Vertailtuani seutua vanhassa käsikirjoituksessa olevaan kuvaukseen,
tulin kaikkialla siihen päätökseen, että olimme oikealla paikalla.
Kulkumme kesti noin kymmenen minuuttia.
Olimme nyt saaren sisimäisessä osassa, ja niin innokkaasti haki
silmämme käsikirjoituksessa mainittua pientä metsäistä kukkulaa,
ettemme huomanneet epätasaista maanlaatua.
Keskellä tätä tasankoa, jos saan sitä siksi kutsua, oli tosiaankin
metsikkö, oikea erämaa, jota ihmisjalka ei kolmeen vuosisataan ollut
polkenut. Siinä oli sekaisin surkastuneita kääpiömäisiä puita ja
korkeakasvuisia pensaskasveja.
Kapteeni lopetti ensiksi vaitiolon.
"Sen pitäisi siis olla tässä?" sanoi hän kysyväisesti.
"Niin", vastasin minä, "ja tarkastakaa nyt metsän sisustaa, jos voitte
siellä löytää hietaista paikkaa, jossa monta kivikasaa kohoaa kohti
korkeutta."
Viivyttelemättä tunkeutui hän mukanaan tuoma kirves kädessä tuohon
pieneen metsään raivaten itselleen tietä sen läpi.
Kuta kauemmaksi hän tunkeutui, sitä suuremmat parvet inhoittavia
hyönteisiä ja muita pikku eläimiä lähti säikähtyneinä sieltä
liikkeelle. Nähdessäni nämä, katosi minulta kokonaan halu seurata
kapteenia.
Pian hän katosi näkyvistäni, mutta hetken kuluttua kuulin hänen
huutavan:
"Hietapeittoisen paikan olen löytänyt. Mitäs sitten?"
"Entäs kivikasat?" huusin hälle vastaan.
"Mitään kasoja en ole havainnut, mutta kyllä suunnattoman joukon maahan
heiteltyjä sammalpeittoisia kiviä."
"Onko siellä jonkunlaista ristiä?" huusin edelleen.
Tätä seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten kuului kapteenin ääni
uudelleen.
"Ei", hän vastasi.
Luulin vaipuvani maahan kuultuani tämän vastauksen ja välittämättä
vähääkään hyönteisistä kiiruhdin kapteenin jälkeen.
Huomasin kohta, että olimme merirosvojen hautausmaalla, vaikka tämä
olikin tuntuvasti muuttunut kuluneiden vuosisatojen aikana ja siitä
saakka kun täällä viimeinen leposija valmistettiin maan kylmään poveen.
Kivikasat, jotka muinoin kohosivat muistomerkkeinä haudoilla, olivat
sortuneet ja niitä peitti nyt niljakka, liukas sammal. Turhaan hakivat
silmämme punaista koralliristiä, joka kerran oli seisonut hautausmaan
keskessä.
"Jos emme sitä löydä, emme ole päässeet askeltakaan lähemmäksi", sanoin
minä. "Tätä odottamatonta tapausta en ollut ollenkaan ottanut laskuun."
"Ja luonnollisinta on kuitenkin, ettei mokoma pikku kappale ole voinut
kestää pystyssä kolmea vuosisataa", sanoi kapteeni. "Mutta vaikka minun
täytyisikin kaivaa koko saari ylös alaisin, olen kuitenkin löytävä
aarteen."
"Mutta emmekö voisi tästä etsiä?" arvelin minä. "Kukapa tietää, jos
lopulta kumminkin löytäisimme ristin."
"Voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa", vastasi kapteeni ja alkoi
vierestään raivata pois kasveja ja puiden oksia.
Äkisti hän päästi ilonhuudahtuksen.
"Tässä on tosiaankin risti!" hän huudahti. "Se on tässä! Se on pudonnut
maahan jalustalta. Tulkaapa katsomaan!"
Yhdellä harppauksella olin hänen luonaan, sillä tehtävämme
salaperäisyys oli minutkin lumonnut.
Niin, niin se todellakin oli; listi oli siinä, mutta...
Minä katselin kapteenia ja hän minua, ja melkein yhteen aikaan pääsi
meiltä sanat:
"Mutta tällä emme ole tulleet kauas!"
Käsikirjoituksessahan seisoi nimenomaan, että täytyy asettua selkä
vasten ristiä voidakseen kulkea sen osoittamaa suuntaa siihen paikkaan,
missä luola oli. Tässä tarkoitettiin luonnollisesti ristin etusivua.
Mutta, kukapa nyt voi saada selville, miten risti oli alkujaan seisonut.
Tässä tuli uusi pulma, joka ei suinkaan ollut vähäpätöisin.
Neuvottelimme hetkisen ja päätimme ensin puhdistaa rikkaruohoista ja
mullasta sekä jalustan että sen paikan, jossa risti oli seisonut ja
sitten katsoa, voisimmeko ehkä asennosta tai taittuneesta kohdasta
arvella, miten se oli seisonut.
Mutta turhaan ponnistelimme, sillä me emme voineet löytää kahta päätä,
jotka olisivat sopineet yhteen. Se paikka jalustasta, josta risti
oli taittunut, oli samoin kuin risti itsekin tullut tuulen ja ilman
vaikutuksesta sileäksi.
Katselimme toisiamme alakuloisina.
Äkisti johtui muuan ajatus mieleeni. Kumarruin alas, nostin ristin
ylös ja käänsin sen, ja — —. Sekä kapteeni että minä päästimme
ilonhuudahtuksen, sillä tässä, toisella puolella, kulki melkein koko
ristin pituudelta rautasauva eli tanko, joka oli ollut sen tukena.
Rauta katkenneen ristin päässä oli tosin epätasainen ja sadevesi oli
sen kokonaan ruostuttanut, mutta sitä vastaavan puoliskon täytyi
ehdottomasti olla paikoillaan jalustassa.
Ja niin olikin; pala oli siinä vielä jälellä ja näin voimme nostaa
ristin taas pystyyn ja nuoran avulla asettaa sen entiseen asentoonsa.
Kun nyt olimme onnistuneet näin pitkälle, oli toivomme toteutunut,
sillä toisella puolella huomasimme nyt myös puoleksi hävinneitä
kirjoituksen jälkiä ja näin ollen heti tiesimme, kumpi oli ristin
etupuoli.
Asetuin selkä vasten ristiä, ja nyt voin nähdä suoraan eteeni kapteenin
äsken raivaamaa tietä pitkin. Tietämättämme olimme siis raivanneet
oikean polun tässä jylhässä metsikössä, polun, jota meidän täytyi
seurata saavuttaaksemme päämäärän.
Nyt mittasimme ristin pituuden oksalla ja teimme sitte toisen
nuoran sata kertaa ja toisen neljäkymmentä kolme kertaa pitemmäksi.
Ensimäisellä mittasimme seitsemän kertaa perätysten, toisella vaan
yhden kerran. Näin saimme ristin pituuden 743 kertaa, mutta — kun
pääsimme näin pitkälle, emme olleetkaan kallion vieressä.
Mittasimme vieläkin kerran, mutta saimme saman tuloksen — kalliota
emme saavuttaneet. Jompikumpi oli nyt väärin, joko tie, jonka olimme
valinneet, tai pituus, jonka olimme mitanneet. —
Kapteeni tahtoi valita toisen summan, mutta minä puolsin uutta
mittausta niin, että tällä kertaa otamme mitaksi sekä ristin että
jalustan pituuden. Hiukan vastusteltuaan taipui hän tähän ehdotukseen.
Mittasimme suurimmalla tarkkuudella ristin sekä sen jalustan pituuden
ja siten saadulla mitalla mittasimme 743 kertaa perätysten ja
vihdoinkin olimme kallion juurella.