Mutta tällä välin oli aika kulunut niin pitkälle, että me, peläten
herättävämme laivamiehissä epäluuloa, emme uskaltaneet enää viipyä
kauemmin. Sentähden panimme kallioon merkkejä, keräsimme muutamia
kourallisia heiniä, mitä vaan eteemme sattui ja sitten kiiruhdimme
veneesen.
Soutaissamme kotiin päin, huomautin minä, etten ollut löytänyt
niitä kasveja, mitä oikeastaan olin toivonut ja että olisi parasta,
jos kapteeni luovuttaisi minulle veneen ja antaisi jonkun nuoren
miehen tulla mukaani mennäkseni vielä kerran samalle saarelle, koska
vanhempien ihmisten kärsivällisyys ehkä pian loppuisi saadessaan
odottaa kauemman aikaa tällaisten asiain toimitusta.
"Hyvä!" vastasi kapteeni. "Huomenna annan teille pienen veneen, ja
Caesar saa tulla mukaanne teitä auttamaan."
Sanottuaan tämän minulle englanninkielellä, kääntyi hän väkeensä päin
ja lausui espanjaksi:
"Mutta minäpä tahdon mennä hänen seuraksensa. Ei voi koskaan
edeltäpäin tietää, mitä tapahtuu. Laastariruhtinas voisi mahdollisesti
saada pakenemisen halun päähänsä."
Rosvot myöntyen nyökäyttivät päätään ja nauroivat.
Seuraavana päivänä olimme jo hyvin varhain jalkeilla. Minä pistin
povelleni arvokkaan salaperäisen käsikirjoituksen, ja kapteeni kuljetti
salaa veneesen yhtä ja toista varsinkin ruokaneuvoja siltä varalta,
että mahdollisesti tulisimme viipymään siellä pitemmän aikaa. Vahva,
yksinkertainen neekeripoika, Caesar, seurasi mukana.
"Voitteko luottaa tähän poikaan?" kysyin minä.
"Hänen avuttaan emme voi toimittaa sitä, mitä haluamme", hän vastasi;
"poika kyllä vaikenee —, sen lisäksi on hän liian ahnas neekeripenikka."
Kun olimme päässeet porille, panimme veneen kiinni ja läksimme äsken
mainitulle kalliolle, johon olimme panneet merkkejä ja aloimme
irroittaa päälletysten ladottuja kivilohkareita.
Tämä ei ollutkaan helppo tehtävä; mutta kaikeksi onneksi oli kapteeni
vahva työtoveri, jolla oli kolmen miehen voimat. Teimme työtä
ponnistaen voimamme äärimmilleen, ja vaikka hiki suurina karpaloina
vieri pitkin poskiamme, ei kukaan meistä ajatellutkaan keskeyttää
työtä. Toinen lohkare toisensa jälkeen irrottui, läksi liikkeelle ja
vieri syrjään. Ne olivat aivan kuin kasvettuneet yhteen. Raot ja aukot,
joita ennen muinoin oli tässä ollut, oli tomu ja multa täyttänyt,
kasvin juuret olivat niihin tunkeutuneet ja näin oli koko tämä kasa
paisunut, niin että luuli kovan kallion olevan edessään. Ensi työksi
täytyi sentähden raivata kaikki kasvit pois tieltä. —
Noin kahden tunnin kuluttua oli viimeinen ja suurin lohkare vieritetty
paikoiltaan, ja me tirkistelimme pimeään kallioluolaan. Tultuamme
vakuutetuiksi siitä, ettei se haaraantunut oikealle eikä vasemmalle,
huomasimme olevamme nyt lähellä päämäärää.
En voi kertoa, kuinka sanomattoman levottomia me olimme. Kapteeni itse
oli mitä hermostunein, ja neekeripojan silmät olivat jännityksestä
vähällä pudota ulos kuopistaan; sillä vaikkakin poika ei mitään
tiennyt, käsitti hän kuitenkin, että hänen edessään nyt oli salaisuus,
jonka ratkaisun hän kohta saisi tietää.
Otettuamme pari kolme ensimäistä askelta luolassa, pysähdyimme jo. Oli
niin pimeä, ettemme voineet nähdä kättäkään edessämme, ja kun emme
tienneet, mitä edessämme oli, emme uskaltaneet mennä kauemmas.
Kapteeni oli jo edeltäpäin kaikeksi onneksi ottanut huomioon kaikki
mahdollisuudet. Hän riensi veneesen ja palasi jonkun hetken kuluttua
lyhty kädessään.
Heikossa valossa, joka tästä lähti, voimme vain aivan vaillinaisesti
ja epäselvästi tarkastella toiminta-alaamme. Mutta kohta syntyi elämä.
Joukko lintuja lennähti piipittäen ja kirkuen ylös, ja siipiään
räpyttäen lentelivät ne ympäri luolan pitäen huijaa huutoa, joka meistä
tuntui mitä ilettävimmältä.
"Meidän täytyy hankkia enemmän valoa", sanoin minä, "muutoin emme voi
huomata, missä luolan korkein paikka on."
"Niin, mutta tutkikaamme ensin, onko tämä tosiaan oikea luola ja
ulottuuko se merelle saakka", sanoi kapteeni.
Tämän sanottuaan katosi hän ottaen lyhdyn mukanaan.
En koskaan voi unhottaa sitä kamalaa kolkkouden ja yksinäisyyden
tunnetta, joka minut valtasi nähdessäni hänen katoavan luotamme,
kädessään heikosti kimmeltävä lyhty, joka siellä täällä valaisi jonkun
osan luolasta. Kun emme enää voineet kuulla hänen askeleitaan, näimme
ainoastaan tuon tumman, eteenpäin kumartuneen vartalon, jonka oikealla
ja vasemmalla puolella valojuova seurasi, äänettömin askelin liukuvan
eteenpäin. Yhä pieneni valo, yhä kauemmaksi loittoni hän, kunnes
lopulta emme nähneet muuta kuin pienen valopilkun, joka johtui lampun
heijastuksesta luolan korkeaan holviin. Silmänräpäys vielä, ja hän oli
kadonnut, emmekä nyt enää voineet nähdä mitään.
Kuolonhiljaisuus vallitsi nyt luolassa, niin, oli niin hiljaista,
että voin selvästi kuulla vieressäni seisovan neekeripojan kiihkeän
hengityksen ja niin lapselliselta kun se kuuluukin — tuntui minusta
helpotukselta tietää, että luonani oli edes yksi elävä olento.
Vihdoinkin näkyi taas aaveentapainen valo luolan holvissa, ja ennenkuin
osasin aavistaakaan, läheni kapteeni.
"Kyllä asian laita on niin, kuten olette sanonut", lausui hän, "ja nyt
on kysymyksessä määrittää, millä paikoin holvi on korkein."
"Aivan oikein", puutuin minä puheesen; "mutta miten me nyt
menettelemme?"
"Niin, me viritämme pienen tulen", sanoi hän nauraen; "samalla kertaa
karkoitamme nuo ilettävät eläimet, joita täällä vilisee."
Hän viittasi Caesaria ja minua seuraamaan itseään, ja senjälkeen
laahasimme luolan sisään kaikki ne pensaat ja oksat, jotka edellisenä
päivänä olimme hakanneet ja jotka polttavassa auringonpaisteessa olivat
ehtineet kokonaan kuivua, panimme ne röykkiöön ja sytytimme sen.
Tukahuttava, sankka savu nousi siitä ja karkoitti meidät ulos luolasta.
"Se on liian vähän", sanoi kapteeni, "tuo pieni röykkiö palaa pian
loppuun. Kootkaamme sillä aikaa niin paljon kuivia puita kuin löytyy,
niin saamme syntymään korkean ja mahtavan liekin, joka valaisee koko
luolan."
Kun sankka, tukahuttava savu oli kadonnut, palasimme taas luolaan ja
viskasimme kokoamamme puut hehkuvaan tuleen, joka heti leimahti täyteen
liekkiin, ja nyt voimme silmäillä koko luolan sisustaa.
Tämä oli mitä jännittävin hetki, ja henkeä pidättäen seisoimme kaikki
kolme vieretysten, tirkistellen liekkejä: kapteeni säihkyvin silmin
eteenpäin kumarassa, Caesar uteliaana lapio kädessä ja minä pitäen
avattua käsikirjoitusta kädessäni. Minusta me tällä hetkellä suuresti
muistutimme noitia ja henkienmanaajia.
Äkisti leimahtivat liekit korkealle ylös, valaisten koko holvin.
"Tuossa, aivan edessämme", huudahtin minä.
"Niin, siinä se on!" sanoi kapteeni. "Pistä lapiosi maahan, Caesar!"
Neekeri totteli käskyä.
"Hyvä", jatkoi kapteeni, "aseta lyhty viereen — ja sitten työhön!"
Ja nyt rupesimme suurimmalla mielenkiinnolla kaivamaan maata.