Piirsimme maahan suuren ympyrän; sen jälkeen asetuimme yhtä kauas
toisistamme, ja ennen pitkää olimme kaivaneet parin jalan syvyydeltä
tuota ympyrää. Hetkisen kuluttua sattuivat lapiomme melkein yhtaikaa
johonkin kovaan, ja me nostimme toinen toisensa jälkeen kahdeksan
raskasta lautaa, jotka oli pantu kuoppaan vieretysten.
Niiden alla oli nelikulmainen huone, jonka seinät oli tehty päällettäin
ladotuista kivistä, siis jonkunlainen kellari, tosin kyllä pahoin
luuhistunut, mutta hyvässä kätkössä, ja siinä oli paksujen palkkien
päällä, jotka peittivät pohjan, kaksi riviä raskaita rauta-arkkuja,
kaksi arkkua kussakin rivissä.
Kullan kiihko alkoi jo meihin vaikuttaa. Kapteeni oli melkein
mielettömyyteen saakka jännityksissä ja levoton, enkä minä suinkaan
vähemmän. Neekeripoika parka näkyi vähitellen tulleen selville, että me
olimme täällä aarteita etsimässä, ja silmät suurina hän mitä tarkimmin
seurasi liikkeitämme.
Arkut olivat asetetut sillä tavoin, ettei niitit tarvinnut ensin
muuttaa paikaltaan, kun tahtoi niitä avata. Kapteeni koetti avata
ensimäistä arkkua; se ei edes ollut lukittu, mutta — — "Kirottu!"
murisi hän, "tyhjä!"
Minä hämmästyin. Veri pakeni poskiltani ja tunsin kalpenevani.
"On ehditty ennen meitä!" huudahti kapteeni.
"Mahdotonta!" sanoin minä. "Tarkastakaamme ensin toista arkkua."
Toinen oli samaten lukitsematon ja — tyhjä.
"Näette itse", sanoi kapteeni.
"Kolmas!" huudahtin minä.
Kapteeni kohautti olkapäitään ja avasi kolmannen, joka, myöskin oli
tyhjä.
"Mutta — mitenkä on tämän laita?" sanoin minä.
"Mitenkä?" huudahti kapteeni, hypähtäen äkisti ylös. "Ja sitä kysytte
te — te? Se on teidän työtänne! Te olette johtanut minut harhaan. Mutta
siitä saatte myös kärsiä!"
Näin sanoen veti hän pistolin vyöltään ja viritti hanan.
Olin enemmän kuollut kuin elävä enkä voinut saada sanaa suustani.
Näin, kuinka hänen silmänsä säihkyivät hurjasta vihasta ja pettyneistä
toiveista, ja pidin itseäni menneenä miehenä.
Samassa kaikui Caesarin ääni:
"Oi, tämä ei ole avattu, herra, tämä on raskas, hyvin raskas!"
Kapteeni antoi pistoolin vaipua alas ja riensi neekeripojan luo, joka
oli koettanut avata toisen rivin ensimäistä arkkua ja siirtää sitä
paikoiltaan, mutta turhaan koetti kapteenikin avata sitä.
"Hiljaa!" sanoi hän, "me olemme kenties erehtyneet."
Reippaasti tarttui hän työkaluihinsa ja hänen voimakkaista lyönneistään
lennähti arkun kansi auki.
Hän päästi kovan huudahtuksen, johon Caesar heti vastasi, ja minä
hypähdin hänen luokseen.
Menin melkein tainnoksiin silmäillessäni arkkuun. Se oli ääriään myöten
täynnä kultakappaleita.
"Näettekö!" huusi kapteeni. "Näettekö nyt!" jatkoi hän, kaivaen
voimakkain käsivarsin kimaltelevaa kultaa.
"Oi, herra, kuinka rikas olette nyt!" mumisi Caesar ihmetyksestä
hölmistyneenä.
"Nyt olemme rikkaita, tohtori!" huudahti hän.
En vastannut mitään, vaan osoitin äänetönnä molempia toisia arkkuja.
"Niin, se on totta", sanoi kapteeni.
Kansi lennähti auki, ja taas pääsi häneltä hämmästyksen huudahtus,
sillä tässä arkussa välkkyili kultaa ja jalokiviä säteillen meitä
kohti. Siinä oli rannerenkaita, korvarenkaita, sormuksia, vitjoja —
kaikki kultaa kallisarvoisine kivineen.
Luulin tulevani hulluksi; verho laskeutui silmieni eteen ja olin
vähällä kaatua maahan, kun kuulin kapteenin huutavan:
"Mutta katsokaa, katsokaahan!"
Hän oli avannut kolmannen arkun, ja siinäkin välkkyili sanomaton joukko
kultaa. Tikarit, kirkko-astiat, juomasarvet — kaikki olivat siinä sikin
sokin.
Kävimme polvillemme ja katselimme tarkasti aarteita, ja näin kului
kokonaista kolme tuntia. Viimeinkin huomautin minä kapteenille, että
oli aika ajatella paluumatkaa.
Vaikeaa oli meistä kuitenkin, yksin minustakin, näistä aarteista
erota. Mutta kun ei koskaan ennen ole nähnyt näin suuria rikkauksia
yhdessä paikassa, ei ollut ihme, jos tällaisessa tilaisuudessa sattuisi
joutumaan päästään pyörälle.
Lopultakin lähdimme matkaan, kerättyämme ensin näön vuoksi koko joukon
kasveja.
* * * * *
Mitä kertoisin enempää? Kertomukseni on lopussa. Kaksi päivää
jälkeenpäin läksi kapteeni Cubaan, josta hän vuokrasi pikapurjehtijan.
Tällä lähestyi hän huomaamatta saarta, ja yön aikana, jolloin kaikki
oli hiljaista, sousimme Caesar ja minä veneessämme myöskin sinne,
toimme aarteet ja sitte matkustimme Cubaan. Luulen melkein, että
nousimme maihin Baracoassa.
Kapteeni piti uskollisesti sanansa ja antoi minulle varoja voidakseni
palata synnyinmaahani. Aarteista tahdoin ottaa ainoastaan yhden
juomasarven, jonka seikkailujeni muistoksi tänäkin päivänä säilytän.
Muutamat ehkä pitävät hulluutena, etten menetellyt toisin; mutta siitä
en välitä. Olen tosin antanut tämän ainoan tilaisuuden, jolloin olisin
voinut tulla rikkaaksi, mennä käsistäni, mutta en ole koskaan tätä
katunut. Mitä kapteenista tuli, en voi sanoa, yhtä vähän kuin sitäkään,
tulivatko hänen aarteensa oikein käytetyiksi.