Helttunen ihan hätkähti. Joo! Sitä vartenhan hään _oikeastaan_ oli
lähtenyt liikkeelle että jos niinkuin tekaseisi halonsärky-urkon
rovastin kanssa. Että paljonko sitä maksetaan syleltä? Ja voisikko
saada vähän ennakkoa. Vennään lehtiä soaha pitäisi kauppiaasta ja
Ristiinalle tuusan täysi kahvin pööniä, hällä kun, akalla, ristiluita
särkee, niin kuuluisi helpoitusainetta tää olevan. Ja jonkun
kappa-kymmenisen rukiita? Jos mitenkuten kävisi laatuun ja herra
rovasti armollisesti työtä vastaan lainaksi uskoisi?
Rovasti puhalsi lamppunsa sammuksiin, surahutti keltaisen rullaverhon
taidokkaasti ylös ja istahti jälleen päin kirjoituspöytäänsä. Syvästi
mietti rovasti ja pitkältä kuin iankaikkisuus tuntui äänettömyys
Matista. Sanoi rovasti:
-- Se on Matilla entinenkin velka vielä maksamatta?
Matti Helttunen oli ollut hyvillään että jos rovasti jotenkin
on sen vanhan asian unohtanut mielestä pois tai muuten hengessä
uloskuitannut. Nyt, kun kuuli mainittavan, niin ylös tuolilta karkasi
ja ihan rovastin eteen kapsahti ikäänkuin huonokuuloinen ja nöyrästi
mutisi:
-- Että mitenkä herra prouvasti sanoikaan?
Tästä rovasti hiukan aristui ja sanoi aivan hiljaa:
-- Niin, minä vaan tässä muistin niitä vanhoja asioita...
-- Joo, niinpä tietenkin, -- melkein huutamalla puhkui ja
tulipunaisena naamaltaan Matti Helttunen. -- Tietysti ne vanahatkin
assiet kuitataan samalla sikäli kun verekset urkot tehtänee.
Rovasti ei raatsinut tähän mitään huomauttaa ja -- Matti Helttunen
oli voittanut tarkoituksensa. Perinpohjainen keskustelu loppui siihen
että rovasti lupasi heti aamiaisen jälkeen itse tulla mittaamaan
Matille jyvät Kiiskimäen päällisestä, portinviereisestä eloaitasta.
Oliko Matilla omaa säkkiä? -- Ka eihän sitä ollut tullut tyhjää
säkkiä otetuksi, selitti Matti haikeasti, vaan jospa ruustinna
hyvyydessään lainaisi?
Rovasti kyllä murisi että _ihmiset_ vievät kaikki pappilan säkit
eivätkä tuo takaisin, johon Matti imelästi myötitteli sanoen sitä
kerrassaan hävyttömäksi meiningiksi, ken niin tehnee, vaan _hään_
kyllä raskii tuoda takaisin. Rovastin täytyi siis luvata säkkikin
ruustinnan puolesta. Ja Matti Helttunen läksi, suu messingillä --
niin hyvillä mielin mies oli -- pirttiin, odottamaan.
-- Syö-syö-syömään! Lol-lol-eeta! Pappa tulis syömään! kuului samalla
pappilan kahden nuorimman pojan yhteinen äänekäs huuto törmääkin
ovelta, josta pojat toisiaan tyrkkien ryntäsivät isäänsä tervehtimään.
Mutta rovasti otti hattunsa, nosti kauluksen pystyyn ja meni
juoksujalkaa ulos, kulkien lankkua myöten viistoon poikki pihan.
Vasta sitten palasi kansliaan ja kulki reippaana läpi huoneiden
ruokahuoneeseen, jossa muut jo istuivat pöydässä höyryävien kulhojen
ääressä.
-- _Hade du noon asiamies?_ kysyi ruustinna survoen perunoita.
Rovasti pani kätensä kiireesti ristiin, istui pöytään, tarttui
suolasiikaan ja virkahti ruotsiksi:
-- _Kan du tänka det_. -- Nyt vasta Matti Helttunen tulee tienestiä
kysymään.
-- _Den strunten!_ säesti ruustinna reippaasti ja kysyi, oliko
rovasti muistanut vaatia Matilta takaisin säkkiä, jonka tämä kolme
vuotta aikaisemmin oli lainannut. Rovasti vähän häkeltyi ja vastasi
punaisena:
-- _De va ett spektakel!_ Minähän päinvastoin lupasin hänelle
toisenkin säkin. Onko meillä?
Ja perhekeskustelu alkoi. Pikkupojat takoivat jalkaa ja toinen pikku
tytöistä itkeä pillitti, koska pojat "kiusasivat".
3.
Paitsi Matti Helttusta.
Paitsi Matti Helttusta oli Jumala kaikkiviisaudessaan asettanut
pappilan henkiseen viljelykseen monta monituista muutakin ympärillä
elävää ristirahvaan sielua. Melkein joka päivä joku tai useampikin
niistä kävi aukomassa pappilan alati aukisaatavia ovia. Sitä riitti
sekä suloisia että surkeita suhteita kirkkoherranväen ja talonpoikain
välillä. Rovastilla oli omat ystävänsä, ruustinnalla samoin, olipa
yhteisiäkin nimikkoystäviä.
Oli Jaakko Kemppaista ja Jaakon akkaa, ikuista ristiä ja imellystä,
välttämätöntä hyvää ja pahaa, sillä tarvitsihan niin suuressa
kartanossa sekä vasun raatoa että villavyyhtiä, kiulua ja voipyttyä.
Oli Hiisivaaran Hiskiä ja Hyysirannan Lassia, oli Korte-Mummaa
ja Viitalan vanhaaemäntää, Rytys-Kreetaa ja Issin Karoliinaa,
Latvatonta Ukkoa ja Latvatonta Mummaa, Suovaaran Mattia ja Haukilan
Henteriä -- pappilan henkiherttaisinta kansankaartia, jota ei ilman
kolmea kukkuraista kahvikuppia koskaan laskettu pois pappilasta.
Oli vakinainen kahviratti Vanha-Mari, kultainen kankuri ja
intohimoinen kalamuija, oli ison talon, Alanteen Anna-Leena mustine
sirkeine silmineen ja mustine kirkkoröijyineen sekä koko Alanteen
herrasherttainen väki moninkertaisine sukupolvineen. Niiden luona
toki saattoi käydä vastavierailullakin kolmella hevosella.
Vaikka naapurit asuivat kaukana, niin olivat ne kuitenkin hyvin
"likeisiä", aivankuin olisivat asuneet kivenheiton päässä.
Esimerkiksi Lumme-Iikka, pappilan teerevin torppari, joka
juoksujalkaa tuli pappilaan päivätöitänsä suorittamaan ja huusi
kartanon täydeltä että "päevää". Moisia miehiä ihan saattoi rakastaa,
niissä oli ryhtiä! Mitäs siitä jos Rasin Ransu puolestaan oli kuivan
ärmäkkä ja Jouten-Tohomas nahjus. Rakkaita olivat nekin. Ja ihan
sukulaiselta tuntui järven vastarannalla elävä Törmä-Ukko, joka --
kuten sen koko maailma tiesi ja näki -- kynti ja karhitsi omalla
akallaan: puuauralla ja risukarhilla. Hieroja-akat kuuluivat ihan
inttiimeihin: Jusan-Eevat, Pölkky-Kaisat. Tervetullut oli "Salamelan
ukkokin" ikuisia terveyssuolojansa hakemaan. Ja kodikkaita, pappilan
kullatuihin kehyksiin sisältyviä ilmestyksiä olivat läpi-pihan
kulkevat Rasva-Paavot, Laappa-Antit, Lyyhä-Topit ja Veltto-Pekat.
Kuoharia kohdeltiin kuin kirurgian tohtoria. Näätänikkari nautti
"ammattiveljen" arvoa. Sydänmaan suutarit, räätälit ja sepät olivat
tietysti pappilan kunniavieraita. Anterit, Joosepit, Levoskat,
Raappanat. Suutari-Antti! joka opetti pikku Iivaria lukemaan,
koska poikanen niskotteli mammansa sukkapuikon edessä. Sama Antti,
joka eräänä pakkaspäivänä läksi plikin ostoon 200 virstan päähän
kaupunkiin suksillaan ja jonka perään pikkupojat juoksivat antaen
kumpikin Aleksanterinaikuiset kymmenpennisensä, jotta Antti muistaisi
tuoda kaupungista lyijyspännät, ja joka viikon päästä palatessaan --
vastaan juokseville papinpojille juhlallisesti ne ojensikin, antoipa
vielä pastilliakin. Sama Antti, jonka häviämistä Pietariin iäkseen
pikkupojat suuresti surivat, vaan jonka häviämisen maailman rannalle
äiti-ruustinna osasi asettaa salaperäiseen yhteyteen karjakko-Marin
pikkupojan kanssa, jonka nimi papinlasten malliin oli "Ilimari".
Jooseppi Moilanen! Sepäs vasta oiva ja nokkela räätäli, joka leikkeli
pappilan kaikille pojille pöksyjä ja "jääkäritakkeja" niin paljon
kuin Vanhan-Marin kutomia kankaita riitti; myöhemmin hävisi hänkin
pappilan horisontista ja huhut alkoivat kertoa että Jumala siunasi
Joosepille erämaan surkeudessa perätyksin kolme eukkoa ja kolmatta
kymmentä lasta. Mutta aniharvoin Jooseppi pappilasta lähtönsä jälkeen
lienee omille lapsilleen pöksyjä neulonut, sillä kuulestipa miehestä
tulleen syvästi uskovainen ja akkojaan kurissa ja herrannuhteessa
kasvattavainen.
Paitsi kolmea torpparia oli erämaan pappilalla vakituiset
"kasakkansa", joka sana tällä kulmakunnalla merkitsi yhtähyvin
suomalaista miestä kuin akkaihmistä: Julumaa-Jussia ja Pikku-Mikkoa,
Reeta-Kaisa Juntusta ja Juppos-Viiaa. Heinänteon aikana tulkitsi
kasakka-käsite Saparovaaran Jeremia, Pöljää Alapea ja "haravamiehinä"
Hössy-Hannaa, Väliahon Armiitaa ja sensemmoista. Oli pappilan pirtin
karsinassa tietysti nysäänsä imeksivä ruotimummu tai jos ei ollut
mummua, oli ainakin ruotilaistyttö Oloka, joka jännitti ja huvitti
koko kartanoa alati näkemällä ja pelkäämällä kummituksia ja aaveita.
Pappilan palvelusväkeen kuului varsinaisesti ainoastaan isäntärenki
Junnu, joka, vaikka olisi lähtenyt poiskin, varmasti palasi takaisin
kuin magneetin vetämä, sillä mies ei voinut elää ilman pappilaa ja
varsinkaan ei pappila parka ilman Junnua. Siksi valtava kyky oli tämä
Jussi, sivumennen sanoen: erikoisen kunniakirjan arvoinen miekkonen,
koko talon ja heimon uskottu ja -- mirabile dictu -- ikuisesti
salavihkaa soimattu palvelija.
Muut vakinaiset palvelijat pysyivät talossa vain vuosikauden, joten
heidän nimiään on mahdoton jaksaa luetella; tosin oli sellaisiakin
renkejä, jotka palvelivat kolme vuotta, mutta löytyi taas sen
mokomiakin, jotka puskivat vain puoli vuotta ja kaikista äksyimmät
tekivät ahväärin muikun purstosta, saattoivatpa lähteä pois talosta
jo kolmenkin päivän kuluttua. Sisäpiiat vanhassa pappilassa olivat
siinä määrin suosittuja että esimerkiksi "Iita" ja "Hilta", pari
vuotta opiskeltuaan hienoa käytöstä, kelpasi forstmestarien rouviksi
ja oppi puhumaan "ruohtia melekein yhtä viinisti kuin ruustinna"!
Parhaat ulkopiiat palvelivat myös kolmisen vuotta, mutta häijyimmät
suututtivat ruustinnan ruokottomalla suullaan jo moniaassa
viikossa sekä karkasivat purpattaen nyytyineen, joihin joskus
pistivät evästäkin mukaansa, uusiin seikkailuihin. Suurin piirtein
katsoen tämä pappilan palvelijasto oli ikäänkuin Jumalan asettama
henkivartiosto rovastin ja ruustinnan ja koko heidän perheensä ja
juhtakarjansa ympärillä. Eihän ilman Mustaa-Kallea jäinen vesiamme
noussut pihaan hetteeltä eikä Polle heinänsauhuja päästellen
piehtaroinut pihalla, eihän ilman sisäpiikaa "Hulta-Vannia" pölyt
tulleet pyyhityksi sisähuoneista eikä ilman kyökkäriä "Selemaa"
voimöhkäleet putoilleet pirttiväen puurokuppeihin, eihän ilman
Sussu-Saaraa maidot joutuneet "sisälle" niinkuin lypsäjätytön aina
oli pakko julistaa ovenraosta, vaikka pappilan salissa olisi istunut
itse lääninkuvernööri (maito on sisällä!); eikähän ilman "Paksua
Riitua" sisäväen sauna perjantai-iltana niin jumalaisen herttaisesti
olisi lämmittänyt olkikuvoilla kelliviä pappilan nuoria herroja,
jotka olivat joululomalla, eikä myös ilman jotakin "Rokupätkää" olisi
ilmestynyt halkoja rovastin kanslian porraslaatikkoon. Kaikki olivat
tarpeelliset ja ehdottomasti kuuluvia siihen kotoiseen tauluun, jonka
värituntuja tämä kirja tavoittelee.
4.
Ruustinnan nimipäivät.
On marraskuun 22:n päivän aamu. Rovasti, tullessaan aamiaispöytään,
ilmoittaa reippain mielin että ulkona on ihana, kirkas pikkupakkanen
ja lämpömittari osoittaa 13 astetta.
-- Pojat! sanoo rovasti, heti kun on tarttunut suolakalaansa: --
lähdetäänkö Airikaislammille luistelemaan?
Sitä ei tarvitse kahdesti sanoa! Pojat riemastuvat siinä määrin
etteivät malta popsia lisää jankkia ja ovat yhtäkkiä valmiit, vaikka
jaloissa oliskin paripuolet saappaat ja vaikka toista vantutta ei
koskaan löytyisi "krupusta", johon se eilen on viskattu, vaan josta
se ihan itsestään on joutunut siihen ihmeelliseen paikkaan, jonka
nimi lasten sanastossa on "hukka".
-- Eihän pappa ota Sannia? kysyy Ruffe.
-- Eikä Virviä? toimittaa Iivari. Ja pappa julistaa:
-- Eivät pikkutytöt jaksa kävellä. Sinne on pitkälti.
Pikku tyttöjen kasvot vääntyvät väärään, mutta mamma-ruustinna
julistaa lempeästi:
-- Pikku tiput pääsevät Olgan kanssa Hamppulammille kelkalla
ookkaamaan. -- Ja niinpä yhtäkkiä pappilan kaikki lapset ovat
tyydytetyt -- nimittäin nämä kotonaolevat, sillä neljä on kaukana
kaupungissa, koulussa. Esko, Vihtori, Aune ja Väntti! Vuodet vierivät
väleen, pian kai kohtalo kyyditsee nämäkin kotonaolevaiset toisen
toisensa jälkeen sinne, jossa ei isän silmä eikä äidin hellä sydän
lapsiansa vartioi.
Erämaan kohtalo! Kuinka monta sydänveren pisaraa sinä puserratkaan
perhe-elämän keskellä! Mutta kuinka sinä samalla kasvatat ikävöimään
ja kotikullalle arvoa antamaan...
Tuolla jo kulkee rovasti pikkupoikineen kaukopellon pientarella
ja iänikuisten puuluistinten kirkkaat teräkset välkkyvät hänen
olkapäillään. Huurteisen metsän läpi, pitkin Viitalan kesätietä käy
onnellisen pappismiehen kulku, vaan sitten alkavat kopisevat askelet
kaikua pieneltä lehmänpolulta, joka päättyy rämeen laitaan. Siellä se
jo kimmeltää Airikaislampi, salomaan peili...
Henkeään pidättäen pikkupojat juoksevat isänsä edellä. Tottatotisesti
-- iljanne kestää. Ja pohja kuultaa...
Juhlallinen, puhdas, melkein jumalaisen pyhä tunnelma täyttää sekä
rovastin että papinpoikain mielet -- täällä on niin kummallisen
hiljaista. Rämeharjun petäjissä ja näreissä sädehtii ikäänkuin
jalokiviä, koko erämaa ikäänkuin heijastaa salaperäisiä aarteita.
Olisi niin somaa kulkea umpimähkää tuonne päin... Mitä kaikkea
mahtaisikaan löytyä?
Hei! Rovasti jo luistelee. Kunnioittaen ja ylpeinä, hiukan kadehtien
katsovat pikkupojat isänsä kiidäntää, kieputusta ja kaunista
kaareilua. Heillä ei vielä ole oikeita luistimia, mutta eivät he
kaipaakkaan: jaloissa ja puupalikoissa on kylliksi liukumisen
hauskuutta ja kuperkeikatkin ovat kultaisia.
Tämä syysjäillä luisteleminen on aina ollut rovastille mieluinen
virkistys rasittavan suviverkostelun jälkeen. Milloin hän luikaisee
Kiiskimäen alla piilevällä pienellä "Hamppulammella", milloin
kotirannassa tai "Matalassa lahdessa", rohkeneepa joskus, kun jää
on varma, luikaista yli suuren seljänkin ja hämmästyttää toisella
puolella järveä asuvaa metsäherraperhettä reippaalla ilmestyksellään
luistimet käsissä -- tämä hopeahapsinen "koulupoika", jonka
nähdessään pirteä forstmestarin rouva huudahtaa:
-- Sii po farbruur! Luisteloo kuin nuorimies. No voe hyvänen aika
tokkiinsa. Höör du Miidas? Tulehhan kahtomaan.
Mutta nyt oli Cecilian päivä, ruustinnan nimipäivä, eikä siis
rovasti malttanut montakaan tuntia tuhlata Airikaislammelle, vaan
kyllikseen kieputeltuaan ja pikkupoikia kiidäteltyään ympäri
iljankoa hän riisui luistimensa ja palasi takaisin pappilaan.
Lumituisku parahiksi lankesi maahan, kun he kotiin saapuivat posket
punaisina ja raikkaasti hengästyksissään. Maistuipas kahvikulta ynnä
pikkupojille tuore vehnäinen! Siinä oli jo kolme suoraröijyistä
emäntää ruustinnaa kunnioittamassa osanotollaan kahvinjuontiin.
Onnelan Johanna, Laitilan Retriika ja Koistilan mumma. Jokaiselle
rengille ja jokaiselle piikatytölle oli päivän kunniaksi annettu
pullakahvit keittiökamarissa. Olivathan he aamupimeässä veisanneet
Junnun johdolla emännälleen. Ja Mustaharja, Ponttus ja Virkku
olivat päästetty marhaminnoistaan tuulottelemaan ja juoksivat
hevoset ympäri pihoja sellaisella töminällä että olisi luullut sitä
maanjäristykseksi. Päivän sankaritar yksin sai nuo isot konkarit
silmänräpäyksessä pysähtymään keskipuotin eteen, ojentamalla niille
leipää ja sokeria.
Cecilian päivä! Muistokuvat kulkevat. Tarvitsiko koetella lammin
luistinjäitä -- saattoi jo olla täysi talvikeli ja 22 astetta
pakkasta. Pankaamme kertomus siis niihin puitteisiin.
Heti kun varhainen päivällinen oli syöty ja rovasti ruustinnoineen
tuskin ehtinyt tavanmukaista middagsluuriaan suorittaa, helisi
pappilan pimenevällä pihalla outoääninen kulkunen ja ensimäiset
"oikeat vieraat" saapuivat. Pitkästä sydänmaan reslasta purkautui
pihalle sellainen paljous jalkoja ja käsiä että olisi luullut
mustalaismatkueen olevan liikkeellä. Juhlallisen särähtelevällä
äänellä puhellen siinä pitkä, laihahko mies, koirakintaat käsissään,
hapuili lapsiaan ympäriltään ja, korkealle nostaen horjahtelevia
sääriään, suuntasi askelensa pappilan keskiportaita kohden ihan
hytkyen nimipäivän iloisesta olemassaolosta:
-- Ja nyt, kullan muruset, sitä mennään Cilly tädin tykö
doppakahville, hehehe... Minne mamma jäi?
Se oli seurakunnan hauska kappalainen, pastori Lauri Bonifacius
Nordbom.
Heti kun ryminä sisääntulevista oli alkanut kuulua, oli ruustinna
juoksuttanut lamput ja kynttilät sekä etehiseen että kuistiin.
-- Jaag haarr den äärran att grrratuleerrra tant Cecilia -- hehehe!
kuului kappalaisen sydämellinen, ärrää pärryttävä onnittelu
etehisessä, johon ruustinnan iloinen pää äkkiä oli pistäytynyt salin
ovesta. Ja samalla alkoi kappalaisen kuuden pikkupojan "pokkaaminen"
tantille, jota temppua oli hartaasti harjoitettu edellisestä viikosta
asti ja jonka onnistumisesta oli riippunut pikkupappilan poikain koko
nimipäiville pääsy.
Mutta tuskin olivat ensimäiset vieraat ehtineet loppuun asti
riisuutua, kun ihan kuistin porrasten eteen pärähti sellainen
aisakellon, kulkusen ja tiukujenkin helske että kaikki
sisällepyrkivät hilpeästi hätkähtivät ruustinnan huudahtaessa:
-- Miidas me' sin Nelly!
Ja nepä ne tosiaan olivatkin: forstmestari Miidas Nebukadnezar
Salmanassar Jeriko Würtenberg -- kuten nimensä kokonaisuudessaan
juhlallisesti kajahti -- ja pieni, pirteä, tulisilmäinen,
liukasliikkeinen rouvansa Nelly sekä pikkupoikansa Simson ja Absalon.
Sydämellinen oli forstmestarin väen kohtaus pappilalaisten kanssa.
Herra Miidas, joka arkiaherruksissaan kuukausimääriä saattoi
retostella pukimistaan ja parrastaan välittämättä, näöltään
kuin pahin rantajätkä, teki nyt hännystakissaan ja valkoisissa
rinnuksissaan ajeltuine poskineen kerrassaan suurenmoisen
vaikutuksen. Hän oli kuin mikäkin ranskalainen presidentti tahi
Tanskan lähettiläs, hänen kasvonsa loistivat ja silmänsä nauroivat
elämän ylenpalttista onnea, ja jos arkioloissa ken olisi muistuttanut
miekkoselta erinäisiä puuttuvan, niin esiintyipä hän nyt täysin
intelligenttinä, spirituellina ja pikanttina, joka osasi sekä olla
kohtelias että päästellä paradokseja. Herttainen herrasmies oli
tämä vanhan polven helppohintainen virkamies, jonka toimi lisäksi
oli niin vaatimaton että aivan yleisesti tiedettiin ettei miekkosen
esimerkiksi tarvinnut kolmea kertaa useammin vuodessa kirjoittaa
minkäänlaista kirjettä ja että hänen kirjoitustaitonsakin oli
vähän niin ja näin, jotavastoin hän tuon komean nimensä taisi
piirtää kuin mikä senaattori tekemällä valtavia kiehkuroita ja
ketunhäntiä. Nya Presseniä hän luki kiitettävästi osaten kertoa
muille maailman isoimmasta laivasta sekä yhtä ja toista Turkin ja
Persian politiikasta, mutta kun hän kerran, saatuaan pappilan pojilta
lainaksi parooni Mynkhausenin ihmeelliset seikkailut, meni kertomaan
ne totena korkeimmalle esimiehelleen ja tämä oli väittänyt niiden
olevan roskaa -- niin tuli hän araksi kirjallisuuden suhteen.
Mukavasti täydensi aviopuolisoansa ilmestyksellään Nelly rouva,
hintelä, naivi naikkonen, joka ei hetkeäkään pysynyt yhdessä kohden
ja joka ei viittä minuuttia voinut puhua samaa kieltä, pikkukaupungin
ruotsia tai suomea, vaan huuteli ne huimasti sekaisin.
-- No jo minä sanon Miidakselle _att raka det på ögonblicket_...
jotta jouvutaan emäpappilaan... _att deiju Cecilia_... että määhhän
hankkiutumaan... ja otetaan gubben Karppanen kyytimieheksi... niin
Miidas murisi _att månne isen håller?_ ja ratisihan tuo Kärryksen
kohalla -- julumasti pelekäsin... _men lyckligt kom vi öfver_...
mitäs farbruurille kuuluu? _Nå visst ä' han käck!_ vai luistelemassa
-- no jos oisi Miitaski raato yhtä käpperä... vaan hiiteenkö ne
meijän poijat jäi?... Hyi! hyi tokkiisa! Simssi niistätkö nokkasi! No
jo ne on nuo poijat... eikö tantistai ouk??? --
Meillä ei ole aikaa kuunnella Nelly rouvan suloisia suunavauksia,
sillä vieraita lappaa kuin köyttä pappilan saliin. Siinä tulee
lukkari Frans Petter Renduliin, kerskuva hevosmies ja seuran hauska
valehtelija, jonka emäntä on "tavallinen ihminen", vaan poika Lennu
hyvä hulivilin alku.
-- Sytämen pohjasta pyytän toivottaa spruustinnalle onnea ja
menestystä nimipäivän johdosta! Ratuli, ratuli... Mutta mitäs
herrasväkeä tuolta tulee? Pitkänlaiha ruotuväen luutnantin
museomaiseen univormuun puettu, pitkäpartainen vanha herrasmies,
kolmikulmainen senaattorimainen päähine kainalossaan ja niin
mukavasti kyömynenäänsä honottaa onnitellessaan ruustinnaa:
-- Tant Cecilias aldra ödmjukaste tjänare. Gratuleeerrrar!
Riennäppäs, rakas Betty, niiaamaan!
-- Ohhoh hva man ä ståtlig som en landshöfding! huudahtaa ruustinna
vastaan.
Se on paikkakunnan vanha vallesmanni Immanuel Saxa, tämän saman
pappilan entisiä papinpoikia. Hänen loistavanpunainen tanakka
rouvansa vierii kuin pehmeä villakäärö perässä, ja rouvat puristavat
toistensa käsiä, ihanpa kaulaan kapsahtavat...
-- Välkommen! Välkommen!
Mutta kanslian puolelta tulee yhtäaikaa sisään vielä kookkaampi
ja ryhdikkäämpi mies kuin vallesmanni, pitkä juhlatakki yllään
kuin arkkipiispalla ja kaulasta kaareutuu hopeainen ketju, jossa
riippuu liivin taskuun pistetty ankkuri. Ken on tämä vieras, joka
niin mahtavasti rykäisee ja ritarillisesti käyttäytyy? Mistä moinen
erinomainen ilmestys erämaassa? Se on entinen "Ruukin vörvalttari",
nykyinen pitäjän kunnankirjuri ja asianajaja Bertel Belial Buxhöfden,
jota sentään rahvaan kesken nimitellään vain Puksiksi. Kummallista
kulttuuria korvessa: kaikki puhuvat _herra_ Buxhöfdenistä, mutta
hänen rouvaansa sanotaan aina _emännäksi_. Mistä syystä? Siitä
syystä vain että rouva on niinsanottuja hyviä naisia, kestävä ja
vaatimaton, itsestään melua pitämätön, iäti siunattava lastensa äiti.
"Herra" tupsahti siis sisään kanslian puolelta -- "emäntä" hiipi
hiljaa -- keittiön kautta ja ujosteli astua väkevävaloiseen saliin,
johon ruustinna hänet kuitenkin väkisten vei lausuen sydämellisesti
tervetulleeksi.
Mikäs nyt? Miksikäs kaikki herrat ja rouvat niin suloisesti
sähähtävät? Salin ovi avautuu ja ovesta tulvahtaa kuni kullanrusko,
tulipunainen leninki, jonka sisässä keikkuu pitäjän ensimäinen,
vasta kesällä nimitetty postinhoitajatar, nuori, korea neiti Eugenie
Solkkujeff. Katsokaa hänen rimsujaan! Ihailkaa hänen rannerengastaan!
Nauttikaa hänen pöyhötetystä tukkalaitteestaan ja parfyymituoksustaan!
Tulee toinenkin neiti, mutta häntä pidetään nunnana, sillä hän on
vanha, vaikka vanhenematon, pyhä ja ankara. Se on diakonissa Birgitta
Blixt, seutukunnan ihmeitätekevä ilmestys, Jumalan lähettämä huutavan
ääni korvessa, joka uhmaa rakentavansa paikkakunnalle merkillisen
laitoksen -- kansakoulun.
Yhä vielä nimipäivävieraita saapuu, ulkona kuutamoisella pihalla
helisee kulkusia ja koirat äkäisesti haukkuvat. Siinä tulee kunnon
kirkkoväärti, pitkätukkainen talonpoikaisukko, tuossa tulla koukistaa
pirhakka vilkkusilmä "Vanha Aatami" (kauppias) pirteine pereineen.
Tulee ukko "Hulukkonen" ja emäntänsä Rebekka, ilmestyy kaljupäinen
perämies, meren rantamalta tänne sisämaahan asti pärskähtänyt
suolainen pirske "Kalenius" ja siunatuksi lopuksi -- herra
Buxhöfdenin mainio "musteri".
Jumalaties keitä kaikkia vielä tuleekaan. Iso pappila on niin
mieluinen vierailupaikka herroille ja talonpojille.
Ja Cecilian päiviä vietetään! Kahvikupit kilajavat, hillovadit
hilajavat, totilasit punertaen heläjävät förmaakissa, piano soi,
_forttepiaano_ soi... Hoosianna Daavidin poika! Siunattu olkoon
hän, joka tulee Herran nimeen -- Cecilian päiville. Piikatytöt,
tulipunaisina jännityksestä, hikihelmet nenän päissä, kantavat
kahdella tarjottimella ja niiata niksauttelevat jokaiselle,
"sotaherran" edessä he suorastaan vapisevat, niin oudosti polviin
ottaa... Jälkitarjotin on kukkuroillaan neljänlaatuista vehnäistä:
ankastukkia, sprittässiä, rinkilöitä ja piparkakkuja. Pastori Lauri
Bonifacius Nordbom istuu keinutuolissa ja vinkkaa jälkitarjotinta
kantavalle tytölle. Hörähtelee kuin vanha ruuna apekorin ääressä,
pistelee väljiin taskuihinsa ja tuumaa:
-- Minä vien vähän kottaa pienimmille simasuille -- ne raukat kun
eivät koskaan pääse kylään.
Pastori pitää sentään rajan, sillä Emma, hänen intelligentti
rouvansa, heittää uhkaavia silmäyksiä.
Jumalankiitos: tuossa tulee jo viinitarjotin, hieno tuoksu tuulahtaa
yli salin -- 25 tummanvälkkyvää pikaria.
-- Mi-minä olen tosin ab-absolutisti, hokee pastori naurahtaen
herttaisesti, -- mutta näin tantin päivän kunniaksi... Pruustinnan
malja! _Skål mina vänner!_
-- Skool! Kool! vastaa kaiku joka nurkasta ja madonnan kuvatkin
näyttävät hymyilevän. Siihen aikaan ei vielä tunnettu keveätä
"kippistä", vaan aina skoolattiin -- hengessä ja totuudessa.
Yhtäkkiä neiti Solkkujeff on soittamassa porilaismarssia. Ukko
Buxhöfden totilasinsa takaa polkaisee innostuneena jalkaa ja
karkaa ylös, hän on aivan huumauksissaan tuohon tulenpalavaan...
kaikki herrat ja ukot hyökkäävät sivuhuoneesta salin kynnykselle,
vallesmanni -- Immanuel on hänen nimensä -- kopeloi ruostunutta
sapeliansa ja brummaa kuin korvenkontio pitkän partansa sisää;
"kuningas Miidaksen" silmät loistavat lapsellisesta riemusta. Hetki
on sangen korkea, isänmaallinen!
"Mi Puolan, Lützenin ja Narvan
tanterilla verta vuot...!"
Rovasti itse seisoo hiukan ujona, mutta onnellisena lauhkeita savuja
puhaltaen hopeahelaisesta piipustaan.
Kaikki vieraat ovat vähitellen vilkastuneet hilpeästä seurasta,
kahvista, teestä, viinipikarista ja soitosta. Rouvat iskevät
iloisesti silmää ja puhua parpattavat, toiset pompahtavat
korvaan kuiskuttamaan... ne ovat tietysti sellaisia erinomaisen
herttaisia juoruja. Mutta herrain huoneessa, totipöydän ympärillä,
viskellään vitsejä. Lukkari Frans Petter on koettanut parhaansa
valehtelemisessa, mutta uljas vallesmanni on lyönyt hänet laudalta.
Hänet taas on sysännyt syrjään herra Würtenberg huvittaen kaikkia
kertomalla kuuluisia Gisbu-juttujaan, joille täytyy nauraa vesissä
silmin ja mahaa pidellen. Vaan kun lopuksi itse jättiläiskomea Bertel
Belial Bux tarttuu lasiin ja alkaa kertoa seikkailultaan "Ruukin
käynnin aikana", silloin Miidas kuningaskin käpertyy kääpiöksi.
Sanomattoman hauskaa on tuo seura. Ukko Hulukkonen hissukseen,
pikkuhiljaa laskettelee lystiä juttua, aito suomalaista kokkelia, ja
jos on tarvis eläinkuntaa kuvata, niin ei parempaa variksen raakuntaa
koskaan ole auringon alla kuultu kuin ukko Hulukkosen kurkusta.
Mutta hopeahapsinen rovasti virittää kansalliskirkollisen kysymyksen
ja diakonissa Blixt saa pian myös puhevuoron salissa -- tässä on
tekeillä tärkeitä pykäliä...
Niin päästään juhlaillalliseen, joka syödään "seisovalta jalalta".
Ja vihdoin, kello 12, koittaa onnellinen jäähyväishetki. Ulkona
yön hämyssä kilisevät kulkuset ja pärskyvät hevoset, etehisessä
pyntätään päälleen ja etsitään huivejaan, vehnäispusseja vaeltaa
ulkonaiseen pimeyteen, tuhannet kiitokset kaikuvat ja vesissä silmin
pyydetään ettei toisiaan unohdettaisi, herra Buxhöfden auttaa neiti
Solkkujeffin ylle ja pyytää saada kyyditä, vallesmanni Immanuel tekee
koomillisia liikkeitä ja toimittaa ruustinnalle ruotsiksi:
_Glöm int bort. Det blir så enformigt i längden med Betty_. Adjöö,
ajöö.
Luutnantti Saxalle naurahdetaan hyväntahtoisesti ja Bettyä taputetaan
poskelle: Älä ole milläsikään! Ukot tarkoittavat aina parasta...
5.
Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa.
Ruustinnan nimipäivä oli ikäänkuin se portti, josta koko seurakunta
ajoi sisään talven valtakuntaan. Siellä talven valtakunnassa
paukahteli pakkanen, tuprusi tuisku, ritisi reki, kalkatti aisakello.
Vieraskäynnit saivat vireämmän ryhdin, huurteiset posket hohtivat
punaa, saunat lämpisivät tulisemmin, totilasikin maistui makeammalta,
isänmaallisemmalta, pianot soreammin soivat kilkattaen kilpaa
säätyläisrouvain kielten kanssa. Vanhalle pappilalle talventulo
merkitsi mitä vilkkainta rahvaanliikettä -- Helttusten sukset saivat
hyvän livun sekä ylös että alas pappilan vaaraa, kansliassa kuhisi
karheatukkaisia ukkoja, keittiössä harmaaröijyisiä vaimoihmisiä,
ja kun niin sanottu "ylöskanto" joutui, niin vasta silläpä
viikolla rahvasta kaikenkarvaista vilisi pappilan pihalla ja sadat
kahvikupit höyrysivät. Ajan tavan mukaan tarjottiin viinapikari
päteville maksumiehille! Koko kartano oli muuttunut suurenmoiseksi
liikemakasiiniksi, jonka kunnioitettuna hoitajana toimitsi
isäntärenki Junnu, jota myös Jussiksi ja Juhoksi nimitettiin. Junnu
se Juntusten ja Heikkisten heinähäkit punnitsi ja jyvät aitan
hinkaloihin mittasi, ja rovasti oli vain ensimäinen kirjuri. Jos
tämä ensimäinen kirjuri lisäksi sai vastaanottaa lesken ropoja,
niin tulipa hän sangen iloiseksi, mutta jos "rästejä" jäi paljon
-- ja niitä jäi vuodesta vuoteen -- niin huolen pilvet kohosivat
ukko rovastin otsalle, sillä suuri oli hänellä perhe ja pappilan
vierasvarainen elämä maksoi paljon kultaa.
Silloin täytyi _pro memoria_ ostolistaan 2 kannun asemesta merkitä
vain 1 sekä varoittaa poikia kaupungissa elämään säästäväisesti.
"Sillä", saattoi pappa pojilleen vakavasti kirjoittaa: "ihmiset eivät
suorita ulostekojaan papistolle ja mamma valittaa että palvelusväki
hävittää kaikki". Se oli tuo ikuinen taistelu korvessa, mikä ei
sentään merkinnyt sitä että ruustinnan ruokapöydästä olisi puuttunut
siansyltty tai sardiini, kermakasti tai vasikanaivo, jos kuka tahansa
Hulukko tai Huotari, Miidas tai Bonifacius pappilassa pistäytyi. Ei
tullut koskaan pappilaan niin halpaa vierasta ettei olisi saanut
nisukahvia tässä todella vierasvaraisessa talossa.
Valtatie pikkukaupunkiin -- jota tosin ei kaupungiksi sanottu -- kulki
pappilan pihan lävitse ja sepä yhä lisäsi saloseudun harvinaista
vilkkautta. Pihan läpi porhalsi sekä pönäköitä porhoja perässä
roikkuvine hirventaljoineen että ajaa retkutteli kaukaisia, kurjia,
nöyriä, aina iloisia rajantakalaisia: miehet paslikka päässä, naiset
moninkertaisissa jäätyneissä karttuunihameissaan, karvatöppöset
jaloissa, ja viheliäinen hevoskaakki aisojen välissä. Silloin-tällöin
raahattiin taloon syömään joku kerjäläisperhe, jota sitten pappilasta
edelleen komeasti kyydittiin seuraavaan taloon kristillisen rakkauden
ristiksi ja koetukseksi. Muutamia kertoja talvessa sai pappila
myös nauttia sitä harvinaista iloa, mikä syntyy mustalaismatkueen
saapumisesta taloon. Pappilan pikkupojista se ainakin oli kummallisen
hauskaa nähtävää ja kuultavaa.
Dsihko diives! Deevel deedel! Rankani rakla...
Hai duli dila dula daiduli daidaa:
Toinen jalka isännälle, toinen jalka emännälle!
Hauskin talven ilmiöistä oli luonnollisesti joulun tienoo. Silloin
näet "isot pojat" ynnä "suuri tyttö" saapuivat Junnun ja "Eera
Kinnusen" kyyditseminä pitkissä hupsahtelevissa resloissa kotiin
200 virstan takaisesta "oikeasta kaupungista" ja pikkupojat
olivat haljeta jännityksestä laskiessaan aamusta aamuun, illasta
iltaan, kuinka monta yötä vielä tarvitsi nukkua ennenkuin aatto
kimmelkuusineen, omenineen, lipeäkaloineen ja joululahjoineen
joutuisi. Silloin vallitsi erämaan pappilassa sellainen perhejuhla
että sen täytyi syöpyä syvään nuoriin sieluihin koskaan maailmassa
enää haihtumatta muistosta. Yksin jo luumutorttujen leivonta,
paistanta ja maistanta oli kuin paradiisin esimakua, ja ihmeelliset
juoksutusliput, moninkertaiset runovärssyt, raakaan perunaan kätketty
kultaraha ja muut leikinlaskut tekivät jouluaaton jumalallisen
salaperäiseksi ajankohdaksi.
Onneton ois Oulu,
Mutta loppui koulu,
Joutui armas joulu!
Hauskana vastakohtana ja terveellisenä karaistuksena pappilan
lämpöisen salin rinnalla viljeltiin kilvan pappilan mainiota
rinnettä, Kiiskimäkeä, jossa sekä isot pojat että naskalit
laskea jyrräsivät purevassa pakkasessa kiiluvien tähtien alla
tai pilkkopimeässä silloin-tällöin karaistuksekseen palelluttaen
korvansa, varpaansa tai nenänipukkansa, jota äitiruustinnan sitten
oli hauska hieroa sekä lumella että salvalla, mitä ainetta samoinkuin
kamferttiviinaa aina löytyi rohdosvarastossa keittiökamarin
"shenkin" vasemmassa alakaapissa. Myös papan kanssa hiihteleminen
Karhuvaaran ympäri kiertyvillä salaperäisillä laduilla oli mieluista,
miehuullista ajanvietettä sekä pojille että tyttärille.
Tapania ajeltiin säännöllisesti kolmella hevosella alimetsänhoitaja
Würtenbergin uhkeaan asuntoon Ämmänruukille ja kelpasi siellä silloin
pappilan poikain juosta ylös ja alas ihmeellisiä kääntöportaita,
puhaltaa savikukkoa, rämpyttää Lönnrotin kanteletta tai iänikuista,
kaikille sävelensä soinnut luovuttavaa fortepianoa, saada kahvia
ja teetä monenlaisen leivän kanssa, hotsia illalliseksi forellia,
spenaattia ja kermahilloa sekä kaiken tämän hyvyyden ohessa
kuunnella talon isännän, ilosilmäisen Miidaksen, loppumattomia
pilajuttuja kihlakunnan vanhoista virkamiessankareista. Usein
siellä myös toisten vierasten keralla kätkettiin sormusta ja
suoritettiin arvuutusleikkiä, jolloin oli erinomaisen tärkeätä ja
järkeä-kehittävää kiireenvilkkaa viskellä kysymystä: kuuluuko _se_
eläinkuntaan, kasvikuntaan vai kivikuntaan? Saattoi sattua ettei
_se_ -- tuo arvattava ihmeellinen esine -- suvainnut sisältyä
yhteenkään mainituista luokista, jolloin se tietysti päätettiin
kuuluvaksi joko Jumalan valtakuntaan tai siihen samaan seurakuntaan,
jossa leikki paraikaa tapahtui. Mutta saattoipa tapahtua niinkin,
että joku sulttaanin partakarva tai herra Buxhöfdenin viiksi
laskettiin lankeavaksi enemmän Turkin valtakuntaan kuin ihmiskuntaan.
Tapaninpäiviltä ei koskaan palattu pappilaan ennen aamuyötä ja tuo
kotiinpaluumatka yli suuren järvenselän, sivu jylhän "Vaaman kallion"
muodostui sekin juhlalliseksi jokaisen pappilan lapsen mielessä.
Elämä tätä jylhää erämaan taustaa vasten tunnettuna ja katsottuna oli
ihmeellisen hauskaa, mielenkiintoista ja kauvas kangastelevaa...
Somaa oli myös ajaa vieraisille lukkari Frans Petter Renduliinin
luo Roinilaan, mutta siellä vilahti ainoastaan viulu, jolla herra
kanttori esitti maailmalle, mitä todellinen "allegretto" tahtoi
sanoa. Lauri Bonifacius Nordbomin pikkupappilassa "Tolpassa" oli
myös juhlallista käydä vastavisiitillä, vaikkei sielläkään ollut
siinä määrin väljää kuin isossa pappilassa ja Ruukissa. Bertel Belial
Buxhöfdenin luona sopi harvoin ajaa talvisydämellä, sillä tämä muhkea
herra ymmärsi säännöllisesti toimittaa ristiäiset kesän ihanimmillaan
ollessa, jolloin hänen "Kanervansa" tasaisella kartanolla
saatiin juosta leskeä sillä-aikaa kun papit ja pipit hämmensivät
ihanteellisia totilasejansa, joita esineitä tähän aikaan vielä
ympäröi patriarkaalinen, patrioottinen gloria-kiehkura. Muinaisen
runollisuuden tuoksua höyrysivät siihen aikaan nekin kullankeltaiset
maljat, joita hengenmiehet hätäilemättä tyhjensivät jonkun kauppiaan
luona -- kristillisellä rahvaalla ei ollut mitään moista ilmiötä
vastaan, sillä miestä mitattiin saarnan ja kansalaiskunnon mukaan
eikä ainoatakaan nykyajan yltiöpäisistä raittiusapostoleista vielä
ollut saapunut erämaata mullistamaan. Konjakki, suomalaisen koti-ilon
ylimäinen jumala, oli kunniansa kukkuloilla -- siitä ei koskaan
puhuttu supattamalla, ja kun esimerkiksi nimismiehen asiamies jonakin
tuulisena talvi-iltana saapui järjestysvallan kansliaan, huusi
Immanuel Saxa honottavalla nenä-äänellään niin paljon kuin hänen
keuhkoistaan läksi, läpi pitkän lokaalinsa: Betty hoi, Bettyy, pane
kastrulli tulelle -- Pikku Janne on tullut Kajjaanista!
Moisena hetkenä tuntui aivankuin koko erämaa olisi huoahtanut
helpoituksesta onnitellen yksilöä hänen elämänilonoikeudestaan.
Täytyihän saada vaihetusta arkipäiväisyyteen.
Joululoman ajan pappilassa rajoitti rovastin nimipäivä, Augustin
päivä, 7:s tammikuuta. Silloin helisivät kulkuset ja aisakellot
entistä hurjemmin pappilan pihalla, miehenkorkuisiin kinoksiin
keskikuistin edessä oli aamuhämärissä kasvanut juhlakuusikko,
ja jo kello 5 aamupimeässä oli salista, rovastin makuuhuoneen
ovelta, kajahtanut valtava kuoro "kaikkivoipaa Jumalaa" tai mitä
tahansa muuta kaunista (Sankeyn lauluja), mikä sävelten paisumus
oitis palkittiin tulikuumalla kahvilla. Illalla paloi pienen
aamunaukkukaapin päällä kotoinen ilotulitus, punaisen paperin läpi
hehkuva AUGUST, niin että jokaisen täytyi ei ainoastaan tietää,
vaan myös nähdä että maapallolla todellakin oli Augustuksen päivä.
Ja niinkuin ruustinnan nimipäivänä marraskuulla, niin rovastin
päivänäkin tungeksi vieraita pappilassa -- Bertel Bux kumarsi
ylhäisesti kuin englantilainen loordi, pastori Nordbom änkytti ja
frakkiin puettu Miidas veisteli Gisbu-juttujaan. Salissa kaikui "Oi
maamme" johon päivän sankari akateemisella hartaudella yhtyi --
kaksikielisesti tuo kallis laulu aina yhtaikaa esitettiin vanhassa
pappilassa. Saattoi sanoa että rovastin nimipäivä muodosti vuoden
kaikkien nimipäivien huipun sekä siitä syystä että se oli talon
isännän päivä kuin myös siitäkin syystä että silloin pappilan kaikki
lapset vielä löydettiin kotoisen kurkihirren alta -- nuo korkeasti
oppivaiset papinlapset, jotka muutamain päiväin päästä taas olivat
sullottavat pitkiin resloihin transporteerattavaksi takaisin suureen
maailmaan.
Kuinka haikealta se sitten tuntuikaan sekä vanhemmista että
pikkupojista ja siskoista, kun vanhemmat lapset jälleen olivat
kadonneet kinosten taa eikä enää ollut tiedossa erikoista
juhlapäivää! Mutta kyllä Ruffella ja Iivarilla riitti omia
keskinäisiä huvejaan -- sekä hiihtoretkiä että pirttinäytelmiä --
ja jolleivät papinpojat muuta hauskaa keksineet, niin jättivät he
jonakin päivänä ruokansa siunaamatta ja tappelivat kuin kukot.
Silloin kun vanhemmat läksivät kylille, pappilan pieniväki pani
toimeen itkijäiset, mutta kun mammaruustinna lähtiessään antoi
valmiin taikinan luvaten poikain itsensä paistaa lettuja -- silloin
riemu riemulle remahti ja tuntuipa melkein hyvälle että rakas pappa
ja armas mamma olivat poissa kotoa, sillä nyt sai tehdä mitä ikinä
ilkesi -- suuresta ruokapöydästä esimerkiksi tuli erinomainen mäki,
jossa kotikutoisen housukankaan kestävyyttä kovasti koeteltiin.
Pikkusiskotkin silloin keksivät jotakin mielenkiintoista. Virvi
kylvetti nukkejaan puhasvesi-saavissa ja Sanni -- kuvakirjaa
selaillessaan saattoi sytytellä pitsireunaisia akkunaverhoja, jonka
ilotulituksen ulkoa hyökkäävät velipoikaset sentään suvaitsivat
sammuttaa selittäen että tulipalo oli vaarallista leikkiä.
Talven yksitoikkoisuutta lievensivät lukemattomat mukavat tapaukset.
Jonakin pakkasiltana alkoi esimerkiksi kuulua kummallista ritinää,
sohinaa ja kalkatusta mallassaunan takaa ja kun pikkupojat
hyökkäsivät tutkimaan outojen äänten syytä, saivat he Vanhan Puolen
takana nähdä pitkän jonon liikkuvia olentoja matelevan lumisen pellon
poikki. Siinä näet kulki pohjoispitäjäläisten pororaidat, satoja
sarvipäitä, vetäen perässään jauhokuormia. Jännitettyinä katselivat
pikkupojat, miten väkevät peurat kiskoivat perässään heikompaa
vetäjää, joka saattoi olla sotkeutunut koivestaan hihnaan, ja joskus
pojat kauhulla totesivat puhkaistuja, vertavuotavia silmiä...
Tähtiyön hiljaisuus vihdoin sammutti noiden satojen kavioiden kopseen
ja römeän kellon kalkatus häipyi kaukaisuuteen.
Jonakin päivänä, kun ruustinna paraikaa värjäsi villalankoja,
saattoi pappilaan ilmestyä Buxhöfdenin tai Nordbomin koira "Jysky"
tai "Turre". Silloin keksi iäti runollinen ruustinna yksinkertaisen
keinon ilahduttaa naapureitaan ja koko kristillistä seurakuntaa.
Hän värjäsi Turren turvan sinipunervaksi, käpälät keltaisiksi
ja hännän viheriäiseksi sekä sitten, syötettyään koiralle
riisiryynipuuroa ja piparkakkuja, ripustaen kaulaan runomuotoon
sommitellun kirjeen, laski koiran vapaalle jalalle. Hiukan
häpeissään oudosta kestityksestä juoksikin koira kotiinsa, ja nytpä
riitti naapurinperheessä ja koko kylässä ihmettelemistä ruustinnan
taiteellisista väreistä ja värssyistä. Koiran lipussa näet luettiin:
Turre tuli pappilaan
Ystäviä helssaamaan.
Mamma sattui färjäämään,
Kuinkas rupeet pärjäämään?
Jos oot sessa Nordbomin,
Riennä heti kotihin!
Hälsa hjärtligt alla hemma:
Että tulis meille Emma
Bonifaciuksen kanssa
Ingalunda för att dansa --
Koiralla on kaunis konkka,
Tulkaa koko konkkaronkka!
Ja sitenpä tämä koreaksi värjätty kuriiri sai toimeen hilpeät
vieraskekkerit isossa pappilassa.
Maaliskuun alussa vieraili pappilassa henkiherra Coipelinus,
iloinen vanhapoika, huvittaen sanomattomassa määrin sekä rovastia
että ruustinnaa, jotka tekivät kaikkensa, jotta henkiherra
tuntisi kuivan virkansa lomahetket paratiisillisiksi. Totisesti
silloin tuoksahtelivat rasvaiset lihapullat ja höyrysi kuumavesi
hopeakannussa. Saattoi ilmestyä joku maallikkosaarnaajakin, joku
leveänaamainen Matti Järventakalainen "Reisjärveltä", jolla oli
piispan lupakirjat turkin povessa ja kristillinen ketunhäntä
kainalossa -- mutta yhtä herttaisesti hänetkin istutettiin
pappilan pöytään ja yhtä kuuma sauna häntäkin varten lämmitettiin
perjantai-iltana ja yhtä vahvat vehnäviipaleet solahtivat alas
tämänkin puolivillaisen, puolihurskaan kolportöörin kurkkutorvesta.
Kaikki järkiään olivat siis tervetulleita erämaan pappilan
kodikkaaseen touhuun ja rattoisaan rauhaan.
Ja niinpä, kun talven selkä vihdoin oli taittunut, tuli vähitellen
kevättalvi, aukesivat maaliskuun kimmeltävät avaruudet yli
lumiulappain ja erämaan luonto alkoi loistaa ihmevalossa. Taivas
säteili haaleassa sinessään, iltatähden vilkutus oli lempeän värikäs
ja iankaikkisuuteen kutsuva, tuoreen havun tuoksu päiväsydännä täytti
ilman, kirkkaat jääkynttilät putkahtivat pappilan räystäisiin ja
harakat nauroivat merkitsevää naurua. Humahtivat oudosti hanget,
jotakin painahti maan povea vasten tiiviimmin, kaukana korvessa
äännähti outo lintu ja jonakin aamuvarhaisena kopisivat salolla
raskaan kanta-astujan askeleet -- pörhökarvainen kontio siellä
pakeni kierretystä pesästään. Pian sihisivät sivakat pedon perässä,
salolla kalskahti ja kaikui, mutta kontio meni menoaan. Saipa sentään
kuninkaallinen juoksija -- hirvi -- salasurmansa...
Sitten tulivat huhtikuun hanget, ukko rovasti hiihteli poikineen
läpi metsien tai käveli karsien puita pappilan vaaran valtavia
rinteitä -- ihmeellinen toivo ja aavistus täytti erämaan kirkkoherran
sielun. "Pian joutuu kevät, hanget sulavat, päiviä ilmestyy, purot
purskahtavat lorisemaan, rantaporeet aukeavat -- venheiden tervaus ja
iloinen maalaus alkaa! Kaupungissa loppuu lukukausi -- koululapset
palajavat kotikorpeen -- koittaa erämaan suvisesonki... Jumala olkoon
kiitetty!"
6.
Vapunpäivä ja niin edespäin.
Vapunpäivä sitten! Korkeita lumikinoksia vielä pappilan pihalla.
Pelloilla ja aitovierillä mustia pälviä, maantiellä pitkiä sulia.
Jänismäen siimeksessä porisee oja syvällä hangen alla. Meriläissuolta
hyökyy tulvavesi leikaten maantien puustavillisesti poikki. Rovasti
kävelee pikkupoikainsa kanssa pitkin maantietä ja aukoo kepillään
uria kevätvedelle. Pikkupojat uittavat tukkeja ja lastuja ja
seuraavat jännityksellä, sukeltaako "laiva" siltarummun alitse.
Sukeltaapa hyvinkin! Hurraa! Kevätvaris raakkuu kilpaa poikain
riemuhuudon kanssa ja saunan takana istuu jänöjussi suunnitellen
laihoretkeä. Riittää pappilan laihoista jyrsittävää kymmenelle
jänikselle -- ei rovasti sitä kovin pahakseen pane.
Siinä rovasti yhä haroo kepillään, ponnistaen oikein voimaansa
takaa -- ahaa: pääsipäs purskahtamaan vesi. Mutta mitä mustia
pilkkuja näkyy mäen alla maantiellä? Sieltä tulevat kylän herrasväet
juhlapäivällisille ja vappuillan viettoon. Lauri Bonifacius Nordbom
astua konkaroipi pitkillä askelilla ja hoippuu puoleen ja toiseen.
Kunhan ei suistuisi ojaan. Förbajskadt! nytpä hän putosikin, mutta
pääsi ylös ja kiroilee kauheasti ja samalla nauraa. Toisetkin tulijat
nauravat kappalaisen loiskaukselle. Nyt ne kaahlivat vesipaikan
yli. Pastori kantaa paria poikaa niskasta kuin kissa penikoitaan.
Eipäs nyt kaatunut! Vapunpäivä antaa ryhtiä ja elämänvoimaa. Sieltä
tulee myös Buxhöfden pitkässä bonjourissa. Ja Rendulin. Ja koko kylä
perässä. Hehheh. Kelpaa. Hyvää päivää, herra rovasti!
Hyvää papinvuotta! Paljon rasvaa ja vasikannahkoja, leipäjuustoja,
villoja ja hamppuja! -- Kiitoksia, kiitoksia! Vieraat olkoot hyvät ja
kiivetkööt kartanoon. Siellä mamma ruustinna jo odottaa.
Papin rouvat, papin rouvat,
Nyt taas iloitkaat:
Koska saatte luottaa
Että kuusi vuotta
Vielä vissiin, vielä vissiin
Äijät elävät!
Hilpeä kappalainen sen laulun väräjävällä äänellä ja ukko Noan
nuotilla virittää heti ison pappilan ovesta sisäänpäästyään. Tämä
on suuri juhla erämaassa! Se syötetty vasikka on taaskin tapettu.
Tippaleipiä ja simaa on tehty. Kas siinä tulee rakas Miidas "me'
sin Nelly". Silmänsä loistavat. Tervetuloa! Välkommen, välkommen!
Mitenkäs Ruukin Ämmä pauhaa? Ja Ruottuspuro? Vai on ukko Pellikassa
pöhö. Sepä ikävä. Olkaa hyvät: ottakaa vähän yksinkertaista
voitaleipää -- en enkel smörgås! ilmoittaa ruustinna, ja silloin
jokainen tietää että päivällinen on pramea -- siitä ei puutu mikään
höystö. Rakas Betty ja bror Immanuel, ottakaa lisää pudinkia. Oh
kuinka kaunis vapunpäivä! Kanttori, olkaa hyvä, soittakaa Tonavan
aaltoja tai Kaksoiskotkaa. Vai eivät kanttorin kanat muni. Mitenkäs
resedat ja Annansilmät menestyvät Emmalla? Onko herra Bertel Belial
Bux saanut montakin kymmentä haukea rysistä? Joutepuronko suusta?
-- Herrat tekee hyvin ja pistää sulamaan, julistaa vihdoin rovasti,
ja illan aatekorkea puoli alkaa. Juuri samalla hetkellä alkaa myös
piirileikki salissa:
Veijo, veijo veikkoset ja veijo, veijo vennen!
Missä on se rakkaus kuin meissä oli ennen?
Vanhat ämmät sanovat sen koskesta alas menneen,
Koskenperkkaajitten kanssa -- _fuur han need för strömmen!_
Päivä ei pimene pohjolassa. Koko Karhuvaara hohtaa. Yötä ei enää
ole, ei tule -- on vain ihmeellinen valkeus ja avaruus. Mentäiskö
katsomaan pappilan varsaa? Junnu! Talutappas se "Surun" varsa "Ilo"
pihalle että vieraatkin näkevät... Ukko Saxa alkaa honottavalla
nenä-äänellään väittää vastaan. Hänhän on fakkimies, on nähnyt
sotahevosia. Ukko Hulukkonen -- Kulkkunen tai Hulkkonen, sama se mikä
nimi -- kääntää yhtäkkiä huomionsa suurenmoiseen luontoon, raakkuu
kuin rehellinen varis niin että riidanhaluiselta vallesmannilta
unohtuu upseeriarvonsa. Kaikki nauravat. Skål sen asian päälle --
lasit kilisevät kodikkaasti. Kevätyön jäniksiä alkaa koikkelehtia
pappilan laihoihin. Renkipoika lataa suustaladattavansa ja hiipii
navetan taa...
Ajöö, ajöö, kuuluu jyvä-aitan luota -- siellä vappuvieraat laulaen
menevät. Hullunkurinen sekakööri painuu alas mäkeä:
Niku -- niku -- niku -- Naku -- naku -- naku --
Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexell!
De togo sig supar hvarenda qväll! Pom -- pom -- pom...
Ja kiihkeän kimakkana kaikui barytonisoolo:
Kun minä kopinan kuulin, kultani tulevan luulin --
taas loukkasin leukani ikkunahan!
Joku juro vuokkilainen, korvenjuntikka, katsoo suu auki pirtin
akkunasta. Herrat -- ka niin, herrat...
Mutta se ihana iltarusko sammuikin äkkiä maksankarvaiseen pilveen ja
taivaan täydeltä alkoi tuiskuttaa räntää.
-- Kesän se siitä sittenkin tekee!
Seuraavana päivänä jälleen paistoi lämminsylinen aurinko ja ukko
rovasti kaahlasi kinosten läpi rantaan.
Pappilan kesäranta! Oliko suloisempaa paikkaa koko maailmassa? Siellä
oli vapaus! Ei mikään häirinnyt. Petäjät törmällä seisoivat kuin
hyvät haltijat. Rappasotien aikuinen ranta-aitta katoksineen tarjosi
salaperäistä turvaa pahalta säältä sekä ihmisille että venevehkeille.
Aitan kivettyneeseen puuoveen oli kuulan reikien väliin piirretty
tursaansydämiä, luurankoja ja vuosilukuja. Selvästi näkyi ilman syömä
puukonkaiverrus:
_maacunan cansa seisoi däsä wahhisa 1742_.
Erämaan esi-isien henget siis heijailivat tuon ranta-aitan oven
edessä. Keväinen laine kimmelsi ja liplatti. Rommakkosuon läpi
ryöppyvä puro uursi iloisen suistamon sulaneeseen rantahietikkoon.
Haukeja porahteli pensasten alla ruskeassa vedessä... Panisinkohan
rysän! ajattelee rannassaolija, jolla jo entuudesta on viritettyjä
rysiä "Jysmässä".
Pappilan kesäranta! Rovasti puuhailee ja järjestelee venevehkeinensä,
katsoo varjostaen kämmenselkänsä alitse yli Niskanselän, kohti
kaukaista kalasaarta. Hymy väikkyy hänen huulillaan. Siellä, siellä
se on kaikista mieluisin kesäpaikka, ikuisen levon ja virvoituksen
keidas. Sinne pian päästään -- veneillä...
-- Pappa, pappa! huutavat pikkupojat rantalaiturin ääreltä -- katso
taivaalle!
Rovasti kohottaa silmänsä ylöspäin ja näkee auringon paisteessa
vipajavia valkoisia, suuria siipiä. Ne on joutsenia! hän selittää
pojilleen. Siipien havina kuuluu selvästi. Seitsemän joutsenta siinä
lentää kiilanmuotoisessa rintamassa kirkkoa kohti. Yhä pohjoisempaan!
yhä pohjoisempaan! ikäänkuin suhisee yläilmoissa, ja kaunis näky
häviää korkean metsän taa.
Sinä päivänä isä poikineen myöhästyy päivälliseltä. Kovin rakas se
pappilan kesäranta!
7.
Kesäisiä kuvia.
Pitkän talven lumet ovat siis vihdoinkin sulaneet, metsä ja piennar
viheriöitsee ja virkeä laine suutelee pappilan neitseellisen hietikon
sileitä huulia. Pohjolan ankarasta talvesta on jäänyt jäljelle
ainoastaan pieni valkea läiskä, joka ei koskaan ota sulaakseen.
Luntako jäänyt -- mikä onkaan se sulamaton paikka, ylängön kimmeltävä
huippu? _Rovastin pää_ se on, vanhukseksi muuttuneen kirkkoherran
valkeanhohtava tukka.
Tapaamme hänet taas tuossa rakkaassa rannassaan. Rovasti maalaa
nimikkovenettään, johon on nikarrellut uuden mastopenkin ja sangen
mukavat kylkilaatikot. Punaisella, vihreällä ja vitivalkoisella
hän sivelee, loistavalla ripoliinilla, jollei "lutoliinilla"
tai "herboliinilla" ja iloinen rantu rannun perästä ilmestyy
päivänpaisteeseen loistamaan. Menkääpäs neidit tyttäret tai
herrat pojat väittämään että pater noster on hullautunut
johonkin heleään väriin! -- ehei; ukko naurahtaa synkästi ja
väittää kivenkovaa vastaan; niin iloinen väri kuin punainen on
toki vanhan sielunpaimenen mielestä turhamaisuutta, melkeinpä
syntiä. Ei siis väittelyä väreistä, antaa arvon miehen rauhassa
harjoittaa maalaustaidettaan ja varokaa te ainaiset irvihampaat
huomauttamasta että kun rakas pappanne kalaretkelle lähtee, hänen
anturasaappaittensa varsistakin pilkistää punareunaiset sukat. Se
tietysti on pelkkää sattumaa. Mainitsimmeko että aurinko paistoi
kesärannassa silloin kun ukko rovasti koristeli veneitään? Erehdys;
ainakin hän itse kertoi vuosikymmeniä kokeneensa että joka kerta kun
pitää ryhtyä maalaamaan tai varsinkin tervaamaan, nousee paksu pilvi
auringon eteen ja pirskahuttaa pahanpäiväisen vesisateen. Sataa niin
että rakkoja helmeilee rakkaan ripoliinin päällä. Tuskinpa erämaan
pappilassa muuten kevätsadetta saadaankaan aikaan, ellei isäntä lähde
alas rantaan tervanahtureineen ja maalipurkkeineen. Se on olemassa
ikäänkuin sellainen salainen sopimus Ukko Taivahisen kanssa.
Jonakin päivänä sitten hyvä Jumala aivankuin unohtaisi kiusata
uskollista palvelijataan pilvenpärskeellä -- ja silloin ukko rovasti
maalaa ja tervaa niin että lotisee. Itsekkin ihmettelee pälyen
taivaalle: miksi et kastele kryytimaatasi, rakas Luoja?
Mikäs kahina nyt kesärannassa? Iso paatti on lykättävä vesille. Ukko
rovasti kaikkine poikineen, vieläpä pyykkipiikoineen sitä järveen
päin työntää. Teloja muutellaan ja kymmenen, kaksioistakin kopraa
tarttuu korkean purjealuksen kylkiin. Telat laulavat -- paatti
liukuu. Hurraa -- nyt se on jo vedessä. Ukko rovasti jää läähättämään
rannalle, mutta viisi matruusia hyppii paatin mukana. Tietysti
se aluksi vuotaa riivatusti, mutta jokainen tietää että kolmen
vuorokauden kuluttua se jo turpoaa. Silloin se ammennetaan kiuluilla
tyhjäksi ja sitä aletaan varustaa täyteen taklinkiinsa. Pohjateljo,
suuri soutoteljo, viheriät istuinpenkit, punainen suurmasto ja
etumasto, keularaaka -- "puksprööti" -- pirkkelit ja puomit raahataan
ranta-aitan alta -- uljain matruuseista, herra kadetti, hissaa
purjeet ylös. Purjeet liehuvat, vilkuttavat viehättävästi, halkaisija
lepattaa ja pieksää poikain poskia... Pappa, pappa, pater noster A.
B. C, milloin lähdetään Torakkaan?
-- Torakkaanko? kysyy isä-ukko ihmettelevästi ja hänen
harmaantuneessa päässään vilahtaa siintävien selkien takainen torppa,
johon tällä isolla paatilla jo varhaisina aikoina on purjehdittu
hauskoille kalaretkille ja josta laulaen on palattu, nelikot
kukkuroillaan haukia, ahvenia, siikoja, taimenia ja säynäjiäkin.
Mutta Torakkaan eivät pappilalaiset sentään vielä alkukesästä
lähde -- sinne seilataan vasta kesempänä, mieluimmin elokuun
punakuutamovuorokausina.
-- Pojat, esittää vanhus ja hänen sydämensä ailahtaa, -- eiköhän jo
huomenna purjehdita Niettussaareen -- perunanpanoon.
-- Hyväksytään huutoäänestyksellä! vastaa poikakuoro.
-- Ja verkot mukaan? esittää isä-ukko.
-- Siitä on äänestettävä suljetuilla lipuilla! Mutta puheenjohtajan
ääni ratkaisi tasanmenneet äänet verkkojen mukaanoton puolesta. Se
oli se jokakesäinen ensi reissu -- siitä kesäsesonki pappilassa alkoi.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Lenseä lounat puhaltaa, mutta hyvin puskapäisesti. Isä-ukko kenottaa
leveänä perässä, onnellinen, hieman ankara hymy huulillaan ja ohjaa
paattia. Hän -- kukapas muu. Pojat istuvat kuin henkivartijat
perämiehensä ympärillä valmiina tottelemaan isän pienintäkin käskyä.
Ituperunat myös inuvat siinä mastonjuurella sinipunervina ja
siitoshaluisina työntäen lonkeroitaan ympäri pärevasua. Paatti puskee
niin että kokka kohisee. Pappilan mamman panemat mainiot eväspiirakat
ja viilipiimähulikka saavat saman huiman kyydin etuteljon alla.
-- Ei oikein vedä, virkkaa peränpitäjä, -- kiristäkää etupurjeen
skuutia. -- Iivari, siellä keulassa, tiukota kliivari!
-- Iivari -- kliivari -- sen tuhannen skriivari! huutavat veikot
nuorimmalle, joka salavihkaa sepittää runoa muistikirjaansa.
Seuraavaan tyyliin:
Kotoinen laine se korkeena lyö,
Valkoista vilkkaa Vellamon vyö,
Hurjana lennän lempeni saareen,
Katselen kaihoten taivahan kaareen...
-- Joutenniemi suojaa, huomauttaa Vihtori, sotilasuralle aikova
ylioppilas.
-- Kuinka se voi suojata, kun Ruukista päin tuulee! viisastelee Esko,
"kameraalia" lukeva vanhin veli, joka on hinannut vastatervatut
saappaansa pirkkelien nokkiin kuivamaan. Siellä ne Eskon pieksut
kimaltavat kuin mustat peilit kesäistä taivasta vasten.
-- Täytyy kryssätä Vaamaan asti, huomauttaa Väntti.
-- Pappa ei kääntäisi ennenkuin olen lukenut loppuun kuningas
Fjalarin, sanoo Ruffe runovihko käsissään.
-- _Klar att vända!_ kuuluu ukko rovastin valtias ääni -- johon jo
pikkupojasta on totuttu ja joka ruotsiksi tulkittuna on mahtava
taikasana erämaan tuulessa. "Klar att vända" -- silloin isä vanhus
vääntää ruorin kampia. "Klar att vända" silloin kolmipurjeen kokka
kääntyy päin vastatuulta ja halkaisijan toinen kylki pingoittuu -- --
-- _Legoo!_ lekahtaa seuraava taikasana ja kaikki purjeet hulmahtavat
toiselle laidalle, paatti kallistuu hirvittävästi, ryyppää
vettä, purjenuorat kitisevät tammipyörissään, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä kaikki on reilassa ja paatti halkoo vihaisesti
kevätkylmiä, kuohupäisiä aaltoja -- hauska kohina täyttää koko
purren. Niskanselkä vyöryttelee sinimustia laineitaan, ulapalla
ei näy muita veneitä, tämä pappilan pursi on kuin saloseudun
jättiläislokki, jonka valkoiset siivet viistävät taivaan ja maan
ääriä, kaukaisen rannan mökkiläinen sen huomaa -- varjostaa
kämmenselällään päivänkiloa vasten -- utelee että mikä siellä selällä
-- muistaa samalla -- ja ajattelee:
Ukko rovasti paattineen, poikineen!
Vaaman kallion juurelta kohoaa purjeniekka Terävää nientä kohti
-- siinä tehdään taas yksi "klar att vända" ja paatti luovii
Jalonniskaan. Siitä kiivetään jo Luvalaisniemeen -- vielä yksi mutka
-- ja pursi syöksee kuin hirnuva hevonen Niettussaaren niemeen.
Koirat päistikkaa veteen -- eivät malta odottaa. Raudoitettu köli
raapaisee rantakiveen -- poikajoukko kirmaisee maihin. Ituperunat ja
eväät kannetaan saareen.
Oi terve Niettussaari! Ainoa maailman kartan pilkku, jolla ihminen
tuntee itsensä vapaaksi. Ainoa taivaan alainen jalansija, jolla
ihminen muistaa olevansa. Jumalan kuva ja riemusta pyörähtää ja
huutaa hihkasee halloota salmentakaista metsän kaikua kiusotellen.
Ainoa paikka, jossa ihminen nauttii kaikesta mitä tekee: heittipä
vaikka kuperkeikkaa mättäikössä, pudottipa vaikka silitysraudan
savupiippuun niin että koko kalatupa on kuin sisäänlämpiävä sauna,
hakkasipa vaikka kuinka sitkaita halkoja ja söipä ravinnokseen vaikka
koiranputkia tai pieniä kivenmukuloita. Kaikki siellä maistuu.
Nähkääs ukko rovastia, kuinka hän hymyilee ja tyytyväisenä mumisee
hääriessään hellan ääressä. Se on ainoa kyökki auringon alla, jossa
pappa A.B.C on ylikokkimestarina ja jota hän ei häpeä. Antakaamme
hänen itsensä keittää kahvit, niin tiedämme että se maistuu hyvältä.
Esko kohentelee hellauunia. Väntti tekee halkoja niin että kajahtelee
saaren kumea tanner. Vihtori ja Ruffe kääntävät peltoa niin että hiki
pisartelee. Isä ja Väntti tulevat avuksi.
Iivari istuu keinussa valtavien petäjien välissä ja kiikkuu niin että
pieksut taivasta tavoittelevat.
Honkain keskellä mökkini seisoo
Suomeni soreassa...
Hoi laari laari laa!
Ja kaiku korkealta vastarannalta huhahtaa: laari laa! laari laa!
Mutta pappilan pystykorvaiset, kippurahäntäiset koirat Noppe ja
Lappi, jotka ensimäisinä ovat maihin joutuneet, alkavat haukkua.
Sitten ne tavataan kuopimassa kivirauniota ja pitämässä hirmuista
rähinää -- kärppä sähähtelee syvällä louhikon alla. Vihtori käväisee
sen ampumassa.
-- No pojat! toimittaa ukko rovasti paitahihasillaan ja kaikki
kokoontuvat "aamiaispäivällisille". Mamma kullan mainiot piirakat,
pullat ja viilipiimä saavat kyydin. Kylläpä maistuu, maistuupa totta
toisenkerran!
-- Kukahan juutas on särkenyt väkkärän, jonka kolme vuotta
takaisinpäin tekasin? kyselee Vihtori veli katsoen miettiväisenä ylös
rantapetäjän latvaan.
-- On tainnut itse ukko ylijumala särkeä! vastaa Väntti, samalla kun
Esko, vanhin veikkoloista, sangen onnettomana ja ähkyen kopeloipi
puusängyn alustaa.
-- Ja kuka hunsvotti lie vienyt virsut, jotka minä itse noin 7 vuotta
takaisinpäin pistin talteen?
Kaikki nauravat makeasti Eskon aina klassillisille väitteille -- ja
kolmas kuppi kahvia solahtaa. Mutta sitten kalahtaa kuokkakin, lapiot
välähtävät -- ja tuossa tuokiossa on saaren perunapelto valmis.
Lantakuorman siihen on talvella vedättänyt pappilan Junnu. Ituperunat
isketään innolla syvälle muhevaan multaan. Suokoon Luoja kastetta ja
kasvuvoimaa! Siittäköön purjepaatin heiluttama siemenperuna sadottain
-- padottain valkoisia "nuoria pottuja", jotka heleästä somerosta
nostettuina maistuvat niin mainiolle syyskuun keltaruskoisena iltana,
konsa pappa ja Iivari tänne viimeiseksi purjehtii. Sillä tuskinpa
muut veljet silloin enää ovat kotikultaansa kunnioittamassa...
Hoi laari laa -- saaren peruna siis on pantu, nyt ryhtyy herrasväki
päivällisenlaittoon. Muuan sentään ei saa rauhaa sielulleen, vaan
rupeaa kiireenvilkkaa veistelemään uutta väkkärää... Kas nyt on
päivällinen syöty ja veljekset tiskaavat ja viheltävät "Meill'
Pohjola lumista --" On tämä turkasen hauskaa. Jospa aina saisi
asua tässä vanhassa kalatuvassa, jossa "piispa Frosterus" totisena
tuijottaa hellan äärellä ja jossa teekannun nokka alati vuotaa ja
vanha vihreäkauluksinen schlaafrokki kiehtovana roikkuu. Ja jossa
-- perempänä pöydällä kolmiosaisen ristikkoakkunan edessä männikön
varjossa -- jaloa jatkoansa odottaa saaren ikuinen _Päiväkirja_.