1. Vinttikamarikirja.
2. Matti Helttunen rovastinkansliassa.
3. Paitsi Matti Helttusta.
4. Ruustinnan nimipäivät.
5. Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa.
6. Vapunpäivä ja niin edespäin.
7. Kesäisiä kuvia.
8. Ja tuli sydänkesä...
9. Kalaretki Torakkaan.
10. Kylänmäki ja Alanne.
11. Johannan päiville Ruukiin!
12. Pappilan metsissä.
13. Vanha-Mari ja Esko.
14. Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa,
joka ajaa jättiläisrukin rattaalla.
15. Palkovene.
16. Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä.
17. Papinpojan ensimäinen runo.
18. Lastenkamarista aikaihmisiksi.
19. Ukko Galeniuksen peijaat.
20. Pappilan Junnu.
21. Runoileva vanha pappila.
22. Ukko rovastin viimeinen verkkomatka.
Epiloogi.
Pojan runo vanhalle Äidille.
Kun isä kuoli.
Pojan päiväkirja.
Vanhan pappilan raunioilla.
1.
Vinttikamarikirja.
Motto: Vanhalla vintillä kummitteleepi,
Kuuletko, ullakon ukset ne käy!
Lattiat oudosti raksahteleepi,
Vaikka ei kukaan kulkevan näy...
Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut
ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko
heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköönkä kenenkään meikäläisen
elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta -- Vanha
Pappila silti on olemassa.
Se on olemassa sielun muistikuvana, ja siitä ansaitsee kylläkin
kokoonpanna jonkunlainen kirja:
Peräpohjalaisen pappilan vinttikamarikirja, jota papin lapset lukevat
sillä aikaa kun "pappa" ja "mamma" jo nukkuvat alakerrassa ja pimeän
yön kumina täyttää ullakon ja öljyä riittää viheriäkupuisessa
lampussa tai sydämiä pianosalin kolmihaaraisessa kynttilässä.
Alotettakoon tämä muistikirja pappilan päärakennuksesta.
Katsokaa esimerkiksi rakennuksen yläpuolta, jonka haahmo siintää
peninkulmittaan yli korpimaisemain ja jonka helposti erottaa kaikista
muista erämaan taloista. Eikö siinä ole tuo iäti kodikas -- hiukan
kömpelö, mutta iäti kodikas -- vuosisatojen kulttuuria huokuva
kustavilainen taitekatto, joka ei putoa ryytimaan pihlajien päälle
niin kolkon jyrkästi kuin jonkun nykyaikaisen herrastalon ruma
peltikatto -- totisesti tämä pappilan vesikatto on kuin taivaan kevyt
hattara, joka sattumoilta siihen on laskeutunut ikäänkuin höyhen
kukkaisten ylitse. Höyhenten kaltaisia ovat tuon katon harmajat
päreetkin, joita syystuuli riepottelee ja toisinaan irtikin repäisee
ja lennättää iloisesti yli ryytimaan kaivon, jossa vesisanko kieppuu
ja kirkuu nostovivussaan. Kattoakkunat -- pienoispytingit -- tässä
vanhassa pappilassa ovat kuin mitkäkin hyväntahtoisesti myhäilevät
muinaisajan mammutin silmät. Koko pappilan vuorilaudoitus tekee
saman vaikutuksen kuin vanhanaikuinen herrastalvipalttoo -- siinä
on ylellisen leveät lievekorokkeet ja kokoliaat koristenapit,
sen "kraji" on korkea ja sametinpehmeä, siinä on keimailevat,
puotipyöreät ylätaskut ja laveat, neliskulmaiset alalakkarit, joihin
ei mahdu ainoastaan käsi, vaan koko ihminen.
Pihan puolella on kolme sisäänkäytävää: keittiön porstua, salin
kuisti, kanslian parveke. Ja nyt kun olemme löytäneet nuo rakkaat
vanhat ovet, pujahtakaamme sisään huoneita tunnustelemaan.
Ensin on rovastin kanslia. Se ei ole mikään tilava huone, mutta
uskomattoman paljon siihen mahtuu sekä hengellistä että maallista
tavaraa.
Kirkonkirjapulpetit! Rovastin kirjoituspöytä kaikkine telineineen,
porraslaatikoineen ja salalippaineen! Pöytä, jonka komeroista
löytyy yhtä monta kynänterää kuin rautanaulaa, yhtä monta
oblaattia kuin ruuvia! Höyläpenkki, työasekaappi, ripoliinihyllyt!
Lasiruutuinen kirjakaappi, salaperäinen, kodikas klahvu, sukka-,
rukkais- ja nahkalaatikot -- kaikki yhtenä pyramiidina koreaksi
maalatun nurkkauunin kupeella. Piippuhylly! Nuo pitkänpitkät
sorvatut puuvarret helmitupsuineen ja hopeapislai-koppineen.
Puinen sohva ja keikkuva etasheeri parranajovehkeineen. Pesukaappi
plankkitoosineen. Sohvan yläpuolella baromeeteri, ilmanennustaja,
jonka halkinaista lasia käydään kopahuttamassa, kun tahdotaan tietää,
minne päin viisari on menossa. Baromeeterin yläpuolella riippuu
"Suomen suurmiesten" kuvia. Ja vielä on kansliassa paljon muuta,
jota tässä ei jaksa luetella. Kaikista ihmeellisintä on se että
kansliaan lisäksi mahtuu kolme ovea. Yksi "vanhaan tampuuriin".
Toinen "förmaakiin". Kolmas johtaa "uuteen tampuuriin", jonka
takana piileksii niinsanottu uusi kanslia. Turhaan on rovasti
siellä komeassa, väljässä huoneessa koettanut asua -- varsinkaan
ei höylääminen siellä tunnu niin kodikkaalta, ja hän palaa aina
takaisin vanhaan kansliaan, joka kelpaa kaikkeen. Uudesta kansliasta
päästään "uuteen saliin". Se on pappilan uhkein huone, väljä, valoisa
ja ylenpalttisesti sisustettu. Siellä kasvaa kokonainen metsä
ruukkukasveja. Mutta emme jouda nyt tutkimaan fiikuksia, ruusuja,
taatelipalmuja, pelaguuneja, asparaguksia tai verenpisaroita, vaan
pujahdamme kaksipuoleisesta ovesta vanhusten makuuhuoneeseen,
entiseen förmaakiin. Siellä on ruustinnan kirjoituspöytä -- se,
jonka ääressä hänen tyttöaikainen runoheponsa yhä lentää jättäen
ihmeellisen hienoja kavion koukeroita valkoiselle paperille ja jonka
ääreen hän aniharvoin -- ja sentään niin ihmeellisen usein -- joutaa
äärettömän työtaakkansa keskeltä. Siellä on viheriäksi maalattu
lepotuoli, jonka erikoista elämän tilannetta varten on tehnyt itse
rovasti. Ja on siellä omakeksimä makuultaanluku-lampun teline
rovastin rautasängyn kupeella, sillä rovasti maatapantuaan lueskelee
runsaasti romaaneja ja kaikkea kirjallisuutta, sitä enemmän ja sitä
vapaahenkisempää, kuta vanhemmaksi käy. Makuuhuoneesta pujahtaa
pieni, melkein salaovi puutarhan puolelle kiinnitettyyn uusaikaiseen
"kabinettiin", jossa penkki on ripoliinilla maalattu, seinät sievästi
tapetseerattu ja jossa on ruustinnan hienolla käsialalla varustettu
muistotaulukko, kuka ja milloin ja kuinka kauvan tätä merkillistä
laitosta laittoi sekä hilpeä värikuva eräästä sukuun kuuluvasta
jumalaisen komedian esittäjästä allekirjoituksella _Teatteri Or Jat
Sal_. Vanhusten makuuhuoneesta, jonka joka seinästä puhkeaa ovi,
pääsemme pienen nurkkauunin vieritse juhlallisesta kaksipuoleisesta
ovesta vanhaan saliin. Tämä "vanha sali" se on pappilan päähuone, sen
sydän ja sielu, alfa ja oomega, sekä hengellinen että ruumiillinen
ravintola. Siellä on pyöreä kahvi- ja postinlukupöytä keskellä
lattiaa, siellä on tupakkapöytä takaistuimineen, siellä on uhkea
pianiino, siellä pitkänpitkä, luiskakaiteinen, punaraitainen
toppasohva vanhanajan karmileikkauksineen ja sen kohdalla pari
lasintakaista madonnan kuvaa, siellä ovat edelliseltä kirkkoherran
väeltä jääneet snellmanniaaniset nojatuolit, siellä on kikkerä
keinutuoli, jolla voi "soutaa ympäri" illan hämärissä ennenkuin
kattolamppuun tuli pannaan. Suuri vaatekaappi ei ole ilman
runollisuutta, siitä perjantai-iltoina saunapyyhkeet kaikille
käteen annetaan ja pyhäaamuina puhtaat liinavaatteet. Lasiovisessa
kirjakaapissa, jonka tornimaisen huippuleikkauksen talon isäntä myös
on tehnyt, siintää korukantisia kirjoja: Runebergin ja Topeliuksen
teoksia, Hall Cainen Kristitty, Tuhlaajapoika, Vaeltava Juutalainen,
Kolme muskettisoturia (ruotsiksi), Oma Maa, Ihmeitten Maailma, Sionin
harppu... Pappilan pöydällä voi kyllä yllättää minkä hyvänsä nykyajan
romaanin, Juhani Ahon "Papin tyttären", mutta ei "Yksin". Lattialla
on pehmeät, loistorantuiset karvamatot, ja koukerojalkaisen,
aaltoavareunaisen salonkipöydän alla paistaa ruusukuvioinen,
lammasnahkareunuksinen korumatto. Seinillä on taiteilijatädin
maalaamia öljyvärikuvia, kullatuissa kehyksissä. Huomattavin niistä
on "Lamujoen pappila", jossa rovasti, silloin vielä mustapartainen
kappalainen, soutelee lastensa kanssa "Riitun" pestessä pyykkiä
rannalla. Talouspuolisella seinällä oven pielessä kimmeltää
päällekkäin useita metallisia juhlatarjottimia. Laipion lamppukoukun
ympärystä on kotoisen koristemaalarin sivelemä, ja missä sadevesi on
turmellut kattopahvin, sinne myös on erämainen taidemaalari ulottanut
siveltimensä kuvaten milloin ihanteellisen puolitaivaallisen
maiseman, milloin hullunkurisen sammakon tai perhosen. Onpa leveässä,
puolipyöreässä nurkkauunissakin korukuvioita.
Tällainen on vanha sali, pappilan pyhä centrum. Ja yhtä kodikas
kuin tämä väljä perhetupa on keittiökamarikin ruokapöytineen,
astiakaappeineen ja tilkkupiironkineen, vaikka huoneen ahtaus on
silmiinpistävä. Mutta mahtuvatpa sinne pappilan kaikkien "puotien"
avaimet kilkuloineen. Mahtuu kokolias kanarialintuhäkkikin
hilpeine laulajineen! Ovi ja ovenkynnys, joka johtaa keittiöön,
on tuhansista edestakaisista askelista rumasti kulunut esiintyen
räikeänä vastakohtana kaikille muille esineille ja pinta-aloille
pappilassa, jotka säilyvät varsin hyvässä maalissa vaihtaen
vuodesta vuoteen värejänsä yhä kiiltävämpiin, koskapa ukko rovasti
on ankara maalarimestari ja sivelee armotta kaikki mikä suinkin
puuta muistuttaa, mutta keittiön puolta isäntä arastelee -- siellä
on aina noita paksupalmikkoisia piikaihmisiä, ja ukko rovasti on
sangen häveliäs mies. Keittiö eli "kööki" on pappilan rajattomaan
ruokaliikkeeseen nähden myös liian tilaa-antamaton ja sen ulko-ovi
kuin mikä _perpetuum mobile_ -- ovi, jonka rautalukko talvella
hohtaa kuurassa uhoten ikuista kylmyyttä, kun sensijaan keittiön
hella on ikuisesti palava pätsi, joka levittää kuumuuttaan sekä
ruokiin että ihmisiin. Hellan ja mustasisuksisen patakaapin välitse
pujahdetaan pappilan kahveriin, jonka akkunaa kymmeniä vuosia
vartioi luonnolliseen kokoon maalattu kirkkoherran kuva, jyvä-aitan
valtava avain kädessä -- tuo iäti vanhentumaton mustapartainen
"kirkherra", jolle joku pihan läpi ajava naapurikunnan forstmestari
kohteliaasti kohauttaa lakkia tai jota perttuliaattona joku Vuokin
poikaviikari säikähtäen pakenee. Kahverista mennään kyyristellen
vielä sisäkahveriin, jonka ohuen lautaseinän takaa liiankin selvästi
erottaa kaikkien ullakolle kiipeävien askelet. Sinne ullakolle
nimittäin kierretään vanhan salin etehisestä eli tampuurista, joka
sekin on kodikkaan ahdas, pienellä lämmityslaitteella varustettu
soikko, jonka kaikki tilat valtaavat vaarnoissa riippuvat
lukemattomat päällysvaatteet, päähinepöytä ja mankeli -- veivimankeli.
Kyllä pappilassa on -- tai ainakin olla pitäisi -- vielä toinenkin
mankeli, se hirveä puurumilas, jonka painona on satoja kiloja kiviä
ja jonka laatikossa pappilan kaikki pikkupojat ovat harjoittaneet
jyrisevää huviajelua tai litistelleet peukaloitansa. Niin, pappilan
ullakolle johtavat portaat ovat tyypilliset vanhan herrasajan
kiipeemisvehkeet, sillä ne ovat jyrkät ja ahtaat, pimeät ja liukkaat.
Kuinka moni pappilan perheenjäsenistä niistä onkaan tullut alas
milloin päistikkaa, milloin seisaallaan -- mutta portaat ovat kai
Jaakopin enkelitikapuiden sukua -- ei kukaan vielä niissä ole
itseään kuoliaaksi loukannut. Pappilan ullakko -- se on pappilan
kansatieteellinen museo, emme pysähdy sen esineitä luettelemaan,
mainitsemme vain että siellä sekä kolisee että kilisee, sen orsissa
kiikkuu sekä kimeä-sointuisia hevoskulkusia että römäkkä-äänisiä
lehmänkelloja. Ullakolta aukeavat pienet ovet neljään säiliöön,
joilla jokaisella on oma nimensä: nahkakonttuuri, vaate- eli
likavaatekonttuuri, hamppukonttuuri ja villa- eli "mammankonttuuri".
Pari näistä on lukollista, pari lukotonta, toisen lukollisen avainta
hallitsee talon isäntä, toisen -- emäntä. Lisäksi ovat päädyssä talon
jatkamisesta syntyneet uudet konttoorit sekä ullakon liepeillä vielä
ylälaipiot eli lakat, joihin pääsee vain ahtaista kyyhkysluukuista.
Asuinhuoneista on mainittava ensimäisenä vanha "pimeä kamari", jossa
"Pikku-Kortteen tytöt" ennen kertoilivat taivaaseenkiipeämis-satuja
pikkupojille, ja josta uudemman ajan tultua noustaan kolme porrasta
ylemmäs ohuen lasioven kautta, pohjoisvinttikamariin. Siellä valtaa
sielun väkevä, Suomen kansaa hellivä tunnelma! Sinne loistaa kesäyön
aurinko Kuusamosta päin...
Eteläpäädyn puolella tietysti sijaitsee eteläinen vinttikamari,
kesät-talvet valoisa, mutta hiukan hatara, hauska, pieni kammio.
Tässäpä nyt pappilan päärakennuksen kymmenkunta huonetta osapuilleen
ovatkin selitettyinä.
Sitten on Vanha Puoli. Pari poikamaista pöksää ja sali jyhkeine
tulipesineen sekä kiusallisen pieni keittiö. Eteisestä, jossa
kaikki ovet paukahtavat vastakkain, noustiin ennen vaarallista
"kolopuuta" myöten salaperäistä romua sisältävälle ullakolle sekä
siitä pahaiseen "renkipoikakamariin". Sitten seuraavat pirtit, vanha
ja uusi, välikköineen ja peräkammioineen, jota sanotaan "Riitun
kamariksi". Muistetaanpa vielä se muinaisten pappien kanslia, josta
tuli ensimäinen "uloslämpiävä" sauna, mutta jonka uudempi aika
on alaspurkanut. Ulkohuonerakennuksia on paljon: on maitokamari,
lihapuoti, jauhopuoti, "piikain konttuuri", talli ja rekiliiteri,
pitkä navetta, kanakamari, halkovaja, pari makkia, lammashuone,
sikahökötys, navettalato ja pientareilla latoja ynnä riihiä,
"masuunahuone", paja, kellari ynnä korkea jyvä-aitta sekä mäen alla
etäämpänä pari saunaa: sisäväen sauna ja pirttiväen sauna. Vielä on
tuulimyllykin mainitsematta -- tuulimylly puutarhan ulkokulmassa,
pohjatuulen puskettavana tuuhean pihlajan takana. Ryytimaassa on
humalahuone, vanha luuranko, joka kesäsydännä pukee päällensä
neitseellisen vihreyden. On toinenkin humalikko-repale maitokamarin
akkunan edessä, jossa palvelusväki kesähelteellä aterioitsee. Ja
kun näin olemme viitanneet ulkopiirteisiin erämaan pappilassa,
voimme hyvällä omallatunnolla käydä kertomaan ihmisistä, jotka tällä
"Karhuvaaralla" asuvat.
2.
Matti Helttunen rovastinkansliassa.
Rovasti istuu kansliassaan. Hiljainen kynänrapina kuuluu. Seinäkello
Suomen suurmiesten keskellä lyö hitaasti, juhlallisen kumeasti
aamukuutta. Hän on jo puoli tuntia takaisinpäin hörppinyt makean
aamukahvinsa, muistuttanut jotakin talousasiaa ruustinnalle,
joka aamunuttusillaan on istunut sängyn laidalla, ja siirtynyt
työhuoneeseensa sytyttäen pöytälamppunsa. Uunissa, klahvukaapin ja
piippuhyllyn välillä, räiskää iloinen pesävalkea, silloin-tällöin
paukkinalla sinkahuttaen punaisen kipunan läpi ristikon.
Ruustinnakin on heti rientänyt päivätyöhönsä läpi pimeän salin,
jossa myös hilpeä "praasu" kohta rätisee viskaten hieman valon
kultaa madonnankuvien ihanille kasvoille. Luulisi ettei salissa ole
ristinsielua, mutta äläpäs -- pyöreänpöydän alta huhahtaa huoleton
haukottelu, kookas olento nousee jaloilleen, venyttelee jokaista
raajaansa, vinkasee hieman ja siirtyy pesävalkean paisteeseen
mukavasti oikaisten käpälänsä ja kietaisten ruumiinsa käppyrään. Se
on pappilan Toivo, newfoundlandilainen koira.
On perjantaipäivän aamu, synkän lokakuun aika, Ulkona on pilkkopimeä,
sataa suhuuttaa ja tuuleskelee rajusti järveltä päin, yhtenä
huljuvana ryöppynä tuhisee taivas eikä aamunkajoa vielä tunnu.
Rovasti pysähyttää kynänsä, tuijottaa raamatun tekstiin ja miettii.
Sunnuntaisaarnaansa hän siinä kirjoittaa. Pesävalkea antaa pahoja
paukkuja, mutta se ikäänkuin vain raitistaa ajatuksia:
-- _Jla on rakkaus -- Kurja syntinen, joka uskoo, tulee autuaaksi --
Jlan edessä ei mikään asia ole mahdotonta_...
Rovastilla on tullut tavaksi itseään varten aina merkitä tuo alati
toistuva pyhä sana lyhennettynä _Jla_. Hän lyhentää sen eräänlaisesta
häveliäisyydestä, joka hänen luonteelleen muutenkin on ominaista.
Taas hän nostaa kynänsä, katsoo kirjaan ja jää miettimään pitkään.
Kirjoitettava lause on hänelle juuri selviämässä, kun käytävän
portaat tömähtävät, ulko-ovi narahtaa kovasti ja joku hapuilee
kanslian ovea.
Rovasti painaa kasvonsa likemmä paperia pinnistääkseen lausetta,
kynä jo tekee pyörylöitä ilmassa, mutta samalla hän tuntee että
selän takana se asiamies jo seisoo ja rykii oven suussa. Hiukan
kiusautuneena rovasti käännäksen nojakierretuolissaan.
-- Hyvvää huommenta! kuuluu oven suusta.
-- Huom... mumisee rovasti hieman tylysti, kuten tyylinsä on niin
kauvan kun asiamies pysyy tuntemattomana. Hän kääntyy uudelleen
pöytänsä ääreen ja panee kultaosaiset sankalasit nenälleen. Silloin
hän heti tuntee miehen:
-- Sehän on Matti Helttunen?
-- Joo, niin on, sanoo mies. -- Se kun alako tuli näkkyö kanslian
lasista, niin minä kysäsin Renki-Jussilta että joko passaa mennä
rouvastin puhheille näin aikaseen, niin Jussi sano jotta mää vaan, ei
se rouvasti ihmistä ulos aja -- selittää Matti ja hieroo ankarasti
sammalelle vivahtavaa hatunreuhkaansa.
-- Eihän niitä tähän asti ole ulosajettu, todistaa rovasti. Johon
Matti Helttunen heti perään ravahuttaa että:
-- He-he, eipä tietenkään.
Ukko rovasti on kotvan ääneti ja kyselee sitten hyväntahtoisesti:
-- No kuinkas se Matti siellä Susirannalla oikein on jaksanut tätä
nykyä?
Tätäpä, kuulumisten tärkeätä pykälää Matti Helttunen juuri on
hengessään vahtinutkin ja nytpä kelpaa laukaista leveämmällä leuvalla.
-- Oikein palajo kiitoksia kysymästänne. Siinähän sitä pikkuhiljaa
kitkutetaan. Niin että aina pikkuhiljaa. Akan raato mulla vähin on
läsinnä. Ristiluita särkevän hokkoo. Se Ristiina. Terviisiä laittoi
jotta jos niinkuin ruustinna roppia... Sikkiöthän nuo kyllä on
riskimillään. Ono! Vaikk'eivät maijon pisaraa tänä syyssä soaneet
ouk. Ka evät tissin tissukkaa! Se kun on lehmä ummessa -- vasta
Kaijan päivän tienoissa poikii. Kaijan päivän! Joo. Vaan niistä
syömisistähän se köyhällä tahtoo nuusan heittää. Öhömm... Tuota että
mitenkäs herra rouvasti on jaksanna?
Matti Helttusen silmä vilkuttaa -- kuinka kohteliaasti se osaakaan
oikeassa paikassa kysäistä vastatervehdyksensä.
Rovasti ilmoittaa voineensa kokolailla hyvin -- tosin oli hän tässä
menneellä viikolla tullut alas vintinrappusia.
-- Voe helekkari! pääsee Matti Helttuselta leveästi. -- Vai
vintinrappusista alas! No ei siinä tainnut kylkiluita prouvastilta
särkyä? (Helttunen osasi päräyttää pee ärränkin tiukassa paikassa).
-- Ei, selittää rovasti. -- Minä olin vasikannahkoja kokoilemassa
ulkovintillä. Niin en muistanutkaan aukkoa, vaan peräysin takaperin
-- ja samalla tulin hirveällä ryminällä alas tampuuriin.
-- Tampuuriin asti? ihmettelee Matti Helttunen totisena.
-- Tampuuriin asti! toistaa rovastikin vakavana.
-- No on siinä ollut varjelijansa vanahalla! Tokihan rovasti
säikähti? kysyi Matti Helttunen hyvin osanottavasti.
-- Joo, vastaa rovasti arvokkaasti. -- Vaikka ei siinä paljonkaan
kerinnyt säikähtää.
-- Ka eipä tietenkään -- sellaisessa humpsauksessa! myöntää Mattikin.
-- Oli se tosiaan ihan ihme etten loukkautunut, jatkaa rovasti.
-- No ihme, ihme ja enkelin ilimestys on ollunna, jo minä kuulen
kaikesta. Se on ollut oma suojelijansa prouvastilla! vakuuttaa Matti
hartaasti ja panee molemmat kätensä hattunsa päälle aivankuin ristiin.
-- Kyllä kai, myhähtää rovastikin. Molemmat ovat kotvan vaiti.
Rovasti vaivihkaa odottaa että nyt se Matti Helttunen näistä puolin
esittää asiansa ja hän tässä pääsee saarnakirjoitustansa loppuun
sorvaamaan, vaan eihän se Matti kuin pyörittelee sammalenkarvaista
reuhkaansa ja alkaa puhella ilmoista.
-- Hyvin on sateiset ilimat tänä syyssä -- se sanoo. -- Kuuluu
Yliperällä ihan tuluvaa näyttelevän. Se puroniityillä jo vahinkoja
teköö karjankonnulle. Missä varsinni on suovat ja haasiat seisomassa.
Ja alavammilla paikoilla latoloita kuuluu ahistelevan -- vesi. Tuolla
Takaruotilla hokkoot viisinkymmenin häkein moniaasta talosta kontuja
märkänevän. Mitenkä se on, onko sitä isossa pappilassa rapiasti
jokiniittyjä?
Rovasti kokee vastata lyhytkantaan, mutta Matti Helttunen vain
jätkyttää samaa ainetta:
-- Se on jo satanna perttulista asti. Ei nyt ihan joka päivä,
vaan mikkeliltä melkein joka päivä. Ja isosti onkin satanna. Ja
yötkin läpeensä lorottaa. Kuuluu aviiseissa olleen reklaami että
on Kiimingin puolessa yhellä tavalla satanna -- lieneekö rovasti
sattunut havahtemaan kaupunnin uutisista? kysyy tosissaan Matti.
Rovasti, kärsivällinen ja pitkämielinen mies, suvaitsee vastata
asiallisesti, ja kun hänen mielestään vesisateen seurauksista nyt on
perinpohjin keskusteltu, rohkenee hän toivoa että Matti Helttunen
vihdoinkin esittää varsinaisen asiansa. Mutta eipäs tuo kehveli
vieläkään hellitä, vaan alkaa kuin alusta:
-- Ei se männä syyssä näin isosti satanna. Ka satelihan tuo toisinaan
tavallisesti ja sanovat nuottamiehet pahasti kastuneensa, vaan niin
se minun muistiini on jäänyt, jotta Mikkelin eillusviikolla sateen
pois heitti. Muistaako rovasti?
Muistihan rovasti parka senkin asian, vaikka ei ihan samalla tavalla
kuin Matti Helttunen ja tässä nyt meni taas neljännestunti molemmin
puolin muistia terottaessa. Kello kumahutti jo puolta kahdeksaa ja
rovasti nousi sulkemaan uuninpellit sekä katsahti lamppunsa yli
ulos pihamaalle, johon päivän kajo idästä päin jo tuntui. Se nousi
aurinko aina sieltä Lentiirasta ja Vienan rajalta päin. Mutta Matti
Helttunen yhä paapatti ja pyöritteli hattuaan. Rovasti ei enää olisi
pitänyt ensinkään epäluonnollisena, vaikkapa Matti olisi alkanut
lausua kaikenmoisia arveluitaan siitäkin, miten mahtaa sataa taas
tulevanakin syksynä tai vielä sitäkin seuraavana vuonna. Olihan se
suomalaista puhuntatyyliä.