuivat nuotansoutajat

seisalleen kavahtaen ja vimmatusti porskuttivat, porskuttivat

viatonta vettä, syvälle pehmeään pistellen, jotteivät kalat veräjästä

karkaisi tai pinnasta päällitse piriseisi...

Ja siunatuksi lopuksi ukot hartiavoimalla väänsivät ja nostivat

nuotan perän veneisiin, jotka jälleen olivat liittyneet

laita-laitaan, kiinni toisiinsa.

Parahiksi siihen saapuivat sountiaan hilliten pappilan pojat

kunnioituksella ja uteliaisuudella seuranneina nuotanvetoa, joka

heistä, herraspojista, oli jotakin saavuttamatonta, salaperäistä

_talonpojan pyhää_.

-- Iltaa isännät, saammekos täkyjä?

-- Iltaa... Saapi kai heitä sen vertaisiin tarpeisiin.

-- Meitä on kaksi venekuntaa, selittää Esko, joka taas on mahtava

kalamies ja ymmärtää Suomen kansaa enempi kuin nuoremmat veljet,

joita vähän ujostuttaa.

-- Onko se pappai matkassa?

-- Tuolla tulee toisessa veneessä.

Nuottaveneiden väessä huomataan juhlallinen tyrmistys heti kun on

saatu kuulla että itse rovasti on näillä vesillä.

-- Jos lie mammai matkassa? tokasee akka toisen veneen keulasta, nysä

suupielessä.

-- Torakassa on! vastaavat pojat.

-- Kiesuksen kierukka -- siin' oli kupparimuijan mennyt-öinen uni!

Vai on ruustinnai huviretkellä...

-- Ja tytöt! lisätään muorille.

-- Ka ihan pitäisi soutaa pakauttamassa huomenna ja juustoleipä

viemässä -- se on mammanne aina ollut mulle niin höyli. Minä oon se

Hyysirannan Vappu...

Toinen nuotta-ukoista alkoi poimia Eskon täkykoppaan kauneimpia

muikuista, jotka hopeanhohtavina hyppelivät suuressa vasussa.

Eskon venekunta jo alotteli koukunlaskentaa kun rovasti vasta saapui

nuotta-ukkojen luo. Hiukan ujoilevasti, kuten tapansa oli, tervehti

pappi seurakuntalaisiaan. Kun oli ensin puhuttu kauniista ilmoista,

käytiin virkeästi itse asiaan ja nyt poimi toinen nuotta-ukoista

parisataa syöttiä rovastinkin täkykoppaan.

-- Mitä minä nyt olen velkaa? kysyy rovasti kukkaroaan kaivaen.

-- Antakaahan kukkaronne olla, sanovat talonpojat nöyrästi, vaikka

hyvinkin olisivat rahan tarpeessa.

Rovasti kaivaa hopeaisen markan ja ojentaa yli välkkyvän veden.

-- Liikaahan tätä tuloo, ei mitenkään. Hilikkui piisoaa... penäävät

ukot, mutta ottavathan sentään vastaan.

Rovasti kiittelee ja hyvästelee ja komentaa poikia soutamaan

rannemmaksi -- ja nyt alkaa ankara koukunlasku, kilpaa toisen

venekunnan kanssa, mutta kaartaen vastakkaisia rantoja.

Puoleen yöhön se vetää ennenkuin molemmat venekunnat ovat laskeneet

järveen satakunnan polakoukkua kummaltakin puolen.

Kilpaa soutavat pojat kesäisessä yössä kohti Torakan valkamaa, jossa

pappilan paatti kuin jättiläisjoutsen kuvastelee valkoisia siipiään

veden kalvoon.

Juuri Torakan rantaan töksähtäessä loiskahtaa rovastin uistimessa

sievoinen järvilohi ja kappas vaan -- ukko saa sen.

* * * * *

Ruustinna jo nukkuu syvässä unessa matalassa vierastuvassa, jonka

veistetyt honkahirret saumasammalineen hohtavat kesäisessä yössä,

mutta pappilan tytöt ovat hiipineet lehmitarhaan, jossa kodikas

"suihtu" tupruaa leppoista sinervää sauhuaan. Torpan karja seisoksii

ja makailee siinä sauhun alla tyystin tytyväisenä ynähdellen

ja märehtien rämekorvesta jyrsimäänsä heinää. On siinä jukupää

mullikkakin, panimoilleen nulikka vielä hypätäkseen selkään, vaikka

kyllä jo sitäkin yrittelee. Kaksi valkoista mulipää-vasikkaa

nuoleksii lempeästi toistensa punaisia loppakorvia.

Mutta karjan keskessä kenkkuilee Torakan akka vihan vimmassa

siirtyen lehmästä lehmään purpattaen jokaisen mahan alla ja vedellen

luisevilla sormillaan tissin tissiltä tyhjäksi täyteläiset utareet.

Kihisee kiulu ja vaahtoinen vitivalkea maito läikähtelee kuplaillen.

On akalla apulaisena Musta Iita, tytön suikula, mutta hame maata

lakaiseva kuin muorillakin, aikaihmisten kirjoissa kun näet alkaa jo

Iitakin olla, rippikoulun käynyt.

-- Äläkä siinä känkkäile senkin siivatta! pauhaa akka kyykkysillään

lypsäen. -- Se tuo Elehvantti sitten vasta on potkuri, ke ke ke --

outko siivolla, pirhanan rupeli -- kiuluun ryökäle mullatkin porkkaa

-- musta kärpänenkö häntä ronkkaan purree -- lyö Iita vitalla, ropsi

oikein jotta herkiää, senkin kanttura!

Mutta pappilan tytöt istuivat lehmitarhan veräjän päällä kuin kiltit

kanat orrella ja lauloivat sydämensä kyllyydestä:

Lugn hvilar sjön,

Kring berg och dalar

Nu breder natten mildt sin arm!

Ej fågelns röst nu mera talar,

Hon slumrat in vid skogens barm...

Ja ihmeissään, ällämystyksissään kuuntelivat kaunista laulua torpan

lehmät ja mullikka näytti olevan häpeissään -- nuo hetaleiset

herrasryökynät hiukan häiritsivät Mikon lemmentuumia.

Juuri silloin saapuivat pappilan pojatkin koukunlaskustaan ja

tarhalla syntyi hauska hälinä.

Torakan akka nauraa hökötteli -- vai suoraan kiulusta nuoret herrat

vastalypsettyä maitoa, ei oltu mokomaa ennen nähty, mutta juokoot

kun lystää. Syntyi kilpajuonti Eskon ja Vihtorin kesken. Esko sai

kokkareen väärään kurkkuun ja koko lapsisarja oli läkähtyä naurusta

-- Vihtori veli tyhjensi melkein kiulullisen nisälämmintä maitoa sekä

pisti kiulun päähänsä laureatuksen merkiksi -- Torakan akka hytkyi

naurusta ja kauhusta -- hurjia papinpenskoja, mitä virkailijoita

heistäkin tulla mahtoi? Vaan korreesti hyö vain pappilan ryökynät

taannoin olivat laulaneet, ihan oli syönalaan koskenna. Niin oli kuin

oisi masinalla pelattu...

-- Montako teillä tässä oikein on lypsylehmää? kyselee Esko

näyttääkseen kansallista puhuttamistaitoaan nuoremmille veljilleen.

-- Eihän näitä ouk kuin kaksi. Hiehko kökkeli kolomas lehmä! tokasee

Torakan akka.

Sekös veljeksiä tuppasi salaa naurattamaan. "Hiehko kökkeli kolomas

lehmä" -- niinkö se oli sanonut?

Mutta Esko jatkoi vakavana keskustelua asianymmärtävästi huomauttaen

lehmäin myöhäisestä kotiintulosta. Johon akka taas myötitteli:

-- Myöhään, myöhäänpä hyvinni meijän niemellä pitteet kottiin tuloot,

yörauhan tärvelevät. Vaan eikös se nuori herrasväki jo laittau

yöpuulle? Jok kai siellä tovista-aikaa mammanna ja pappanna nukkuut...

* * * * *

Aamulla kello 3 on ukko rovasti jo jalkeilla ja käy tarkastamassa

ilmaa. Neljännes neljättä ajaa hän ylös joukkonsa. Nuorimmat tytötkin

pyrkivät mukaan. Torakan muori on keittänyt väkevät kahvit. Kello

4 liukuvat jo molemmat veneet ulos rannasta, jossa Torakan ukko

seisoo totisena katsoen papin ja papinlasten perään. Itse hän siinä

laittelee viikatteen terää varteen ja vuoleksii haravan piitä.

Ja ihana on kesäinen aamu, kun yön hämy haihtuu ja sydenmustaan

iljankoon punertavan auringon armas säde sattuu -- päivän ikinuori

jumala antaa aamusuudelmansa yön tummalle tyttärelle. Se valkeuden

nuori sulho hymyilee ja yön neitsyt paljastaa onnellisena kauniit

rintansa -- suutele, suutele, olen kokonaan sinun!

Saaret koivurantaiset päilyvät kuni koholla ilmassa, missä on

kallio ja korkea metsä, siellä häälyy salaperäinen pimento. Siellä

utuneitoset hiljaa karkelevat ja sumusotilaat säiläänsä vilkuttavat.

Mutta auringon airut ajaa sinnekkin ratsulla, jonka kaviot vain

hiipovat vettä ja äänetön on taistelu, jota valosta käydään. Voiton

tanner on puhdas vihollisista ja kuulaan ilman läpi kiitää päivän

ensimäinen lintu kaula ojona, kuulet siipien havinan, sitten ei

mitään. Ei tuulen henkäystä vielä mistään päin, tyvenenä uinailee

syvyys...

Ukko rovasti otti ensimäisen haukinsa. Taitavasti sen ottikin, ei

hukilla iskenyt, vaan kopralla niskasta nipisti, aivankuin sepän

pihdissä kiepahti kala veneeseen ja pärskäytti iloisesti pohjavettä

pyrstöllään Iivari pojan kasvoihin.

-- Pappa, eikö se pidä tappaa? rukoili Sanni, joka istui keskellä

venettä. -- Ettei se kituisi...

Rovasti pisti haukia pyhäjärveläisellä puukollaan.

Ja pola polalta nyt valtavat kaaret täkynokkosia koettiin. Joka

toisessa vähintäänkin oli kala, aniharva oli koskematon, muutamista

oli kala vapautunut suurella voimalla vääntäen pahasti koukun

perustimen. Nousi syvyydestä jättiläisahven, nousipa hirmuinen

haukikin, jonka ottamisessa meni puolentuntia. Kauhistuneena huudahti

Sanni tyttö, kun isä ukko sen vihdoin vapisevin, vaikka suorin

käsivarsin kalakirveellänsä veneeseen kiskoi. Vihtori veli hyökkäsi

sitä pitkällä puukolla pistämään -- niskaan ja poikittain purston

lähettyville -- ja Sanni sisko rauhoittui. Seuraava pola niemen

kärjessä, kun sitä lähestyttiin, puikahti yhtäkkiä umpisukkeloon. Se

pysyi pari minuuttia veden pinnan alla ja puikahti äkkiä näkyviin.

Rovasti kiirehti huopauksella auttaen soutoa sen luo, mutta juuri

kun ojensi kätensä tarttuakseen polaan, luikasi tämä jälleen

umpisukkeloon ja rovasti jäi tyhmistyneenä tuijottamaan ympärilleen.

-- Svinaktigt! pääsi rovastilta ruotsiksi kuten tapahtui vain

kriitillisissä tilanteissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi siiman päässä suuri lohi

korkealle ilmaan ja pola puikahti taas näkyviin.

-- Nappaa kiinni, pater noster!

Ukko rovasti sai kiinni polasta ja lohi alkoi junnata koko venettä

perässään -- soutaja Vihtori tosin huopasikin tahallaan, sillä

tottuneena koskionkijana hän tiesi että lohensukuista kalaa ei

koskaan saanut päätäpahkaa vetää luokseen, vaan sille täytyi antaa

myöten. Jännittävä järvilohijahti oli alkanut. Onneksi oli siima

pitkä ja vahva, ja kala tuntui olevan varmasti kiinni -- älä löysää

pappa, älä löysää! Näin mentiin muutama sata metriä lohen jäljessä,

kaikkien hengessä kuvasteli äskeinen kaunis näytös: aamuauringon

säteissä kimmeltävä hopeasuomuinen kala loiskahtaen korkealle ilmaan

ja pulahtaen päistikkaa veteen. Sileät, laajenemistaan laajenevat

aaltorenkaat siellä, missä lohi on loiskahtanut. Se oli suurenmoista!

-- Meidän täytyy se väsyttää ensin. Annas pappa, niin minä tulen

hoitamaan siimaa!

Mutta pappa ei ensi kertaa ollut kyydissä papinkalaa.

-- Stopp! komensi hän: ala nyt hiljalleen soutaa...

Ja niin kala väsytettiin, se ei enää riuhtonut eikä ryntäillyt. Pyrki

vain pohjaan ikäänkuin nukkumaan. Mutta sen oli pakko kärhämöidä

veneen vanavedessä, tahtoipa tai ei.

-- Minäpä tiedän! huusi Vihtori etuteljolta. -- Me otamme sen

ampumalla pökerryksiin.

Niin todella tehtiin. Isä kalastaja veti lohen pintaan ja poika

metsästäjä pärähytti haulikolla veden kalvoon -- lohi pökertyi

täydellisesti ja rovasti nosti saaliin veneeseen. Kaunis kala se

olikin, ihan leiviskän painoinen.

Niin soudettiin koukulta koukulle ja niljakka läjä veneen pohjalla

kasvoi kasvamistaan. Haukia ja ahvenia enimmäkseen, jokunen säynäjä.

Vasta takaisin tullessa nostettiin verkot vedestä -- puolentoista

sataa pienempää kalaa: sukeita siikoja, keskikokoisia ahvenia,

moniaita tuppihaukia sekä räpylöistään alapaulaan sotkeutunut ja

siihen kauhusta käpertynyt telkänpoika.

Jotakin jännittävää tapahtui myös toisen venekunnan aamupyydyksillä:

kaukaa oli nähty veli Eskon ponnahtavan seisaalleen veneensä

perässä ja sitten olivat "pikku pojat" hurjasti soutaneet aivankuin

hoijakassa ympäri -- mitähän ilvettä lienee kala sielläkin pitänyt?

Koukkujen koenta Saariperässä oli täynnä mitä kummallisimpia

yllätyksiä. Milloin oli onkiahven ensin nielaissut täky muikun,

sitten oli ahvenen nielaissut suurempi ahven, tämän taas oli hotsinut

kurkkuunsa ahnas hauvin tuppelo ja vielä tämänkin kaksi kertaa

suurempi veden hurtta -- se oli syöntiä se! Milloin oli saman polan

kahteen koukkuun yhtärintaa ottanut sievä lohi ja virkku hauki

ja vetäen "kissanhäntää" eri suuntiin kohtalotoverit säikähtivät

lähestyvää ihmiskuntaa ja kiersivät hurjasti vastakkaisiin suuntiin,

kunnes siimat punoutuivat toisiinsa ja virkut veljekset poksahtivat

yhteen sekä nostettiin veneeseen sen tuhannen sykkyrässä Eskon

ihmetellessä Luojan töitä. Milloin taas oli pohjakivi irtautunut

silmukastaan ja kala kiidätti keikkaselkäistä polaa salmesta

salmeen, kunnes sotki siimansa pohjamurtoon, josta ainoastaan

kärsivällinen koukunkokija veitikan vapautti. Saattoi sattua niinkin

ettei iltayöstä laskettua pyydystä laisinkaan löytynyt, vaikka koko

pappilan nuoriso sitä silmillään sihtaili pitkin terässinikaareilevia

aamuisia pintoja ja silloin tehtiin juhlallinen johtopäätös että

pyydys oli joutunut salaperäisen vedenalaisen olion uhriksi --

kukasties itse Tursas Vetehinen oli vehkeet siimoineen, polineen

vieläpä kivenmöhkäleineen poskeensa pistänyt?

Äänekkäästi jutellen ja ilakoiden molemmat venekunnat palasivat

takaisin torpan rantaan Vihtori veikon ammuskellessa ilmaan

kunnialaukauksia takaaladattavalla luotipyssyllään, jollainen

tällä pojalla aina oli mukana moisilla retkillä. Ei keksinyt mitä

oikein ampua, ei ollut vielä linnustuslupaakaan, ja vaikka ei

vallesmanni semmoisista välittänytkään, niin pappa oli sentään

ankara lainparakraahvin valvoja ja häpesi poikain puolesta, jos

ne lakia rikkoivat. Mutta torpan rannassa ottivat kalalta-tulijat

vimmatulla ilon haukunnalla vastaan pappilan pystykorvat koirat,

jotka luonnollisesti olivat retkellä mukana ja joita kaikki kilvan

rakastivat -- hellimmin äiti ruustinna ja Sanni tyttö, joiden

kanssa pojilla jatkui ikuinen kina ruokien rasvapitoisuudesta ja

sokurileivosten vaikutuksesta rakastettujen kotieläinten sielulliseen

ja aistilliseen terveydentilaan.

-- Poju! Poju! Poju sessu! -- Noppe! Noppe! Noppe seh!

Jos, olivat kalat olleet syöntituulella, niin kylläpä pappilan

kultaiset koiratkin sitä näyttivät olevan tänä kesäaamuna -- olivat

syödä ihan elävältä kalamiehet hypäten heti hännät kippurassa

veneisiin ja nuollen riemuissaan kasvoihin yhtähyvin ukko rovastia

kuin Eskoa.

-- Hunsvotti! toruu harmaapartainen rovasti nauraen, mutta Esko,

pyyhkien viiksistä suutaan, mutisee tapansa mukaan: Noh, kah... sekä

sanoo sitten koko pappilan joukolle kiivaasti:

-- Te kasvatatte huonosti koirianne.

Kyllähän esihistoriallinen Esau taisi olla metsämies, joka siis ei

halveksinut koirankaan kieltä, mutta tämä pappilan karvainen Esko ei

välittänyt muusta kuin kalasta. Siinä tuli mamma ja Aunekin rantaan

katsomaan kalansaalista. Voi herrantöppöset -- noin paljon noin

komeita kaloja. Torakan ukkokin ihmettelemään: onpa, onpa vetten

viljaa. Ei sitä talonpojat noin vaan vetele...

Kolmatta sataa oli koukkua ollutkin.

-- Joko pojat laskivat, montako koukkukalaa?

-- 149! huutaa Väntti. 99 ahventa! 40 haukia! 7 lohta! 2 säynäjää!

1 matikka!

Rovasti itse laski pienemmät kalat saatuaan verkot vapeille seivästen

väliin. 151 oli verkkokalojakin.

Syötiinpä makea kalakeitto siinä venerannassa koivikon siimeksessä,

isolla padalla kiehutettu. Talonväkikin siihen kutsuttiin. Ja

hauskalta se näytti kun rovasti pappa paitahihasillaan, keltaiset

pieksunvarret käännettyinä, istui nurmella höyryävä pahkakuppi

polviensa välissä, koko matruusikunta ympärillään. Ja pappilan tytöt

kansallispukimissa mikä milläkin mättäällä. Ruustinna leveällä

kannolla, kirjava kulho helmassaan.

-- Ei ole ryssänkeisarillakaan näin makeaa ruokaa, tuumii yksi

pojista, jota Matiksi nimitetään.

-- Kyllä sillä yhtä makeaa on, vaan ei se yhtä makealle maistu,

huomauttaa Vihtori rikkiviisaasti.

-- Syöneekö kalaa majesteetti? sekaantuu puheeseen Torakan ukko.

-- Sumpusta se syöpi, tietää Pekka poika. -- Kitukaloja likaisesta

lammesta.

-- Vaan mikä keisari se oli, joka kerran söi hilloja Suomessa? kysyy

Virvi, pappilan kuopus.

-- Aleksanteri ensimäinen! Jos saa uskoa... Saara Wacklinin juttuja...

-- Mepä lähdemmekin tästä hillamarikkoon, hoksaa Aune.

-- Raakoja vielä ovat, äännähtää ujosti Torakan Musta Iita, joka

iltaisin rähmii soita lehmiä huuhutessaan.

-- Pitäisi taas saada tuoreita täkyjä ensi yöksi, huomauttaa Esko

pahkakuppi kukkurallaan toista annosta, nenänpää liemestä kiiltäen.

-- Nyt kaikki kalanperkkuuseen! komentaa ukko rovasti pannen pois

puulusikkansa. -- Tytöt viruttamaan. Hör du Cilly, kysyy hän

huolestuneena puolisonsa puoleen kääntyen: minä pelkään ettei suola

piisaa.

-- Men vi segla ju hem i morgon, vastaa ruustinna lempeästi.

-- Seilaamme kotiin, sanot sinä? väittää rovasti. -- Mistä mamma

tietää että tuuli huomenna vetää?

-- Ei mamma tiedä, vaan pappa sen tietää, tulkitsee ruustinna

onnellisena ja alkaa koota astioita. -- Lapset, kiittäkää Jumalaa

ruuasta.

-- Mitä se nyt mamma... näin taivas-alla...

Eikä äiti muori sitä ankarasti tarkoittanutkaan. Se oli hänellä

vain sellainen säädyllinen, herttainen tapa. Täällä luonnonhelmassa

suli Jumala ja pappilan kätten-ristiinpano yhteen, häthätää nähtiin

isä-ukonkaan kovettuneita kopriaan yhteenpuristavan silloin kun

rovastilla oli pieksusaappaat jalassa. Hän oli silloin ikäänkuin

ulkopuolella pappiuttaan...

Niinpä siis Torakan rannassa alkoi hilpeä kalanperkkuu. Suomut

ja veitset vain välähtelivät ja tulipunaisia kalankiduksia

sinkoili rantalouhille. Päivä paistoi ja laine loiskui ja auteret

ulapalla huljuivat. Kaukaa järven takalistosta siinsi horisontista

moniviikkoisen rajakarjalaisen metsävalkian sauhu.

10.

Kylänmäki ja Alanne.

Näin tehtiin kesäisiä kalaretkiä milloin Torakkaan, milloin

Alajärvelle -- Kylänmäkeen, ikivanhaan taloon, joka päinvastoin

kuin edellämainittu torppa kohosi korkealla korpivaaralla, puolen

neljänneksen päässä järven poukamasta. Satumaiselta tuntui

pappilan pojista maata satojen vuosien vanhan pirtin lattialla,

muikeanhappamen ilman hengessä -- piimäamme ja puiset viilipytyt

vierellään sekä hieroa unisia silmiään kello 3 aamulla, kun Kylänmäen

akka kantaa rohmusi sisään kahvin. Kylänmäen ukkopa vasta oli aito

muinaisesine, hän osasi toki loitsujakin sekä veisasi Kalevalaa

ja kertoi nähneensä Elias Lönnrotin -- kuului suuri Elias Vienan

matkoillaan kerran saarnanneen rajaseurakunnan kirkossa, musta pää

hällä silloin oli ollut, vaan tiesi Kylänmäen ukko että myöhempinä

vuosinaan "valakiaksi oli peä männynnä hälläi". Oikea savupirtti oli

Kylänmäessä ja muutenkin vanhan ristirahvaan elintavat ja niinkuin

totisella Suomen kansalla usko vahva ynnä uskallus noitiin, velhoihin

ja pääperkeleeseen sekä luonnollisesti myös Kiesukseen Ristukseen,

Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Musta raamattu, mustat virsikirjat,

kupparisarvet, karhukeihäs, pertuska ja russakat muodostivat

tärkeimmät sisuskalut tällaisessa talossa. Eikä ollut tätä taloa

vielä turmellut uuden ajan henki, vaan vanhalla höyryllä kävivät

esimerkiksi kaikki nurkantaukset ja tanhuat, ja turhaan seurakunnan

sielunpaimen länsieuropalaisessa hengessä etsiskeli sitä paikkaa,

jossa saisi neljän seinän sisällä aamutoimituksensa toimittaa.

Nuo ylösnousemukset aamu-kolmelta syöpyivät salaperäisesti

papinpoikain mieliin, konsa he rivissä, kuni pyrstöjään pyristelevät

valkoiset metsäkanat, kyyköttivät havukkaseinäisen tallin takana

kohottaen katseensa maallisista asioista "ain ylös mäkihin" --

näköala Kylänmäen huipulta oli tosiaan suurenmoinen, varha-aamun

punertavassa kultavihmassa siinsivät siellä syvyydessä mäntyiset

niemet, lehtoiset saaret, kahilaiset salmet ja sokkeloiset seljät!

Sinneppä notkuvassa hanhimarssissa, lippalakit päässä ja tervatut

pieksut jalassa, alas painuttiin usvaista rämerinnettä ja seuraavassa

hetkessä nähtiin pappilalaisten maalilaitainen vene kellumassa

vesipeilin tyvenessä -- polakoukkujen jännittävä koenta oli alkanut.

Eipä aina viitsitty syrjäisessä Kylänmäessä kesäistä yötä viettää,

vaan tehtiin honkainen nuotio viehättäväksi havaitun saaren kainaloon

ja purjeteltta puiden väliin pingoitettiin, vaikka totta toisakseen

että moinen ihanteellinen alkuperäisyyden tavoittelu tuppasi olemaan

liian raaka ja kosteanvärisyttävä yösija heille, jotka herraspoikina

sentään olivat tottuneet pappilan hempeään vuodelämpimään. Tokihan

täytyi karaistua ja sitäkin saivat varmasti oppia erämaan papin pojat

ja tyttäret varhaisina ikävuosinaan.

Toisille se oli hyödyksi, herkkähermoisia se kenties vahingoittikin.

Oi te kesäiset pohjolan yöt, joina aurinko loistaa

Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans!

Teille jos onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,

Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun!

Tätä muinais-oululaisen runoniekan klassillista säkeistöä osattiin

kyllä jo koulupoikinakin skandeerata noilla autiuttaan uhoavilla

korpirannoilla, mutta eipä vielä silloin osattu uskoa, kuinka

_todeksi_ sen luoma tunnelma oli muuttuva maailmalle hajoavan

papinpoikueen sieluissa.

Paitsi Torakkaa ja Kylänmäkeä olivat pappilaisten kalaretkipaikkoja

vielä salaperäinen Kylmälahti ja Pesiönlahti, joskus myös Hietajärvi,

jonne konttiselässä marssittiin poikki kumisevan kannaksen pitkin

jäkäläisiä palokankaita ja halki soiluvia soita, sivu pohjattomien

lampien. Oli jännittävää tarjota syrjäjärvien kaloille samoja

hornan vehkeitä, joilla emäjärven vedenkoiria peijattiin, ja

vertailla tävynnielijäin typeryysastetta. Saattoipa joku pojista

tehdä yksityisen kalaretkensä niittymiestenkin mukana kaukaiselle,

vuokkilaiselle Parvajärvelle ja tuoda sieltä selässään komean

hanhen sekä käsissään jättiläisropeen punertavia, peukalonkokoisia

korpilakkoja. Aniharvoin ulotettiin kalaretkeä Ruhtinansalmelle

saakka ja Hossan kalamatkoista uskallettiin puhua ainoastaan ukko

Buxhöfdenin kanssa -- sinne Hossan perukoille, korkean Kuusamon

rajoille karttui kunnioitettava taival -- 80 virstaa, joka sentään

oli yksi seurakunnan tavallisia "kirkkomatkoja". Mutta silloin

kun niinkin tapahtui että ukko rovastia varrottiin kotipitäjäänsä

palaavaksi joltakin ulkoseurakuntalaiselta virkamatkaltaan poikki

salojen tai kinkerikierrokseltaan oman pitäjänsä rajamaisemilta,

saattoi sattua että pari papinpoikaa purjehti isäänsä vastaan

Röntylään, puolenkolmatta peninkulman päähän ja, kun ei odotettua

kuulunut, antautui hartaasti harjoittamaan pappansa lempiammattia --

koukustamista. Silloin Pekka ja Jussi soutelivat kahden Myllylahdella

nähden rasituksiin asti vaivaa nuottamiesten tavoittelusta ja

anivarhain ylösnousemisesta kuten pappansa pojat konsanaan, mutta

suuripäisiä haukia pojat järven aalloista lappoivatkin. Kun ukko

isä sitten kolmantena kesäyönä vihdoin saapui matkueensa kanssa

Kuusamosta päin yllättäen nuorimmat vesansa sikiunessa Röntylän

maitokamarin emäntäsängystä, niin tunsipa erämaan harmaapäinen

prelaatti kotoista tunnetta rinnassaan ja tyytyväisenä hän seuraavana

aamuna purjehti poikainsa kanssa omalla veneellä takaisin sinne,

missä oli hänen maallinen temppelinsä ja missä mamma häntä ikuisesti

odotti.

Niinkuin ei ollut kesää ilman aurinkoa, niin ei ollut pappilaa, jos

tämä mamma puuttunut olisi -- ruustinna Cillystä sielun ja aineen,

runoruusujen ja kaiken kodikkaisuuden rihmat läksivät, hänpä se

harmaina päivinä yhtähyvin rikkinäiset sukat parsi kuin trubaduurin

sävelet pianolla soitteli, -- emäntä, puoliso, äiti, sydämien

ruhtinatar!

"Mamma, pane eväskukkoa ja paljon viilipiimää!" "Mamma, anna puhdas

paita!" "Mamma, saako mennä Pollella?" "Mamma, onko mammalla sopivaa

lääkettä -- minä loukkasin..." "Mammapa ompelis tämän purjeen!"

"Mamma, Junnu pyytää jyvä-aitan avainta." "Mamma, täällä on Jaakko

Kemppainen!" "Mamma, yksi vienankarjalainen maatuska kerjää ruokaa."

"Mamma, muuan Näljängän ukko kysyy kirkonviiniä lapsen korvaan?"

"Mamma, lämmitetäänkö illaksi sauna?"

Hänen, äiti-ruustinnan piti ehtiä joka paikkaan. Ja joka paikkaan

hän toki ehtikin ja kaikki häntä tarvitsivat. Ukko rovasti ihan

sisäisesti vapisi, jos tapahtui se ihme että ruustinnakin kolme

tuntia oli saavuttamattomissa tai jos hän makasi sairaana tai jos

oli langennut liukkailla portailla ja loukannut selkänsä, jollaista

vuosikymmenien kuluessa kylläkin sattui -- kaikkea tapahtui.

Kesäisen kalaretkeilyn ohella näyttelivät tärkeätä osaa myös

monet vierailut erämaan pappilan naapuristossa, jolla aniharvoin

tarkoitettiin lyhempää taivalta kuin puoli peninkulmaa tai täysikin

peninkulma, siis mutkin pari.

Näitä vierailuja oli käynti Ruukissa, Kurimossa, Alanteella,

Ruottulassa. Marjansyönti- ja viilipyttyvierailuista näyttelivät

osaansa Pikku Kortet, Viitala, Salmela, Palovaara, Luttula,

Kukkuma, Lummetaho, Takkula, Näyhä, "Takaruotin puoli". Joskus

pikkumökit Laitila, Reetala, Onnela, Törmälä, Pikkuvaara ja

Keralan kylän mehutalot Suovaara, Vihtala, Kuikka, Pyykkölä --

kaikki silmänsiintämättömän korpitaipaleen päässä pappilasta.

Vanhan maantien varressa edustivat Kulma ja Kivelä kunniallista

sijaa ja Pesiön "Laajalle" ynnä Haukivaaraan oli ikuiset kutsut

pappilalaisilla. Niin myös Haukilaan! Niin myös Sopalaan --

Saunaniemeen! Napataloja seurakunnassa vanhasta Suomulasta

puhumattakaan. Tolpanvaara, Mannilanvaara, Kanervavaara, Roinila --

se kaikki kuului lähempään ilmakehään, niissä jo asuivat nuo hauskat,

herttaiset, alkuperäiset virkamiehet, joista perheineen meidän on

ollut kunnia edellä mainita. Kaikki yllämainitut talot ja mökit

sisälsivät puhtaita talonpoikia -- luojankiitos, täällä ei yllättänyt

rotusekoituksia, ei edes koirain kesken.

* * * * *

Jospa nyt haahmotteleisimme jonkun niistä pappilalaisten

kesävierailuista.

Alanteelle! Lähdetään jo aamustapäivin. Vanhan Puolen ja tallin

lomitse, tuntien niskassaan palvelusväen katseet pirtin akkunoista --

että mihin se herrasväki taas menee! -- vaeltaa rovastin koko perhe

peltojen välistä piennarta pitkin, vatukkojen sivu, kaartaen sille

veräjälle, josta vuokkilaiset kirkkopyhinä kulkevat. Ensimäisinä

nostavat koipensa yli veräjän pappilan pojat ja joku huomaa nykäistä

veräjästä pois pari ylimäistä seivästä, jotta mammakin pääsisi.

Hyvin kivikkopolku lähtee painumaan alas metsäistä rinnettä, kohta

ollaan suurella suolla. Kuljetaan pitkin notkuvia, kapeita, usein

pyöreitä ja liukkaita suoportaita. Tullaan taas kuivalle ja kangas

kumisee juhlallisesti. Toisinaan polku haaraantuu jälleen yhtyen

ja muodostaen siten suikaleisia saarekkeita -- pojat hulluttelevat

koikkelehtien kilpaa kumpaakin haaraa. Rovasti kulkee poikaparven

keskessä, mutta aina joku tytöistäkin ennättää etunenään, varsinkin

Virvillä on kevyet jalat ja luonto hurja, vaikka onkin mietteliäs

ja koreita runoja rustaileva tyttö. Mamma ruustinnan kulku on

vaivaloista, häntä paimentaa ja tukee suoportailla Vihtori, parhaassa

iässä oleva ritari, taikka Väntti, aina vanhemmilleen uskollinen,

terhakka poika, tosin teräväsanainen leikinlaskija, tuikeasilmäinen

käytännön mestari, jota suvun suolaaja-luoja ei ole turmellut liialla

lyyrillisyydellä -- ainokainen pappilan pataljoonasta, joka ei rustaa

runoja -- pirhakkapoika. Etujoukon jalkojen töminä etääntyy -- mamma

kulta paimentajineen jää jälkeen. Taas tullaan rämeelle, naavaisen,

korkean rämekuusikon pimennosta ponnahtaa koppelo lentoon -- pappilan

koirat päästävät kimakan haukunnan.

Jo vilahtaa rämemännikön välitse järvi, tullaan Haukiperän rantaan.

Huudetaan venettä Törmälästä -- soutaa akka, huopaa paljasjalka,

avopää, takkutukka poika tötterö. Vene pitkä komo, kipperä, häjy

heilakka, ei siedä seisoa, herrasväki saa painautua pohjakaarille,

vaikka vuotaakin vene kuin virsu.

-- Älkää kaatako venettä!

-- Katsokaa Eskoa! Päästään toiselle rannalle.

-- Paljonko maksaa?

-- Oiskohan hilikku paljo!

Rovasti antaa sen kokonaisen markan akalle. Kaikki tietävät että tämä

akka on se tamma, jolla Törmä-ukko karhitsee -- tuossa törröttääkin

se etnograafinen vehe, oksakarhi.

Nytpä vasta kangas kumajaa, kun pappilan väki marssii. Palokangasta

koko maisema, jokunen rämeen räiskä välillä. Metsävalkia tässä on

raivonnut entisaikaan, puolen sataa vuotta takaisinpäin, poutakesänä

maa paran syvälle polttanut. Kuka sytytti? Miksi sytytti? Elää vielä

ukko, joka nauraa räkättää ja höpisee: eivätpä tiiä, kuka sytytti,

-- eivätpä tiiä! ha-ha-ha... Niin oli kauhea metsäpalo että järvestä

poikki törmäsi. Lemetin saarenkin kärvensi. Ämmäntehtaan metsää nämä

siihen aikaan olla taisivat.

Vuokkilaisten kirkkotie, sukeata kanervakangasta, monin

paikoin rattailla ajaa saattaisi, vaan sitten roiskis rimpeen,

pahanpäiväiseen murrokkoon, upottavaan hyölään.

-- Pääseekös mamma?

-- Koetan minä päästä.

-- Akta dei, Cilly!

-- Gulle Ben, hjälp!

Pojat ovat jo taipaleen rannassa ja heidän huutonsa hoilaus kuuluu:

-- Tuo-- kaa veee -- net -- tä! Ho -- hooi -- ve -- net -- tä hooo --

i!

Siinä aukenee pieni Alanteenjärvi kyläilijäin edessä. Ei näy

ihmisasuntoa, mutta salmenniemen takaa ilmestyy kaksi venettä, kovaa

vauhtia tulevat -- pappilalaisten huuto kuultu.

Vierailun juhlatunnelma valtaa molemmat puolueet.

-- Tervetuloa! Ruustinna ja rovasti teköö hyvin ja tuloo tähän

venneeseen -- tämä ei vuua.

-- No eikös siinä ole itse vanha Juuso?

-- Ka Juusoksihan nuo moaliman ajan ovat haukkuneet, hokeneet,

he-he-he. Ja Vanha-Juuso alkaa puhua purpattaa, puutaheinää

heittelee, kaikki jutut jauhaa sekali, sekaan nauraa kotkottaa,

kyllähän sitä hään assiet tietää. Jopa joo -- Ämmän pruukin aikana

oli niin ja niin -- herrat -- lantmäätärit -- insyörit -- kupernyöri

-- Niljus vainaa -- Näälmanni vainaa -- hyvvie pappeja -- vaikka

onhan niitä pappi parkojai -- hehheh -- tphyi --

Sylkäistä roiskahutti Vanha Juuso pitkän ruskean syljen kuolaisesta

suustaan, mälliä kun poskessaan alvari piti. Perämiehenä ukko

törötti, poikkinaisilla huopareilla lykkiä kyökkäsi, huulet

huipparassa ja suu kävi kuin ruumenen eroittaja masina,

hauskuudekseen sitä kuuntelivat pappilan pojat ja tytöt.

-- Se Kuurpäri majisteri, he-he-he, pilikkosen pimmeessä oli

Pitkään perrään kontannut Ruukista asti, he-he-he. Sieltä huuteli

kuin huuhkaja, he-he-he. Minä satun käymään kusella nurkan takana,

he-he-he. Noutaahhan se yösyännä poikkeen Pitkästäperästä piti,

he-he-hee. Tätä suomenkieltä se sanoi opiskelevansa, he-he-he.

Kerrassa ketterä herraspoika, he-he-he. Ei sille soutaa tarvinna,

he-he-he. Ihte tuo souti, he-he-he. T-pthyi!

Juuso roiskahutti järveen ja niisti peukalolla ja ja etusormella

valtavan nenänsä, joka tohisi kuin lakkapää-petäjä tuulessa. Ja

huovata kyökkäsi, kyökytteli sekä taas alkoi porisevan pakinan ja

sekaan nauraa naksutteli että he-he-he...

Päästiin salmesta lävitse ja siinäpä nyt aukenikin Alanteen kartanon

viheriä ranta. Alanne, Alannet -- vanhoissa kirkonkirjoissa Alande --

ruotsirotuiset papit johtivat talonnimen "Elände" sanasta -- lienee

muinaisuudessa ollut "Kurjala", mutta näillä vuosikymmenillä oli

Alanne seurakunnan napataloja eikä siellä leivän eikä särpimen eikä

kalaviljan puutteesta mitään tiedetty.

Ja laskeusi vihantaa törmää alas Anna-Helena emäntä, siisti,

suoraselkäinen ristiraitaröijy yllään, kiiltomusta tukka palmikolla.

Mustat ja kirkkaat olivat silmätkin niinkuin se väkevä kahvi, jonka

mainio "Musta emäntä" aina arvon vieraille tarjosi -- Vieraat on

tervetulleet. Pruustinna ja provasti käy sisään.

-- Oi kuinka teillä täällä on ihanaa, rakas emäntä! huudahtaa

ruustinna.

-- Talonpoikaistahan meillä vain...

Alanteella oli oikea vanhankansan vierassali. Oli herraskainen

puusohva ja musta klahvisenkki ynnä kiekura kiikkutuoli. Pöydällä

puhdas liina, tuohipöntössä korkeita sinipunervia horsman kukkia,

oven pielessä tuoksuvia koivunlehviä.

Ja Linta, komea talontyttö, tuli sisään syvästi niiaten ja kantoi

pöytään valtavan tarjottimen. Petti tai Jenni tyttö kintereillä

nisukoppaa kantaen.

-- Herrasväki tekee hyvin ja ottaa...

Ah sitä narskuvaa juustoleipää! Ja milloin vehnäistäkin olivat

kerenneet leipoa?

Sitten päivällinen uunihaukeineen, viilipyttyineen. Kelpasi pappilan

syömäri-nuorisolle!

Mutta hauskinta oli kelliä päivänpaisteisella nurmirinteellä ja

katsoa järvelle. Sieltä Sikoniemen takaa souti pitkänpitkä paltamo,

tervalasti Ylivuokista. Oulua soutamassa se oli -- latvavesiltä vasta

alaspäin solumassa, Malahvianko Matteja, Pussilanko Paavaleita,

Kukkarovaaranko kummituksia vai muun Mokulan -- olipahan vain

äärimäisen saloseudun tervakopria, housunpolvet ja persauksetkin

pikitervatut -- eikö lie ollut sielukin samalla sutilla sivelty.

Oulun "porvaleille" tämä ilmestys tervatynnyreitä kiskoi --

neljättä sadan virstan päästä sikaarin sauhuja vetelemään vuovasi,

pitkämielisyyden ilmetty inehmo, toistaiseksi itsetiedoton kovan työn

orja, onnenpekka kapinantuntemattomassa suuriruhtinaan maassa!

Mutta eivät kaikkea kyläilyaikaansa toimettomina kentällä loikoneet

pappilalaiset, vaan ylös jokivartta juoksivat, mikä onkivapa,

mikä pyssy käsissään ja linnun tai kalan kanssa takaisin tulivat.

Ja pappilan ryökkynät Alanteen tyttöin kera järvellä soutelivat.

Ruustinna emännän kanssa syviin puheluihin antautui ja perinpohjaiset

olivat keskustelut myös ukko rovastilla Alanteen mukavain isäntäin

kanssa. Tämä talo kelpasi esikuvaksi tuhansille, tässä vielä

Heikkisten heimo yksissä asusti ja otsansa hiessä työtä teki;

vaikka oli useampia emäntiä poikueineen, niin yhdellä padalla vielä

keitettiin, mutta jättiläispata se vain olikin ja avara oli pirteistä

pätevin, jossa miniäin kätkyet leveillä siltapalkeilla aamusta iltaan

kolkkaa löivät.

Rauhaisa oli mieli pappilalaisilla -- papin ja talonpojan

elämä somasti yhteensointui täällä erämaassa, jossa sydän ja

kunnialliset tavat elämän kovan arkistaistelun siimeksessä löytyivät

yhtähyvin kummastakin säädystä, ei voinut koskaan ilmetä mitään

väärinymmärrystä, arvonsa kummallakin puolella!

Leipä kasvaa kyntäjälle,

Arvo työnsä täyttäjälle,

Frallala la lallallaa...

Ilta-aurinko jo paistoi ja tuuli varhain tyyntyi ja hyvinpä se nyt

sattuikin, sillä kovin himotti rovastilla ja Eskolla taas täkyjä

-- nuotalle, nuotalle pyörähti pirteästi Alanteen väki, papinpojat

seurasivat perässä ja hopealle välkkyvä apaja vedettiin pariveneisiin.

Yösydän jo yllätti, koska pappilan perhe palasi lämminhenkiseltä

vierailultaan Alanteelta, jonka väki sitä herttaisesti saatteli

taipaleen rantaan, kiihkeästi ja tuntuvin kädenpuristuksin toimittaen

rovastilaisia vastakin tulemaan.

-- Ja käykää nyt tekin meillä, kun kirkolla kuljette. Ei saa mennä

läpi pihan!

-- Kyllähän sitä aina pappilassa... hyvästi, hyvästi.

Kuinka kummallinen oli honkaisen erämaan kankaan kumina leppoisena

kesäyönä! Ja kuinka satumaisena aukesi korkean maan näköpiiristä

emäjärvi... Tuolla, korkealla vaaralla seisoi Karhulan pappila,

päälletunkevan korven piirittämänä. Törmälän akka herätettiin

kaksikielisellä serenaadilla:

Uinahda sa vieno,

laulaissani vaan...

Slumra ljuft du lilla!

-- Venettä, rakas Taava, venettä!

11.

Johannan päiville Ruukiin!

Muistojen pohjakerroksista nousee joku kesä -- montakin kesää.

Pappila on menossa. Kesävieraatkin ovat menossa. Musterit tai

fasterit. Taikka sievä serkkutyttö Esther, pikku ruotsikko nirppana.

Taikka poikain toveri Juho Ludvig, gentlemanni, vänrikki, hän, jonka

sukunimeä kerran muuan sydänmaan ukko rovastin kansliassa tiedusti

ja saatuaan kuulla että se oli vain _nen_ päätteinen, samanlainen

kuin hänellä itselläänkin, tokasi: "ka tuloo se tyhmästäi suvusta

herra", jolloin vänrikki Sarkanen purskahti kaikuvaan nauruun.

Mutta tämä nyt on sivuasia. Pääasia että pappila tänä heinäkuun

sunnuntaina on menossa. Johannoita on paljon, mutta Johannan päiviä

ei ole kuin kerran vuonna vuotuissaan. Ja Suomen kansan ruukia --

"Ämmä bruukia" on myös vain yksi kappale maailmassa. Siispä kannattaa

mennä. Ruustinna on varannut suuren kermapullon Nelly Würtenbergille

-- Ruukin rouvan toinen nimi näet on Johanna. Voisi olla yhtähyvin

Josefiina tai Eufrosyyne, mutta sattuu nyt olemaan mikä on -- Johanna

on hänen nimensä.

Pappilan kippurahäntäiset, pystykorvaiset koirat näyttävät tietä

rantaportin läpi. Ne vetävät niin hurjasti ketjuistaan että joku

mustereista pyllähtää mättäälle ja huudahtaa suu täynnä sammalia:

herrejee! Sitten pääsee Panu pahus karkuun ja pojat suuttuvat

siskoilleen. Pannaan ajometsästys toimeen korvessa ja saadaan

karkuri kiinni katajapensaasta kuin Abrahamin pässi sekaantuneena

ketjuistaan. Senkin rakas rasavilli! Ensin paiskasi musterin

kumoon ja vielä kehtaa häntäänsä heiluttaa ja haukkuu kuin hullu.

Laskeudutaan alas venevalkamaan -- kahta tietä. Mikä hälinä ja

airojen ja äyskärien etsimys. Kuka on vienyt purjeen aitan orrelta?

Kuka on vienyt tapin? Monellako veneellä pappila lähtee? Piisaako

pari vai mennäänkö paatilla? Jos mentäisiin kolmella soutuveneellä --

pantaisiin musteri myllyveneeseen -- ei, kyllä kahteenkin mahdutaan,

mutta näljänkäläislasti siitä paisuu. Musteri murmattelee, fasteri

vavahtelee -- hukutaan mukamas. Musteri hoi -- tänne. Eikö se näe,

vaikka on lasisilmät? Mitä se nyt -- no voi sun lipiäkala. Musteri,

joka painaa 89 kiloa, vajoaa liejuun -- mistä se sen löysikin

-- herrajumala kuinka hän on äkänen tuo taannoin niin lempeä,

humoristinen täti kulta.

-- Förbannade... förbajskade... -- Söta Amanda! Kära Olivia! Gulle

Julie (äännä Shylii). Noch einmal. Ylös madame Pompadour!

Ja nousihan se musteri mudasta, kun miehissä hissattiin, mutta voi

sen toista takaronkkaa. Ei murheell' muistoasi viettää saa...

* * * * *

Kova vastatuuli järvellä. Pojat paitahihasillaan kiskovat voimainsa

takaa. Ukko rovasti ohjaa poikki selän Kärryksen puolelle, siitä

sitten pitkin Vaarnan sivustaa. Mustat aallot ärjyvät. Juho Ludvig

soutaa ja hihkasee väliin. Iivari, keltanokka ylioppilas, kiskoo

hänen rinnallaan. Esteri istuu heitä lähinnä kepeä olkihattu

tuppatukkaisessa päässään. Esteri on niin nätti. Juho Ludvig hälle

kovin kohtelias. Mutta Iivari kärsii sanoin selittämättömästi. Iivari

on kamalan mustasukkainen -- mitä se tuo reservivänrikki, naisten

viettelijä -- kunpa olisi niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Iivari,

runoniekka, on salaa pikiintynyt serkkuunsa Esteriin ja haaveensa

ovat suurenmoiset. Mutta tyttö vain tiuskii: låt bli, Ivar! Ja antaa

Juho Ludvigin katsella siniharmaisiin lapsensilmiinsä. Tästä taitaa

kehittyä kaksintaistelu Jussi pojan ja Juho Ludvigin välillä. Ettei

vain toinen syöksisi toista Ämmän valkeaan syliin tänä iltana.

Musteripa vähän transportteerais rumppapuoltaan -- anteeksi sanonta

-- vene viippaa kallellaan. Aune, älä siinä muistele muinaista

flammaasi, vaan ojenna äyskäri -- janottaa niin riivatusti. Syyti

Panu, painutko pitkäksesi, et saa nostaa tassujasi laidalle --

musteri hukkuu!

Aallot kävivät laimeammiksi, kun päästiin "vanhan kirkkosaaren"

suojaan ja soudettiin sivu "Tiililanssin". Tämän salmen rannoilla

oli vielä joku vuosi takaisinpäin näkynyt maalle vedettyjä

jättiläisaluksia, malmiroomuja rautatehtaan käynnin ajoilta. Sitten

ne oli myöty huutokaupalla ja talonpojat olivat niitä huudelleet

6:lla markalla kappaleen -- olivat ne polttaneet poroksi ja keränneet

leivisköittäin nauloja ja raaspiikkejä.

-- Lasketaanko Tammen niskaan asti? kysyivät pojat, kun virta jo

alkoi venettä vetää.

-- Ei saa, musteri hukkuu.

Mutta pojat laskivat kurillaankin ja sydän kurkussa sai tätiparka

tyytyä kyytiin.

Niin tultiin tehdasalueen rantaan ja pappilan väki nousi maihin.

Virran vilinä ja kosken kohina, kimmeltäviä kuonaröykkiöitä,

kirkonkokoisia tiilirakennuksia ja taivaalle kohoavia korkeita

torneja, maahan painuneita jättiläis-rautarenkaita, tuuheita

lehtokäytäviä, laajoja vatukoita ja vihantia nurmikenttiä, virran

yli riippuvia kallioita ja pitkät rivit punaisia puurakennuksia

toisellakin puolen jokea, rautaovisia tunnelihuoneita kapearaiteisine

rautateineen, ikipäiviksi pysähtynyt jättiläismoukari -- siinä Ruukin

ulkonaiset tunnusmerkit.

Tie joelta ja järveltä kohoaa kaartaen pääkartanoon. Paikkakunnan

mahtavin se on -- tämä päärakennus. Kaksikerroksinen -- ei,

kolmikerroksinenkin rumilas kuni Noakin arkki Araratilla, tehty

kelohongista ja sitkeistä petäjistä. Kodikas, herrahtava fasaadi --

pitkä porraskatos, jota kannattaa pylväät, kaiteen kapulat sorvatut

-- räystään alla 30 pääskysenpesää -- siinäpä liverrys kuuluu ja

nimikortit läiskähtelevät maahan. -- Välkommen, välkommen! huutaa

Nelly Würtenberg -- päivän sankari Johanna -- mustasilmäinen,

tulikatseinen, mustatukkainen hintelä naisolento, vikkelä kuin

kärppä, hän, joka ei viittä minuutia saata puhua samaa kieltä. --

Tervetuloa farbruuri kulta, hyvvee päivee musteri, käykee sissään,

olokee niin hyvä, tack, tack, kiitos, kiitos -- no jo se on tuo

Vihtori kohtelias, kun vanahan akan kämmentä pussaa -- hi-hi --

ja tanttiko toi retapotelin -- no jo kai ne nuo pappilan poijat

kasvaa, Iivarikin jo ylioppilas -- tohtoriko sinusta tulloo? Käy

sissään ja offiseeri Sar... en mie muista nimmee -- förlåt -- och

fröken Esther -- korree likka se on -- no jok-kai poijilla lie

lysti -- hyvvee päivee Aune ja Sanni ja Virvi -- uuvetko teillä on

leningit -- herjes kuinka korree kukkapuketti -- no ne on vasta

tolokkuja tyttöjä -- mullekko tämä -- stig nu in allihopa -- Miitas

hoi, Miitas hoi, jouvutko sieltä köntykkä auttamaan ylleplakkia,

tantilta ja farbruurilta... Niinkuin mikäkin ruhtinas hän tässä

asuskeli, alimetsänpäällysmies Miidas Nebukadnezar Salmanassar

Jeriko Würtenberg, jolle Jumala oli siunannut nimen komeutta ja

pituutta suhteellisesti enemmän kuin viran korkeutta, vaikka eihän

tuo polkuhinnasta sekään vanhaan aikaan mennyt. Kuten jo ennen

muistelemme maininneemme, ei herra Würtenbergiä, jonka luku- ja

kirjoitustaito oli vähän niin ja näin, esivallan puolelta painostanut

vallan rasittava virkatoimi, mutta kylliksi vastuunalaisuutta oli jo

rautatehtaan raunioiden hoitamisessakin. Koi söi ja ruoste raiskasi,

muurit murenivat vuodesta vuoteen, Ämmän silta lahoi lahomistaan ja

uhkasi pudottaa koskeen sekä Karppasmummon että Pellikan, viimeisen

yövahdin, eikä ainoastaan Nellyn lehmiä. Mutta kaikista ihmeellisintä

oli että kokonaiset pitkät, kivestä rakennetut rakennukset, joissa

oli rautaportit, ikäänkuin hävisivät ilmaan -- ajan hammasko niitäkin

lienee jyrsinyt, mutta salaperäiseksi tarinaksi ilmiö jäi --

salaisuuksien kuningas oli Miidas.

Mitäpä maallisista; herra Würtenbergin naama loisti iloisesti

kuin hyvinpaistettu perttulijuusto ja sydämellisesti hän nytkin

otti vastaan Johannan päivän kaikki vieraat. Tuli muitakin

kuin isonpappilan väki, tuli pikkupappilankin herskapi, Lauri

Bonifacius Nuurtpummi koko joukkoineen, tuli uusi lukkari

Saastamoinen Iitoineen, tuli Iso Puksi ponsuureineen ja pitkine

kellon-kaulavitjoineen, tuli Hulukkos-ukko ja Kurimon punapartainen

isäntä lahkehousuissa ja kiiltävät talvikalossit jalassa, vaikka

kesäähän tämä vielä oleman piti...

Veneillä nämäkin tulivat, Niskanselän poikki porskuttivat -- "Hanna"

antoi ihmeellisiä voimia kaikille tänä sabatin iltana.

Nimipäivän tonttu kiersi rataansa ikuisten tähtien alla. Herrat

asettuivat kanslian puolelle, joka sisälsi forstmestarin virkahuoneen

kaikkine merkillisyyksineen ynnä tehtaan aikuisen konttoorin,

jossa vielä seisoi korkea pulpetti "vörvalttari"-tuoleineen sekä

portilla varustettu kaide, jonka yllä seinä kaartui puoliympyräksi

-- siinä olivat työmiehet lakki kourassa odottaneet ovisuussa

konttoriherrojen kaikuvasti rykiessä aituuksen paremmalla puolella.

Naiset sijoittuivat saliin suurten ruukkukukkien sekaan ja kulkivat

sitten pitkin huoneita sikäli kuin ensi pönkistyksestään sulivat.

Kolminkertaiset kahvit ja vähintäänkin nelinkertaiset vehnäiset

panivat tarjoilun siunattuun alkuun -- oh, Ruukin rouva kyllä tiesi

mitä antoi, ei oltu säästetty ankastukkia, ässiä, kaneelirinkilää ja

piparkakkuja.

-- Tantti on hyvä ja ottaa paakelssia. Pappilan ryökkynät, varssoguu.

Ottakee rouvat ja Hulukkosen emäntä nissuo!

Punakkana kulki kahvintarjooja-tyttö herrain huoneessa, josta

valtava tupakansauhu tuprusi vastaan -- pitkävartiset piiput siellä

heilahtelivat. Hikipisarat helmeilivät tytön poskilla, sillä ei

ollut leikintekoa joutua sydänmaan töllistä pitäjän koko virkakunnan

passerskaksi. Nisuntarjooja tyttö sipsutti perässä visusti kiertäen

kahvitytön rataa, olikin urakkaa yhtaikaa niiata niksauttaa ja

samalla laskea tarjotin herrain polvien tasalle, sillä niin oli

rouva neuvonut. Toinen tyttö oli mielenliikutuksesta kalpea kuin

"pirtti-ässä", joksi niitä keittiön puolella sanottiin.

Sitten kun herrat ja naiset olivat käyneet Ämmää ihailemassa, samat

palvelustytöt jälleen alkoivat kiertää rataansa ja nytpä nähtiin

tarjottimella Nelly rouvan imelintä valmistetta, vadelmahilloa ja

lakkahilloa. Toisella tarjottimella seisoi kokonainen punakaarti

läikähteleviä portviinipikareita ja nämä maljat kelpasivat jokaiselle

säätyyn, arvoon ja sukupuoleen katsomatta paitsi niille vanhemmille

herrasmiehille, jotka jo olivat ehtineet ryhmittyä totikomennon

ääreen perähuoneessa. Joka ennakkoluulottomasti ilmiöitä tarkasteli,

hänestä oli kaunista nähdä, kuinka ukko rovasti, vanhin civis

academicus, pisti "sulamaan" ja jotakin merkillistä oli myös todeta

Miidas Würtenbergin silmien lapsellista välähdystä, silloin kun

molemmat papit hartaina ja asiantuntevina sekoittelivat toddyansa,

jonka jälkeen pisti sulamaan herra Buxhöfden, senjälkeen "Hulkko" ja

vasta hänen jälkeensä Kurimon isäntä, kunnallislautakunnan parrakas

esimies. Missä välissä synkännäköinen susivouti ynnä monikohdat

muut tekivät lasinsa, emme osaa luetella. Tietysti rovastinpojat

saivat luvan tehdä lasinsa ihan pappansa vanavesissä ja samoin

vänrikki Juho Ludvig, joka merkitsevästi vilkutti silmää Iivarille.

Pappilan nuorimmalla pojalla olikin vasta ensimäinen kesänsä todin

kristillisessä yhteiskunnassa, täytyihän toki miehistyä ja päästä

siirapin mausta, mutta sisälsikö pikiintyminen Esteriin siirappia vai

alkohoolia, se oli eri kysymys.

Nuoret herrat olivat uhkuvalla tuulella, sillä heidän korvantauksensa

ja tuuheat tukkansa eivät vielä olleet oikein kuivaneet -- olivat

näet juuri päässeet Ämmän suihkusta, hirveästä vesiryöpystä, jossa

niskan ja navan kestävyyttä koeteltiin, kun koko "Ämmä" syöksyi

ihmisen päälle.

Nimipäiväpuheet juhlajuoman ääressä alotti ukko rovasti

vaatimattomasti huomauttaen että koska nyt oli Johannan päivä, niin

nyt todella oli merkkipäivä, siis tavanmukainen -- _bibemus_, johon

kaikki hartaasti yhtyivät. Tuskin oli ensimäinen maiskaus ohi, kun

kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom lonksahtelevin polvin nousi ylös

tuoliltaan, iski silmää, kohotti lasinsa ja lausui:

-- Hy-hyvät her-rat, ja Vanha Aadam, e-eikös sss sitä mennä --

nai-naisssväen -- kanssa -- so-so-ss -- skoolaamaan -- ko-ko-koska

meillä nyt on ha-ha-Hannan päivät -- -- he-he-he...

Pastori otti juhlallisen kulauksen ja rymisteli salin ovea kohti ja

miehenpuolet seurasivat hyväntuulisina hänen kintereillään, kaikilla

totilasit korkealla koprissa. Rouvat, emännät ja neidit salissa

kavahtivat istuimiltaan, alkoi yleinen Nelly rouvan piiritys kaikkine

komplimangeineen ja hauskoine irvistyksineen, mitkä maaseudun

seuratapoihin sisältyvän tiedämme.

Päivän sankaritar, köykäinen, musta, kekälesilmäinen Nelly rouva

riehkui ja pyristeli vieraslauman keskellä kuin musta kana, joka on

tallin alle muninut, ja hauska oli kuunnella hänen huudahduksiaan,

koska hän siinä, viinipikari koprassa, seisoi ja otti vastaan

paraatin.

-- No elekeehän nyt ihan päälle tulla -- kiitos, kiitos -- tack, tack

-- vaska ni nu brooka -- no jo se on tuo ukko Hulukkonen mukava -- ah

herra luutnantti -- ka sen näkköö jotta on kaupunnista -- tack tant

-- ottiko tantti sylttiä -- men nog ä' hon en vacker flicka den där

Esther -- voi jos oisi vielä nuin nuori! -- vaan on se tuo Iivariki

kommee poika -- saikos susivouti sylttiä? Manta hoi, Manta..., jokos

Kurimossa on Punikki poikinna? -- terve, terve -- eikös kanttori

soittais vengerkkaa -- skool, skool!...

Kelpasi katsella kun vänrikki pyöräytteli Nelly rouvaa pitkän,

luisevan kanttorin lyödessä ikivanhan fortepianon rämiseviä,

vikiseviä tangentteja. Ei sopinut kieltää että Nelly vielä oli

melko korea kukka varsinkin kun nappiherra nostatti veret hänen

poskipäihinsä. Ja viehkeästi hulmahtelivat Nellyn rimssuhameet, kun

hilpeä Juho Ludvig häntä pyöräytteli. Kihlakunnan romanttisimpia

naikkosia, jota ei oltu pilattu Helsingillä, jossa Baabelissa ei

rouva koskaan ollut käynyt enempi kuin yksikään muukaan läsnäolevista

aviovaimoista.

Vesi-suussa katseli kappalainen Nordbom Ruukin rouvan tanssitusta

kukkaisten ja ruusujen keskellä ja jos kielin voisi kertoa, mitä

kappalaisen sielussa tällä hetkellä liikkui, kai siitä tulisi

kokonainen postilla. Olipa hän nuorena ylioppilaana ollut aikansa

edustavimpia kavaljeereja. Jospa vieläkin koittaisi... Mitä tekikään

siis herra kappalainen? Ensimäisen totilasin virvoittamana hän

lonksahtelevin polvin suuntasi askeleensa vänrikin heittämää daamia

kohti, teki neljänkymmenen viiden asteen kumarruksen vielä henkeä

puhkuvan Nelly rouvan edessä ja ojensi pitkän, laihan käsivartensa.

Saatiin nähdä jotakin hauskaa. Pitkä Saastamoinen takoi polkkaa

satavuotisella pianolla, ja joka liitoksessaan lonksahteleva pappi

koikkelehti, koikkelehti ympäri lattiaa kimeästi kirkuva Nelly

tiukasti puristettuna mustan, papillisen käsivarren kaareen.

Ruustinnan silmät säteilivät -- hänpä kyllä käsitti erinomaisesti

elämän huumorin ja ilon -- mutta emännät tirkistivät kauhtuneina, suu

auki: valehtelivatko silmänsä? Ukko rovasti katseli tulipunaisena

hämmästyksestä virkaveljensä maallista vaellusta, jättiläinen Bux

ryki ja iski silmää polkien jalkaa, ukko Hulukkonen siristi toista

silmäänsä viheltäen hienokseen, susivouti seisoi ovensuussa sen

näköisenä kuin kaipaisi ketunrautoja, mutta herra Miidas, laillinen

puoliso, hieroi nenäänsä, rypisti kirkasta otsaansa ja pulpahutti

suustaan vain kaksimielisen tunnustuksen: pyh -- devafaan! Kaikki

olisi epäilemättä mennyt loistavasti, mutta silloin yhtäkkiä pastorin

toinen takaraaja otti tanssin pyörteisiin mukaansa myös kaktuksen

kukkapöytineen ja siihen nyt pyllähtivät yhteen rysyyn sekä Lauri

Bonifacius että Nelly Würtenberg ja korkeasti kunnioitettava kaktus.

Varmaan Jumala varjeli omiansa, sillä ei kukaan haavoittunut,

musta multa vain pärskähti lattiaan papin jalkoihin muistutuksena

kuolevaisuudesta: "maasta olet sinäkin tullut ja..."

Sivistys tähän maailman aikaan oli jo siinämäärin korkea korkealla

Pohjolassakin, että nimipäivä-yleisö saattoi hallita pantomiimin

kättentaputuksella ja Saastamoisen polkkarimputus katkesi kuin

keritsimillä leikaten. Aina kohtelias Juho Ludvig veti vikkelästi

langenneen naisen ylös lattialta ja itse Iso Puksi kiiruhti nauraen

auttamaan kompastunutta sielunpaimenta:

-- Veli, veli, huonostippa kävi -- jo minä arvelinkin...

-- Pirhanan kihti! mörisee pastori kompuroiden ylös ja puistaen

kaftaaninsa helmuksia, mutta seuraavassa hetkessä, käsittäen

tilanteen hullunkurisuuden -- ja huomaten pasturskansa vihankiiluvat

silmät -- pyrskähtää hermostuneeseen naurunhohotukseen, mikä varmaan

onkin ainoa pelastuskeino takaisin säädyllisyyteen hänen asemassaan

olevalle henkilölle.

Mutta kun herrat olivat päässeet totikansliaansa, silloin vasta riemu

riemulle remahti.

-- Sinä vanha aasi! sanoi ukko rovasti. -- Skål min bror för alla

gamla minnen!

-- Veli, veli, jo minä arvelin... hoki Bux: otetaanpas pikku

nokkastokkari.

-- Hi-hi-hi, naureskeli Kurimon isäntä, johon aine alkoi vaikuttaa.

-- Vanhan hovikavaljeerin malja, kiproiskis! esitti vänrikki Juho

Ludvig.

Kun oli yllin kyllin naurettu sattunutta papillista romahdusta,

kehoitti talon isäntä Miidas veljiä ystävällisesti tyhjentämään

lasinsa pohjaa myöten ja otti nyt puheenvuoron. Hän alkoi kertoa

ihmeellisiä Gisbu-juttujansa siinä määrin mestarillisin elein että

kaikki näyttivät unhoittavan paikan ja ajan ja luulivat olevansa

teatterissa. Kertoi miten Gisbu, entisen papin tuomaripoika, oli

näytellyt kuvernööriä, miten hän oli eksamineerannut lukkari

Renduliinia, miten kutsunut kaikki Ruukin akat sokuria syömään tai

miten kiskonut vaihdettuja housuja jalkaansa tai miten Emma (Ämmä)

oli paisunut eräänä yönä. Naisväki, salissa ihan kadehti herrojen

iloisuutta. Mutta saatiinpa iloa lisää kun paikkakunnan uutukainen

nimismies, pikku Romeo Daniel Dansman, korjataksensa pastori

Nordbomin tekemän kamalan footin, meni pyytämään itse ruustinnaa

jenkkaan ja keikutteli hännystakkiaan niin taitavasti että se olisi

kelvannut itselleen Herodekselle, jos nimittäin tämä muinaisajan

kuningas olisi voinut sinä iltana kurkistaa Ruukin saliin. Palmut

aikalailla huojahtelivat ruustinnan kunnioitettavan painon alla,

mutta kaktus oli nostettu nurkkaan häpeämään. Tosin ukko rovasti

visusti sisuksissaan punniskeli, oliko oikein sopivaa että Karhulan

mamma oli antautunut tuolle kekkulivallesmannille, mutta yleisestä

stemningistä hän päätti jättää rippipuheensa pappilan törmääkin

salaisuudeksi. Rovasti näet "prinsiipistä" ei hyväksynyt tanssia.

-- Bravo, mamma, bravo! huusivat pappilan pojat.

Mutta Iivari tuli yhtäkkiä kovin synkkämieliseksi -- hän oli

huomannut että Esteri liian kirkkain silmin vastasi Juho Ludvigin

mönsträyksiin ja lopuksi suostui vänrikin tanssitettavaksi -- tämä

meni jo yli rajan. Iivari läksi yksikseen ulos harhailemaan ja

mietti kai hyppäämistä Ämmään. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti

pehmittää serkkutytön kova sydän taivaallisella harpun soitolla, hän

palasi kartanoon, maistoi kiireenvilkkaa lasistansa, sieppasi vanhan

Elias Lönnrotin kanteleen, joksi sitä sanottiin, ja kiipesi katolle

huimaavaan korkeuteen. Ja täältäpä nyt alkoi kuulua rakastuneen

nuorukaisen kaihomielinen kanteleensoitanto kesäisen illan kullassa:

Syy-däm-mes-täni raaa-kas-tan

Sua eee-lin-ai-ka-niii!

Jos kohta onkin tuuurha...

Meni kauvan ennenkuin Esteri hoksasi että sävelet tulivat suoraan

taivaasta.

-- Iivari, missä ihmeessä sinä olet?

-- Minä olen taivaassa -- hyvästi rakas Esteri.

-- Tule leskeä juoksemaan! kuului tytön kirkas ääni alhaalta.

-- Oi, juoksetteko te leskeä siellä alhaalla maan päällä, täällä

taivaassa ei enää nai...

Ei hän nyt varsin niin liene sanonut, mutta peloittavan melankoolinen

oli Iivari poika tänä iltana.

Ja alas hän tuli kuin raketti, koska itse Esteri oli suvainnut hänet

huomata. Ja Iivari kirmasi pitkillä kolvillansa pitkin viheriäistä

niittyä -- ja sai takaisin Esterinsä ollen neljännestunnin ajan

maailman onnellisin nuorukainen pidellessään puuskuttavan tytön kättä

omassaan. Mutta hänen maallista onneaan ei kestänyt enempää kuin nuo

15 minuuttia -- Esteri langetti itsensä Juho Ludvigin edessä ja nyt

joutui Iivari vuorostaan leskeksi.

-- Taivaan kello kuus, viimeinen pari ulos!

Vänrikki ja tyttö kiitivät pitkin kenttää. Iivari karkasi kuin

tiikeri Esterinsä perään, sillä vänrikki oli viskannut vormunsa

maahan ja liiti kuin tuuliaispää. Vinhasti viuhui Esterinkin lyhyt

hame. Juostiin piha, riennettiin talli, kolme juoksijaa vilkkui

lähellä metsän rajaa. Vänrikki hyppäsi yli aidan ja tuli jo tyttöä

vastaan kuin pommi, mutta merkillisesti väisteli Esteri -- ja

Iivari lensi nurin mättääseen. Hän karkasi taas tytön perään ja oli

juuri hipaisemaisillaan rakasta Esteriä niskaan, kun Juho Ludvigin

ojennettu käsi pujahti kuin lintu Esterin käteen.

-- Piru! hihkasi Iivari, mutta toisensa saanut pari pyrskähti

nauruun ja papinpojan täytyi tyytyä kohtaloonsa. Esteri sai hiukan

sydämenpistoksia eikä enää lähtenytkään Iivarin ajettavaksi.

Muut jatkoivat. Iivari ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Esteri oli

hänet myrkyttänyt.

Sisällä kulkivat palvelustytöt teetä ja vehnäistä tarjoten. Yli

viheriäin kenttien hämärsi pehmoinen yö täynnä heinän tuoksua ja

pauhaavain vetten uhoa.

Tämä Ruuki oli tosiaan romantillinen paikka. Sen istutetut

koivukujat kuiskailivat menneistä loistopäivistä, joita ei kukaan

ollut tutkinut. Sen virtojen vilinässä ja koskien kohinassa kuului

outoja ääniä. Sen sillat olivat syvien huokausten kannattimia, ja

koko tehdasaluetta ympäröivä loppumaton karhukorpi humisi hiljaa

sen kansan vuosisataisvaiheita, jonka historiaa ei kukaan ollut

kirjoittanut. Suvannoissa loiskahtelivat lohet omin aikoinsa, ja

ryysyihin puetut, yksinäiset onkimiehet seisoskelivat mykkinä

vesikivillä tuontuostaan vetäen virrasta välkkyvän harrin tai

punatäpläisen kiltun, tottuneesti pistäen kalat konttiin.

Salaperäisen romantiikan uho tunkeutui sisälle nimipäivävieraidenkin

sekaan. Luisevan kanttorin pitkä käsi löi tahtia ja vähän harjoitettu

sekakuoro lauloi juhlallisesti venyttäen:

Sua lää-hde kaa-unis kaa-tse-len

Li-kel-lä vet-tä-si,

Kuin pii-lven vaa-rjot va-e-l-ta-vat

Kuu-vaa-sti-mee-ss-asi!

Ja myös ukko rovasti herrainhuoneen ovelta, pitkävartinen piippu

kädessä, hyräili: Jag sitter källa vid din rand...

Oli päästy siihen oikeaan runebergiläiseen isänmaalliseen tunnelmaan,

joka kultasi kuin iltarusko äärimäiset salotkin Suomessa ja jonka

kruunasi uskonnollinen virsi:

Kaikkivoipa Jumalamme!

Me jalkais juureen kumarramme...

Kynttilät ja öljylamput loistivat, totilasit kilahtelivat

kodikkaasti, rouvain kasvot paistoivat tyytyväisyydestä ja nuoret

jatkoivat leikkiään pylväsportailla. "Mitä sen pitää tekemän, jonka

pantti tulessa ja tervassa kiehuu?" -- "Tuokoon tuolta tallin takaa

kolme totta ja kolme valetta!"... Kello oli jo 12 sydänyöllä, kun

vihdoin kajahti Nelly rouvan kutsuva ääni:

-- Illalliselle, hyvät vieraat. Tulukee nyt kaikki. Snälla tant, får

jag bjuda på en enkel smörgås. Ottakeehan nyt ruokoo, Hulukkonen

ja Repekka ja fröken Esther. Var så god herr löjtnant... Syökeehän

vieraat uutispottuo ja kalloo -- Miitaksen, Miitaksen roavon ne on

onkimia ja rähmiväthän tuolla Simssi ja Apsalo raukkai... Tantti

ottais pudinkia, ei se niin hyvvee oo kuin tantin oma laittama...

kartemummaa minä panin. Syöhhän nyt Iivari, no se on niin hieno

poika, mikä hänestä tullenee... tykkääthän sinä Esteristä? Vaan se

tuo vallesmanni meillä on kuin posliinitokka: vanahan ruustinnanni

sai nuortumaan. Elekee puhhuu mittää pahhoo pastorista -- on meillä

kukkia... vaan se tuo luutnantti on ekta kavaljeeri... Älä sinä

Miitas ennen Kurimon isäntää ota! Syökeehän nyt mahanna täyteen,

jotta jaksatta soutoo kottiin...

Näin aterioitiin Johannan päivän illalliset aina vieraanvaraisessa

Ruukissa. Nelly rouva oli oiva ruuanlaittaja, joka ihan pahastui, jos

eivät vieraat syöneet.

Ja kyllä nämä söivätkin kalistellen kahveleitaan kaikissa huoneissa

ja nytpä vasta sukkeluuksia lasketeltiin, nytpä vasta paistetun

kiltun, uutispottujen, viilipiimän, hillojen, pudingin ja jälkiruuan

ääressä erämaan henkiset aarteet nousivat pintaan sieltä missä äsken

vielä vain sininen virvatuli oli palanut. Nordbom änkytti ja pumppasi

pappisvitsejä, Buxhöfden kuvaili vörvalttariaikojaan, Dansman

näytteli kloovnia ja pajatsoa, Würtenberg viimeisteli Gisbuansa,

ukko Hulukkonen matki erämaan faunaa, papinpojat kertoivat Oulun

lyyseon seikkailuja. Juho Ludvig edusti armeijaa ja hovia, lukkari

laklatti kansanvalistustaan, ja synkeä susivoutikin, todin ja puuron

lämmittämänä, paljasteli järjestysvallan salaisuuksia täällä kaukana

korvessa. Nuoret naiset kikahtelivat, rouvat rupattivat toistensa

korviin, emännätkin myhähtelivät -- oh, nämä olivat todella Johannan

päivät. Mutta ylinnä kimahteli Nelly rouvan intohimoinen huomautus:

-- Syökeehän, ottakeehan, elekee ruusailla -- Miitas hoi, tarjoa

farbruurille lissää...

Vielä puolisen tuntia -- ja vieraat lähtivät. Aamu jo vaalasti, kun

pappilan veneet kilpaa kiitivät Niskan seljällä. Auringon ensi säteet

leikitsivät kuin pienet enkelipoikalapset usvan tyttärien kanssa.

Haukiperän, peninkulman pituisen soukelon poikki, puikkelehtivat

salaperäiset haamut -- niistä oli kummitusjuttuja. Joutennientä kohti

liukui kokonainen eskaaderi nimipäivävieraiden veneitä. Sieltä kuului

yli vetten laulu:

Läksin minä kesäyönä käymään

Siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää,

Kussa lintuset laulaa!

Metsäkanatkin ne pauhaa!

Ja mun syyytämmeni etsi lepoa ja rauhaa...

Ämmän ja Jalokosken pauhina häipyi häipymistään taaksepäin.

12.

Pappilan metsissä.

Oi lapsuuden kotiseutu ja ainiaaksi todellisuudesta kadonnut, isän

ja äidin pappila! Mitä minä kirjoitan, miksi kirjoitan, kannattaako

muistella sitä, mitä ei koskaan saa takaisin? Elämä on sarja

leikkiviä päivänsäteitä, jotka synkeä syys-yö sammutti. Miksi

tuskani kovasta kalliosta koetan lohkaista itselleni kiiltäviä

kiven muruja -- jospa kaikki vain onkin katinkultaa? Minä tahtoisin

huuhtoa elämäni vierivästä virrasta kultaa -- löydänkö mitään? Miksi

sumu himmentää silmäni, epätoivo mieleni valtaa -- millaista sukua

lienemmekään, me vanhat papinpojat?

Siellä erämaassa oli niin kovin vähän kukkia. Ei siellä ollut

syreenipensaita, ei edes valkovuokkoja, ei siellä kirsikka

punoittanut eikä siellä kasvanut ainoatakaan omenapuuta. Mitä puhun?

Olihan siellä pieni appelsiini, joka kasvoi Ämmänruukin salissa ja

jota herra Würtenberg oli kasvattanut 30 vuotta. Ja vihdoin se kukki

ja teki hedelmän ja suurena ihmeenä sitä näyteltiin vieraille. Kolme

pienen perunan kokoista kalpeankeltaista mukulaa! Voiko vienompaa

kuiskausta kylmässä Pohjolassa kuulla kuumista tropiikkimaista?

Meillä papinlapsilla oli joskus outo ikävä kukkaismaailmaan, jonka

tunsimme vain runoista ja romaaneista. Silloin me tyydytimme

kaihoamme kuljeskelemalla yksiksemme pappilan ruispientareilla,

riihien ja latojen takana. Taikka korpilaaksoissa, joissa purot

kohisivat sammalen alla -- oi nuo erämaan ruskeat purot, joiden

viileätä vettä me janoissamme kahmalolla tai päähineillämme joimme!

Ikuisen unhoituksen Lethe-pisaroita näin nautimme, jotta emme suureen

maailmaan ikävöisi -- tämähän _meidän_ kotiseutumme oli, jota me

syvästi rakastimme. Mutta miksi me kuljeskellessamme synkissä

metsissä haaveilimme satujen kuninkaantytärtä, metsän sinipiikoja,

ratsastavia prinssipoikia, joita siellä ei ollut? Miksi? Me huusimme

tuon kysymyksemme yli äänettömien salojen ja kaiku vastasi meille.

Vastasi eikä vastannut? Miksi? -- Halloo -- _Miksi?_

Meillä oli itsekullakin salaiset lymypaikkamme, joissa me erämaan

jumalatarta palvoimme ja hänelle sielumme uhrit kannoimme. Ikuisen

hiljaisuuden korvessa me harhailimme ja kussa polun yllätimme, sen

mieluimmin heitimme, jotta ei erämaan haltijatar meihin tympääntyisi.

Poikki murrokon ja ryteikön, vieritse rommakon ja möykkelikön, ohi

hyölien ja rimpien, päällitse hyllyvien rahkasammalmättäiden ja

kaatuneiden kelohonkien. Siellä ei ollut mitään -- ja kuitenkin

siellä havuhattu Tapio tarjosi valtakuntansa aarteet meidän

käytettäväksemme. Kuinka kultaista ratsastaa kaatuneella, kumisevalla

kelohongalla ja sivellä sen vanhalle hopealle välkähtäviä kylkiä!

Yksinäinen paasi, jättiläisjärkäle -- meidän satulinnamme,

valtaistuimemme, saarnastuolimme, uhrialttarimme! Mitkä tunnelmat

täyttävätkään nuoret sielumme, kun hiljaa seisoimme metsäpaadella!

Missä oli maailma -- keitä me? Mitä varten nämä lymypaikat oli luotu?

Mitä salattua historiaa koko maisema tuoksahti? Jos olisi oppinut

oravain kielen, lintujen liverryksen, saukon saksan, mykrän murteen:

kaippa olisi päässyt totuuden perille! Kenties olivat nämä vain

eläimiksi muutettuja ihmisiä! Pss -- maata laahaavan korpikuusen

hameen alta livahti samettikoipinen olento -- kuka takasi, oliko se

vain pupujussi eikä joku salaperäisempi olio? Haltijain valtakuntaa

tämä oli...

Jänismäen kalliot! Haukiperän rantaharjut! Ison linjan rotkelmat.

Saunamäki. Kiiskimäen vierustat. Kujansuun rinteet. Viitalan ja

Salmelan tievarret. Honkavaara! Jysmän kaarre! Matalalahti! Suorsan

autio! Miksi mainita mitään nimiä -- viittaa liiaksi ihmiselämään.

Mutta me kuljimme erakkoina -- jokainen meistä, papinlapsista, oli

erakko. Erakko-kanteletta me soitimme kenenkään kuuntelematta,

harhailijan orpohuilua puhaltelimme. Siellä oli miljoonia

metsänpuita, mutta aniharvan juuressa yllätti ihmistä -- korpea ja

vielä kerran korpea.

Sepä painoi sieluihimme oman leimansa jo lapsina ollessamme. Sillä

leimalla me, erämaan papin lapset, olemme leimatut hamaan kuolemaamme

asti, olkoon kohtalo meidät sijoittanut mihin ihmispesään hyvänsä.

Vanhassa pappilassa oli ennen poltinrauta A.B.C. -- sama merkki on

meidänkin sieluihimme poltettu...

* * * * *

Nuoruuden haaveissa kiersimme pappilan metsiä leppäkeppi, pahkasauva

koprassa, marjatuohinen kädessä, sienikassi kainalossa. Mutta kun

tulimme ylioppilaiksi, vaati kunnia pyssyn olalle, laukun selkään,

patruunavyön vyötäryksille. Suustaladattavien aikana heilui rinnalla

ruutisarvi. Oi noita lukemattomia metsästysretkiä, jos kielin voisi

kertoa näkönsä -- vanhat puut ja Vanha Puoli, josta aamuvarhain

tai iltapuhteilla korpeen työnnyttiin! Mutta metsä säilyttää

salaisuutensa, korpi omat muistonsa umpeen peittää.

* * * * *

Rolf on teoloogi ja hänestä tulee kai pian pappi. Hän lukee raamattua

alkukielellä -- hebreaa hän pänttää päähänsä pienessä kammiossaan

vanhalla puolella. Elohim -- hilaham -- bilapum. Iivari veli,

joka myös on ylioppilas, ei ymmärrä hölynpölyä, hän on hyljännyt

kreikankin silloin kun sitä tarjottiin ja päättänyt visusti ettei

hänestä tarvitse tulla pappia.

Mutta yksi on salaperäinen kieli, jota veljekset ymmärtävät. Rolf

sentään paremmin kuin Iivari, joka on liiaksi hempeä haaveilija.

Metsästys!

Tympäisee Petrusta kärpäspilkkuinen hebrea, hän paukahuttaa pyhän

biblian kiinni ja tempaisee pyssynsä poronsarvesta. Aivan samoin

tekee Iivari, Jussi poika, silloin kuin tiede tai taide tuntuu

raskaalta ja joutavalta. Mitä varten on keksittykään kirjoja ja

tutkintoja, opistoja ja professoreja vapaan sielun kiusaksi?

Koirat seh -- fifiii... Mikä ihana tunne: hiipiä pyssy kainalossa

ulos pappilan aituuksesta. Jos autuus on jotakin inhimillistä, jos

on olemassa "autuasten maita", joista Aleksis Kivi runoilee, niin

tottatosiaan moinen nuorenmiehen metsällemeno on autuuden esimakua,

heijastusta jostakin, joka on ihanaa ja ikuista, kaikesta ikävästä

irtauttavaa. Pyssy -- vapaaherran valtakirja korvessa. Lintukoiran

haukunta -- enkelin kutsuva ääni korkeuden juhlasaliin. Lie syksy,

mutta ikuista kevättä suhisee linnun siipi, ja korva tarkkaa, missä

suhina loppui pieneen pahki paukahdukseen, konsa lentävä lehahti

puuhun. Otappas selko, _mihin_ puuhun?...

Noppe haukkuu, syyskuulas ilma väräjää, mutta synkkä tureikko seisoo

mykkänä kuni karjalainen kalmistokuusikko. Mustat naavaparrat vain

hiljaa häilähtelevät...

Papiksi lukeva papinpoika hiipii kuin shakaali koiranhaukkua

kohti. Milloin harppaa pitkin askelin, milloin kyyristyy ja

kurkistelee puun takaa -- nyt hän konttaa, konttaa. Tämä on toista

kuin hebraiska, tämä on sitä alkuperäistä elohimmia. Jollei koira

vimmatusti haukkuisi, olisi metsässä niin hiljaista että voisi kuulla

hiirenkin vikinän. Papinpoika pidättää hengitystään -- koiran häntä

vilajaa, vilajaa. Vielä viisikymmentä askelta ja hana vireeseen...

Missä? Missä? Sepä ihme. Oi luoja, oi Elohim ettäs olisit sallinut

metsämiehelle seitsemän silmää. Hebrean lukeminenko näön himmentää?

Oksako tuo vai linnun kaula? Naavako häilähti vai linnunko pursto?

Ah, _se_ istuu juuri rungon takana -- hiukan vain nokkaa ja purstoa

puuntaa -- täytyy kaartaa, jos kestää... Pyssyn tukki latvaa kohti --

nyt...

Poks! Ja ryminällä, kolhien havuja, putosi rämeikköön metsopoika,

mustankiiltävä jättiläislintu, jonka turkinpunaisten luomien alta

tumma silmä vielä kuolemassa katsoi...

Koira tarttui metsoon, mutta siinä oli samassa papinpoikakin. Noppe

sinä --!

Metsässä vallitsi syvä hiljaisuus. Ruudinsavupilvi vain häälyi hiljaa

matkaillen eteenpäin puiden lomitse. Mutta korpikuusen juurakon alla

istui mykrä, korvat luimussa ja huokasi tyrmistyneenä: "Mikä hirveä

räjähdys lieneekään maailmassa tapahtunut? Jumalankiitos että _minä_

sentään jäin henkiin"...

Yhtäkkiä kimakka koiran haukku taas kajahti, mutta etäämpänä

korvessa. Metsonampuja tunsi sen heti pappilan toiseksi koiraksi ja

arveli: ka, lieneeköhän Iivarikin liikkeellä. Hän kuunteli kauvan,

mutta kun ei pyssynpamausta alkanut kuulua ja hänenkin Noppensa ääni

yhdistyi Panun haukuntaan, niin että olisi siellä luullut olevan

vähintäänkin ahman puussa -- niin kauhea oli älinä ja hurttien räiske

-- niin läksi hän ottamaan ilmiöstä selkoa. Kaahlasi soita, harppasi

rimmikkoa, juoksi kuivaa kanervakangasta ja painautui rotkoon...

Rolf, teologian ylioppilas, oli juuri nostanut pyssyn poskelleen

ja alkoi tähdätä koppeloa, joka istui korkean petäjän äärimäisellä

latva-oksalla, kun samalla kajahti toinenkin pamahdus ja koppelo

kohisten maiskahti maahan.

Hän laski hanan ja murisi: -- Jussi juutas!

Mutta eipä Iivari veli mielestään tänään ollutkaan mikään juutas,

koska oli saanut pudotetuksi metsälinnun itsensä mestari Pekan nokan

edestä. Ylpeä nuorukainen kohotti maasta koppelon: hehei!

-- Sinäkin -- muka... Et tu mi Brute! onnitteli Rolf. Mutta Iivari

vastasi hebrealaisroomalaiselle veljelleen sillä kreikkalaisella

heksameeterilla, jonka suomennos klassillisessa lyseossa kuului:

-- Ei kelpaa monikoiraisuus -- yks koira vaan olkoon!

Veljekset vaelsivat vähän matkaa yhdessä, mutta erkanivat pian kahta

puolta polkua ja kohta alkoi jälleen kuulua koirain haukuntaa ja

tuliluikkujen jymähdyksiä syyskuulaassa korvessa.

Osasivat koirat nuoria herroja juoksuttaa! Hullautuivat haukkumaan

oravaa niin etteivät eronneet puusta, vaikka selkäänkin saivat.

Juoksuttivat poikia toisinaan yli pahimpien jänkäin ja kun sitten

piti tili tehtämän ihmisen ja koiran välillä, niin osoitti loppusumma

-- naavatukkoa, joka oli suvainnut liiaksi muistuttaa metsälintua.

Saattoi myös sattua että puusta, jonka latvaan pomahutettiin, tuli

alas -- lento-orava tai ruskea kärppä.

Hyvin usein veljekset, kiertäessään kotiin rantatien kautta,

kohtasivat isä-ukkonsa, joka huolestuneena huomautti:

-- Verkonlaskuun velikullat -- suolakala on loppunut.

Linnutta tultiin toimeen pappilan ruokapöydässä, kalatta ei

päivääkään!

13.

Vanha-Mari ja Esko.

Vanha-Mari ja Esko! Olipa sekin vaunupari vanhassa pappilassa. Kuinka

vanha tuo Vanha-Mari oikeastaan oli, ei pälkähtänyt kenenkään päähän

tiedustaa. Mistä ilmestynyt horisonttiin, sitäkään ei kysytty. Hän

ikäänkuin kuului vanhan pappilan kiinteimistöön. Akalla kuului olevan

ukkokin, mutta siitä ukosta puheltiin harvoin ja silloinkin matalalla

äänellä. Ja vettä tuhersi Marin silmä, kun ukosta puhuttiin. Ukko

näet istui jossakin "linnassa". Salaperäinen juttu.

Vanha-Mari oli vanhan pappilan kankaankutoja, talvikaudet hän

jyskytti, jyskytti, helskytti, helskytti ja hänen suunsa teki melkein

samat liikkeet kuin sukkulainen. Oli eräs Leena Väyrynenkin yksi

rakastetuimpia ruustinnan kutojamummoja, mutta Vanha-Mari eli enimmän

ikänsä pappilassa, taisi sinne toki kuollakkin lopulta -- ja vaikka

kuolikin, jäi sittenkin ikäänkuin elämään, siinä määrin hän oli

oleellinen olio pappilassa. Sanoimmeko että kuului kiinteimistöön

muija? Kaksi intohimoa oli, jotka tekivät Maristakin irto-mööpelin.

Oulussa käynti hakemassa poikia hevosella kotiin jouluksi -- jolloin

sai viattoman naukunkin paukkuvassa pakkasessa -- sekä kesäkalastus

Eskon, pappilan vanhimman herrapojan kanssa.

Intohimoinen kalansyöjätär kun oli ja Esko intohimoinen pyytäjä, niin

kohtalo heidät sovitti yhteen veneeseen. Sille hieman naurettiin,

mutta periaatteellisesti asia tunnustettiin. Vanha-Mari ja Esko!

Kalalokitkin heidät tunsivat jo kaukaa. Esko soutaa paitahihasillaan,

olkihattu tai "pata" päässä ja Vanha-Mari huovata kyökkää. Huovata

kyökkää ja puhua parpattaa. Näöltään kuin itse syöjätär, käykkäleuka,

silmäluomet punaiset. Mihin taas mentäneekin, mutta mennä vain pitää.

Verkon laskuun, koukun pitoon! Vastatuuli helkutin kiva, mutta

päästävä on vaikka kerma happanis. Ja happanihan se monta kertaa

ennenkuin kahvinkeittoon jouduttiin. Kahvi -- vaikea sanoa, kumpi

jumalanvilja akan suussa makeammalta maistui, kalako vai kahvi,

molempi parempi. Mutta sattuipa kerran että kun vastatuuleen soutivat

syksyisenä päivänä ja Niettussaareen poikkesivat sekä pannun tulelle

nostivat ja eväskonttiaan kaivelivat: että...

-- Herran kiekura ja pirhana: kahvituusa oli unohtunut pappilaan!

Ruustinna sen oli huomannut vasta parin tunnin päästä kalamiesten

lähdettyä, mutta telefoonia ei ollut. Tarina kertoo että silloin

syöjätär käykkäleuka, Vanha-Mari parka, pärskähti itkuun. Pappilaan

päin katseli yli ärjyvän Niskaseljän ja itkeä tillitti kuin pikku

tyttö, jolta on markanraha pudonnut. Ei liene Kullervo pahemmin

parkunut ja kiroillut veitsensä katkeamista paimenen kivileipään

kuin Vanha-Mari kahvitötterön unohtumista. Se vei mielialan, riisti

sielun ja toi hammaskivun. Kaiken kallella kypärin katseli porisevaa

vesipannua myös Esko, joka kalaretkillä harrasti samoja sakramentteja

kuin Marikin. Mitä tehdä? Ei iljennyt palata pappilaankaan. Jos

olisi ollut edes taskumatti povessa... Puske eteenpäin vaan, kisko

papin poika vielä kolme neljännestä Oraviselkää, soutele poukamat

ja naatikat, anna akankin airoella, visko verkot, nakkele nokkoset

ja kiipeä Kylänmäkeen -- ehkäpä Kylänmäen akka lainaa kahvit, ja

mieliala, tuo jumalainen suomalaisen korpikalastajan stimmung, on

pelastettu. Mutta eihän kahvitötterön unohtumista pois eväskontista

liene sattunut kuin yksi kerta elämässä -- muisti Mari toisella

kertaa kurkistaa, oliko asiaankuuluva kalusto eväskontissa.

Muistelkaamme siis mekin vain normaalielämää erämaassa.

Vanha-Mari on hyvällä tuulella, på briljant humör, kuten ruustinna

sanoo, sillä kotirannasta lähtiessä on hän vielä kerran todennut,

konstateerannut että "tuusa" on mukana. Ja tottapuhuen on ruustinna

antanut muorille piskuisen "täräyksen" vanhasta nassakasta. Parahiksi

Jumala tuulenkin kääntää.

-- Nostahhan purje! sanoo akka ja Esko pujottelee renkaat mastoon,

pystyttää maston ja nostaa pirkkelillä siipipurjeen, piirittääpä

puomillakin. Itse perähän paneiksen kuin pappa ja akan häätää

etuteljolle töröttämään.

Keskeltä selkää laskevat, purje pullistelee, vene kallistelee -- ei

pelkää Esko, ei pelätä ymmärrä, Vanha-Mari hiukan murisee, mutta

uskoo papinpoikain purjehdustaitoon ja "tuusan" tunto sieraimissa

vahvistaa hänen uskoansa Jumalan sallimukseen, ettei kalavene mene

pohjaan.

-- Lasketaanko sitä verkkoja Kukkosaaren ja Teräväniemen väliin!

-- Ei tällä tuulella, saapi heittää Niettussaaren taakse, toimittaa

akka.

Ja ensimäisen pannun tyhjensivät kalamiehet Niettussaaressa ja siinä

hörpän ääressä vasta tekivät "marschruutansa".

-- Pihlajaan, Pihlajaan mennä pitää. Tyyntyy tämä illaksi, vetää

ne nuottaa Kylymällä lahella, selittää Vanha-Mari. -- Juoko se

herrassöötinki kolomatta kuppia?